Kun veli ei sanonut mitään, huusi hän kiivaasti:
— Kehen siis?… Kehen?… Kehen?… Herra de Bray vastasi järkkymättömän levollisena:
— Miten kummassa minä voisin sen tietää?…
XIV.
— Minnehän Marc-setä on hävinnyt?… kysyi Untuva astuessaan illalla salonkiin pari minuuttia ennen vieraiden saapumista. — Olen etsinyt häntä kaikkialta… Häntä ei löydy mistään…
— Tiedäthän hänen piiloutuvan tänä iltana… — sanoi markiisi. —
Mitä sinä hänestä tahdot?…
— Näyttäisin hänelle pukuni… Hän on nähnyt sen vain päivänvalossa… ja se kaunistaa minua vielä enemmän näin iltasella…
— Voithan näyttää sen hänelle joskus toiste… Tänään hän on hyvin kärttyinen…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Tuntuu siltä kuin kaikki ihmiset olisivat tänään hermostuneita…
— Se on totta… — sanoi Coryse. — Huomasin päivällistä syödessä, ettei hän ollut oikein hyvällä tuulella… Mistä luulet sen johtuvan?…
— Hänellä on niin paha luonteenlaatu… selitti markiisi…
— Voi!… puolusti Untuva häntä innokkaasti. — Ei ikinä!…
Sitten hän palasi alkuperäiseen aikeeseensa:
— Menen vielä häntä etsimään…
— Älä mene!… — virkkoi rouva de Bray pahatuulisena. — Sinun täytyy jäädä tänne… Vieraat alkavat saapua tuossa tuokiossa…
Tyttösen iloiset kasvot synkistyivät:
— Oi! hyvä Jumala!… Sehän on totta!… Kello on kymmenen!… Ketkähän tulevat ensiksi?… Panen vetoa, että kaikkein ikävimmät ovat myöskin täsmällisimmät!… Kas vain!… Enkö sitä sanonutkin!… Siinä ovat jo Bassignyt!…
Rouva de Bassigny astui todellakin ensimmäisenä sisään kovasti kuristettuna hopeanhohtavaan hameeseensa. Häntä seurasi eversti myöskin ahtautuneena hieman liian tiukkaan virkapukuun, joka tuki selkää kohoten suureksi laskokseksi hartiain kohdalla. Rouva de Bassignyta näytti suuresti harmittavan heidän aikainen saapumisensa. Hänestä se ei ollut hienoa ja hän pani tämän seuraälyn puutteen everstin niskoille.
Sitten hän kysyi terävällä äänellä Coryselta "eikö edellisen illan poliittinen keskustelu ollut häirinnyt hänen untansa?…", ja tyttönen vastasi, että hänellä oli "niin erinomainen unenlahja, että hän aina nukahti heti, ikävimpienkin kutsujen jälkeen"… kunnes uudet tulijat keskeyttivät tämän uhkaavan keskustelun.
Pikku Barfleur astui sisään äitinsä hameenhelmojen suojassa ilmeisesti levottomana eilisen tunnustuksensa seurauksista. Hän myönsi itselleen erehtyneensä laskelmissaan perustaessaan kosintansa "intohimoiseen tunnustukseen".
Untuvan välinpitämättömästä käytöksestä päätti hän, että tyttö oli unohtanut koko jutun, ja rauhoittui täydellisesti sekä saavutti jälleen kadotetun itseluottamuksensa. Hän juoksenteli taasen edestakaisin huoneissa kaakattaen kaikkialla ja täyttäen ilman perhoskeveällä mitättömyydellään.
Kreivi d'Axenin tulo vaikutti häneen kuin kylmä suihku. Aluksi hän tarkasteli nöyrästi tätä "oikeata prinssiä", jonka läsnäolo herätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta pian hän unohti prinssin "kilpakosijan" tähden.
Tämä kelpo pikku mies, joka kuitenkin oli sekä nuorempi että kenties rumempikin kuin hän itse, vähensi huomattavasti hänen loistoaan.
