Coryse liukui alas matalalta tuoliltaan ja istuutui lapsellisesti lattialle nojaten varakreivin polviin pienen päänsä, joka lampun kalpeassa valossa kimalteli kuin hopeavaahto; ja hän rukoili hartaasti silmät tulvillaan kyyneleitä:
— Ethän sinä enää lähde pois?… Sano… Ethän?…
Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen kysyen:
— Työnnätkö sinä minut pois?… Miksi sinä olet tuollainen minua kohtaan… Sano?… Olen huomannut sen jo monta kertaa… Sinä et enää ole sama kuin ennen… Silloin… sinä nostit minut polvillesi… ja suutelit minua…
Setä vastasi tylysti:
— "Silloin" sinä olit lapsi… Nyt sinä et enää ole siinä iässä…
Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja hän sopersi:
— Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa…
— Mutta rakastanhan minä sinua… oikein paljon… — vakuutti Marc de Bray hyvin liikutettuna. — Nousehan vain ylös… Istu omalle tuolillesi!…
Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti, ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi Untuvan kiivaasti luotaan:
— Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!… Tuo on aivan sopimatonta…
Saattaa tulla vieraita!…
Untuva nousi ja vastasi taas iloisena:
— Vieraita?… Mikä vieras soittaisi tuolla tavoin?… noin kainosti?… Tuollainen soitto muistuttaa pikemmin keittäjättären ihailijoita…
Palvelija astui sisään:
— Herra kreivi d'Axen…
— Rouva markiisitar ei ole kotona!… — huusi Coryse.
— Pyytäkää häntä astumaan sisälle!… — määräsi Marc ikäänkuin keventyneenä.
— Oi!… — virkkoi Untuva kummissaan. — Otatko sinä hänet vastaan?…
Ja hän lisäsi pahoilla mielin:
— Meillä oli niin hauska kahdenkesken!…
Sitten hän äkkiä silmäsi setäänsä levottomana:
— Mikä sinua vaivaa?… Sinä olet kalpea… kalmankalpea… En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena!…
— Ei minua vaivaa mikään… — vastasi Marc hämillään. — Se johtuu kuumuudesta… Kohta se on jo ohitse…
Ja hän meni sisään astuvaa prinssiä vastaan Untuvan seuratessa häntä sinisillä silmillään, joiden katse oli muuttunut sangen miettiväiseksi.
— Armollinen herra… Kälyni on ulkona… joten veljentyttäreni täytyy esittää minut Teidän Korkeudellenne…
Kun tyttönen seisoi omissa ajatuksissaan kuin naulittuna lattiaan, herätti setä hänet:
— Coryse!… Etkö kuullut?… Untuva juoksi iloisena heidän luokseen.
— Oi!… Sano sinä vain minua Untuvaksi!… Hänen Korkeutensa tietää sen ennestään!… Teidän Korkeutenne, tämä on Marc-setä!… hän, jonka hyväksi te puuhailette maaseudulla…
Ja hän lisäsi kääntyen hämmästyneenä kuuntelevan varakreivin puoleen:
— Voi! sinähän et tiedäkään!… Sehän on totta!… En ole vielä tavannut sinua kahdenkesken eilisen jälkeen!… Kas!… Voitko kuvitella, että minä löysin… palatessani Barfleureilta… Armollisen herran suurella touhulla selittämässä sulattojen työmiehille, että heidän pitäisi äänestää sinua… Ja sitten hän vielä oikein voiteli selityksensä…
— Totta tosiaan — alkoi Marc. — Minä…
Untuva keskeytti hänet:
— Niin… Mutta kuule… Et saa kertoa kotona, että minä tapasin Armollisen herran ja ratsastin hänen kanssaan… metsässä… Minä nimittäin vielä ratsastinkin hänen kanssaan…
Hän kääntyi prinssiin ja lopetti:
— Kas, Marc-setä on aivan toista kuin muut… Hänelle voi kertoa kaikki… kaikki!…
Nähdessään varakreivin kuuntelevan vakavana ja kulmakarvat hieman koholla, mikä oli hänen tapansa osoittaa tyytymättömyyttään, lisäsi hän alakuloisena:
— Paitsi tänään!… Tänään en ymmärrä häntä… Hän ei ole enää entisellään…
— Saavuin vain… — sanoi prinssi — kiittämään rouva de Brayta vasta saamastani ystävällisestä kirjeestä…
— Hei!… huudahti Untuva vallattomasti lisäten itsekseen: "Äiti mahtaa lähettää hänelle ainakin pari kirjettä päivässä!"…
— Hän kirjoitti — jatkoi kreivi d'Axen — ketä hän oli aikonut kutsua tanssiaisiinsa ja kysyi halusinko kenties tavata joitakin muitakin henkilöitä… Tässä on kutsuluettelo, joka seurasi kirjettä…
Hän pani pöydälle kirjekuoren ja nousi.
— Nyt en tahdo enää häiritä teitä…
— Mutta — tenäsi Marc-setä niin vilkkaasti, että Coryse hämmästyi. —
Ellei teillä ole muuta tekemistä tänä iltana… niin olisimme iloisia…
Untuva poistui antamaan määräyksensä teestä; hän pistäytyi samalla panemaan Gribouillen levolle ja katsomaan, olivatko hänen kukkasensa saaneet vettä. Kun hän hetken kuluttua palasi, olivat herrat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota häneen.
Prinssin poistuttua kello yhdeltätoista kysäisi Coryse Marc-sedältä, joka palasi portilta vierasta saattamasta:
— Mitä pidit hänestä?
— Hän tuntuu olevan viisas ja hauska mies… Mutta äkkiä hänen mieleensä iski epäilys:
— Niin!… Miksi sinä oikeastaan kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi?…
— Miten toisenlaiseksi?…
— No! Sinähän sanoit: "Hän ei ole kenkää korkeampi… ja pikimusta!…"
— Herranen aika!… Eikö se sitten muka ole totta?… Onhan hän ruma!… Ainakin minun mielestäni…
— Niinkö!… Ja kuka sitten on kaunis… sinun mielestäsi?…
— Hyvä Jumala!… Enpä todellakaan tiedä… Niin… Tiedänhän sentään… Sinä tietysti!…
— Minäkö???…
— Sinä juuri… Enhän silti väitä, että sinä olisit aivan kreikkalaisen kuvapatsaan kaltainen… En suinkaan… Mutta minusta sinä olet hyvä sellaisenasi!… Sillä ensinnäkin minä vihaan pikkaraisia… ja hinteliä… samoin kuin kovin nuoria miehiä… Minusta nuo nuoret miehet eivät ole minkään arvoisia!… Mies näyttää joltakin vasta kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä…
— Lempo soikoon!… Mikä vahinko Aubières-paralle, ettet sinä vielä hieman venyttänyt ikärajaa!… Joka tapauksessa oli tuo pikku prinssi minun mielestäni sangen onnistunut!…
— Minusta myöskin!… Mutta vasta meidän ratsastusretkemme jälkeen minä sen huomasin…
Marc-setä kohotti taaskin kulmakarvojaan:
— Niin!… Puhukaamme vielä hieman… tästä ratsastusretkestä!… Äitisi on todellakin joskus aivan oikeassa!… Sinä käyttäydyt sangen huonosti kasvatetun pienen tytön tavoin… Sopiiko nyt… sinun iälläsi… juoksennella metsissä… yksinään nuoren miehen kanssa?…
— Oi!… Hänhän on kuningas!…
— Se ei paranna asiaa!… kuningaskin on mies!… — Kuinka tahtoo!…
Enkä minä… sitäpaitsi… ollut ypö yksinäni…
— Et tosiaankaan!… Olihan sinulla ukko Jean kanssasi, vai kuinka?… tuo vanha pässinpää!…
Tyttönen mutisi alakuloisena:
— Sinä olet ilkeä!… Hyvä Jumala!… niin ilkeä!…
— Ilkeä?… Senkötähden, että minä en ihaile kaikkia sinun keksintöjäsi?… Siksikö, etten minä yllytä sinua armastelemaan metsissä kaikenlaisten maankiertäjien kanssa?…
Untuva nauroi:
— Kas vaan, onko hän nyt maankiertäjä?… Äskettäin hän vielä oli sangen onnistunut!…
Varakreivi menetti kokonaan malttinsa:
— Minäpä olenkin nyt saanut tarpeekseni sinun hullutuksistasi!… Saattaa olla totta, että minä olen lellitellyt sinua… nauranut kujeillesi… mitkä eivät enää ole ensinkään hauskoja!… ja että minä olen kiihoittanut sinun huonoja taipumuksiasi… Mutta jos se on totta… jos minä olen jossakin suhteessa syypää nykyisiin tapahtumiin… niin minä nyt kadun menettelyäni!… kadun katkerasti!…
Tuntui siltä kuin kyyneleet olisivat samentaneet hänen karkean äänensä. Untuva koetti tarttua hänen käsiinsä, mutta hän tempasi ne kiivaasti irti.
