Sitten hän mietittyään hetken selitti:
— Kenties siksi, että minua on tahdottu pakottaa pitämään
Corneillesta…
Marc de Bray purskahti nauramaan; ja hänen kälynsä kääntyi raivoissaan hänen puoleensa:
— Voisi todellakin luulla, että te koetatte tehdä hänet vielä naurettavammaksi ja sietämättömämmäksi kuin hän nyt jo on…
— Minäkö!… virkkoi Marc-setä ällistyneenä.
— Niin, te juuri!… te, joka nauratte kaikille hänen typeryyksilleen… ja näytätte pitävän niitä hupaisina!…
Hän aikoi jatkaa korottaen jo äänensä kesken hiljaisuutta. Mutta Untuva, harmissaan siitä, että häntä täten julkisesti arvosteltiin, ehdotti nenä pystyssä taisteluun valmiina:
— Kenties olisi parasta jatkaa keskustelua… eikä kiinnittää huomiota minuun?…
Salin puutarhaan vievä ovi oli auki. Odottamatta ehdotuksensa tekemää vaikutusta juoksi hän ulos ja astui alas penkereelle, missä häntä odotti Gribouille, hänen paras ystävänsä, suunnaton vanttera verikoira, säyseä, mutta julman näköinen.
Yö oli kirkas, vaikkakaan kuuta ei näkynyt. Se oli tuollainen kostea, tuoksuava yö, joita Coryse rakasti. Gribouillen seuraamana poistui hän rakennuksen luota suunnaten askeleensa puutarhan perukkaan. Valkoisten petuniain voimakas tuoksu houkutteli häntä. Saavuttuaan tuon pitkän kukkalavan luokse, joka loisti kalpeana keskellä tummaa nurmikkoa, kumartui hän sieraimet avoinna kukkia kohti, ja hänet valtasi halu kieritellä hyvänhajuisten kukkien päällä, jotta voisi paremmin hengittää niiden tuoksua. Mutta hän ajatteli:
— Minä tekisin niille pahaa!…
Sillä Untuva, joka varmasti uskoi kukkien kärsivän, kosketteli niitä vain äärettömän keveästi ja hellän hienotunteisin käsin.
Askelten ääni käytävällä sai Gribouillen murisemaan; ja heti hän arvasi pimeässä lähestyvän tulijan olevan herra d'Aubièresin. Herttua kysyi erottaessaan epäselvästi Untuvan muodostaman vaaleamman täplän:
— Oletteko te siellä, neiti Coryse?… — Olen, herra d'Aubières…
Epäröivällä äänellä jatkoi herra d'Aubières:
— Sallitteko minun hetkisen puhella kanssanne?…
— Kyllä…
— Onko… onko teille kerrottu, että… että… Untuva sääli hänen pulaansa.
— On… Tiedän, että te olette tänään pyytänyt kättäni…
Herra d'Aubières mutisi tukehtuneesti:
— Ja mitä te siitä sanotte?…
— Voi!… Tämähän on niin outoa minulle, sen kai käsitätte!…
Hämmästyin tietysti ensiksi hieman… tai paljonkin, jos puhun totta!…
— Miten niin?… Ettekö te ole jo aikaisemmin huomannut, että olen rakastanut teitä jo hyvin kauan?…
Tyttö vastasi vilpittömästi:
— Oi!… En ensinkään!…
— Niin on kuitenkin asianlaita!… Rakastuin teihin heti tultuani teidät tuntemaan…
— Nyt te liioittelette!… Olen varma siitä, etten minä suinkaan miellyttänyt teitä ensi näkemältä… Oi! ei!