Orkesterin soittaessa alkusäveliä yritti Voikimpale kiiruhtaa Corysen luo, mutta saapui paikalle juuri sillä hetkellä, jolloin tyttö livahti tiehensä kreivi d'Axenin viemänä. Hän totesi alakuloisena prinssin tanssivan valssia niin ihmeteltävän hyvästi kuin vain hänen kotiseutunsa kansa sitä tanssii.
Prinssi ei saavuttanut tänä iltana ainoastaan asemansa, uteliaisuuden ja seurasääntöjen oikeudenmukaisesti hänelle tarjoamaa etusijaa, vaan häntä seurasi myöskin ansiokkaan miehen henkilökohtainen menestys. Ja se masensi pikku Barfleurin perinpohjin.
Hän juoksi rouva de Lironin luo, joka juuri oli saapunut miehensä ja lankonsa seurassa loistavan ihanana vaaleanpunaisessa hameessaan, jonka Untuva oli jo nähnyt ompelijan luona, — ja pyysi häntä "tähän valssiin"…
Mutta pikku rouva de Lironin korkein halu oli näyttäytyä kreivi d'Axenille "parhaimmassa valossaan", ja hän tiesi, etteivät naiset esiinny edukseen tanssiessaan pienten miesten kanssa. Siksi hän ei ollut oikein hyvillään tästä sopimattomasta hätäilystä, vaan vastasi:
— Voi!… Aivan heti!… Tulin juuri!… Sallikaa minun edes hengähtää!…
Sitten hän lausui kääntyen markiisin puoleen:
— Onko siis totta… ettei teidän karhumainen veljenne ole saapuvilla?…
— On… niin totta kuin tosi on!…
— Eikö hän aio ensinkään näyttäytyä?…
— Ei…
Pikku rouva kohotti silmänsä kattoon:
— Onko hän tuolla ylhäällä?… Tämän pauhinan yläpuolella?…
— On…
— Kuuluuko se häneen… missä setä on?… — ajatteli Coryse katsellen timanttirivan alla säteilevää nuorta rouvaa.
Tämä vilkas-silmäinen, karkeapiirteinen, pyylevä nukke ei miellyttänyt Untuvaa missään suhteessa. Mutta nähdessään, kuinka ihastuneita kaikki muut olivat häneen, koetti hän turhaan etsiä syytä tähän ihailuun ja mietti mielessään:
— Hän on kai hyvin kaunis!…
Aubièresin herttua lähestyi häntä:
— Mitä te mietiskelette… neiti Untuva?… Tehän näytätte pieneltä salaliittolaiselta…
Coryse punastui:
— En mitään…
— Kas vaan!… Te olette kuitenkin niin syvämietteisen näköinen… sanoisin synkän… jos noin ilkeätä mustaa sanaa voisi teihin sovittaa…
Ja tytön hämmentyneenä änkyttäessä jotain tyhjänpäiväistä vastausta kysyi hän hellästi:
— Onko teillä suruja?… Onko jokin seikka käynyt vastoin toiveitanne?
— Ei suinkaan!… Ei minulla ole suruja… ensinkään… — sanoi
Untuva vilkkaasti.
Ja haluten katkaista tämän kyselyn, joka jostain tuntemattomasta syystä vaivasi häntä, kysyi hän vuorostaan:
— Onhan varma, että Marc-setä tulee valituksi…
— Niinpä luulisi!… Mutta hän itse ei näytä suuresti välittävän koko vaalihommasta… Tapasin hänet tänä aamuna… eikä hän puhunut sanaakaan vaaleista… aivan kuin hän olisi unohtanut niiden olevan jo sunnuntaina… Hänkin on käynyt niin synkäksi viime aikoina…
— Niinkö!… — virkkoi tyttönen levottomana.
Ja heti juolahti hänen mieleensä epäilys:
— Onkohan rouva de Liron syynä hänen synkkyyteensä?…
Eversti huomasi Corysen epävarman katseen ja huulien pienen puristuksen.
— Nyt te taas olette kaukana täältä… neiti Coryse… — sanoi hän — hyvin kaukana… pilvien yläpuolella…
Tyttö vastasi tietämättä tarkalleen, mitä sanoi:
— Olkaa huoleti!… Kyllä minä pysyn maanpäällä!…
He olivat vähitellen lähestyneet suuria avonaisia puutarhaovia. Yö oli myrskyäennustava, ja painostava kuumuus ympäröi heitä.