Untuva seisoi allapäin hänen edessään ja änkytti hiljaa koettaen peittää syvää liikutustaan:
— Mutta, sehän on mahdotonta!… Sinuthan on vaihdettu matkalla,
Marc-setä!…
XI.
Herra de Bray oli saanut kamalan nuhan juuri siksi päiväksi, jolloin heidän piti mennä Barfleurien päivälliskutsuille. Hänen nenänsä oli turvoksissa, samoin huulet, ja silmätkin olivat paisuneet umpeen. Hän ilmoittikin vaimolleen tuntevansa kuumeen nousevan sekä olevansa pakotettu jäämään kotiin ja paneutumaan makuulle seuraavaksi päiväksi, mutta markiisitar kauhistui:
— Emmehän me mitenkään voi tehdä tuollaista tepposta Barfleureille!… Rouva de Barfleur sanoi minulle, että sinne tulee juuri neljätoista henkeä…
— Entä sitten?…
— No… jos sinä nyt jäät pois, niin pöydässä istuu kolmetoista!… kolmetoista!… ja on aivan mahdotonta kutsua lisää vieraita, kun peruutus saadaan vasta pari tuntia ennen päivällisen alkua, eikö totta?…
— Olen hyvin pahoillani… mutta tunnen olevani niin sairas, etten millään voi mennä…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Te luulette, että jos pöydässä istuu kolmetoista henkeä, niin yksi näistä kolmestatoista on kuoleva vuoden kuluessa… ja minä puolestani taas olen vakuutettu siitä, että vaikka meitä olisi neljäkintoista, niin minä kuolisin varmasti, jos lähtisin ulos tässä tilassa…
— Jospa Coryse edes tahtoisi tulla teidän sijastanne?… — ehdotti markiisitar.
— Ei ikinä!… — huusi tyttönen lujasti. Herra de Bray pyysi kauniisti:
— Pikku Untuvani… Etkö tahtoisi olla niin hirveän kiltti!…
— En tule!… Älkää kiusatko minua!…
Ja luullen löytäneensä loistavan tekosyyn hän selitti:
— Sitäpaitsi… täytyy minun syödä päivällistä Marc-sedän kanssa… muuten hän on aivan yksinään… koska sinä sanot meneväsi nukkumaan…
Marc-setä, joka tähän asti ei ollut näyttänyt seuraavan keskustelua ympärillään, virkkoi nyt kiivaasti:
— Kaikkea vielä!… Älä välitä minusta!… Sepä oli ihmeellinen keksintö!… Luulisi, totta tosiaan, että minä kaipaan lastenhoitajaa!…
— Mutta sinähän olet aina sanonut, että on ikävää istua yksinään pöydässä…
— En ole koskaan sanonut mitään sellaista!…
— Oi!… — virkkoi Untuva ymmällään. — Sinä et ole sanonut sitä vain kerran… vaan satakin kertaa…
— No, siinä tapauksessa en ole tietänyt, mitä sanoin!… Ja kuulehan nyt, Untuva… Etkö tahtoisi olla oikein kiltti tyttö ja mennä näille päivällisille äitisi kanssa?… Mene nyt… Minun mielikseni!… Lapsi katseli häntä ylen ihmeissään ja miltei epäluuloisesti.
— Mitä tämä merkitsee, — ajatteli hän — toissapäivänä hän puhui niin jyrkästi pikku Barfleurista… ja tästä naimahankkeesta… ja ylipäänsä kaikesta… ja nyt hän tahtoo lähettää minut sinne!… minut, joka en muuten käy missään… niin että näyttäisi aivan siltä kuin minä juoksisin hänen perässään…
Ja hän vastasi:
— En voi missään tapauksessa mennä Barfleureille tänään…
— Miksi et?… — kysyi rouva de Bray.
— Sanoin sen teille jo kerran aikaisemminkin… Minulla ei ole hametta…
— Mutta isäsihän lupasi sinulle uuden puvun…
— Tilasin sen vasta huomiseksi… Se ei ole vielä valmis…
— No… siinä tapauksessa on pompaduurihameesi nopeasti korjattava…
— Nykyjään, kun ihmiset ovat jo kahden vuoden kuluessa tottuneet näkemään minut puettuna pitkiin hameisiin… niin he varmaankin hämmästyisivät hieman… ja syystäkin…
Ja hän lisäsi nauraen…
— Sillä, ellette te pane pompaduurihameeseeni jalkahihnoja… niin polveni tulevat näkymään, kun istuudun…
Marc-setä nousi:
— Pane hattu päähäsi… ja seuraa minua… Lupaan hankkia sinulle heti sopivan puvun…
— Mutta… — virkkoi Coryse hangoitellen vieläkin vastaan. — Sinäpä sitten innokkaasti puuhaat minua sinne… No, menen siis… koska sinä niin haluat…
Ja lähtiessään salongista hän loi moittivan silmäyksen Marc-setään, joka vältti hänen katsettaan:
— Huomaan, ettei hän halua jäädä minun kanssani kahdenkesken kotiin, kuten toissailtana… Mutta Herra tietäköön, mikä siihen voi olla syynä?…
Varakreivi vei Untuvan Pont-sur-Sarthen parhaimmalle ompelijalle, ompelijalle, jonka tyttö tunsi vain nimeltä ja jonka portaita hän nousi suurella kunnioituksella.
Jo Corysen käyttövarojen pienuuskin esti häntä tilaamasta pukujaan rouva Bertiniltä, mutta ei markiisitarkaan käyttänyt tätä suurta ompelijatarta. Ollen kokonaan vailla makua, kykenemätön erottamaan hyvin leikatun hameen siroutta huonosti tehdyn hameen rumuudesta; ymmärtämättä värien ja koristeiden hienompia vivahduksia ja pannen painoa ainoastaan kankaan laatuun, hän rajoittui pukukysymyksissä vain siihen, mikä "tekee tehon" tai mikä "ei tee tehoa". Sanottuaan jostakin hameesta tai koristeesta: "tuo ei tee mitään vaikutusta!" oli sen tuomio lausuttu, huolimatta siitä, että se saattoi olla hyvinkin viehättävä; ja nähdessään jonakin päivänä tuon saman koristeen jonkun hyvästi puetun naisen hameessa hän huudahti: "Miten ihmeellistä! Rouva X… joka tuhlaa niin paljon rahaa pukuihinsa… käyttää aina koristeita, mitkä eivät tee mitään vaikutusta!…" Hänen mielestään olivat ne räätälit ja ompelijattaret, jotka maksattivat kalliin hinnan taidostaan, "varkaita". Hän otti lukuun vain kankaan kauppahinnan ja metrimäärän, mikä pukuun tarvittiin, joten olisi ollut aivan turha vaiva selittää hänelle, että kuosi sittenkin oli pääasia.
Samoin oli laita, jos oli kysymys taiteesta. Hän ei koskaan — omien sanojensa mukaan — voinut käsittää, miten rikkaat ihmiset, vaikkakin he olisivat upporikkaita, voivat olla niin hulluja, että he maksoivat viisitoistatuhatta frangia jostakin muotokuvasta, kun niitä oli saatavissa kahdellakin tuhannella, vieläpä usein "paljon kauniimpiakin!" Romaani, joka ei ollut tulvillaan tapahtumia ja juonia, oli hänestä "sangen tyhjänpäiväinen". Ja hän julisti mielihyvällä, ettei hän voinut ymmärtää "miten ihmiset saattoivat pitää Lotista, jolla ei ollut pisaraakaan mielikuvitusta."
Rouva de Bray osti siis itse kankaansa ja antoi Pont-sur-Sarthen huonojen ompelijattarien neuloa pukunsa, jotka tietysti siten tulivat kamaliksi. Untuva menetteli samaten ja tuli samaan tulokseen. Hän valitsi kuitenkin ainekset paremmin ja käytti yksinkertaista mallia, aina samaa, jonkinlaista venäläistä puseroa, jonka laajuus miltei täydellisesti peitti hänen pikku vartalonsa sirot muodot.