— Ensi näkemältä?…
— Juuri ensi näkemältä… päivällispöydässä… Istuin silloin teidän vieressänne… Kylläpä mahdoin näyttää teistä typerältä!… Mutta ette tekään ollut sen hauskempi… metsästys- ja hevosjuttuinenne… ja niin edespäin…
— Mutta… — änkytti miesparka hämillään — enhän tiennyt, mistä olisin voinut keskustella teidän kanssanne… ja…
— Joka tapauksessa olen teille kiitollinen siitä, ettette puhunut minulle virkatehtävistänne… Se olisi vielä puuttunut!…
— Kylläpä te teette pilaa minusta!… Pidättekö te siis minua naurettavana… ikävänä?…
Untuva kielsi vilkkaasti:
— Oi! En… En suinkaan!… En koskaan!… Minähän pidän teistä niin paljon… Olen niin iloinen nähdessäni teidät…
Herttua kysyi onnellisena: — No, mutta, eikö siis…
— Niin, nähdessäni teidät… sattumalta… mutta jos näkisin teitä aina, aina, joka hetki…
— Ettekö te siis huoli minusta?…
Untuvan teki mieli vastata tähän suoraan kysymykseen aivan yksinkertaisesti "en". Silloin kaikki ainakin olisi lopussa, eikä siihen enää myöhemmin palattaisi. Mutta hän kuuli katkonaisessa ääniraukassa väräjävän siksi paljon levottomuutta ja näki puoleensa kumartuvassa korkeassa varjossa niin harrasta rukousta, ettei hän rohjennut tuottaa noin suurta surua tälle ystävälle, joka tuntui rakastavan häntä niin paljon. Hän vastasi siis ystävällisesti:
En minä sano sitä vielä… Olen hyvin ylpeä, hyvin kiitollinen teidän hellyydestänne, mutta minä olen vain pieni tyttö!… Olen niin vähäisen ajatellut vakavia asioita… Antakaa minun miettiä… Älkää pyytäkö minua heti paikalla vastaamaan: tahdon tai en tahdo… sillä, silloin… vastaisin: en tahdo…
— Olen odottava päätöstänne… mutta sallitteko minun sillä välin hieman puhua puolestani?…
Ja huomatessaan Corysen lähenevän rakennusta käänsi eversti hänet takaisin tarttumalla kevyesti hänen käsivarteensa.
— Rukoilen teitä… Myöntäkää minulle vielä pari minuuttia…
Äitinnehän juuri lähettikin minut tänne tapaamaan teitä…
Untuva huudahti vakuutettuna:
— Oh, sitähän minä arvelinkin!… Ja hän lisäsi itsekseen:
— Hän ei voi milloinkaan jättää minua rauhaan!… Herra d'Aubières jatkoi kauniilla matalalla äänellään hyvin liikutettuna:
— Pidätte kai minua vanhana?… Mutta minä tarjoan teille hyvin nuoren sydämen… sydämen, joka ei ole koskaan kuulunut kenellekään muulle…
— Oi!… virkkoi Coryse kummissaan, — ette kai te ole elänyt noin vanhaksi rakastamatta ketään, vai kuinka?…
Hän vastasi vakavasti:
— En ole koskaan rakastanut ketään… ainakaan sillä tunteella, jota minä nimitän rakkaudeksi!…
— Mitä te siis nimitätte siksi?…
— Nimitän rakkaudeksi vain koko sydämeni ja elämäni antamista toiselle…
— No, eikö sitä sitten aina sanota rakkaudeksi?…
— Ei aina… Ei… Se riippuu… — änkytti herra d'Aubières hädissään.
— Kuulkaa, — katkaisi Coryse jyrkästi hänen puheensa — Tahdon vain sanoa teille, etten usko teitä… oi!… en lainkaan!…
— Ettekö te usko minua?… Miksi te ette usko minua?…
— Kas!… Voi!… Sitä on niin vaikea kertoa teille… Asian laita on se, että minä… eräänä päivänä… keväällä… ollessani ratsastamassa Marc-sedän kanssa Crisvillen metsässä… näin teidät kaukana… jonkun naisen seurassa… Tunsin teidät heti… Pont-sur-Sarthessa ei ole toista teidän pituistanne… Te olitte jalan… ja teidän takananne kulkivat vaunut… tuollaiset pienet, hullunkuriset vaunut, joita näkee Palatsitorin asemalla seisomassa… Nainen… hän oli tuollainen, josta ei kukaan saa puhua… lukuunottamatta äitiäni ja rouva de Bassignyta, jotka nimittävät niitä "naikkosiksi"… ja jotka tekevät kierroksia kadulla ja sirkuksessa välttääkseen koskettaa heitä… ikäänkuin he polttaisivat… Pyydän anteeksi, että puhun näin jostakin, jota te rakastatte…
— Minäkö!… huudahti herttua puolittain nauraen, puolittain epätoivoissaan.