— Täällähän tukehtuu!… virkkoi Untuva ravistaen tuuheaa tukkaansa.
Ja hän meni ulos herra d'Aubièresin seuraamana.
— Hei!… — huudahti herttua katsoen ylöspäin. — Tuollahan se Marc-junkkari onkin!… Hän kulkee edestakaisin huoneessaan… aavistamatta meidän näkevän häntä täältä alhaalta…
Untuva kohotti katseensa samaan suuntaan ja näki Marc-sedän korkean hahmon tummana ikkunan valaistussa neliössä.
— Kas vain!… Siellähän hän onkin!… Rouva de Liron ilmestyi myöskin puutarhaan herra de Brayn käsikynkässä. Hänkin näki varakreivin ja huudahti iloisesti:
— Eikö teistäkin olisi hirveän hauskaa… jos me kaikki menisimme ylös tervehtimään veljeänne?…
— Mutta… — vastasi markiisi hämillään. — En oikein tiedä…
— Oi kyllä!… Tehkäämme niin… Tulettahan te!… Se olisi niin hupaista!… Me tanssimme ketjussa ylös hänen luokseen…
Ja hän kääntyi everstin puoleen:
— Suostuttehan te ainakin… herra d'Aubières?…
— En suostu, hyvä rouva… Pelkäisin ystäväni Marcin heittävän minut ulos ovesta…
— Mutta luuletteko?… — kysyi nuori rouva hymyillen — luuletteko hänen heittävän minutkin ulos?…
Odottamatta vastausta kysäsi hän herra de Braylta:
— Jos minä kuitenkin menisin sinne… aivan hiljaa… kirjastonportaita myöten… Eikö se olisi hyvä pila… vai mitä luulette?…
— Kerrassaan loistava!… — mutisi Untuva sanomattoman nenäkkäällä äänenpainolla.
— Seuratkaa minua… herra de Bray… Olkaa niin hyvä!…
— Tulisin mielelläni, rouvaseni… mutta minulla on yhtä ja toista puuhattava täällä… — selitteli markiisi, jota kiusasi nuoren rouvan tyrkyttämän osan näytteleminen. — Mutta… Aubièreshan voi seurata teitä…
— Portaille saakka… — nauroi herttua tarjoten käsivartensa.
Coryse jäi seisomaan yksinään.
Kaunis Trêne tuli ulos hyvin solakkana husaarin univormussaan.
— Viimeinkin saan tervehtiä teitä… neiti Coryse!…
Untuva, joka juuri oli aikonut rynnätä herra d'Aubièresin ja rouva de
Lironin perässä, pysähtyi vihoissaan häiritsemisestä.
— Mutta… Olettehan te jo tervehtinyt minua!… virkkoi hän lyhyesti, mutta sangen kovalla äänellä. Marc-sedän hahmo, joka oli hetkeksi hävinnyt, ilmestyi taas parvekkeelle jääden sinne seisomaan liikkumattomana.
— Tervehdin teitä saapuessani… mutta en ole vielä saanut onnitella teitä kauniin pukunne johdosta…
Kun Coryse ei vastannut, jatkoi hän salaperäisellä äänellä, joka oli tulvillaan mauttomia typeryyksiä:
— Tai oikeastaan… En tiedä, onko teidän pukunne niin kaunis… En tahtoisi sanoa teille kuluneita imarteluja… neitiseni… toistan samaa, mitä te arvattavasti olette kuullut jo sata kertaa eilisillan jälkeen… mutta te olette…
— Ihastuttava… — keskeytti Untuva nauraen hänen puheensa. — Eikö totta… Onhan se päätetty asia!…
Ja palaen halusta livistää tiehensä lisäsi hän nopeasti:
— … ja ellei teillä ole muuta sanottavaa… Ällistyneenä vastasi herra de Trêne:
— Mutta… Aikomukseni oli myöskin pyytää teitä tanssimaan…
— Minkä tanssin haluatte?…
— Minkä vain armollisesti annatte… Ehkä seuraavan valssin… jos suvaitsette…
— Seuraavan olen luvannut tanssia kreivi d'Axenin kanssa…
— Taas!…
— Miksi te sanotte "taas"?… — virkkoi Coryse harmissaan. —
Lasketteko te, kuinka monta kertaa minä tanssin kunkin kanssa?…
Äkkiä hän vaikeni. Marc-setä näytti kumartuvan alas parvekkeen kaidepuun yli ikäänkuin paremmin kuullakseen heidän puhettaan. Mutta hän ei rohjennut katsoa ylös peläten ilmaisevänsä setänsä läsnäolon.