Kun Marc-setä astui veljentyttären seuraamana rouva Bertinin salonkiin, hämmästyi Coryse suuresti huomatessaan myyjättärien tuntevan hänen setänsä. Ja heti alkoi hänen pikku päässään ajatus askarrella.
"Mitä kumman tekemistä on Marc-sedällä voinut olla tällaisen ompelijattaren kanssa?… ompelijattaren, joka ei neulo rouva de Braylle eikä Luce de Givrylle, — joka pukeutuu sanomattoman yksinkertaisesti, — eikä edes rouva de Bassignylle, — joka pelkää tapaavansa kokotteja?…"
Ja heidän odotellessaan rouva Bertiniä, jolla paraikaa oli koettelu, kysyi Untuva uteliaana:
— Tuntevatko he sinut täällä?… Miten he voivat tuntea sinut?…
— Minä olen käynyt… Minä… Minä olen… Minähän suunnittelin pukuja
Lussacin tanssiaisiin… viime vuonna… ja…
Untuva oikaisi:
— Sinä suunnittelit puvun… etkä "pukuja"!… Niin… Kyllä nyt muistan… Sinä suunnittelit rouva de Lironin puvun…
— Sen juuri… ja muitakin…
— Etpä… Vain sen etkä mitään muita… Siitä juoruiltiin paljon siihen aikaan…
— Älä puhu niin kovasti!…
— Kukaan ei kuule meitä!… — virkkoi Untuva osoittaen neitejä, jotka kulkivat edestakaisin salin halki.
Seisottuaan hetkisen vaiti, ajatuksiinsa syventyneenä, hän mutisi äkkiä aivan kuin jatkaen itsekseen alkamaansa keskustelua:
— Hänkin pettää miestänsä, tuo rouva de Liron!…
— Mutta vaikene toki!… — huusi Marc-setä katsoen levottomana ympärilleen. — Suu kiinni, herran tähden!…
Ja hän lisäsi suuttuneena:
— Nuorten tyttöjen ei sovi puhella asioista, joita he eivät ymmärrä… ja joita heidän ei sovi ymmärtääkään…
— Tiedän varsin hyvästi, ettei minun sovi ymmärtää yhtään mitään… Enkä minä muuten paljoa ymmärräkään… Mutta täytyyhän minun kuulla, eikö totta?… ellen pane pumpulia korviini, kuten serkku La Balue…
— Nuori tyttö ei kuule mitään, ellei hän halua kuunnella!…
— Oi! tuopa nyt on roskaa!… Minä en koskaan kuuntele ja kuitenkin minä kuulen aina!… Ja joskus olisin paljon mieluummin kuulematta!… kuten esimerkiksi silloin… kun puhuttiin rouva de Lironista…
— Kiellän sinua mainitsemasta nimiä!… Täällä voi olla joku palvelija tai kamarineitsyt tai muita ihmisiä hänen talostaan…
— Ja luuletko sinä, ettei hänen kotiväkensä tiedä… mitä heidän "rouvansa" tekee?…
— Joka tapauksessa on perin turhaa… että he kuulevat sinun puhuvan siitä…
— Ja vielä pahempaa, jos he kuulevat sinun sitä tekevän…
Untuva lisäsi vielä ilmeisesti hermostuneena:
— En muuten voi käsittää, miksi sinä koko ajan puhut rouva de
Lironista?…
Marc-setä katsahti häneen ymmällään:
— Puhunko minä hänestä?… Minäkö nyt muka puhun hänestä?…
Ovi avautui erääseen koettelusaliin, ja pikku rouva de Liron tuli sisään kuin tuulispää kietoutuneena vaaleanpunaiseen harsopilveen rouva Bertin kintereillään.
— Minulle kerrottiin teidän olevan täällä!… Enkä minä tahtonut antaa teidän poistua tulematta tervehtimään teitä!…
Hän pudisti varakreivin kättä ja sanoi kääntyen Untuvan puoleen:
— Hyvää päivää, neiti Coryse… Sitten hän jatkoi palaten Marciin:
— Aiotteko te tilata itsellenne hameen?… Marc vastasi hieman epävarmasti ja hämillään:
— Tulin veljentyttäreni takia…
Pikku rouva de Liron räjähti nauramaan avaten suunsa, jotta hänen tummahkot hampaansa näkyivät:
— Te siis leikitte mammaa!… Miten liikuttavaa!…
Mutta nähdessään varakreivin väkinäisen hymyn hän kiiruhti lisäämään:
— Onnittelen teitä joka tapauksessa!… Tyttärennehän on ihastuttava!…
Untuva ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tarkasteli ahnaasti nuorta naista.
Tämä oli hyvin kaunis, täyteläinen ja hymykuoppainen pieni rouva, jonka ruskeat hiukset kähertyivät somasti matalan ja hienopiirteisen otsan yläpuolella. Silmät olivat suuret, suklaanruskeat ja hyvin hellät, nenä suora, suu pienen pieni, — ihastuttava, ellei hän avannut sitä, — ja hänen ihonsa oli mainio. Hänen hartiansa kohosivat valkoisina ja pyöreinä mahdollisimman avokaulaisesta puvusta. Käsivarsien yläosa ei ollut aivan yhtä täydellinen, ja hänen litteät ja värittömät korvansa kallistuivat liiaksi taaksepäin eivätkä sopeutuneet tukanrajaan.
Untuva käsitti, että rouva de Liron oli, — vaikkei tyttö omasta puolestaan pitänyt tuosta tyypistä — hyvin kaunis ja sangen kiehtova.
Kun Marc ei sanonut mitään, jatkoi tuo kaunis rouva:
— Toivottavasti te valitsette hänelle jotakin vaaleanpunaista, eikö niin?… Vaaleanpunainen sopii parhaiten tuohon hipiään!… Asiasta toiseen!… Ettekö tahtoisi olla niin kohtelias ja sanoa, mitä te pidätte puvustani…
Marc vastasi huulet supussa:
— Se on hyvin onnistunut!…
— Eipä tosiaankaan luulisi, päättäen tavasta, millä te sen sanotte!… Se on tilattu huomiseksi… kälynne tanssiaisiin… Niin!… Sehän on totta!… Me kai tapaamme toisemme tänä iltana Barfleurien päivällisillä?…
— En mielelläni käy vieraisilla, kuten tiedätte Ja nykyisin on minulla sitäpaitsi suruaika!…
— Ai!… Tosiaankin!… En ole vielä tavannutkaan teitä matkanne jälkeen…
— Palasin vasta toissapäivänä… enkä voi vielä käydä vierailuilla…
— Tiedän sen!…
Rouva de Liron kiiruhti äkkiä tarkastamaan lähemmin erääseen nojatuoliin heitettyä kangaskappaletta, ja kulkiessaan varakreivin ohi kuiskasi tälle hyvin nopeasti ja hiljaa:
— Mutta tehän olisitte voinut tavata minua muuten…
Marc-setä loi syrjäsilmäyksen Untuvaan koettaen arvata, oliko tämä kuullut mitään.
Tyttönen näytti seisovan tunteettomana, kasvot kalmankalpeina, huulet lujasti suljettuina ja silmät maassa, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Ohimoiden kiihkeä tykytys vain ilmaisi eloa, ja Marc ajatteli:
— Hän on vaipunut haaveiluihinsa eikä ole huomannut mitään…
Rouva de Liron kysyi palatessaan katsomasta tuota kangasta:
— Mutta eivätkö veljenne ja kälynne kuitenkin tule Barfleureille tänä iltana?…
— Veljeni on sairas… Kälyni menee veljentyttäreni kanssa…
— Ai!… ai!… Sehän tulee olemaan… ellen erehdy… neiti Corysen ensi esiintyminen suuressa maailmassa… Olen ihastunut saadessani tavata hänet illalla…
Untuva kumarsi jäykästi ajatellen:
— Pyh, minäpä olen aivan toista mieltä!… Tuo talo tuntuu minusta nyt vieläkin pahemmalta loukolta kuin ennen… kun tiedän hänenkin tulevan sinne!…
Marc-setä kääntyi ompelijan puoleen:
— Sanokaapa minulle rouva Bertin… milloin saisin puhutella teitä?… Minulla on hyvin kiire… Tarvitsisin puvun veljentyttärelleni… jo kello viideksi… Ja nyt on kello puoli kaksi…
— Mutta… huudahti pikku rouva de Liron. — Minähän voin luovuttaa teille rouva Bertinin… En enää tarvitse häntä!…
Ja hän palasi huoneeseensa.
