KOTIPOLULLA.
Ma metsän helmaan pakenin ma tahdoin huolet häätää, syyslehdet maassa kahisi ja pensaat puisti päätään.
Mua vanha metsä vierasti,
puut syytti, sammal moitti,
pyyn haasialta peloitin,
kun yksikseen se soitti.
Mua näreiköstä närhi huus,
ja kylmä ääni ilkkui,
ja alta mustan juurakon
kyyn häijyt silmät vilkkui.
Puut, kannot minä manasin,
maan madot, tulet taivaan
ja salon pohjaan pimeimpään
ma hautaa tahdoin kaivaa.
Ma kuljin metsäpolkuja
ja ihmisvihaa kannoin,
ne monen vuoden valehet
ma hornan holoon vannoin.
— Niin tulin kylän kuuluviin
ja astuin riihtä kohti,
näin humaliston huojuvan,
puiss' omenat jo hohti.
Ma kuulin kellon kilinää
ja haassa karja ammui,
ja taakse tuvan tummuvan
pois päivän silmä sammui.
Näin savun, lämmön laikkuvan,
ne hiipi harjahirttä,
ja takaa seinäsammalen
ma kuulin vanhaa virttä.
Näin vaimon aittaan astuvan,
ja kyyhkyset sai viljaa,
näin harmaan hapsen välkkyvän,
hän kulki aina hiljaa.
Kuin pyhä kuiske kultainen
soi kotiseutuvilta,
kuin uni mulle kajastaa
se leuto syyskuun ilta.
Taas hyräilin ja hymyilin ja uneksin kuin lapsi, kuin äiti viel' ois elänyt ja musta ois sen hapsi.
ENSI LUMEN TULLESSA.
Nouse muorikulta, kyllin näit jo unta, pistä pesään tulta, pane pöty pöytään, nyt ei elämä oo enään ennallaan! Katsos, tulee lunta, pilven alta töytää, tupruu tulvillansa pirtin akkunaan!
Katsos muori sentään lumihöytäleitä, perhoina ne lentää, nyt ne maata syyti niinkuin tuhmat lampaat kautta hevoshaan! Pitkin pihateitä kulkee kylmä kyyti, talven kirkkaat kellot sill' on kaulassaan.
Nyt se talvi alkaa, sill' on tuima puhti, peittää kattomalkaa, peittää peltomaita, kannot katoavat villavaippoihin, lumessa on luhti, riihi, risuaita, umpeen kiristyi jo kirkkopolkukin.
Syksyn selkää pestään, talvi sillat laittaa, nyt se keli kestää, nythän päästään metsiin, halonhakkuu alkaa, luistaa tukkityö. Juokse muori aittaan, lammasturkki etsi, naapukka ja kintaat, tuo myös rantuvyö!
Ruunan vien nyt pajaan, ryijyt päivänvaloon, kesävaljaat vajaan! Kas jo hiirikollaan naapuri jo reellä kylään ajaa voi appivaarin taloon, siellä työssä ollaan, rengit valtatieltä lunta lapioi.
Ensi pyhän suussa aamukuutamolla, kun on kuura puussa, ajaa saat jo reessä niinkuin pulski ruustinna saat liukua, heh, on hauska olla, ruuna reutoo eessä kuunnellessaan kirkkotiellä tiukua.
UUDEN VUODEN YÖ.
Yli metsän tähtiä sinkuu ja pakkanen nurkkihin lyö, viluturkiss' se hiihtää ja vinkuu, niin pimeä on polku ja huurteess' on seinät, mut seimessä tuoksuu kesäiset heinät, nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?
Pojat nauraen tarttuvat leiliin, väki joulupuuroja syö, tytöt kalveten katsovat peiliin, ne oottelevat onnea ja sulhasiansa ja huutaen ne valelevat tinalinnojansa; nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?