Kaunis Trêne jatkoi…
— Lähinnä seuraavan sitten?…
— Se on luvattu herra d'Aubièresille… mutta te voitte saada neljännen valssin tästä lukien… jos haluatte…
Kreivi d'Axen saapui paikalle juoksujalkaa:
— Tämä on minun valssini… neiti Untuva!…
Oli kuin Marc-sedän suuri varjo ikkunassa olisi liikahtanut levottomasti, ja Coryse ajatteli:
— Voisinpa lyödä vetoa siitä,… että hän nyt rypistää kulmakarvojaan…
— Neiti… pyysi herra de Trêne — saanko kunnian tulla esitetyksi
Hänen Korkeudelleen kreivi d'Axenille…
Untuva siirsi vastahakoisesti katseensa pois ikkunasta kääntyen prinssiin päin:
— Salliiko Teidän Korkeutenne?…
Kun prinssi teki myöntävän liikkeen, sopersi hän hyvin nopeasti:
— Herra de Trêne…
— Hauska tutustua… herra de Trêne, — sanoi kreivi d'Axen ojentaen upseerille kätensä. — Meistä tulee… ensi viikolla… rykmenttitoverit… Olen saanut luvan ottaa osaa kenttäharjoituksiin… ja tulen luultavasti seuraamaan teidän rykmenttiänne…
Sitten hän kietoi käsivartensa Untuvan vyötäisille.
— Emmekö voisi tanssia tällä mainiolla porrastasanteella?… Soitto kuuluu tänne varsin hyvästi… ja salissa ihminen tukehtuu!…
Untuva lähti tanssimaan uskaltamatta vastustaa, mutta epäili kuitenkin käytöksensä jostakin salaperäisestä syystä pahoittavan Marc-setää, joka yhä seisoi liikkumattomana parvekkeellaan.
Viimein prinssi pysähtyi ja virkkoi Coryselle:
— Kaipaan suuresti setäänne tänä iltana…
— Hän on vetäytynyt huoneeseensa… sillä hänen tätinsä on kuollut… — änkytti Untuva luoden syrjäsilmäyksen ikkunaan.
— Hän on ihana mies!… Olen suunnattomasti mieltynyt häneen!… Olemme näinä viime päivinä tehneet monta kävely- ja ratsastusretkeä yhdessä…
— Merkillistä!… — ajatteli tyttönen hämmästyneenä. — Hän ei ole kertonut minulle mitään siitä… eikä maininnut sanaakaan prinssistä tuon illan jälkeen…
Kreivi d'Axen jatkoi:
— Herra de Bray on älykkäin ihminen, jonka tunnen… ja hänellä on erinomaisen jalo luonne…
— Niin, eikö totta Teidän Korkeutenne?… — huusi Untuva, jota halutti hypähtää hänen kaulaansa kiitokseksi.
— Olisin hyvin iloinen… — jatkoi prinssi jos harjoitukset loppuisivat niin ajoissa, että voisin matkustaa hänen kanssaan…
— Matkustaa?… — kysyi tyttönen tuskaisena — Minne te matkustaisitte?…
— Mutta…eikö hän sitten ole kertonut teille?
— On… On… — virkkoi Untuva tahtoen tietää enemmän. — Hän on kertonut minulle jotakin mutta…
— Herra de Brayhan aikoo heti vaalien jälkeen lähteä matkoille noin kahden kuukauden ajaksi.