— Mitä te niinmuodoin, — virkkoi Marc-setä — voitte nyt tehdä minulle?…
— Tehdä?… Käsitättehän te toki herra varakreivi, ettei teille voi tehdä pukua kello viideksi… Meidän täytyy vain koettaa sopisiko jokin mallipuvuistamme neiti d'Avesnesille… Ja jos sitten löydämme jonkin mukiinmenevän… niin me korjaamme sen illaksi…
— Mutta teidän mallipukunnehan ovat käytetyitä!…
— Herranen aika!… Niitähän on vain koetettu meidän neitosillemme, jotta ostajat saisivat paremmin nähdä… Mutta niiden joukossa on aivan vastatulleitakin…
Ja katsellen Corysea hän ehdotti:
— Meillä on pieni vaaleanpunainen hame, joka…
— Ei!… — huudahti Untuva jyrkästi. — Ei vaaleanpunaista!… Minä en tahdo!…
Rouva de Lironhan oli juuri sanonut Marc-sedälle: "Toivottavasti te valitsette hänelle jotain vaaleanpunaista…" Ja sen jälkeen olisi Untuva suostunut mihin muuhun väriin tahansa paitsi vaaleanpunaiseen.
Rouva Bertin kysyi:
— Onko neidillä ehkä jokin väri, jota te erikoisesti haluaisitte?…
— Minusta se on samantekevää, — sanoi Untuva. — Tehkää, mitä tahdotte, kunhan ette vain tuo vaaleanpunaista…
Ja hän lisäsi:
— Pidän kuitenkin sangen paljon valkeasta… Muuan tytöistä otti esiin valkean silkkimusliinipuvun. Rouva Bertin avasi oven erääseen sivuhuoneeseen ja kysyi annettuaan Corysen kulkea edellään:
— Eikö herra varakreivi suvaitse tulla mukaan?…
Marc-setä seurasi ompelijatarta ja istuutui koetteluhuoneen nurkkaan. Untuva oli jo riisunut vanhan hameensa ja seisoi nyt lattialla hentona ja sirona pienessä lyhyessä alushameessaan ja silkkisissä trikooliiveissään, joihin hän kiinnitti sukkansa.
Vanha setä de Laynay, joka oli huolehtinut lapsukaisen ruumiillisesta kasvatuksesta, ei ollut suvainnut kureliivejä, sukkanauhoja eikä korkeita kenkiä.
Hän väitti näiden vaatekappaleitten olevan rumia ja epäterveellisiä. Ei mikään — vakuutti hän vahingoita niin suuresti vartaloa ja ihoa kuin kureliivit ja sukkanauhat, eikä mikään turmele nilkkaa ja jalkarintaa siinä määrin kuin korkeat kengät. Hän myönsi, että kureliivejä ja korkeita kenkiä saataisiin käyttää salaamaan virheellisyyksiä, mutta sukkanauhat hän tuomitsi ehdottomasti. Untuva oli siis kasvanut vapaasti, ja kun hänen äitinsä oli ottanut hänet kahdentoistavuotiaana luokseen ja tahtonut oman käsityskantansa mukaan "muodostaa hänen vartalonsa", oli tyttönen, joka ei kyennyt alistumaan mihinkään kahleisiin, taistellut niin kiihkeästi sitä vastaan, että äidin oli täytynyt taipua. Untuvalla olikin syytä kieltäytyä "rumentamasta itseään tahallaan".
— Tahdon — sanoi hän — olla oma itseni… ja tyytyä hyvän Jumalan minulle antamaan vartaloon… joka on oma vartaloni… enkä tahdo jäljitellä muita!… En väitä olevani parempi kuin muut, mutta pidän itsestäni enemmän sellaisena kuin nyt olen!… En ainakaan nyt näytä jäykältä kuin mikäkin keppi!…
Ja heittäen syrjäsilmäyksen rouva Lironin vartaloon hän tuumi:
— Minusta suuri rinta ja leveät lanteet yhtyneinä kapeisiin vyötäisiin ovat hirvittävät!… Ne muistuttavat keskeltä kokoonkuristettua tyynyä…
Kun Untuva oli pukeutunut tuohon koruttomaan hamoseen, jonka monet ilmavat reunukset riippuivat suorina laskoksina hänen ympärillään ja jonka rypytetty pusero erinomaisesti soveltui hänen sirolle ja jäntevälle vartalolleen, huudahti rouva Bertin:
— Tämä puku on mainio!… Se ei kaipaa kolmea neulanpistostakaan!… Kaikki somistaakin kaunotarta… Ja neidin vartalo on aivan ihanteellinen!… Eikö totta, herra varakreivi?…
— Epäilemättä… — änkytti Marc. Untuvan muodonvaihdos oli pannut hänen päänsä aivan pyörälle.
Tyttö oli sanomattomasti muuttunut entisestään seisoessaan nyt siinä puettuna tuohon siroon ja hyvin neulottuun hameeseen, joka jätti näkyviin hänen ihanan kiinteät, vaaleanpunaiset hartiansa ja vielä kapeahkot, mutta jalopiirteiset käsivartensa, ja Marc-setä ajatteli itsekseen puolittain ihastuneena, puolittain pahoillaan:
— Ihmiset eivät tule tuntemaan häntä tänä iltana!…
Samassa ovi avautui, ja rouva de Liron pisti päänsä sisään kysyen:
— Ettekö te tarvitse viisaita neuvoja?…
— Emme, kiitos!… — vastasi Marc kuivasti, mutta punastui kuitenkin aika tavalla.
Nuori rouva oli ehtinyt nähdä Corysen, ja tämä näky aivan kivetti hänet. Hänen kauniille kasvoilleen kohosi ilkeän ällistynyt ilme, ja paiskaten oven kiivaasti kiinni hän huusi varakreiville:
— Kas, kas… Teilläpä ei näytäkään olevan ikävä!…
Coryse ummisti kirkkaat silmänsä puolittain ja sanoi lempeästi:
— Tuo rouva de Liron tuntuu olevan hieman meluava!…
Mutta tepsuttaessaan neljännestuntia myöhemmin Girondinein katua pitkin setänsä rinnalla lausui Untuva mainitsematta nuoren rouvan nimeä varmana siitä, että setäkin ajatteli samaa henkilöä:
— Kylläpä hän kohtelee sinua tuttavallisesti!… Marc vastasi tylysti:
— Hän kohtelee kaikkia yhtä tuttavallisesti!… Tyttönen pudisti päätään niin että kiharat hulmusivat, ja mutisi vakavana:
— Oh!… Sehän on yhdentekevää!… Mutta tuttavallisuudessakin voi olla eri vivahduksia.
XII.
Marc-sedän aavistus kävi toteen: Ihmiset eivät olleet tuntea hienosti puettua Untuvaa, ja hänen tulonsa Barfleurien salonkiin muistutti riemukulkua. Niin vaatimaton kuin hän omasta puolestaan olikin, pani hän kuitenkin merkille tekemänsä tehon ja oli purskahtaa nauramaan vasten rouva de Bassignyn kasvoja nähdessään hänen tyhmän-nyrpeän ilmeensä.
— Kauneuteni harmittaa häntä — ajatteli Untuva.
Mutta markiisitar oli aivan hurmaantunut tyttärensä menestyksestä. Hän oli pikemmin turhamainen ja tyhmä kuin varsinaisesti ilkeä, josta johtui, että kaikki, mikä jollakin tavoin kohotti hänen arvoaan tai kiinnitti häneen yleistä huomiota, miellytti häntä suuresti. Markiisitarta mairittelikin Untuvan saavuttama suosio aika lailla, ja hän nautti suunnattomasti parhaimman ystävättärensä, rouva de Bassignyn ja pikku rouva de Lironin pitkistä nenistä sekä katseli nyttemmin varsin suopeasti Untuvaa, joka seisoi suuren ryhmän keskipisteenä kuunnellen hämillään ja ujostellen imartelujen tulvaa.
Barfleurit totesivat tämän muutoksen sangen suurella levottomuudella. Silloin kun Untuvan ainoana etuna oli hänen rikkautensa, olivat he luulleet hänen olevan helposti saatavissa, mutta nyt, kun hän sitäpaitsi esiintyi kaunottarenakin, rupesivat he pelkäämään kieltävää vastausta. Rouva de Barfleur, joka peräti sydämistyi nähdessään, miten herra de Trêne, — kaunis husaari, "josta kaikki kilpailivat", — herra de Bernay, — eroava oikeistoedustaja, — ja kreivi de Liron, — rouva de Lironin lanko ja seudun rikkain nuorimies, — tungeskelivat pikku neiti d'Avesnesin ympärillä, kutsuikin sentähden Corysen suloisesti luokseen ja pakotti tytön istumaan viereensä voidakseen paremmin vartioida häntä. Untuva totteli nöyrästi. Hänestä oli samantekevää, istuiko hän siellä vai täällä, kun hänellä ei kuitenkaan ollut puhekumppanina Marc-setää eikä isää eikä ketään muutakaan ystävää.
