Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.
— Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi, silmänsä veltosti ummistaen.
— Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.
— Luulen.
— Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet yhtäaikaa.
Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:
— Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua. Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille, mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin. Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?
— Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.
— Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.
— Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?
— Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin. Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman etevimpien kansain kanssa.
Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä, kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä, jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää tarvitse heidän syntymistään odottaa.
— Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä. Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin…
(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)
Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.
— Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa. Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; — valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon suojeluksen alla.
— Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana, ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää", tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme, mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian, omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. — Ja tähän kaikkeen tarvitaan vain tahtoa.
— Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä tuokiossa.
— A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.
— Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?
— Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta puhdistaneet?
Rudolf hymyili hiljaa.
— Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.
— Sitä en pidäkään mahdottomana.
— Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?
— Täyttänyt kaksikymmentä,
— Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani "nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä heitä mukanasi kotia?
— Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.
Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu, ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.
— Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.
IV.
Nuoret jättiläiset.
Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä nuorina.)
Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket, kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa, Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n, joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.
Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.
Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä; täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut, naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa. Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.
Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.
Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi; mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi; jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.
Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.
— Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; — miesparka ei saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa, eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen luonansa?
— Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta jo on ollut puhetta.
— Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!
— Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington, eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan, ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.
— Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; — hän tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. — Tuo kunnon poika rupesi tanssijattarelle — kamaripalvelijaksi.
— Oh, oh, huudahtivat kaikki.
— Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.
— Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen skandaali meidän piireissämme!
— Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry pilojansa.
— Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.
— Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen oven?
— Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, — mutta siitä hän saikin korvapuustin.
— Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä lemmenkirjeitäni neidille.
— Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! — ilkkui Debry.
Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.
— Kuulkaamme!
— Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa, missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.
— Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.
— Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää, lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa mukaan.
— Kenenkä? Saint-Michelinkö?
— Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen hänen vähän pitävänkin.
— Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin oli liittynyt kuulijoihin.
— Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.
— Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.
— Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana, lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli — hänen setänsä!
— Hauska juttu!
— Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin, pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan. Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui selälleen tuolineen päivineen.
— Mainioita juttuja!
— Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös; kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä, hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa, iloiten toistensa tapaamisesta.
— Entä sitten? kysyi lordi.
— Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.
— Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?
— Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä muotileijonaksi.
— Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä, oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.
— Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.
— Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui
Debry.
— Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa kylve, kuten naisväki?
— Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä, jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.
— Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! — huokasi Niilo syvällä, kumajavalla äänellä.
Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.
Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. — Debry heti tiesi kertoa hänestä jutun.
— Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka", huusi hänelle kasakka — kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän, "pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat. Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani, älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"
— Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa, harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.
— Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden omituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä Gaieté-teatterissa? — Se oli mainiota! — lausui hän kääntyen Rudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. — Tunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis maidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen riemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu joutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin sen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän kupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi houkuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään karhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi mainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies; lordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi antaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa kädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja karhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua kuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?
Rudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli lopettanut, sanoi hän:
— Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen "Journal des carricatures'stä", "Ivalehdestä".
— Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun saakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.
Lähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:
— Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa mennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!
Debryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei kerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa rahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa, että hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa pitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan tukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan. Kerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun kokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä jättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. "Teillä ei ole mitään hätää", vastasi hänelle lordi, "tehän ette ole avopäin!" — Näitä ja muita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain seurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin puistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä komeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan kaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen. Hevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.
— Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän on, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran) poika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut muille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että vara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon poika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa täyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs maitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, — minä istuin silloin hänen vieressänsä — ja ajoi taitavasti maitokuskin päälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät päin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin jalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt valittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa esiin: "noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä jalasta". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini, paronittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo: teidän ylhäisyytenne…
Enempää ei nuori "merveilleux" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi salissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu sisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta loistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet kortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla on kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.
— Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.
— Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu, exalteerattu, fatigeerattu![10]
Heti tuotiin hänelle tuoli.
— Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.
Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei
kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen
Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa
Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä
Catalanille.
— Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.
— Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena nousten tuolilta.
— Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan tyttäriä.
— Niin on…
Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee mitään hyvää.
— Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.
Yleinen nauru.
— Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat, uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt; kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista! Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan haukunnasta ja hypyistä.
— Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.
— Älä sure, heti hän puheensa pilaa.
— Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä, nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita, tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset. Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä", sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit, "Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi; koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä, Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa, mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.
— Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti eräs seurasta.
— Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka en enää puhu sanaakaan.
Luvattiin olla vaiti.
— Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön koirahulluudesta? — Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo kunnon mies. — Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan Catalanille. Hän lupasi.
Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.
— Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.
— Hyvä! Hyvä! — huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin koroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!
— Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan saanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada vapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä kanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä? Onko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään? Johtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja Zelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva Mainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä näyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.
— Mistä nyt apu tulee?
Hän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän mahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: "minun päästäni!"
— Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi ensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä tuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö niin?
— Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu! Voitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana iltana!
— Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu. Tässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on jo loppunut!
— Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.
— Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän ojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä on oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo taiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta alas hevoseni selästä kysyin "paljoko tahdot elukastasi?" Ensin lurjus vastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin sen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle aatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat, rahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra, mitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran hintaa? Mitä pyydätte?
— Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen frangin.
— Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on viisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani viisi seteliä ja heittäen ne hänelle. — Mies ällistyi. Koira oli taiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi kuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi perustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka. Hän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja talutti villakoiran minun luokseni mutisten: "nyt herra teki hyvän kaupan!" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran johtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista kaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle kelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata viisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan laukusta pistoolin ja puff! — siinä makasi koira kuoliaana. — Nyt on koiraraivo loppunut.
Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.
— Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen
Tapania.
— Ei koiraa, vaan sinua.
— Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna näytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia, jakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn toimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon melaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä käyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka meidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan rientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata diadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin kassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.
Näistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin tahtoi saada jonkun toimen osalleen.
— Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä hänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan kymmenettä kertaa.
— Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te kutsumaan herra Oignon tänne.
Nuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi arvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.
— Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen erääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.
— Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin, vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:
— Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän loukannut teitä?
— On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. — Kun hän neljä vuotta sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit; vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.
— Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa surulliseen hymyyn.
— Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo, kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut koroittaneetkin!
— Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka mielestä tämä oli ihan luonnollista.
— Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.
— Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, — tämä nainen on unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota kansalaisiamme?
Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:
— Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se yltäni.
Kun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten nuorten jättiläisten joukkoon.
Ei aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren epäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.
Herra Oignon oli "entrepreneur de claque", suomeksi: mies, joka tekee taputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä riippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.
Mitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten, seppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni vaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole mitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla santarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle. Sitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.
Mutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta; muutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen heltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa taiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta teatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä huonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä apu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku laulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön hilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän kuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat kuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.
Tällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana päivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika odottaa.
— Vietkö heidät kotia? — kysyi Rudolf toveriltaan.
— Vien ainakin sinut heidän joukostansa.
Rudolf astui pää alaspäin painuneena ja vaieten toverinensa klubin huoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:
— Mahdollista!
Katsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin suureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet, sillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän on ollut ylistetty koko Euroopassa. — Niin, on ollut! Nyt hänkin nukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan mainita.
V.
Taiteen alalta.
En puhu ihanteista. Runoilijat valehtelevat, elämä puhuu totta.
Taiteilijatar, jonka elämästä kerron, oli aikansa suurimpia kykyjä. Luonto oli antanut hänelle jalon mielen, ihanan muodon ja viehättävän äänen. Taiteen hengetär oli puhaltanut häneen tulisen innostuksen, ja oikullinen onnetar oli avannut hänelle helmansa aarteet.