— Niin, tai jota te ainakin rakastitte…
Ja Untuva jatkoi järkähtämättä:
— Silloin minä siis sanoin Marc-sedälle: "katso tuolla on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua!…" Oi, niin! minä unohdin kertoa teille… että Paul de Lussykin, Genevièven veli, hän, joka lukee lakitiedettä… tunnettehan hänet?… hänetkin oli tuo sama nainen saanut tyhmyyksiin… ja hänen omaisensa tahtoivat, että hän menisi kihloihin vakaantuakseen… Georgette Guibray, meidän kenraalimme tytär oli kerran näyttänyt Genevièville puistossa tuon naisen… sanoen hänelle: "Katsopa, tuo on se nainen, joka on tehnyt veljelle kepposet…" Geneviève taas näytti hänet minulle, ja päivällispöydässä pyysin minä, että isä selittäisi tämän asian… Voi herranen aika, millainen melu siitä syntyi!… Näen sen vieläkin!… Äitini hyppäsi pystyyn… Hän uhkasi minua lautasliinallaan sanoen minua "häpeämättömäksi tytöksi!"… Minä puolestani aivan kalpenin… Enhän ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli ollut… Sitten, päivällisen jälkeen, vei isä minut tupakkahuoneeseen, ja sanoi, etten minä milloinkaan saisi puhua noin… ainakaan äitini läsnäollessa… ja ettei minun muutenkaan pitäisi kiinnittää mitään huomiota "kokottien" olemassaoloon… joilla on oma omituinen maailmansa heilläkin… Ja illalla mennessäni nukkumaan uudistui sama juttu äitini kanssa… Silloinpa minä sain tuimimmat torat ikimuistoisista ajoista asti!… Mutta minun kertomukseni kai ikävystyttää teitä?…
— Ei suinkaan… Haluaisin vain selittää teille…
— Odottakaahan, kunnes minä olen lopettanut… Minä siis sanoin Marc-sedälle: "Katso, tuollahan on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua…" mutta hän vastasi minulle: "Älä puhu joutavia!… Sinä olet likinäköinen kuin myyrä, etkä voi nähdä mitään noin kauas…" jonkatähden tarjouduin nelistämään sinne katsomaan… Mutta hän ei suostunut siihen… Ja kun me tulemme ensimmäiselle poikkitielle, kääntää hän minut sinne, etten minä enää voisi katsella tietä pitkin… Siinä kaikki sillä kertaa…
— Haluaisin vain…
— Ei kertomus vielä ole lopussa!… Kuukauden kuluttua olin taas ratsastamassa, tällä kertaa ukko Jeanin kanssa… ja näin teidät jälleen saman naisen kanssa miltei samalla paikalla… Kas, silloin mietin minä mielessäni:… "koska en ole sellainen kuin äitini ja rouva de Bassigny enkä myöskään pelkää polttavani itseäni, niin haluan nyt tarkastaa noita ihmisiä lähemmin…" ja lähdin nelistämään… "Neiti Coryse, — sanoi ukko Jean minulle. — Tie tulee yhä huonommaksi… Pelkään että hevoset kompastuvat näihin kiviin!… Eiköhän olisi parasta palata takaisin samaa tietä kuin tulimmekin…" En tietysti ottanut sitä kuuleviin korviinkaan… mutta samassa te nousettekin tuohon hassunkuriseen ajopeliinne ja kiidätte Crisvilleen päin… Sanoin heti Jeanille… "Nyt tahdon nähdä, minne he menevät…" mutta hän vastasi minulle: "On tekoja, jotka on parempi jättää tekemättä!…"
— Ja sitten?