Hänen serkkunsa Geneviève de Lussy oli tosin veljineen saapuvilla, mutta Coryse ei ollut lähemmin kiintynyt Genevièveen, kauniiseen, hyvin pirteään tyttöön, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja jo taituri kaikissa seuraelämän juonissa ja kiemailussa.
Viimein rouva de Barfleur kuullessaan pihahiekalla vaununpyörien ratinan huudahti:
— Kas!… Siinä hän on!… Pelkäsin jo, ettei hän olisikaan palannut!…
Untuva, joka välinpitämättömänä odotti viimeisen vieraan tuloa, hämmästyi suuresti nähdessään Aubièresin herttuan astuvan sisään. Ja iloissaan siitä, että tapasi taas hyvän ystävänsä, hän hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan:
— Oi! kuinka hauska on nähdä teitä!…
Eversti oli pysähtynyt kummastuneena eikä tuntenut heti tuota hienoa naista, joka otti hänet vastaan niin ystävällisesti. Ja kun hän tarkasteltuaan hetken noita liehuvia hiuksia ja avoimesti hymyileviä, rakkaita pikku kasvoja vähitellen oivalsi "Untuvan" itsensä seisovan edessään, kävi hänen vakavien kasvojensa hämmästynyt ilme niin huomattavaksi, että Coryse arvaten syyn siihen huudahti:
— Mitä?… Ettekö tekään… tekään… tunne minua?…
Silloin vasta Coryse äkkäsi kaikkien uteliaina katselevan häntä ja kuuli rouva de Bassignyn sanovan kääntyen markiisittaren puoleen:
— Katsokaapa!… Tyttärenne ei näytä tosiaankaan murjottelevan entisille kosijoilleen!…
Rouva de Bray, joka oli hyvin pahoillaan tyttärensä käytöksestä, vastasi:
— Hän on naurettavan lapsellinen ikäisekseen!…
Ja Coryse ajatteli: "Tällä kertaa he ovatkin oikeassa morkatessaan minua… Käyttäydyin todellakin säädyttömästi…"
Aubièresin herttua puolestaan oli jäänyt seisomaan paikalleen hieman kiihoittuneena ja hämillään. Hän ei ollut ensinkään odottanut näkevänsä Untuvaa täällä — tyttöhän ei koskaan ottanut osaa pitoihin — eikä hän missään tapauksessa ollut odottanut kohtaavansa Untuvaa täysikasvuisena naisena, hienosti puettuna neitosena, joka ei ollut säilyttänyt lapsennäöstään muuta kuin hartioilla liehuvat, pitkät kiharansa.
Mutta katsellessaan kauemmin tyttöstä tunsi hän vähitellen rauhoittuvansa. Hän alistui nyt helpommin kohtaloonsa tavatessaan rakastettunsa niin muuttuneena entisestään.
Hän oli joskus luullut olevansa hyvin lähellä köyhää pikku Untuvaa, mutta nyt tunsi hän etääntyvänsä äärettömän kauas neiti d'Avesnesista, joka oli tullut rikkaaksi. Coryse oli hänestä nyt kuin jonkun muinoin, kauan, kauan aikaa sitten rakastetun olennon maallinen ilmestys…
Hän tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja miltei kunnioittavan uteliaasti, ja vähitellen hän huomasi tuon kiihkeän rakkauden, mikä oli vetänyt häntä "Untuvan" puoleen, hälvenevän.
— Mikä teitä vaivaa tänä iltana, herra eversti?… — kysyi rouva de
Bassigny pisteliäästi. — Väsyttikö matkustaminen teitä?…
— Ei suinkaan, hyvä rouva… Mistä te teitte sen johtopäätöksen?…
— No!… Tehän olette niin merkillisen näköinen!…
Eversti kumarsi:
— Luultavasti olen aina tällainen… Ainakaan ei väsymys ole siihen syynä…
Rouva de Barfleur, joka ei voinut — vaikkakin häntä suuresti halutti — asettaa Corysea istumaan poikansa viereen, oli tahtonut kuitenkin välttää kauniin Trênen ja herra de Bernayn, noiden naimakelpoisten miesten ja myötäjäismetsästäjien vaarallista naapuruutta. Hän oli sentähden määrännyt pikku neiti d'Avesnesille paikan vaarattoman d'Aubièresin herttuan ja herra de Lironin välissä.
Koko päivällisten aikana oli Untuva, joka oli ylen tyytyväinen saadessaan istua everstin vieressä, vilkkaasti jutellut heidän yhteisistä ystävistään: Marc-sedästä, Gribouillesta ja Josephinesta, mutta myöskin maalauksesta ja taidekysymyksistä, sillä herra d'Aubières oli paljon sivistyneempi ja järkevämpi kuin tavalliset maailmanmiehet. Ja loppupuolella, kun yleinen keskustelu oli muuttunut kovaääniseksi eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiotaan heihin, oli Untuva hiljaa kertonut hänelle Bartleurien liehakoimisesta, isä de Ragonin viittauksista ja noista pienistä juonista, joita vastaan hänen oli taisteltava.
— Entä — oli herttua kysynyt. — Mitä sanoo Marc kaikesta tästä?…
— Hänestä se on idiottimaista, tietysti… Ja kuitenkin… tahtoi hän itse, että minä ottaisin osaa näihin päivällisiin… ja lahjoitti minulle puvunkin tätä tilaisuutta varten… En tiedä, mikä Marc-setää vaivaa… mutta hän on muuttunut viime aikoina… Hän ei ole enää minua kohtaan sama kuin ennen…
— Miten se ilmenee?…
— En voi sitä oikein selittää… Hän on niin oikullinen… Hän toruu minua ilman syytä… Se ei ole mitään… mutta kuitenkin jotakin…
— Huomisaamuna menen häntä katsomaan… Otin häneltä niin ohimennen hyvästit paetessani…
— Niin… — kysyi Untuva kohottaen ujosti kirkkaat silmänsä herttuaa kohden. — Ettehän te enää ole pahoillanne?…
— Herttua vastasi avomielisesti:
— Valehtelisin sanoessani, etten "enää ole pahoillani"… Mutta luulen kuitenkin nyt loppujen lopuksi tulleeni järkiini… ja kiitän teitä siitä, että te ajattelitte meidän kummankin puolesta…
— Sepä hyvä!…
Ja hetken kuluttua Untuva jatkoi:
— Tehän sanoitte tulevanne Marc-setää tapaamaan huomenna… Eikö huomenna ole juuri kilpa-ajosunnuntai?…
— On… mutta minä käväisen teillä jo varhain aamulla…
— Oletteko kuullut puhuttavan huomisista tanssiaisistamme?… Sellainen harmi minulle vielä siinäkin!… Mutta kuulkaa!… Kun on kysymys tanssiaisista… niin tahdon sanoa teille, että tuo lähettämänne prinssi on erinomainen… Sanoin "kun on kysymys" siksi, että nuo tanssiaiset toimeenpannaan vain hänen tähtensä…
— Onko minun pikku prinssini siis teistä erinomainen?…
— On… nykyisin!… Alussa hän oli minusta kuolettavan ikävä… mutta nyt olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi…
Aterian jälkeen pyysi rouva de Barfleur Untuvaa auttamaan hänen poikaansa kahvintarjoilussa ja kääntyi sitten seuran puoleen:
— Sallivatko arvoisat naiset, että herrat tupakoivat täällä?… Siinä tapauksessa saamme pitää heidät seurassamme…
Coryse, joka oli toivonut tupakan vapauttavan hänet Voikimpaleesta, — jonka kaihoavat katseet ja salakähmäiset lausetavat olivat sanomattomasti kiusanneet häntä, — irvisti ja kiiruhti istuutumaan syrjäiseen nurkkaan, sillä välin kuin seuratapoihin perehtynyt ja sukkela Geneviève de Lussy käytti tilaisuutta säädylliseen kiemailuun vallaten pikku rouva de Lironin avulla herrojen ryhmän keskustan. Jonkun ajan kuluttua viittasi rouva de Bray Untuvaa luokseen ja kuiskasi hänelle äkäisesti mutta hiljaa:
— Älä nyt mökötä tuossa nurkassa puhumatta sanaakaan!… kuin mikäkin kalkkuna!…
— Mistä minun pitäisi sitten puhua?…
— Mistä tahansa!… Ei sovi noin vetäytyä pois keskustelusta!…
Tyttö palasi neuvottomana paikalleen. Hän ei osannut puhua vain puhuakseen, ja koska hän aikaisemmin oli harrastanut vain opintojaan ja lapsellisia hommiaan tai kirjallisuutta, oli hän aivan ymmällä koettaessaan nyt ottaa osaa puhtaaseen seurakeskusteluun.