Pyry pyörivi ullakolla, kuin siell' olis peikoilla työ, niin hyvä on pirtissä olla, kun kotiolut haarikoista pahnoille läiskyy, kun joulukuuset välkkyy ja takantuli räiskyy; nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?
Yli metsän sammui tähti ja himmeni linnunradan vyö, nyt rinnasta huokaus lähti… Kenen majassa viluinen vieras jo kulki, ken iloiset silmänsä ijäksi nyt sulki, kun on uuden vuoden yö, kun on unelmien yö, kuka kannuksissa kirkkotarhaan ratsastaa?
Ovet aukesi unelmien aattoon, kuka onnensa ostaa ja myö, kuka ehtivi juhlasaattoon, kuka huutohon hukkuu ja seurassa säilyy? Nyt tapulissa kellot ääneti häilyy, nyt on uuden vuoden yö, nyt on unelmien yö, nyt Kuolema kirkkotarhaan ratsastaa.
VAARI JA VAARIN KELLO.
Kaappikello se käy ja kukkuu, mikäs on ollessa vanhan vaarin, tiki-taki-tiki-taki- vanhan vaarin, vaarill' on piippu ja tulusmaari ja Miri, joka nurkassa nukkuu.
Tomu se kiirii jo puhteen pitoon, päiväkin pirttihin päänsä pistää, tiki-taki-tiki-taki- päänsä pistää, loukossa vaari ei huoli mistään, vaan verkkonsa silmiä sitoo.
Eihän ne vaarilta muonaa kiellä, rieskaa, suolaa, kystä ne antaa, tiki-taki-tiki-taki- kystä ne antaa, nuoret on nuoria, kaunaa ne kantaa ja vanhan askel on tiellä.
Kello se aikaansa jouten jauhaa, hammasrattaat ne tempoo ja ryskii, tiki-taki-tiki-taki- tempoo ja ryskii, vaari se kiertää, korjaa ja yskii ja hoitaa kuin sielunsa rauhaa.
Vaari on vanha kuin pihaton aita, vanhempi kello, jo taatan tuttu, tiki-taki-tiki-taki- taatan tuttu, sillä on vihreänkukkainen nuttu ja ruskeanruusukas paita.
Himmeni aamuhun ampuva nuoli, musteni kellon posliiniposki, tiki-taki-tiki-taki- posliiniposki, vallaton aika se vaariinkin koski ja valkoista arkkua vuoli.
— Hopealippaan ne tahtoisi riistää, vaarin ne tahtoisi vainaitten joukkoon, tiki-taki-tiki-taki- vainaitten joukkoon, kellon ne veisi jo ullakon loukkoon, kun aikaa aina se niistää.
Nauraa se piika ja nauraa se renki pirtissä puhteilla — eihän maarin, tiki-taki-tiki-taki- eihän maarin, tietää sen Miri ja tietää sen vaari, että kelloss' on haltian henki.
Vaari sen kuullut on usein yöllä, kuinka se hiipii ja kaapissa häärää, tiki-taki-tiki-taki- kaapissa häärää, heilurin juoksua mittaa ja määrää ja vasara pieni on vyöllä.
Hiljaa se nostaa töppyistä jalkaa, hämähäkin seitistä kutoo se pajaa, tiki-taki-tiki-taki- kutoo se pajaa, lattiarakohon rattailla ajaa, kun kukko virtensä alkaa.
— Päivät ne luistaa ja toistaan ne talvet ne riipotti hiuksihin lunta, tiki-taki-tiki-taki- hiuksihin lunta, vaari se kellosta näkee unta, sen tahtiin sydänkin sykkii.
Kaappikello se korahtain kukkuu, aamulla seisahtui se niin hiljaa, tiki-taki-tiki-taki- hiljaa, hiljaa, tuoni se niitti jo tuvassa viljaa; — miks vaari niin kauvan nukkuu?
VALKEAT NEIDOT.