— Sitten minä kadotin teidät näkyvistäni eräällä poikkitiellä… mutta löysin teidät kuitenkin uudestaan… Crisvillen majatalossa… Hevosenne söi kauroja, ja te seisoitte ensimmäisen kerroksen ikkunassa… kokotin kanssa… Silloin minä ajattelin…
— Mitä te ajattelitte?…
— Koska herra d'Aubières piiloutuu metsikköön ja majataloon sellaisen naisen kanssa, jonka seurassa hänen ei sovi näyttäytyä, niin siitä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että hän tahtoo välttämättömästi kuitenkin tavata tätä naista… Ja jos hän tahtoo häntä kaikella muotoa tavata, niin se osoittaa, että hän rakastaa samaista naista, kuten Paul de Lussykin häntä rakasti… ja vielä enemmänkin… koska hän… on eversti… vakava ja iäkäs mies…
Ja herttuan tehdessä liikkeen hän sanoi:
— Niin… Olettehan te iäkäs… ainakin kahdenkymmenenkahden vuoden vanhan Paulin rinnalla?… Ja koska nyt siis tällainen eversti ja herttua suostuu tekemään samoja tyhmyyksiä kuin Paul… niin sen voi selittää vain siten, että hän…
— On aivan kauheasti ikävissään Pont-sur-Sarthessa… ja pakotettu etsimään välttämätöntä huviaan mistä piiristä tahansa… En voi selittää teille seikkoja, joita teidän ei pidäkään ymmärtää, mutta uskallan kuitenkin vakuuttaa, että mitä hyvänsä te olettekin nähnyt tai kuullut minun typerästä elämästäni, en minä kuitenkaan ole arvoton rakastamaan teitä ja tulemaan mieheksenne… Ensi kohtaamiseemme saakka en minä kertaakaan ole edes aikonut lahjoittaa nimeäni ja sydäntäni muille… joten minä nyt tarjoan teille, huolimatta "korkeasta iästäni", hyvin nuoren ja hyvin puhtaan rakkauden…
Puristaen pientä kättä, jota hän ei ollut päästänyt kainalostaan, kuiskasi hän:
— Rukoilen teitä… Antakaa minun vielä toivoa…
— Syy, miksi en heti vastaa teille myöntävästi — sanoi Coryse avomielisesti — on se, että tahdon mennä naimisiin vain sellaisen miehen kanssa, jota rakastan, tai jota tunnen voivani rakastaa enemmän kuin ketään muuta… Minä inhoan maailmaa, inhoan!… Minua kauhistuttavat nuo irvistelyt ja saivarrukset!… Tähän saakka en ole tosiaankaan rakastanut ketään muita kuin Launayn setää ja tätiä, isää, Marc-setää, vanhaa Jeania, hoitajaani, Gribouillea ja kukkiani… Ja vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olisikaan rakkautta, jota en vielä tunne, niin täytyy niiden kuitenkin olla hellät ja kestävät…
Herra d'Aubières oli pysähtynyt. Hän tarttui tyttösen käsiin ja sanoi kohottaen ne huulilleen:
— Tulisin sanomattoman onnettomaksi, jos minun pitäisi luopua teistä…
Hän veti tytön luokseen ja Untuva salli sen tapahtua, sillä häneen koski tuo väräjävä ääni ja syvä, vilpitön hellyys.
— Untuva — sopersi hän — minun pikku Untuvani!…
Coryse nojautui uneksien hänen olkapäätänsä vastaan, kysyen itseltään, eikö hän kerran voisi rakastaa tätä miestä, joka rakasti häntä niin kiihkeästi, ja joka näytti niin hyvältä.
Mutta herra d'Aubières, kiihtyneenä tuon pienen notkean ja niin luottavaisesti antautuvan ruumiin kosketuksesta, pimeyden raukaisemana ja huumaantuneena tällaisena yön hetkenä kukista nousevista tuoksuista, joutui kokonaan suunniltaan. Rajulla liikkeellä hän sulki Corysen syliinsä peittäen hurjilla suudelmilla hänen tukkansa ja otsansa. Tyttönen riistäytyi irti kiivaasti, miltei kauhistuneena. Ja herttua, joka jo oli ehtinyt malttaa mielensä, änkytti hämmentyneenä ja katkerasti katuen tekoaan:
— Antakaa minulle anteeksi… Rakastan teitä niin sanomattoman paljon!…
Untuva vastasi yksinkertaisesti toinnuttuaan säikähdyksestä, jota hän viattomuudessaan ei voinut selittää:
— Minäkin pyydän teiltä anteeksi… Mutta asianlaita on se… nähkääs… etten minä siedä suutelemista…
IV.
