— En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.
— Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen päällikköjensä nimiä komitaateilleen.
— Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?
— Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.
Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.
— No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.
— Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.
— Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?
— Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.
— Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.
Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.
— Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.
— Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?
— On yksi, mutta siellä on jo väkeä.
— Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.
— Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!
— Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?
— Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa mainittavan.
— Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? — Eh bien! (Hyvä!) Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta pois).
— Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.
Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän nimen on saanut, on sekin pian selviävä.
Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja. Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.
Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto, laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.
Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; — ovea ei kukaan vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.
— Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata! (tervehtiä).
Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.
Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä, lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa, veli veikkonen!"
Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.
— Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä narrin syleilystä; — älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!
Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.
— Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air (tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle. Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.
Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.
Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.
Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:
— Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee, nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa. — Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla ja hänen nimensä on Béla.[7]
— Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, — vastasi vieras, nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli keppinsä nuppia vasten. — Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni minut, — ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? — Se isäni, joka oli nainen.
— Ehkä siis äitinne?
— Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut; mutta isäni oli vähän omituinen mies. — Muiden omituisuuksiensa muassa hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi? Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.
— Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte tällä matkalla toimeen.
— Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! — C'est merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. — Ah, mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.
Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno, surullinen ilme.
— Mikä on saanut herran lähtemään tänne? — taivaasta helvettiin.
— Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia, kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni; matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen päivineen — pyh!
Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka tuuleen.
Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.
— Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia. Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset kaikki perässä. — Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet, vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi, joka oli paljon rikkaampi kuin isäni…
— Ahaa!
— Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.
— Todellakin?
— Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa pöydässä.
— Mitä vielä?
— Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä tilaisuuksissa.
— Ja sitten?
— Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?
— On kai. Tiedättekö vielä mitä?
— Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin, kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti annettiin tieto.
— Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?
— Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän kurjaan maahan.
— No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus olen minä, minä en ole vielä kuollut.
Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat alas, ja hän änkkäsi:
— Est ce possible? Onko se mahdollista?
— Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu
Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.
— Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.
— Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä; olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään, velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa. Eiköhän tuo ole teistä harmillista?
— Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.
— Mitenkä? En ymmärrä.
— En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät ainiaaksi rauhaan.
— Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai julistatte sodan minulle?
— No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte: minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta livreä. Mitä se on teille!
— Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää; minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia, minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko, ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea Tonavaan kantamaan.
Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.
— Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin — vaan etuantia.
— Etuantiako? Mistä hyvästä?
— Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:
— Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.
Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?
- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?
— Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.
— Ajurit! — ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.
Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.
— No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.
Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.
Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.
— Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.
Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.
— Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!
Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen…
Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.
Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.
Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:
— Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!
Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.
— Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.
— En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.
— Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?
— Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan. Muuten asia ei liikuta ketään muita.
Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.
Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi, kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.
— Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.
Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa köyryselkäiseltä jättiläiseltä.
Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys
"Ratkorikkolan" kapakassa.
II.
Kauppa elävästä ihmisestä.
Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.
V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.
Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.
Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset, livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita, sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.
Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla. Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja "kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se, jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas valtaherrat!"
Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi hänet ampua.
Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi. Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.
Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa, rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään, kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.
Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.
Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet, raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä laskuja.
Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään vähäpätöisillä koronlaskuilla.
Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa, ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä, kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.
Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. — Rahakin rakastaa seuraa.
Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen sankarin — jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta, tunteellista kavaljeeria.
Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin maakartano Unkarissa.
Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä, on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja kallein.
Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi, kummalliseksi, epämukavaksi.
Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä vieras lähestyi kartanoa.
Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten, toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia, joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja, täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja; toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä. Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin, joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.
Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.
Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis esitellä hänet uudestaan.
Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat, jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.
Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino, nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.
Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa, palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan kamariin.
Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä. Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi pariksi vuodeksi.
Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista, jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia, voidakseen käyttää tätä sokeria.
Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista. Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat, kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat, kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä, joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja, kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla; tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia (hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään kantaneet.
Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun tunteva kamaripalvelija.
Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken ikänsä ovat taikinaa pidelleet.
Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.
Täydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä varpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin paljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä vastasi samoilla tempuilla.
— Monseigneur! huudahti nuori merveilleux ("merkillinen", tämä on muotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin saakka.
— Monseigneur! — vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen teidän aina kellarini pohjaan saakka.
— Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä kokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta Pariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä olla pitää.
— Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja vielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.
— Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori incroyable ("uskomaton", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin. Tämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain tuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä tietänyt.
— Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin pieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. — Te tiedätte tuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.
— Esimerkiksi?
— Esimerkiksi, — te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä perintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.
— Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.
— Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä perintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö, maanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa olla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että päivänpaisteella.
Tässä pysähtyi nuori "merveilleux" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille aikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.
Pankkiiri vain hiljaa hymyili.
— Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen oikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin sanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää kaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa semmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei, Jumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman vaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä paitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen luokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan muutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden. Asianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä paremman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien paljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi tuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa. Ei siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella lupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä vedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan septemtrional-senaatiksi.[9]
— Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard, joka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin juurtajaksain tietää.
— Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne seuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra dominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: "sisäpuolella tilusta ja ulkopuolella tilusta". Vaikka olisikin ihan oikeutettu saamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella tilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi nauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle. Tässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo melkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta tapaankin siellä jo toisen omistajan.
— Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on teidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen anastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te vetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun muassa myöskin se, että: "elävää ihmistä ei peritä".
Nuori keikari ällistyi.
— Mitä tiedätte?
— Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän perintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin hävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta parantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi teidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole sanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne vastaan, koska hän ei ole kuollut.
— Ah! Tämä on solvaus! — huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.
— Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri. Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses (rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua, pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu takavarikkoon.
Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.
— Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?
— Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole epäilevä teidän sanojanne.
— Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?
— Vai niin? — huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä. Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?
Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.
— Hm, tutkikaa valtasuonta, — vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni vaan taskussani.
— Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette velkaa.
— Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta pysyisivät poissa!
— Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita, vaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On olemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.
— Miten? — huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan de Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen. Minä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.
— Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?
— Suorin keino on ampua luoti otsaani.
— Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen unkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden?
— Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?
Pankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:
— Koetetaan auttaa teitä.
Tämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti onnenkohtaamaa nousukasta.
Tällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri Rambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin mainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.
Pankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.
— Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard ystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi maksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin saatte sukukartanon haltuunne.
— Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi hänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin kädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.
Pankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella silittää.
— Latinalainen sananlasku sanoo: "bis dat qvicito dat". — "Joka antaa heti, antaa kaksinkertaisesti". Miks'en siis saisi pyytää lainaa kaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun kylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei saisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se seikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen setäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä ketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla ammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja minä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä kolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että maksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa enemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.
Kárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.
— Te laskette leikkiä?
— En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin edespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon takaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de Castro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan. Hyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin espanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan epäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi tehdä samoin.
— Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte minulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka summa on maksettava heti setäni kuoltua.
— Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän käsissänne!
— Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne tulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa orja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.
— Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.
— Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä kantavaa.
— Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.
Abellino purskahti nauruun.
— Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?
— En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen elimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta elävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä, mutta tästähän on vähän toivoa. — Suokaa anteeksi, että puhelen tällaisia rakkaasta sedästänne.
— Olkaa vain hyvä!
— Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet arvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan aivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.
— Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.
Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.
— Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla toiseen sidottu.
— Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia seurauksia.
— Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa minulle takaus.
— Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino silittäen mustaa poskipartaansa.
— Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen, kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada takauksen siitä, että elätte kauan.
— Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.
— Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän huolta hengestänne.
— Millä tavalla?
— Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun, mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.
— Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?
— Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista päästä.
— Ja mikä se olisi?
— Että menette naimisiin.
— Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.
— Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden, sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne, saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; — voitte elää tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen, kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään kauheata.
— Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa rypistyneitä kalvosimiansa.
— Mitä? — kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.
— Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.
Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.
— Ab! Sitä minäkin.
— Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita, jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä, viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin hyvällä keinolla.
— Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan leikkiä.
— Haha! — nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä päälle, niin halvaus on valmis.
— Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi entinen leipuri vakaasti.
— En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata, voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa nähdä.
— Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.
— Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini. Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni tulija sulkekoon oven!
— Siis olemme yhtä mieltä.
— Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.
— En ole teitä väsyttävä.
Abellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään hykertäen.
Alku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa ulkomaalaisen rahamiehen käsiin.
III.
Rousseaun haudalla.
Kolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää kohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta, vaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.
Kaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo kuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo kaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin kulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa. Kummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta kuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka vain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva, leveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja rohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat kasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi aikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.
Kolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi ajetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään erikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen huulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin vaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman minkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei saa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän huolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se nuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta kansipiletillä.
Omituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat unkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi 1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia aatelisherroja, — antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.
Miehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan miehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani; keskellä käyvän Rudolf.
Tarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä, ensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten keskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että hänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana epäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.
Metsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen metsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella, kiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.
Äkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja seisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy hän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan vartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan kaulus on taitettu.
Tämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan kolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta astuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.
— Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.
Ilon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.
— Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti tarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen kumppaninsakin tekivät.
Nuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa sanotuksi.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta kaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran kotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin hyvää!
— Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät; ottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.
Ammattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista miehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.
— Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?
— Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.
— Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani hymyillen.
— Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne joutoaikoina.
— Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.
— Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?
— Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?
— Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia menossa.
Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle suunnalle.
— Mikä virka teillä on Pariisissa?
— Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.
— Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?
Ammattilaiselta pääsi huokaus.
— En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.
— Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?
— Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita, sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.
— Teillä on ehkä sukulaisia kotona? — kysyi Rudolf.
— Ei ketään muuta kuin Jumalani.
— Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.
— Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.
Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet kuin puusepän sällillä!
Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!
Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:
— Todellakin kadehdittava tunne.
Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat epäröiden, kumpaako piti kulkea.
— Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.
Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.
— Aiotteko tekin poppeli-luodolle?
— Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?
— On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan. Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin nähdä viisaan miehen hautakiven.
Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin, uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti kuin hänkin.
Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä, näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin viisauden temppeliksi.
Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta: korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:
"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."
Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.
Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan; kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.
— Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu, jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea muuta kuin kauniiden puitten juurella.
— Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita. Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut, nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän. Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä, joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!
— Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt, eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja. Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.
— Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.
Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.
— Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.
Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:
— Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään? Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?
— Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä, missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa, että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava tulevaisuus.
— Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja pureskellen heinänkortta.
— Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin, ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.