Hän istui yhä edelleen ääneti etsien turhaan tilaisuutta sanoa jonkun sanan. Viimein hän luopui yrityksestä ja alkoi ajatella muita asioita välittämättä äitinsä raivoisista katseista.
Haaveillessaan paraikaa Marc-sedästä, joka tällä hetkellä arvattavasti luki sanomalehtiään, tai keittoaan syövästä Gribouillesta huomasi hän jotain erikoista liikettä salissa. Keskustelu oli kääntynyt muutaman Untuvaa vastapäätä riippuvan Henrik IV:tä esittävän kuvan alkuperään, ja pikku Barfleur oli ottanut suunnattoman lampun, jota hän vain vaivoin näytti jaksavan kantaa, sekä kiiveten tuolille koettanut mahdollisimman hyvästi valaista maalausta. Kuninkaan kasvot erottuivat luisevina ja tarmokkaina taustasta näyttäen ikäänkuin astuvan ulos vanhasta tummasta kankaasta.
Silloin Untuva katsoessaan noita rumia mutta miellyttäviä kasvoja, huudahti rakastettavasti.
— Tuhat tulimmaista!… Hänelläpä ei ainakaan ole innoittavaa protestanttinaamaa… tuolla Henrik IV:llä!!!…
Syntyi viileä hiljaisuus, ja Untuva, joka heti huomasi sen, muisti Lironien olevan protestantteja. Haluten suunnata ajatukset toisaalle jatkoi hän:
— Hänen syynsä on kuitenkin, että minulla on niin naurettava nimi!…
Pikku Barfleur kysyi kärkkään kohteliaasti:
— Mitä?… Mikä nimi?…
— No, Corysande!… Nimenihän on Corysande!… Ettekö tiedä sitä?…
— Tiedän, hyvä neiti!… Mutta eihän se suinkaan ole mikään naurettava nimi… Se on päinvastoin varsin viehättävä…
— Älkää viitsikö!… Se on makuasia!…
— Mutta miten voi Henrik IV olla syypää siihen, että teille on annettu nimi, joka ei teitä miellytä?…
— Se on vain tavallaan hänen syynsä… sillä minä sain sen kauniin
Corysanden muistoksi…
Ja nähdessään, ettei Voikimpaleella ollut aavistustakaan asiasta toisti hän:
— Kauniin Corysanden!… Ettekö tiedä?… Pikku Barfleur vastasi epävarmasti:
— Tiedänhän minä!…
— Niinkö!… Mutta te ette ainakaan näytä kovin tietävältä… Kas, tuo kaunis Corysande oli kreivitär de Guiche!… ja hän oli erään d'Avesnesin kummitäti… vuonna 1589… ja siitä alkaen… ovat kaikki Avesnesit ristineet tyttärensä Corysandeksi… Se on tullut perintätavaksi!…
— Erinomaista!… mutta minä en vieläkään käsitä, mitä yhteyttä Henrik
IV:llä on sen kanssa…
— Sanoinhan jo!… ettette te ainakaan näytä kovin tietävältä!… — huudahti Untuva nauraen. — Henrik IV:llä on paljon yhteyttä tämän jutun kanssa… sillä juuri kauniin Corysanden kuuluisuuden tähdennän Avesnesit olivat niin kovin ylpeitä saadessaan hänet tyttärensä kummiksi… että tuo nimi tuli oikein perinnöksi… Ja kauniin Corysanden kuuluisuushan taasen johtui… Henrik IV:n… Eikö totta?…
— Tietysti… tietysti!… — keskeytti rouva de Barfleur vilkkaasti, peläten, kuten aina, poikansa tyhmyyden tulevan päivänvaloon.
Vaikkakin hän itse oli sangen tietämätön, ymmärsi hän kuitenkin vaaran suuruuden, hänellä kun oli suuressa määrässä naisten erinomaista, hiljaista tarkkatuntoisuutta tällaisissa kysymyksissä.
Aubièresin herttua katseli muita muotokuvia ja kysyi osoittaen muuatta keisarikauden kenraalia:
— Kuka tuo on?…
— Tuoko? — vastasi Voikimpale silmäillen välinpitämättömästi esi-isäänsä, herkulesmaista, vantteraa miestä, joka nojasi sapeliinsa kenraali Fournier-Sarlovèze de Gros'n asennossa. — Tuo on minun iso-isäni…
— Oi!… — virkkoi Untuva ihmeissään. — Hän ei ole yhtään teidän näköisenne!…
Ja tarkastellen kenraali de Barfleuria edelleenkin hyväntahtoisen kunnioittavasti hän lisäsi:
— En ensinkään ihmettele, että tuollaiset miehet saivat suuria aikaan!…
— Vahinko vain… — lausui Voikimpale opettavaisesti — että nuo suuret teot tapahtuivat Bonaparten kunniaksi…
— Ettekö tarkoita: Ranskan kunniaksi?… oikaisi Untuva.
En suinkaan! — vakuutti pikku Barfleur onnellisena keksiessään puheenaiheen. — Ne hyödyttivät yksinomaan Bonapartea… ja Bonaparte tulee aina olemaan maailman silmissä vain anastaja… Ranskan vihollinen…
— Tarkoitatte kai "hienon maailman" silmissä?… — huudahti Coryse, ja hänen pienet korvansa lehahtivat tulipunaisiksi. — Onko hän muka ollut Ranskan vihollinen?… Keisari!… Kuinka nuo Coblentzista palaavat raukat uskaltavat mainita häntä sillä nimellä?… nuo, jotka iloitsivat nähdessään Ranskan vihollislaumojen vallassa!… vain sentähden, että he niiden avulla saavuttivat päämääränsä!… Ludvig XVIII:n!…
Pikku Barfleur julisti mahtipontisesti:
— Ludvig XVIII oli suuri kuningas!…
— Suuri kuningas!… — virkkoi Coryse pakahtumaisillaan — suuri kuningas?… Tuollainen pannukakku!… Mutta se onkin totta puhuen teistä sivuasia… Loppujen lopuksi te välitätte viisi koko Ludvig XVIII:sta!… Te puolustatte kuningasta samaten kuin te käytte messussa… Se kuuluu hyvään tapaan, ja kuningasmielisyys kuuluu hyvään tapaan… sillä kaikki bonapartistit ovat köyhiä ja suuria suupaltteja…
— Kiitän bonapartistien puolesta… neiti Coryse!… — virkkoi
Aubièresin herttua kumartaen naurusuin.
Rouva de Bray syöksähti Untuvan luo ja kuiskasi hänelle toruen:
— Suu kiinni!… Kaikkihan nauravat sinulle!…
Tyttö vastasi suorasukaisesti:
— Se ei ihmetytä minua!… Mutta miksi he suvaitsevat käydä minun keisarini kimppuun?… Ja käskithän sinä sitäpaitsi minun puhua… mistä hyvänsä… kunhan vain puhuisin…
Peläten jälkeläisensä taas takertuvan uuteen keskusteluun ehdotti rouva de Barfleur istuutuen pianon ääreen:
— Täällähän on kolme tanssikelpoista naista… Kenties nuorisoa haluttaisi pistää valssiksi?…
Kaunis Trêne, herra de Bernay ja kreivi de Liron ryntäsivät viivana Untuvaa kohden. Mutta pikku Barfleur, joka seisoi lähimpänä, kietoi kiireesti käsivartensa tytön vyötäisille.
Coryse tuntiessaan varakreivin käsivarren ympärillään oikaisi solakan vartalonsa ja sanoi yrittäen vetäytyä edemmäksi:
— Ei… Minä…
— Hän aikoi sanoa: "minä tahdon tanssia herra d'Aubièresin kanssa", ja viitata herttuaa avukseen, mutta ehti ajoissa huomata sen olevan hyödytöntä. Vaikkakaan hänellä ei ollut paljoakaan käsitystä kohteliaisuuden vaatimuksista, ymmärsi hän kuitenkin olevansa pakotettu tanssimaan ainakin kerran talon isännän kanssa.