— Oletteko nähnyt Untuvaa tänä aamuna?… — kysyi herra de Bray markiisittarelta tämän astuessa vähän ennen aamiaista kirjastoon, missä veljekset istuivat jutellen keskenään.
— En ole… entä te?…
— Minäpä tapasin hänet kello 9:n aikaan Rue des Benedictinsillä… sanoi Marc-setä, hän lensi minkä jalat kantoivat vanhan Jeanin seuraamana…
Markiisitar, jonka suuttumus jo oli noussut, huusi:
— Mitä!… Onko hän mennyt ulos!… ulos ilman lupaa?…
— Kenties hän oli matkalla messuun?… huomautti herra de Bray rauhoittavasti.
— Messuunko?… Hän ei käy siellä milloinkaan!… paitsi sunnuntaisin…
Marc, joka seisoi ikkunan ääressä, ilmoitti:
— Tuolla hän tuleekin… Hän on jo pihalla ja Luce myöskin…
"Luce" oli paronitar de Givry, herra de Grayn serkku. Hän astui kirjastoon seurassaan Untuva, joka kulki nenä pystyssä välinpitämättömän näköisenä.
Malttamatta edes tervehtiä nuorta rouvaa alkoi markiisitar vihaisena kysellä tuolla nalkuttavalla ja terävällä äänellä, mikä aina sai Corysen ummistamaan puoleksi silmänsä:
— Mistä sinä tulet?…
— Saint Marcienista… — vastasi tyttö.
— Mitä sinä siellä teit?… Ethän sinä koskaan käy messussa!…
— Minäpä en ollutkaan messussa…
— No, missä sinä sitten olit?…
— Kävin tapaamassa apotti Châtelia…
— Miksi?…
— Siksi, että halusin puhella hänen kanssaan eräästä asiasta…
— Vai niin… sanoi rouva de Bray levottomana. — Mitä hän sitten vastasi sinulle?…
— Mutta eiköhän olisi tarpeen ensiksi kertoa, mitä minä häneltä kysyin, ennenkuin ilmaisen, mitä hän vastasi?…
Ja tyttönen lopetti nauraen:
— Vaikka siitä kai syntyisi liian pitkä juttu…!
Markiisitar kääntyi rouva de Givryn puoleen:
— Tapasitteko te siis toisenne apotti Châtelin rippituolissa?…
— Emme… — vastasi nuori rouva hieman vaivaantuneena. — Apotti
Châtel ei ole enää minun rippi-isäni…
— Niinkö! — virkkoi markiisi ihmeissään — Onko se mahdollista?… Sinähän et ennen liikuttanut sormeakaan juoksematta kysymään häneltä mihin suuntaan sitä on liikutettava!… Sinähän puhuit hänestä alinomaa… — liiaksikin, meidän kesken sanoen… Mitä siis nyt on tapahtunut?…
Luce de Givry oli kookas, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, luiseva, tummaverinen ja kaikkea suloutta vailla oleva nainen, joka oli tunnettu Pont-sur-Sarthessa ankarasta, ahdasmielisestä ja ikävystyttävästä hurskaudestaan. Hän oli kuitenkin varsin suvaitsevainen eikä välittänyt lainkaan siitä, mitä sellaiset ihmiset tekivät tai jättivät tekemättä, jotka ajattelivat ja elivät toisin kuin hän itse. Hän oli aina menossa ja jakoi aikansa hyvien töiden ja maailman kesken, rakastaen viimeksimainittua intohimoisesti, vaikkakin se — kuten Marc de Bray mm sattuvasti sanoi — palkitsi hänen rakkautensa mustalla kiittämättömyydellä. Tämä ei johtunut hänen rumuudestaan tai tyhmyydestään, vaan yksinomaan siitä, että hänellä oli niin sanomattoman monta naurettavaa puolta eikä pisaraakaan viehkeyttä ja nuorekkuutta. Naisia ärsytti hänen jäykkä ja todellinen hyveellisyytensä, ja miehet taas eivät voineet unohtaa hänen ulkomuotoaan, joten loppujen lopuksi ainoastaan sukulaiset pitivät häntä arvossa ja rakastivat häntä hänen kauniiden luonteenominaisuuksiensa ja välittömän hyvyytensä takia.
— Toistahan vielä kerran, mitä äsken sanoit Pierrelle?… pyysi
Marc-setä, teeskennellen hämmästystä.