Hänen maineensa oli levinnyt Moskovasta Venetsiaan, Wienistä Pariisiin ja Lontooseen; häntä pidettiin ihmeellisenä ilmiönä. Runoilijat, jotka lauloivat maailman sotien sankareista, ylistivät häntä; hänen voittonsa oli suurempi kuin Napoleonin, sillä hänestä ei vain yksi kansa ollut ylpeä, vaan koko Eurooppa. Englannissa häntä ylistettiin yhtä paljon kuin Venäjälläkin, ja Tuilerien palatseissa oli hän yhtä suuressa kunniassa kuin Kremlissäkin.
Hänen nimensä tunsi jokainen, kuten nykyään Jenny Lindin — tuskin on kolmeakymmentä vuotta kulunut — nyt ei häntä kukaan enää muista.
Tämän naisen nimi oli Josefina Fodor. Hänen isoisänsä, unkarilainen husaarikapteeni, muutti viime vuosisadalla kolmen poikansa kanssa Hollantiin. Näistä rupesi nuorin, Jooseppi, opiskelemaan musiikkia, ja naituansa erään ranskalaisen naisen hän pääsi Montmorencyn herttuan kapellimestariksi. Tästä avioliitosta syntyi Josefina. Lapsen kauneus osoitti vanhempien rakastaneen toisiansa, ja hänen vuosi vuodelta kasvava ihanuutensa todisti hänen rakastavan vanhempiansa. Saattaa olla taikauskoa, mutta minä luulen, että lapsi, jonka vanhemmat eivät rakasta toisiansa, syntyy rumana, ja lapsi, joka ei rakasta vanhempiansa, kasvaa rumaksi. Rakkaus luo kaunista.
Ranskan vallankumouksen aikana pakeni Montmorencyn herttua, ja Jooseppi Fodor palasi Hollantiin, missä hänen vaimonsa kuoli. Tähän aikaan tuli hänet tuntemaan herttua Kurakin, joka oli Hollannin hovissa, ja hän vei Fodorin mukanaan Venäjälle. Taiteita rakastava venäläinen ylimys otti hänet kapellimestarikseen ja antoi kuuluisien mestarien kasvattaa Josefinaa tytärtensä kanssa yhdessä. Tyttö puhui jo kymmenen vuotiaana kaikkia Euroopan sivistyneitä kieliä; kotimaan raakalaiskieltä taasen opetti hänelle isä loma-aikoina.
Jo lapsena osasi hän soittaa harppua, joka vielä siihen aikaan oli enemmän käytännössä kuin epätäydelliset pianot, niin taitavasti, että isä uskalsi antaa hänen esiintyä Moskovan yleisölle eräässä konsertissa, jossa hän herätti yleisön ihmettelyä.
Kahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla häntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari Aleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden antoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari kamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi hovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.
Hänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin ihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin puetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, — saattavat ihailla taidetta.
Siihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän ylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.
Hän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet tavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin hänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi; hänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa viehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä taitavasti. — Tämä oli hänen taiteensa.
Mainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo taitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin; joka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein yhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa toinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa maineeseen.
Tällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat taiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei maineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta etsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole tarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.
Kuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine oli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi yhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen nimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.
Mutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri karkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa Mainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen ei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan. Eikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä mennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.
Mutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa ja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän teaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa. Oopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä. Luullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta alennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren mainehikkaaseen uraan.
Vihdoin joutuivat he Pariisiin.
Eräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli, Feydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä esiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet otettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen oopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä "Griseldassa" joutui entinen primadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.
Pariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä, laulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie taiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne sieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti vehreinä pysyvät.
Venetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan laulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet Fenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja vaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva, toisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: "Te, nuove Euterpe, Adria plaudente onora". ("Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria käsiänsä taputtaen").
Silloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme useinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina palasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä sävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. "Sevillan parturi" esitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella kertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan; vihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan tämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi päästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat pariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia ihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja "Sevillan parturissa" esiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi ihastukseksi.
Kunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on rakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!
Vaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi yleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää huomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän kauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy maailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin teaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos hän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia itsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja vihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä heittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille kaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön kylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää täyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä sijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen ikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin mihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on liian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua, nimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa päästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin on entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt kykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat että yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin vihellys. Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään suurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla on suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan. Miehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa, ei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt. Kuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä raakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan olisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva Valabreguen nimen.
Kunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla sairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea kuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai hukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut eikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.
Harmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi pääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan, voineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun vatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on puhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä oikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä, sairastua, maata?
Ja onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä miehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa, ei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään, laulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.
Useampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei tahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä jos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin huolissaan. — Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä, siksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun yleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.
Joka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen esiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin uhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä ei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin täytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon menneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin osa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.
Seitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä vaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona kuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi liian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla karkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät poissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo syleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos tauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa hänkin kuolla… Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!
Mutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen, ja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.
Josefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan näkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.
Hänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee varmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin kaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija käyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä, jonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen esittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt heittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei suuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi miehensä paranevan.
Välistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja miettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot pitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa taas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän seinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen kanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: — mies parantui; maine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine eikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.
Ovi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään mamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän viimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena, ystävättärenä.
Neitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.
— Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen puhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.
— Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi, jos te tänään sairastuisitte.
— Jeanette, soisitteko minulle pahaa?
— En millään muotoa; en tarkoittanut mitään pitkällistä sairautta, vaan jotakin tuommoista teaatterikipua.
— Tiedättehän, ettei minua ole tuollainen tauti vaivannut, miksi sitä nyt soisitte?
— Tiedättekö, hyvä rouva, että Catalani tänään esiintyy Zelmirassa?
— Tiedän, Jeannette.
— Hänelle taputetaan käsiä, hänelle heitellään seppeleitä!
— Luuletteko, Jeannette, minun sitä paheksuvan? Catalani on sen ansainnut, hän on suuri taiteilijatar.
— Niin, hän on suuri, kun ei teitä ole. Hyvä Jumala! Tekö hänen rinnallaan "Italianassa"! Yleisö kylmenee.
— Siihen olen jo tottunut.
— Mutta yleisö ei aio pysyä vain kylmäkiskoisena; se aikoo myöskin osoittaa vastenmielisyyttänsä.
— Minä kärsin, Jeannette.
— Oi, hyvä rouva, te ette tiedä, mitä on tekeillä! Kaupungissa puhutaan kaikkialla, että…
— Mitä puhutaan?
Jeannette näytti epäröivän, ikäänkuin koettaen keksiä uusia lievempiä sanoja; vihdoin lausui hän kuitenkin totuuden:
— Että teille aiotaan viheltää…
Josefina kävi hetkiseksi kalman kalpeaksi, nuotit putosivat kädestä, pää painui alas, silmissä kiilsi kyynel.
— Oi hyvä rouva, älkää esiintykö tänään, älkää esiintykö enää koskaan; teitä aiotaan häväistä.
— Saavat senkin tehdä. Ei se minuun enää koske!
Hän katsoi nukkuvaa miestänsä.
— Älkäämme puhelko enää, Jeannette, mieheni saattaa herätä ja kuulla puheemme.
Samassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään, valkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:
— Kuulin kaikki. — Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa, ja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä puhellaan… Näin pitkälle siis on päästy!…
Josefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.
— Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän. Ja jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta maineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.
— Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi
Mainvielle.
Näyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on varas, häntä rangaistaan.
— Ole huoleti, älä mieti sitä enää!
— Enkö saisi sitä miettiä? — lausui surullisesti sairas näyttelijä. Minä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi ainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin kuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun, oman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän otsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.
— Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus tahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa poskillani!
— Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa itseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain joukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta — surmata minut, tallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko maailman!
— Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko ei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin, et voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit rakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä naurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät tahdo taputtaa hänen vaimollensa!
Mainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.
Samassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.
— Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean nuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria, silmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei taidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran johtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee Bambochen vuoro!
Josefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi kädessä aukaistu kirje.
— Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja ei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä kirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään mahdotonta!
— Mitä se on sitten?
— Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.
— Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?
— Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin kauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen minulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.