— Niinkö!…
— Hän tahtoo nähdä kurjuutta oikein läheltä tutkia useita seikkoja… Sanalla sanoen… hän tahtoo tehdä paljon hyvää ja sitä hän osaakin… Setänne… neiti Coryse… on muuan noita harvinaisia miehiä, jotka koko elinikänsä sirottelevat ympärilleen hyviä töitä, joita he sitten salaavat ikäänkuin ne olisivat rikoksia…
— Niin… Olen jo ennenkin sanonut sen hänelle!… — mutisi Coryse ponnistaen kaikki voimansa ollakseen itkemättä.
Uutinen Marc-sedän matkahankkeista mursi hänen mielensä. Jos Marc-setä nyt tulee edustajaksikin niin hänen täytyy heti matkalta palattuaan taas lähteä Pariisiin, minne Brayn perhe ei muuta ennenkuin keväällä, joten Untuva ei enää saa nähdä häntä milloinkaan… ei milloinkaan!
Samassa kääntyi varakreivi, joka tähän asti oli nojannut parvekkeen kaidepuuhun, äkkiä ympäri. Joku vieras oli nähtävästi tullut hänen huoneeseensa.
— Se on hän!… — ajatteli Untuva kiivaasti pamppailevin sydämin.
Ja kun valssi juuri päättyi, kiitti Untuva nopeasti prinssiä ja livahti tiehensä paikkojaan etsivien tanssijoiden lomitse.
Päästyään kirjastoon hän kiiruhti varakreivin huoneisiin vieviä tammiportaita myöten toiseen kerrokseen palaen halusta nähdä, kuulla, päästä millä keinoin tahansa varmuuteen. Mutta äkkiä hän pysähtyi masentuneena.
— Ei!… — virkkoi hän — se olisi rumaa!… Tiedänhän minä sitä paitsi jo kaiken, mitä tarvitseekin!…
Tyllin ja silkin kahina ilmaisi hänelle jonkun laskeutuvan portaita hänen yläpuolellaan. Syöksyen nopeasti takaisin hän piilottautui portaiden käänteeseen.
Rouva de Liron kulki hänen ohitsensa loistavan kauniina ja astui salonkiin huutaen äänekkäästi näyttääkseen, ettei hän salannut käyntiään:
— Oi!… — Ajatelkaapa!… Hän ei ollut ensinkään mielissään!… Hän miltei suuttui minulle!…
— Hän valehtelee!… — ajatteli Untuva. — Marc-setä oli tietysti ihastunut… Tuon hän sanoo vain näön vuoksi…
Ja hänkin kiipesi nyt vuorostaan varakreivin luo ja avasi oven naputtamatta.
Marc-setä istui kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä eikä kuullut hänen tuloaan, kunnes Untuva raivosta vavisten kysyi häneltä ohuesti:
— Mitä hän täällä teki?…
Kuullessaan veljentyttärensä äänen nousi Marc tyytymättömänä.
— Mitä asiaa sinulla sitten on?
Kun Untuva näki setänsä itkettyneet kasvot, ei hän enää tuntenut muuta kuin rajatonta sääliä rakastettua setäänsä kohtaan. Hän unohti kaiken ja toisti vain hämmentyneenä ja kauhuissaan:
— Itketkö sinä?… Miksi sinä itket?… Hyvä Jumala!…
Ja hän jatkoi arasti:
— Itketkö sinä hänen tähtensä?…
Silloin varakreivi puuskahti:
— En tiedä, ketä sinä nimität "häneksi"… mutta pyydän sinua palaamaan takaisin tanssimaan ja hakkailemaan!… Mene kuuntelemaan tuon hölmömäisen Trênen imarteluja… ja puutarhaan tanssimaan valssia kreivi d'Axenin kanssa, koska se kerran sinua huvittaa… Mutta jätä minut rauhaan!…
Untuva sopersi:
— Rauhaan?… Itkemäänkö?…
— Vaikka itkemäänkin!… Onhan se minun oma asiani!…
Untuvan katse osui kahteen suureen, avonaiseen matkakirstuun pukuhuoneen lattialla. Säikähtyneenä kysyi hän:
— Matkustatko sinä jo aikaisemmin?…
— Aikaisemmin kuin koska?… Kuinka sinä sitä paitsi ensinkään tiedät minun matka-aikeistani?…
— Kreivi d'Axen…
Marc nauroi ivallisesti:
— Kas vain!… Keskusteletteko te minusta tanssiessanne?…
— Keskustelemme!… Hän kertoi sinun aikovan matkustaa tehdäksesi hyvää…
Ja kun setä ei vastannut, kysyi hän värisevällä äänellä, joka ilmaisi koko hänen hirveän tuskansa:
— Entä minä?… Mitä minä sitten teen?…
Katsomatta Untuvaan vastasi Marc terävästi:
— Herranen aika!… Et kai luule minun voivan ottaa sinua mukaani… tai jäävän tänne sinua hoitamaan?…
— Voi!… virkkoi Untuva surkeasti orvokkisilmien verhoutuessa kyyneliin. — Kuinka sinä voit puhutella minua noin… Marc-setä!… Kuinka sinä voit puhutella minua noin rumasti!…
— Miksi sinä sitten kiusaat minua tällä tavalla?…
Untuva ei hetkeen vastannut mitään, seisoi vain liikkumattomana, punertavin poskin keskellä huonetta lumivalkoisessa hameessaan, jonka laskokset riippuivat suorina hänen lanteillaan seuraten hänen nuoren, jäntevän vartalonsa puhtaita viivoja. Hänen ympärillään aaltoileva vaalea hiuskiehkura, joka liehui avoimen ikkunan kautta puhaltavassa tuulessa, teki hänet keijukaisen tai jonkin muun oudon ja ylimaallisen olennon näköiseksi. Ja Marc nosti päätänsä ja katseli häntä vasten tahtoaan silmäyksin, joiden pohjalta säteili rajaton hellyys.
Untuva, joka likinäköisyytensä takia ei huomannut tätä katsetta, kysyi mietittyään hyvin pitkään:
— Sinä siis lähdet täältä… prinssin sanojen mukaan… tekemään hyviä töitä…
Marc kohautti olkapäitään ja tyttönen jatkoi:
— Mutta minä voisin… ilmoittaa sinulle hyvän työn… jota sinun ei tarvitse etsiä kaukaakaan…
Ja kun Marc ei vastannut, kuiskasi hän heikosti kuin henkäys:
— Ja sen voisit tehdä… vain naimalla minut…
Varakreivi astui kalveten lähemmäksi häntä:
— Mitä sinä sanoit?…
— Kuulit sen varsin hyvästi… Marc lausui käheällä äänellä:
— Sinun pilasi on julma… eikä suinkaan hauska!…
— Pilani?… — huudahti Untuva epätoivoisena. — Oi, Jumalani!…
Minähän rakastan sinua yli kaiken… Ja on hetkiä, jolloin minusta
tuntuu ikäänkuin sinäkin rakastaisit minua enemmän kuin mitään muuta…
Sentähden sanon sinulle: "Nai minut!"
— Untuva!… — virkkoi hiljaa Marc-setä vetäen tyttösen syliinsä. —
Oma Untuvani!… Oi, niin, minä rakastan sinua!… Rakastan sinua!…
Rakastan sinua!… Rakastan sinua!…
— Sinä suostut siis!…
Marc peitti hänet suudelmilla sanomatta sanaakaan. Untuva huokasi väristen:
— Oi! miten hyvältä tuntuukaan… kun sinä suutelet minua!…
Sitten hän purskahti nauramaan:
— Etkö usko, että he saavat pitkän nenän… tuolla alhaalla… kun kuulevat tämän uutisen!?…
Marc-setä katseli Untuvaa epäillen vieläkin onneaan. Kumartuen lähelle hänen kasvojaan mutisi hän suudellen:
— Voi! pikku Untuva!… Jospa tietäisit, kuinka onneton minä olen ollut!… ja epätoivoinen!… ja mustasukkainen!…
— Mustasukkainen?… Oi!… Sepä sitten oli peräti turhaa!…
Ja pusertautuen hurjasti Marcia vastaan sopersi hän hyväilevän hellästi:
— … sillä olisipa kumma, jos voisin milloinkaan pettää sinut!…