Rouva de Givry toisti tottelevaisesti:
— Hän ei ole enää rippi-isäni…
— Oletteko te riitaantuneet?…
— Emme suinkaan… mutta hän itse ei enää halua…
— Mistä lähtien?… — kysyi Untuva, hänkin hyvin kummissaan.
— Tanssiaisistani… niistä, jotka minä pidin kilpa-ajojen jälkeen…
— Mitä sinun tanssiaisesi kuuluivat häneen?… — sanoi Marc. — Onko hän niin typerä, että hän sekaantuu sellaisiin asioihin?…
— Oi, ei!… — kielsi Luce vilkkaasti — Se ei ole hänen, apottiparan, syy!… vaan minun!… Minähän itse menin hänen luokseen iltaa ennen tanssiaisia pyytämään lupaa niiden pitämiseen…
— Entä sitten?…
— No, hän sanoi minulle: "Lapseni, nuo asiat eivät koske ensinkään minuun!"…
— Hän on viisas mies…
— Olin itsepäinen, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään… vaan sanoi minulle: "Älkää pyytäkö minulta, papilta, lupaa sellaisen huvitilaisuuden toimeenpanemiseen kodissanne, jota Kirkko ei hyväksy… Minä en voi kehoittaa teitä sellaiseen… — Mutta mieheni tahtoo, että me pitäisimme nämä tanssiaiset… — No, pitäkää sitten tanssiaisenne… ja tulkaa jälestäpäin minun luokseni kertomaan pitäneenne ne… niin asia kenties sitten järjestyy… — En tahdo toimeenpanna tanssiaisia ilman teidän lupaanne… — Totta tosiaan, lapseni, tepä saatatte minut naurettavaan asemaan!…"
— Hän oli oikeassa, tuo miesparka! — sanoi Marc de Bray nauraen.
— Hän on hölmö!… — julisti markiisitar, joka ei hyväksynyt muita pappeja kuin jesuittoja.
Suuttuneena siitä, että näin arvosteltiin hänen vanhaa, rakastettua apottiaan, Coryse huudahti:
— Hänkö hölmö!… Ei ikinä tässä maailmassa! Eihän hänen tehtävänsä ole yllyttää Pont-sur-Sarthen asukkaita hyppelemään, vai mitä luulette?… Ja kääntyen rouva de Givryn puoleen hän kysyi:
— Mutta Luce, on olemassa muuan seikka, jota en ensinkään ymmärrä…
Sinä käyt yhtäpäätä tanssiaisissa… Sinähän et teekään muuta!…
Luulin, että olit saanut luvan siihen?…
— Mutta olenhan minä saanutkin…
— No, mitä kummia?…
— Sitähän minä juuri sanoinkin apotti Châtelille… "Mutta miksi te siis sallitte minun käydä tanssiaisissa?…" ja hän vastasi minulle: "Lapseni, sehän on vallan toista… Tanssiaiset ovat sellainen tilaisuus, missä ihminen on alttiimpi kiusauksille kuin muulloin…"
— Eihän!… virkkoi Untuva miettiväisenä.
— … Mutta pitäessänne kodissanne tanssiaisia, te kiihoitatte ja ikäänkuin helpotatte kiusausta… te olette tavallanne rikostoveri ja vastuunalainen… Kun te sitävastoin itse menette tanssiaisiin, niin minä voin aivan luottavaisesti sallia sen ollen varma siitä, että te ette ole kenellekään muulle kiusauksena, vielä vähemmin teette itse syntiä… Mikä sinua naurattaa? — jatkoi rouva de Givry kääntyen Marcin puoleen, joka vääntelehti tuolissaan. — Mutta minä olin aivan kauhuissani!… Kutsukirjeet olivat lähetetyt… Oli vain kaksi päivää jäljellä!… Palasin kotiin ja ilmoitin Hubertille ja äidille, että me emme voikaan pitää tanssiaisia, koska apotti Châtel ei ole antanut minulle lupaa…
— He kai aivan tyrmistyivät?… — kysyi Coryse myöskin nauraen.