Josefina otti kirjeen käteensä ja luki ääneensä:
"Kuolematon taiteilijatar! Älkää hämmästykö kuullessanne, että ihmiset, joilla ei ole muuta työtä, valmistelevat itseänsä saattamaan Teitä surulliseksi tänään esiintyessänne. Minä voin vakuuttaa, että se osa yleisöä, joka käy teaatterissa kuulemassa eikä lavertelemassa, nimittäin kaikki, jotka ihailevat Teidän taidettanne eivätkä personallista kauneuttanne, nytkin ovat teidän puolellanne ja tulevat tänä iltana osoittamaan hellät tunteensa sekä sanoilla että työlläkin. Esiintykää siis yleisölle rohkeasti, tietäen, että Teitä rakastetaan. Suokaa anteeksi huono käsialani, sillä minä, tämän kirjoittaja, olen halpa käsityöläinen. Mikä minua vaati Teille kirjoittamaan, oli se seikka, että minäkin olen unkarilainen ja olen Teistä, kotimaani tyttärestä, ylpeä. N.N."
Nämä yksinkertaiset, suorat sanat olivat tervetulleita vainotulle näyttelijättärelle. Missä taiteen ihanuutta suositaan, eikä taiteilijattarelta muuta vaadita, siellä hän siis vielä on suosittu.
— Katsos, sanoi hän miehellensä, nämä sanat ylentävät mieltäni. Tämä nimetön kirje on minusta suurempi voitto, kuin koko tukku hyvänhajuisia kirjeitä, joitten sineteissä on kymmenkulmaisia kruunuja. Tämän sinetissä on mehiläinen, ahkeruuden merkki. Tänään olen rohkea!
Taas kilistettiin,
Jeannette tuli epätoivoissaan takaisin.
— Johtajan lähetillä on teille asiaa. Päästänkö hänet sisään?
— Päästä vaan! Olkoon mitä tahansa, lausui Josefina, olen rohkea.
Tänään ei mikään minua masenna.
Hän meni saliin vastaan, jottei ehkä uusi harminsanoma taasen raivostuttaisi hänen miestänsä.
Kaikella kunnioituksella antoi johtaja lähettinsä kautta tiedoksi, että hän pyytää anteeksi arvoisalta taiteilijattarelta, kun hänen täytyy täksi illaksi ilmoitetun "Italiana in Algherin" sijaan ottaa toinen, sillä hänen majesteettinsa kuningas on eilen tänne saapuneen Nemours'in herttuattaren pyynnöstä, joka tahtoo nähdä rouva Mainvielleä "Semiramia" oopperassa, käskenyt esittää mainitun sävelteoksen. Mutta jos ehkä perheelliset vastukset estävät arvoisaa rouvaa esiintymästä, on johtaja ottava huolekseen puolustaa arvoisaa taiteilijatarta herttuattaren edessä.
Kunnon myöntyväinen johtaja! Äkkiä hän onkin tullut sävyisäksi. Semiramiin roolissa Josefina oli ennenkin ihastuttanut yleisöä ja esiintyessään siinä Zelmiran jälkeen on hän helposti ottava voiton Catalanista. Tämäpä oli aika kepponen nuorille jättiläisille. Pelästyksissään ovat he kai neuvoneet Deboureux'tä antamaan vapautta rouva Mainviellelle, joka muutenkin pelkää tänään esiintyä.
Josefinan kasvot kirkastuivat, huulet värisivät, rinta aaltoili.
— Terveiseni herra Deboureux'lle, — lausui hän äkkiä tehden päätöksensä — minä olen esiintyvä!
Lähetti palasi tällä tiedolla, joka saattoi nuoret jättiläiset täydelliseen raivoon. Tämä oli uhkaa, julkista kiusaa heille. He olivat sallineet hänen peräytyä, mutta hän ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaan asettui heitä vastaan. Lähetti kuuli avoimesta ovesta, miten Josefina käski seuranaisensa tuoda esille kauneimmat koristeet, komeimman puvun.
Siis taistelu elämän ja kuoleman uhalla.