Ne valkeat neidot kulkivat sen uuden vuoden yöllä, ja talven kirkkaat lumitähdet kimalteli vyöllä, niill' lumiharsot silmill' oli ja olkihimmelit päässä ja niiden hienot hunnunpäät ne kahisi kuin jäässä.
Ne valkeat neidot kolkuttivat ovelle uuden vuoden
ja sulhasia mainiten ja lähteen silmästä juoden
ne lauloi: "ylkäni ratsastelee alas pitkin kuuta,
hän morsiantaan katselee kuin kirkasta joulupuuta."
Ne neidot kävivät käsikkäin, niitä neitoja oli kuusi
ja heleästi äänet soi: "nyt tullut on vuosi uusi,
sen vanhan vuoden kirstuhun lyödään kaksitoista naulaa,
sen haudalla nyt haikeasti vanha korppi laulaa."
Ne valkeat neidot kaaresti kuin lumi laskoksissa, ja kiiltokengät narskuivat, soi ilo askelissa, niill' lumiharsot kahisteli kuurassa talviyöllä, ja kaikki hangen kirkkaat tähdet kimalteli vyöllä.
ISTUN METSÄN KIVELLÄ.
Istun metsän kivellä ja puihin puutuu tuuli, poskeni on polttava ja sininen on huuli.
Sataa lunta oksille
ja kaikkiall' on lunta,
hiljaisuuden hivellessä
täällä sais kai unta.
Läpi metsän huurteisen
käy sinertävät siimat,
poissa täält' on ahdistus
ja poissa kivut, kiimat.
Ilta lykkää syöstävää
ja yö se lankaa jatkaa,
katajien kapsahtaissa
utu-tyttö matkaa.
Hiihtää taikasauvoineen
ja oksat tieltään siirtää,
katsoo silmin sumuisin
ja pilkut lumeen piirtää.
On kuin sydän valkeneis ja suloinen ois piina, pääni alus kannel ois ja kinos paariliina.
AURINGONKUKKA.
Töllin töyräällä kalveessa kasvoit kuin heleä auringonkukka, päivässä hienoksi huoliteltiin sun poskesi samettinukka.
Elämänlanka se seinää kiers',
soi räystäältä pääskysen ilo,
hentoina nousi sun povesi kummut
ja silmissä paloi kilo.
Aholla kuljit yksin aina
ja haastelit kukkies kanssa,
koivunranka ja mäellä mänty
ne näki sun iloissansa.
Siell' olet majassa matalassa
vain virsikannelta kuullut,
elämänsurujen suhinaa
olet honkien humuksi luullut.
Siell' olet käynyt kuin keiju kaino
kotoisen koivun alla,
ei sua tahrannut maantien tomu,
ei koskenut huolien halla.
Niin sinut kulkija kaukainen näki kalveessa harmaan kuistin, lempeitä silmiäs katseli ja kauvan sinua muisti.
MELLAKKA KIEVARIN RAITILLA
eräänä syysaamuyönä.
(Sävel: Undan ur vägen se hur…)
Kievari kiltti, no, aukase nyt ukkikulta,
täällä on Puuska ja pari muuta kai,
Tamb… hys, hiljaa Jussi, iske tulta,
Lassi se tarjoo, kun eilen varsan sai!
Liekki jo liehuu…
nyt on oikein peikkoin yö, —
ken siellä riehuu
ja kujassa lyö?
Tienviitan varjossa seisoo tukkimiestä kuusi,
seipäitä viskoo ne saunannurkan taa,
Tamb… voi, kuka siellä avuks huusi?
Lassi on kauhea, kun hän kampittaa,
iske, ei auta,
Jukka, Heikki päälle käy,
suutarin nauta,
et missään näy?
Hieroja voihkii ja kuistiin hiipi Henna, Taava,
kievari juoksee ja huitoo tapillaan,
Tamb… "seis miehet, saiko kukaan haavan?"