Ja hän virkkoi Voikimpaleen luopuessa ällistyneenä otteestaan:
— Anteeksi… Kyllähän minä… mielelläni!… Jos Barfleurien jälkeläinen puhui huonosti, niin hän tanssi sitä paremmin, ja Untuva nautti suuresti tuntiessaan liukuvansa tanssittajansa viemänä suunnattoman salin halki. Ensi tilassa johti varakreivi hänet huonosti valaistuun galleriaan, missä hänen sanojensa mukaan oli enemmän liikkuma-alaa.
— Mutta… kaikki muut?… — virkkoi Untuva katsoen, seurasivatko
Geneviève de Lussy ja rouva de Liron heitä.
Varakreivi pysähtyi kurkistaen ulos ovesta kutsuakseen tanssijoita sinne.
— He tulevat heti!… — sanoi hän.
Ja tarttuen Corysea vyötäisistä lähti hän uudelleen liikkeelle.
Mutta he jäivät kahdenkesken tanssimaan suureen, autioon huoneeseen. Rouva de Liron tanssi vain katselijoiden takia, ja rouva de Lussy, joka tunsi tyttärensä, ei sallinut hänen poistua äidillisten katseittensa ulottuvilta.
— Pidetäänkö häntä hyvin kauniina… tuota rouva de Lironia?… — kysyi Untuva äkkiä.
Aamuisen kohtauksen jälkeen vainosi nuoren rouvan kuva Untuvaa, niin ettei hän voinut olla puhumatta hänestä.
Pikku Barfleur vastasi hajamielisesti:
— Ainakin setänne, herra de Bray pitää häntä kauniina!…
— Niinkö!… — virkkoi Coryse vakavana.
— Entä te itse, neiti Coryse… Mitä te pidätte hänestä?…
— Minusta hän on liian pyylevä… Mutta mikä on teidän oma mielipiteenne sitten?…
— Minunko?… — vastasi Voikimpale puristaen Corysea hieman olkaansa vastaan. — Minähän en katsokaan häntä… En näe muita kuin teitä!… Ja te olette kaunis!… niin kaunis!…
Ja hän jatkoi hyvin hiljaa:
— Ja minä rakastan teitä!…
Untuva ei ollut kuullut mitään. Hän antautui kokonaan taitavan tanssittajan johtaman valssin tarjoamaan nautintoon nojaten luottavaisesti pikku Barfleurin käsivarteen.
Tämän sanattoman myöntymyksen rohkaisemana kumartui varakreivi tytön puoleen ja kuiskasi koettaen tehdä äänensävynsä niin kiihkeäksi kuin suinkin:
— Rakastan sinua!!!…
Hän puhui niin läheltä, että tyttönen tunsi hiuksensa lehahtavan hänen henkäyksestään.
Untuva pysähtyi heti hämillään ja huudahti, riuhtaisten itsensä kiivaasti irti, säikähtyneenä ja harmissaan:
— Tämäpä on jo liikaa!…
XIII.
— Teidän täytyy… — huusi markiisitar rynnäten kirjastoon, missä herra de Bray istui Marcin kanssa poltellen savukkeita — teidän täytyy sanoa Corysandelle, että hänen on tultava kilpa-ajoja katsomaan… Hän ei tahdo tulla sinne!…
— Mutta — sanoi Untuva, joka astui sisään äitinsä jäljessä. — En voi ensinkään ymmärtää, miksi minun tällä kertaa on mentävä kilpa-ajoihin?… Eihän minua ole muina vuosina koskaan otettu mukaan…
— Ei… Mutta muina vuosina olit sinä vielä lapsi…
Markiisi päätti avata suunsa:
— Menehän toki Untuva!… Sinähän rakastat hevosia…
— Mutta minä en rakasta kilpa-ajoja juuri sentähden, että rakastan hevosia. Minusta ei ole hauska katsella, miten joku niistä pyristelee maassa jalka katkenneena… kuten Auteuilissa… kaksi vuotta sitten… kun olin siellä sinun kanssasi…
— Eihän tuollaista vahinkoa tarvitse tapahtua joka kerta…
— Sitten voi tapahtua jokin muu onnettomuus… Se on minusta samantekevä!… On minulla… sitäpaitsi… toinenkin syy olla menemättä kilpa-ajoihin…
— Pienen tytön ei sovi sanoa: "minulla on syy olla menemättä", — huomautti herra de Bray. Coryse oikaisi tottelevaisesti:
— Syy pyytää, saisinko olla menemättä kilpa-ajoihin, sitten…
— No!… Mikä on siis tuo syy?…
— Se, että minulla on aina niin ikävä suuressa ihmisjoukossa!… Minusta on paljon hauskempi olla yksinäni ja rauhassa… eläinteni luona…
Hän katseli hellästi isäpuoltansa ja setäänsä lisäten:
— Tai teidän seurassanne… Totta tosiaan!… Aamulla messu!… aivan kohta kilpa-ajot!… ja illalla tanssiaiset!… Se on liikaa yhden päivän osalle!…
Rouva de Bray huudahti kohottaen silmänsä taivasta kohden:
— Messukin!… Hän asettaa messun kilpa-ajojen ja tanssiaisten rinnalle!…
Untuva äkämystyi:
— Asetan kuin asetankin!… ainakin silloin, kun on kysymys tämänaamuisesta messusta… jolloin te ette tahtonut antaa minun mennä Saint-Marcieniin… sillä tekosyyllä, että Jeania tarvittiin kotona… tanssiaisvalmistuksiin…
— Entä sitten?…
— Sitten te otitte minut kanssanne jesuiittojen luo… eikä heidän messunsa ole mikään messu!… Se on seurahuvi…aamulla!… Siellä tervehditään… Odotellaan ystäviä puutarhaportilla… Tänäänkin me puhuttelimme ainakin viittäkymmentä henkilöä!…
— Mutta puhutteluhan sinäkin heitä… En siis käsitä, miksi sinä valitat?…
— Mutta… tuhat tulimmaista!… Sitähän minä juuri valitankin!…
— En voi ymmärtää, miten kukaan saattaa pitää ikävänä kohdata hienoston jäseniä, jotka…
— Se on makuasia!… Minusta se on hirveää!… Ja nähtyäni "hienoston" tänä aamuna messussa ja illalla tanssiaisissa… olen saanut siitä ehdottomasti tarpeekseni!… Sitä paitsi nukahdan varmasti vielä keskelle salia illan kuluessa, jos minun on pakko mennä kilpa-ajoihin… ja viettää koko päivä näin kamalan kuivasti…
— Tuo lapsi ei ihmisty koskaan!… — huokasi markiisitar masentuneena. — Luovun kaikista yrityksistä!
Ja hän poistui kovasti kahisten.
— Huh!… — sanoi Untuva oikoen jäseniään leposohvalla suuren koiran tavoin. — Onnistuipahan sittenkin!…
— En oikein ymmärrä… — alkoi herra de Bray — miksi sinä et tahdo seurata äitiäsi kilpa-ajoihin…
— Mitä!… Etkö ymmärrä sitä?… No, miksi et sitten itse mene sinne?…
— Se on aivan eri asia!… Minulla on kamala nuha… Nousin juuri sängystä… Olen tuskin vieläkään seurakelpoinen…
— Ja minä puolestani olen vielä aivan tylsä eilisten päivällisten jälkeen!…
Marc-setä kysyi:
— Niin, tosiaankin?… Millaista noilla päivällisillä sitten olikaan?…
— Ikävää!… Mutta onneksi oli herra d'Aubières siellä… sillä ilman häntä…
— Kas!… — virkkoi markiisi. — Onko Aubières siis palannut?…
— On… — vastasi Marc-setä. — Hän käväisi meilläkin tänään sinun ollessasi ulkona… Hän tuli sinua tapaamaan… pyytääkseen anteeksi, ettei hän viime käynnillään palannut hyvästelemään teitä… käveltyään puutarhassa Untuvan kanssa… Hän ei nimittäin ollut silloin oikein kunnossa… miesparka!…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Sillä tiedätkö, mitä Untuva oli sanonut hänelle heidän kävellessään?… Älä yritäkään arvata!… Se on mahdotonta!… Hän sanoi vain hyvin herttaisesti: "Toivoisin teidän tietävän, minkätähden en halua mennä kanssanne naimisiin… Katsokaa, syy on se… että jos naisin teidät, niin tulisin varmasti joskus pettämään teidät!…"
— Jopa nyt jotakin! — virkkoi herra de Bray purskahtaen hänkin nauramaan.
Coryse kohautti olkapäitään.
