XI.
Zoltán Kárpáthi.
Abellinon pelko kävi toteen. — Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän synnytti pojan.
Eräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: "vaimonne on synnyttänyt pojan!"
Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.
Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!
Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja, joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana Kárpáthin puhuvan".
Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi kaikuva! Zoltán Kárpáthi!
Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa. Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät, joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?
— Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei keksi sopivia lauseita. — Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme. Mitä sanoitkaan?
Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.
Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän sitä niin hevin enää pois anna!
Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta puhutaan.
— Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me täällä puhumme.
Juhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä.
Koneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.
— No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.
— Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.
— Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!
— Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on myöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.
— Mitä tällä tarkoitatte? — huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.
— Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä pois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan itsenne Jumalan käden alle.
— Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?
— Teidän vaimonne on kuoleva.
Kárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.
— Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri, niin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa suoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen vuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen luoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.
Kárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni hänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain vaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla kasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.
Sanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä kuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä nyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa kuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on Teresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot tyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.
Sairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan käden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.
… — Muista minua … kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.
Juhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin vaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä kuolemasta.
Sairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti päätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle tuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen ankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja sanoja: "— kurjenmiekka ja amarantti … keltainen vaahtera — yksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan … tuletko luokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni…"
Juhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä sanoessaan kauheita tuskia.
Tunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät enää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on rauhallisempi.
Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni, rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.
Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.
Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.
Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:
— "Ole äitinä lapselleni."
Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen silmiänsä kyynelissä.
Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:
— Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi.
Nyt ja iankaikkisesti. Amen.
Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.
— Nukkui … kuiskasi mies hiljaa.
— Kuoli … äännähti lääkäri surullisin katsein.
Ja vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen kasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti … katkerasti…
Vaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus.
Nyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta — aina ylösnousemiseen…
Siihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.
XII.
Salaisia tervehtijöitä.
Ei aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset, lumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa valkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa taivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa korkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain valkoinen lumi vähän valaisee seutua.
Tummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja menevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen kolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti valo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui pihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain savutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.
Illan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän puolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät Kárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies, yksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin puettu talonpoika kahta laihaa hevosta.
Perällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja saavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät, huomaa tulija etsimänsä esineet.
— Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? — kysäsee hän ajajalta.
— Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä, vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.
— Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.
— Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin mennä? Täällä liikkuu susia.
— Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.
Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset näkyivät.
Mitä on noitten kuusien juurella?
Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu paikalle, on Santeri Boltay.
Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin enemmän hylätty kuin tämän.
Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä toisella tahansa maan päällä.
Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun on ensin loppuun itkenyt.
Teresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli istuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin, kun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.
Santeri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien vieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.
Tällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua pitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä nuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.
— Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä ratsastavalle.
— Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja ehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.
Ratsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.
— Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä kierrän sill'aikaa metsän kautta.
Näin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa mennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella lumessa.
Mutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi hyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.
Perille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni ja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.
Kuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.
Iso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen päällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin käännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.
Se oli Rudolf.
Siis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa tapasivat.
Rivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui hämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi istuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin hämmästyi hänet nähdessään.
Ei kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.
— Mitä täällä teette? — kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui polvistuneen luokse.
Santeri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei voinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?
— Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama ammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä kertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.
Rudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo nainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään köyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä niin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.
Hän ymmärsi nyt asian laidan.
Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.
— Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.
— Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä milloinkaan ole toista rakastava.
On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä tervehtimässä.
Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi, miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!…
Rudolfin tuli miestä surku.
— Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä apuani tarvitsette.
— Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes käy eläminen.
Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi, kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.
"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer."
Ammattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti, kunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa, "Fanny"-nimen kutakin kirjainta.
— Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten
Rudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.
Rudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei olisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.
— Saamme siis lähteä.
— Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.
— Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan kotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät työt jäisi tekemättä.
Ei häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.
Rudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli valmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä pudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.
Santeri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin ystävällinen.
Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän poikki… Palasi taas kuusistoon. — Astui valkoisen hautapatsaan luo. Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa, jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli, tulivat kyyneleet silmiin.
Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen nainen, joka oli kärsinyt — rakastanut — ja kuollut. Hänkin lankesi patsaan juurelle polvillensa.
Hän luki nimen… Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi kirjainta: "Fanny".
Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli … ajatteli…
Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta … samoin kuin tuo toinen mieskin…
Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan luoksensa vielä samana yönä.
XIII.
Testamentti.
Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.
Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.
Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti hellästi tulijan kättä.
— Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia tulemastasi. — Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden, että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?
Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.
— Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä ihmisiä kaikki.
Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat, puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran nauravan — tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin, tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän istui, — tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki, nuotit avoinna telineellä."
Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti kauhusta.
— Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne.
Tämä on vaimonne makuuhuone.
— Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti. Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella; pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.
— Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista sanoista.
— Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, — olen nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle; olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan…
— Mennään, mennään!
— Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!
Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle omaiselle jäähyväiset.
— Mennään, mennään!
Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.
Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, — vain me vanhat syntipukit elämme kauan.
Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.
Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.
Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.
Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.
Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin ymmärtäisi puheen.
Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät luotansa — tiesi minkätähden?
— Hyvät ystävät, lähimmäiset! — alkoi Nabob, kaikkien vaietessa; Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä, jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna, samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle, sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on valkoinen penkki… Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi itsekseen — siellä hän istui monta iltapäivää… Ja istuttakoon puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.
Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.
"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja metsän puillekin."
— Vielä, — jatkoi Juhana, — säädän viisikymmentä tuhatta floriinia sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot, että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun tahtoni.
Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän kynän rapinaa kuului.
Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.
— Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä, jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) — kun kuolen, niin tahdon, että minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni; uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt, ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani kuin hänenkin.
— Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?
Juhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.
— Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin kuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja veisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se veisu sangen ihanaa.
— Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla aikamiehiä.
Juhana pudisti päätänsä ja jatkoi:
— Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois, jottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta voisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä hänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala kaikille uskovillensa suokoon! Amen.
Ja nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt toinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä oikein nähnyt kirjoittamisiaan… Vain Juhana-herra ei ollut suruissaan.
Hän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.
— Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa valmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä siitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei muuta. Alla ovat seuraavat sanat: "Eli vuoden, loput nukkui."
— Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi aarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen aarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, — minun poikani.
Näistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän pyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.
— Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; — olkoon parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla! Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä. Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta? Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin sydämeen piirrettynä!
Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on vuosisatoja onnellisena pysyvä.
— Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet, kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! — Älkää jättäkö yhtään näistä sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä. Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä. Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni. Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava järkevämmin… Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on kreivi Rudolf Szentirmay.
Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa vaihtanut.
Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.
— "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän, laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!
Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet. Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:
— Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia, joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä, mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen. Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.
Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole mainittavia.
Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on taloudenhoitaja Pietari Varga…
— Oi, herra … änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein liikkua.
… Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini Vidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä onnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.
… Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt paikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät tai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois karkoitettako.
… Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön tämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan taitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa koroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka povessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi ikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala on suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman sukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien joukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä synkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina, jalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että annan sijaa itseäni paremmille.
… Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan pääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.
Nämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki testamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat sen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä toinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan päällikkö, otti haltuunsa.
Tämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.
Tämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä täytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja leipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa taisteleville viimeiseksi annetaan.
Pappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn nöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat hiljaa ympärillä.
Pappi tarjosi murretun leivän sanoen:
— Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.
Ja pikarin ojensi hän sanoen:
— Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.
Hartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen jälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:
— Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte kuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa terveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän hyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!
Poikani! — tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.
Kaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti katseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi kuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen. Poika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa pikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.
Sitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti, ikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia henkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän nauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun ovat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.
— Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä…
Hetken kuluttua istui seurue illallisella.
Toisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.
Sanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista ruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.
Vanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan, ettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.
XIV.
Jäähyväisiä.
Hyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi kauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä valkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa näitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen pohjalla kätkettyinä.
Heti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa, palkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä asussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.
— Mitä kuuluu? — kysäsi hän.
Vanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa, hartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa taistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet silmistä.
— Kuollut…
— Mahdotonta — huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.
Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne kuvastui piirteissä.
Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi hän herransa kuolleeksi.
Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.
Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.
Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat, vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona nimipäivänänsä.
Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.
Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen vaimonsakin ruumis oli ollut.
Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.
Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret nytkin veisattiin.
Tieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun; samoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan kartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen kasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki riensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut vainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman kautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.
Ääretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet pitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.
Tavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta poika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva Szentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen vaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.
Onnellinen lapsi!
Ei vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin kadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.
Nabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun ääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä silmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa. Hän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä milt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden. Lukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset, korkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja ritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta jäähyväiset.
Sitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan lepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin. Kaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän iankaikkisesti autuas!…
XV.
Ihmisten puheita.
Yksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan, jättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana, jolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta häiriötä muutamien laskuissa.
Luultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli miljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen häviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.
Tästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä. Nabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen ainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä niissä ei ole totta.
Mennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.
Siellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn kustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja tahtoo täten huvitella hänen kanssansa.
Tapaamme useita vanhoja tuttuja.
Täällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa taisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey, omituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia ruveta luettelemaan.
On väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.
Eräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee sirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.
Kecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä hän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee seuraa hienoilla jutuillansa.
Nauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.
Kecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia muistutuksia Nabobin testamenttiin.
— Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi ruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia. Sanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla kieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän eteensä sattuisi niityllä.
Emansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien ihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.
— Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi, sitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.
— Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? — kysyi joku.
— Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?
— Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis muuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja siten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.
Suuri nauru nousi näistä sanoista.
Vapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei hän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.
— Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.
— Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? — Tämän olisi jokainen tahtonut tietää.
— Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi Kecskerey, pää kenossa; — joka päivä saa hän "in natura" yhden tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.
Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.
Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.
Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita. Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän miehestä nyt tulee?
— Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.
— Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin helposti sai lapsen!
Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen — jolleivät toiset olisi rientäneet estämään.
Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.
— Kaikkia vielä! — ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja, jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla: "maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa. Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla. Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.
— Vahinko vain — puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti hymyillen, — ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen mainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi ilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!
* * * * *
Olemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.
Kutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.
Ikuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin sanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se, joka osaa hullunkurisimmin puhua.
— Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen vanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa ja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi hän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.
— Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.
— Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven. Puhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki — ettei kukaan hänen kauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on myöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista sitä vielä saa.
— Hahhahha! Rohtopullottain!
— Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen vaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa Berettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon kirkkokurin alaiseksi.
— Hahhahha! Kirkon ovella!
— Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!
— Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia toiseen maailmaan tulevan.
— Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole syötävää.
— Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa testamenttasi hän kirkolle.
— Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.
— Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin lahjoittamista.
— Samaa minäkin sanon! — puhui Lauri Csenkö ylvästellen.
— Minä myöskin, äänsivät kaikki.
Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten miesten päähän.
Eläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan osanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat häntä panetellakin.
Tämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.
Antakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät lääkkeistä huoli.
* * * * *
Luokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.
Tutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa. Läsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry ynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.
Herra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja hymyilevinä kuin ennenkin.
— Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten tunsi miehen — huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken juuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada siitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on syntynyt poika?
— Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän talvipalttoonsa.
— Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että kysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.
— Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.
— Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa lemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.
— Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.
— Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.
— Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.
— Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan perinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.
— Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.
Ei pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin on hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti harmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on tehnyt tepposen hänen laskuissansa.
Kun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan vastauksen:
— Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra
Kárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.
Ja hän itkeä vetisteli kuin syyssade.
Mayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta sangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin syitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa heiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään, sillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:
— Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei se saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä kuitenkin.
Eräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin kirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän "katkerien kyynelten" ohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta, enkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes kengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa sydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että se seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä suomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun muiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti kaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta kapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän lähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e., j.n.e….
Rudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi — kymmenen tuhatta floriinia.
Ja rouva Mayer ei suvainnut — lahjaa hylätä.
Toisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen katkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja kertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä lapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin ei tunne lasta tulevassa elämässäkään! — Hän rukoilee siis, suudella armollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja milloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut pienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka jalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän rauhassa kuolla; — j.n.e….
Rouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.
Se vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä kohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä? Vaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer saattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa kodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.
Rouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää tuota ikävää vierasta taloon tulemasta.
Kirjoitti kirjeen Teresalle.
Ystävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi hän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa kohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.
Teresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi katsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa Fannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän ainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä luulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.
Niin kävikin.
Flora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa lähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti häntä perheen arvoisana sukulaisena.
Hänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi — kalliin isoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa. Paratiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on siellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät, joilta ei voi mitään salata.
Mutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin
Marion neidin.
Samana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä
maatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun
Teresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin
Köhalmiin — riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.
Vuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa. Silloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan, kun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.
Tällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet Kárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata rauhallista naista.
Usein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle Fannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta rakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään sanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.
Ja Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny oli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa toisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan kuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät kyynelissä hymyileviltä silmiltä!…
Eräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä pientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.
Lapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli kaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa tyydyttävää vastausta.
Sill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.
Kuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.
— Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä! Nöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin kaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te olisitte nyt aikamies.
(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).
— Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte poikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.
(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa siitä, ettei hän ole äiti).
— No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.
— Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat kerrat.
(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena päivänvarjonsa levittäen — vaikka oltiin siimeksessä; — ei häntä saa luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain. epäilys mielessä heräisi. — Ei tuntenut Floran sydäntä.
Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.
Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.
Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.
Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa — hän itse lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen hevosen selässä — niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.
Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään, loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä ihastui.
Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!…
* * * * *
Nuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin ja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme historiassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät kunnian ja suuruuden kukkulalla.
* * * * *