"auta sun armias, kun sen kiinni saan!"
Vankkurit ryskii,
kievari se pampun tuo,
noituu ja yskii,
mut Jussi juo.
Yks veti puukon ja tuokin, joll' on vihreet liivit,
häijysti nauraa ja Hennaa tirkistää.
Tamb… Jos Liisa ohi läävän hiivit,
saat sanan voudille, älä viikoks jää!
Hallikin haukkuu,
kuule tupen rapinaa,
ovissa paukkuu
ja vonkuu maa!
"Vouti on kirkolla!" Juokse ukki kellariisi, —
ponttoolle junnit jo juoksujalkaa läks,
Tamb… "en pelkää, vaikka viel' ois viisi!"
piilosta piiat nyt tulkaa tännemmäks!
Vein puukon heiltä,
missähän nyt Puuska lie?
Koskaan ei meiltä
ne naista vie. —
Raitilta Jussi se jumppii niinkuin voinsa myynyt,
kujasta viulun hän rikkinäisen toi,
Tamb… — "juo haarikasta, ettäs tyynnyt!" —
eikä sen kielet nyt kantta vasten soi,
purpuripolkkaan
ei ne vedä jalkaa, ei,
kolkasta kolkkaan
ne nuoret vei.
Katsos, jo sorsatkin lentelevät pitkin rantaa,
airot ne loiskii ja sumussa on maa,
Tamb… ja palkovene lipuu santaan,
lautalta punainen tuli loimottaa,
lippu jo vilkkuu,
vorokilla nauraen
juutakset ilkkuu,
ma muistan sen!
Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievarukko,
Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt,
Tamb… jo kylässäkin kiekui kukko,
rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt.
Kyntäjä herää
ojennellen jalkojaan,
kuokkansa kerää
ja käy unissaan.
Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii,
— tintit ja varpuset puissa piipittää —
Tamb… hän viulunrokaa hellään pyyhkii,
taivasta katsoo ja kerran hymähtää.
Äänet jo hukkuu,
Puuskan korvaan soitto soi,
nurmelle nukkuu,
kun paistaa koi.
ILTAPUHTEET.
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, ne hämärät iltapuhteet ja isännän ilkku ja naisten naurut ja emännän nurjat nuhteet!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,
kun ajatus hämärään hukkuu,
ma kehräsin viimeiset villani loppuun
ja tuvassa väki jo nukkuu!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,
ken koskisi oven salpaa;
jos kyläinen vieras viivähtääkin,
ei katso se neitoa halpaa!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet,
ja voi mua onnetonta,
on kultani maailman kylillä
ja sinne on virstaa monta!
Voi, talviset illat ja pitkät puhteet, kun hanki on kylmä ja syvä. — Voi, tulispa kulta ja kolkuttais, niin mieleni taas olis hyvä!
TALVI-ILTAHÄMÄRÄSSÄ.
Ajaa myöhäinen matkamies, pohjassa liehtoo punainen lies ja vaihtuu vihreään juopaan, hämärä laaksohon laskeutuu, lumiset kentät aukeat, aavat hiiltyvän, himmeän sinensä saavat, pimeät petäjät huokaa ja huopaa ja tummuu punainen virstapuu.
Tiuvut kiiltää ja musta on tie, ruuna se korvansa taakse vie ja katsoo pellolle salaa. Jonossa multakuormat käy, viidasta vilahti valkoinen siipi, hiiren ajohon repo jo hiipi, ojassa ryömii ja ladolle palaa, kun haukku käy, vaan kylää ei näy.
"Hyp, hyp, paranna, ruuna, hoi!" Hakokirves jo pihalta soi, ja piiska käänteessä läiskyy, kavionkengät ne tulta lyö, näkyy jo sekaisin talojen sarjat, höyryvi kuuraiset ometan harjat, pajankin suulla säkenet räiskyy ja tähtihin puhkee musta yö.