— Se siis oli tyhmää!… Kenties olisi ollut parempi antaa hänen luulla vaikka mitä!…
— Herranen aika!… — sanoi Marc-setä. — En tiedä, miten hän enää olisi voinut luulla mitään vielä pahempaa…
Untuva kysyi levottomana:
— Onko hän vihainen minulle?…
— Hänkö?… Oi! Suuri Jumala!… Se ei ikinä juolahtaisi poikaparan päähän!…
— Sepä hyvä!… Ajattelinkin: "Hän ei voi olla suuttunut… koska hän oli päivällisillä niin kiltti minulle…" Istuin nimittäin hänen vieressään!…
— Kaikki sujui siis hyvin?…
— Eikö äiti ole kertonut teille mitään?…
— En ole tavannut häntä muualla kuin aamiaispöydässä… Olithan itse läsnä silloin… ja tiedät, ettei ollut yhtään puhetta eilispäivästä…
— Katsokaahan… Minä iskin sittenkin pari kertaa kirveeni kiveeni…
Ensinnäkin Henrik IV:n tähden…
— Henrik IV:n tähden?… — kysyi herra de Bray ymmällään.
— Niin… sillä… kun he katselivat hänen kuvaansa, sanoin minä, ettei hänellä ollut tuollaista protestanttinaamaa… eikä se… Lironithan olivat läsnä… kuulunut oikein hauskalta…
— Mitä siitä!… — sanoi Marc-setä — ellet tehnyt sen pahempaa!…
— Teinpä niinkin!… toisenkin tyhmyyden… Mutta se oli äitini vika… Hän oli kutsunut minut luokseen käskeäkseen minua puhumaan… puhumaan, vaikkei minulla olisikaan mitään sanottavaa… joten minä siis… heti keksittyäni jotakin… iskin siihen käsiksi…
— Sitten seurasi siis toinen kivi?… — kysyi Marc-setä hyvin uteliaana.
— Se ei oikeastaan ollut kivikään… Mutta minä suutuin… ja sanoin sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa… Se johtui Napoleonista…
— Oi!… — virkkoi herra de Bray kauhistuneena. — He ahdistivat siis
Napoleonia!…
— Niin… Ja sinähän tiedät, etten minä pahastu mistään niinkuin siitä…
— Etkö sinä siis käyttäytynyt siivosti?…
— En… tai miten haluaa… Se riippuu asianhaaroista…
Ja hän lausui hetken vaitiolon jälkeen:
— Joka tapauksessa… käyttäydyin minä kuitenkin siivommin kuin talon isäntä!…
— Mitä?… — kysyi markiisi ihmeissään — Herra de Barfleurhan on itse moitteettomuus…
— Eipä olekaan… ainakaan minun seurassani!… — Mitä hän teki sinulle?…
Punastuen muistellessaan illan tapahtumia vastasi Coryse vieläkin äkeissään:
— Hän sinutteli minua!… Pidätkö sinä sitä sopivana?…
— Sinutteli?… virkkoi Marc harmissaan. — Miten se tapahtui?…
Sinutteliko hän tosiaankin sinua?…
— Herranen aika!… Miten ihmiset yleensä sinuttelevat!… Se tapahtui meidän tanssiessamme valssia… Hän johti minut galleriaan… väittäen siellä olevan enemmän tilaa… Ja miten sitten taas kävikään?… Ai niin!… Hän sanoi ensiksi rouva de Lironin olevan pyylevän… tai… ei… Minä sotken… Minähän niin sanoinkin… Ja hän sanoi, että minä olen kaunis… ettei kukaan ole niin kaunis kuin minä…
Hänen pysähtyessään kysyi Marc-setä levottomana:
— Entä sitten?
— Sitten… yht'äkkiä… pom!… kumartui hän minua kohden… ja sanoi minulle…
Matkien pikku Barfleurin käyttämää tunnetäyteistä ja "maalailevaa" äänensävyä mutisi hän:
— Minä rakastan sinua!!!…
Väritys oli niin hullunkurinen, että Marc-setä huolimatta pahastumisestaan purskahti nauramaan.
Coryse kääntyi vihoissaan setäänsä ja isäpuoleensa päin kysyen:
— Onko se teistä siis sopivaa… onko?
Aina sovinnollinen herra de Bray koetti nytkin selvittää asiaa sanoen lempeästi:
— Englantilaisethan sinuttelevat Jumalaa!… Untuva vastasi rohkeasti:
— He ovatkin aika moukkia!…
— Mutta Untuva!… — virkkoi markiisi pahoillaan huomautuksensa huonosta menestyksestä. — Sinun puhetapasi on todellakin…
— Suokaa anteeksi… En voi sitä estää… Ja mietittyään hetkisen hän kysyi:
— Tuleeko tämä ilveily jatkumaan vielä kauankin?…
— Mikä ilveily?…
"— No… tuo barfleurilainen juttu tietysti… Enhän minä tahdo asettua millekään jalustalle… En mitenkään!… Mutta enpä totta tosiaan myöskään nauti siitä, että ihmiset uskovat minun aikovan mennä naimisiin "Voikimpaleen" kanssa!…
Markiisi mutisi arasti:
— Hänhän on niin kiltti!…
— Kiltti… — sanoi tyttönen kiukustuneena — kiltti!… ainakin hän on kovin kummallinen!… ja sairaaloisen näköinen!… ja naurettavasti puettu!… Ja hän pirskottaa vaatteisiinsa hajuvettä… varmasti… vieläpä valkeaa heliotrooppia!… Sellainen hän on!…
— Jumalani!… Kyllä nuori mies voi erinäisten asianhaarain vallitessa käyttää hajuvettäkin ilman että…
— Eipäs!… — huusi Untuva, joka vähitellen yltyi. — Miehellä ei ole oikeutta haista muulle kuin tupakalle!…
Ja hän jatkoi kääntyen Marc-sedän puoleen:
— Se naurattaa sinua!… Onko se sinusta muka hullunkurista?… Sinäkin… sinäkin olet nyttemmin niin paha minulle!… Sinä olet muuttunut jo aikoja sitten… mutta vasta viime päivinä on se puhjennut kukkaansa… Nyt muistan!… Se alkoi sinä iltana, jolloin tuo inhoittava pikku Barfleur söi meillä päivällistä…
Kun varakreivi aikoi puolustautua, jatkoi hän yhä kiihtyen:
— Oi, enhän väitä, ettet sinä voisi joskus olla hyväkin minulle!… Annathan sinä minulle lahjoja… tanssipuvunkin… joka on niin soma… Siihen pukeudun tänäkin iltana… sillä se on paljon tyylikkäämpi kuin isän puku… Niin… Annathan sinä lahjoja… Mutta rakkaus!… Se on nyt lopussa!…
— Älä lörpöttele!…
— On, totisesti on!… Sanopa ensinnäkin,… voisitko sinä… jos muka rakastaisit minua… sallia minun mennä naimisiin pikku Barfleurin kaltaisen apinan kanssa… Voisitko?…
— Enhän minä ole sanallakaan…
— Et olekaan… Mutta oletko muka sitä sitten vastustanut?… Enkä minä huoli apinasta!… Enkä kestään ihmisestä!…
Hän astui Marc-sedän eteen ja jatkoi katkerasti:
— Sitä paitsi on kaikki sinun syytäsi… tuo jankuttaminen… ja naittamisvimma!… Niin!… Se on sinun roskarahojesi syy!… Jos niitä ei olisi… niin minut jätettäisiin rauhaan nurkkaani… kuten ennenkin…
Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
— Anna hänen olla!… — sanoi Marc-herra de Braylle, joka aikoi mennä lohduttamaan tyttöä. — Hän on hermostunut… Menkäämme pois… ja jättäkäämme hänet itkemään… Se on rauhoittava häntä…
Heidän poistuessaan kirjastosta kääntyi markiisi katsomaan itkevää
Untuvaa ja mutisi:
— Hänellä ei ole milloinkaan ennen ollut hermoja, lapsiparalla!… Tuo ei ole luonnollista!… Eihän hän vain liene rakastunut…
— Oletko hullu?… — huudahti Marc hirveästi säikähtyneenä. — Kehen hän muka voisi olla rakastunut?…
Ja hän jatkoi huolestuneena:
— Eihän vain Trêneen, ainakaan?… tuohon keikariin, joka tulee lyömään vaimoaan ja tuhlaamaan hänen myötäjäisensä… tai Bernayhen?… hänhän inhoaa tekopyhiä… tai Liro niin?… tuollaiseen tyhmyriin!…