"Hyvää iltaa… noo, ruuna siin';" — Tutuille tanhuille jouduttiin, kai pata jo tulella kiehuu, pihall' on sumuista sauhua; kuu se paistaa kuin lomasta seulan kullaten jokaisen männynneulan, saunasta päreen valkea liehuu, ja tallista kuuluvi laulua.
Ajaa kujassa matkamies, silmissä lämmin on kotoinen lies, ja hämärän haltia nyökkää, — "soh, soh, Ruuna, seiso jo… ptruu!" Kuistilla Mirri jo kyljellä kyrrää, Halli hyppää ja rukit ne hyrrää, reelle lapset luikaten hyökkää ja kaikill' on puhetta: hupu.. pupuu!
HIIHTÄMÄSSÄ.
Huurussa on kyläkunta, sinisauhut kaarestaa, yli aitain järvenjäälle hiihdän hiljaa talaan taa, kaikkialla siintää lunta, kaukaa Tellu haukahtaa, vonkuu jää ja paukahtaa.
Rannan raitaa peittää huurre, jääss' on joka avanto, ranteell' laajan lumivaipan vierii virran suvanto niinkuin sinimusta uurre; ulapoilta tuuli käy, eikä taivaanrantaa näy.
Sieltä kolme saarta hohtaa soutain päivänsilmää päin, lumitähdet välkehtivät yli hangen kimmeltäin, sinne nuori latu johtaa, hiihdän, että humajaa, sauvat jäähän kumajaa.
Pieni pilkku ladun päässä saaren varjoon kiemuroi, rintaan virtaa vilvas ilma, nuori veri viehkuroi, kun ma soljun vastasäässä, on kuin joka jänne sois, ponnahdan kuin poukka pois.
Kylän rannat kauvas jäävät, tuvan tulet himmenee, varislauma laitatuulta pellon poikki leijailee, savuun häipyy riihet, läävät; tiellä tukinvetäjät nään ja rinteen petäjät.
Syöksyn ohi saaritöyryn, päivä puhkee pilvistään, kukkulat ja kentät kiiltää hopeisissa helyissään, auringossa kuultaa höyry, pillistöön jo ennätän, eessä nään ma hiihtäjän.
Päivä paistaa iloissansa, paistaa silmist' impyen, raikas puna poskipäill' on, hymynsä on herttainen, huurteessa on kiharansa. Kummasta ma kompastuin, siin' on — Henna naurusuin!
VERÄJÄN-MIKKO.
Ojalla istuu veräjän-Mikko,
sokeansuopea raajarikko.
Viisto on veräjä, vanha ja harmaa,
harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.
Eihän ne kulkijat veräjää siedä,
vastus on Mikkokin vaikkei hän tiedä.
Almuja antaa kulkeva kansa,
Mikko se kopeloi sauvallansa.
Ei ole Mikolla iloa muuta,
hyväillen silittää veräjänpuuta.
Ojalla syö ja ojalla makaa,
nousee kuin kummitus veräjän takaa.
Myöhään ja myötään hän horjuen avaa:
"kost jumal, kost jumal!" änkäten tavaa.
Pyörien töminään nukkuu ja herää,
maantientomusta roponsa kerää.
Kerran se veräjä poikkehen joutaa,
kerran ne Mikonkin kirkolle noutaa.
Silloin hän kuolemankaupungin rajaa
kultavaunuissa taivaaseen ajaa.
Pietari pyhä se hymyillen tavaa:
"kost jumal, kost jumal!" porttinsa avaa.
TALVITIELLÄ.
Kuin ahjossa lounas loimuaa ja säkenöi säteiden langat, suon silmässä katajat kuultaa, kuin tuess' on risut ja rangat. Niin hiljaist' on kaikkialla, humu hempeä lehdossa soi, veriruskean pilven alla salo talvessa unelmoi.
Siell' levossa talvisen metsämaan on hämärän utuista unta ja huurteisin hopeakruunuin puut pudottavat nuorta lunta, hilehiuteet kuin valkeat perhot ne kiihkotta kisaan käy, salon tiellä on sinertävät verhot, eikä loukoista loppua näy.
Jo kuuluvi kellojen kilinää kuin haltia matkalla ois, kuin huurtehen ravistessa nyt tuolla, nyt täällä se sois, kuin kantelon helke se lankee ja kaiku se kiinni saa, se hiipii himmeään hankeen ja katajaan kahahtaa.
Noron aukosta lintu kyyhättää ja valkea rinta hohtaa; hepo astuvi metsätietä, joka harmaalle ladolle johtaa, ja heinäkuormaltansa mökinpoika se hyräilee sitä talvista loiluansa, kun kulkusta kuuntelee.
Reen rehtoihin varvut raksahtaa, jääpuikot pensaissa helkkyy, ja metsän lumiset linnat ja valkeat holvit välkkyy. Sydänsurujaan poika laulaa, tien kuuset ne kumahtaa, jänis kääntää kiireessä kaulaa ja seisaalta kuulostaa.
Hän laulavi harmaita huoliaan, miten tummat on talvipuhteet, hän isätön iloa kaipaa ja kylmät on vieraan nuhteet, ei viherry kukkasen kuori, lumi hautasi puolukan, ja se puolanpoimija nuori on matkoilla maailman. —
Idän raukeat rannat tummenee ja lunta tupruten tuiskaa ja sinisessä siimeksessä vain kulkusen ääni kuiskaa, rekivirsi vitihin hukkuu, lumi peittää jäljen ja reen, kesäheinille poika nukkuu, hepo hölkkivi hiljalleen.
TUKKIHERRA.
Simo Holja oli ennen vorokkimies ja ponttoolla hoikkana sousi, Simo Holja se junnien juonensa ties ja tukkiherraksi nousi.
Nyt kulkee hän supsiniturkissaan
ja puhe on simaa silkkaa,
povitasku on arvosta pullellaan
ja massissa hopeat kilkkaa.
Hän ajaa taloista taloihin
ja rikkaita neitoja kosii,
puumerkkinsä piirtää hän saloihin
ja jakaa metsiä osiin.
Hän metsiä raiskaa ja sahat soi,
talonpoikia nylkee ja kostaa,
hän luulee, että hän rahalla voi
joka miehen kunnian ostaa.
Hän vauhkoa Valkkia siimalla lyö
ja kievarin kuistihin töytää,
hän herrojen joukossa juo ja syö
käsivarttaan nojaten pöytään.
Hän suurista summista kerskailee
ja ruokaliinalla huiskii,
hän pöhnässä vennosti venskailee
ja morsiamistaan kuiskii.
Hän solkkaa: "tässä on herra, he,
Simo Holja se tarjota jaksaa,
minä… yhtiö… sama se… selvä se,
mitä sampankalja maksaa!
On taloni parhaita Suomenmaan,
sitä rahaakin on kuin roskaa,
on klaverit, kirjat kullassaan,
vaan niitä en lue minä koskaan.
Kuka Holjan rinnalla rimpua vois,
näin, näinhän ne rikkaat röyhii
ja Holja kun lähtee talosta pois,
niin kuokkijat patjoja pöyhii —!"
Hän lähtee talosta aamulla taas
ja moukkia pihalla pilkkaa,
joiden maat hän polkuhinnasta kaas
joiden massissa kuparit kilkkaa.
Mut yksin kankaita ajaissaan
ei saa Simo tunnonrauhaa,
hän piiskaa vaahtohon Valkkiaan,
taas kievarin pihoilla pauhaa.
Ja yöllä hän voihkivi vuoteellaan kuin miettisi väärää valaa, on kaamea kolkkous sielussaan vaikka kynttilä pöydällä palaa.