— Oi, älä kysykään!… Äiti sanoi, että minä olin hullu puhuessani siitä apotille… Hubert puolestaan oli raivostunut!… Hän huusi minulle: "Olkoon sitten niin!… älkäämme pitäkö näitä tanssiaisia… Mutta, koska kerran suruaika on ohitse, enkä minä salli, että me otamme vastaan kohteliaisuudenosoituksia maksamatta niitä takaisin, niin me emme myöskään tästä lähtien käy missään… kuuletteko… emme missään!… Minulle se on yhdentekevää, sillä minä en pidä seuraelämästä!… mutta teille?…" Olin epätoivoissani!… Ja sitten hyvä Jumala sääli minua… Hän antoi minun keksiä mennä kelpo isä de Ragonin luokse:
— Vai niin! — virkkoi Coryse irvistäen.
— Ja isä de Ragon oli ihastuttava… Hän sanoi minulle, kun olin kertonut hänelle apotti Châtelin kiellon…
— Mainiota!… mumisi Untuva — Oliko se nyt olevinaan kielto!…
— Joka tapauksessa, kun olin siis hänelle selittänyt, minkä johdosta olin tullut kysymään häneltä neuvoa, vastasi hän: Mitä sanoo evankeliumi, lapseni?… Se sanoo, että vaimon on oltava miehellensä alamainen… Miehennehän tahtoo teitä pitämään nuo tanssiaiset… Pitäkää ne siis… Se on Jumalankin tahto…
Coryse kiivastui:
— Kylläpä sekin on keksintö, sekoittaa hyvä Jumala tuollaiseen!… Sanokaapa minulle, eikö teistäkin ole naurettavaa heittää sellaisia asioita hänen niskoilleen!…
— Olin innoissani… — jatkoi rouva de Givry — juoksin heti apotti Châtelin luokse… kertomaan hänelle että olin ripittäytynyt isä de Ragonille… ja saanut häneltä luvan… Hän kysyi silloin minulta: "Lapseni, oletteko te siis tyytyväinen isä de Ragoniin?" En uskaltanut liian selvästi ilmaista ihailuani isä de Ragonia kohtaan enkä sanoa, kuinka hyvää hänestä oikeastaan ajattelin… peläten loukkaavani apotti Châtelia… vaan vastasin vain "olen", koska en tahtonut valehdellakaan… Mutta silloin sanoi apotti: "No, palatkaa sitten hänen luokseen!… Olisin sanomattoman kiitollinen, jos sen tekisitte… sillä en tiedä ketään muuta, jonka ripit olisivat niin rutikuivat kuin teidän!…" Ajatelkaa!… Hän sanoi todellakin rutikuivat!…
— Hän on oppinut sen minulta!… huusi Coryse nauraen. —
Apottiparka!… Hän on niin hyvä ja hullunkurinen!…
— Kuule, Luce… — neuvoi Marc de Bray. — Jos olet viisas, niin et liiaksi levitä tätä juttua…
— Miksi niin?… kysyi rouva de Givry viattomasti.
— Siksi, että ihmiset muuten nauravat sinulle… ja apotille… — lisäsi hän arvellen nuoren rouvan varmemmin vaikenevan pelosta vahingoittaa rippi-isäänsä kuin pelosta vahingoittaa itseään.
Markiisitar huudahti:
— Apotti Châtel on alhais-syntyinen!… Hän ei ymmärrä mitään!… Hän ei ole vähääkään hienotunteinen… tai tietoinen maailman vaatimuksista… ja Coryse on tietysti valinnut juuri hänet rippi-isäkseen…
— Apotti Châtel ei ole rippi-isäni… — vastasi Untuva — tai oikeastaan hän ei ole sitä enää…
— Milloin jätit hänet, jos saan luvan kysyä?…
— Noin kolme tai neljä vuotta sitten… kun minua ei enää pidetty silmällä, ja minä sain kulkea yksinäni Jeanin kanssa… melkein heti ensimmäisen ripilläkäyntini jälkeen…
— Ohhoh!… virkkoi rouva de Bray ällistyneenä huomatessaan tietävänsä niin vähän tyttärensä toimista. — Ja kuitenkin juoksette te yhtämittaa hänen luonaan… Mitä te siellä teette… ellei hän enää ole rippi-isänne?
— Hän on uskottuni… Pidän hänestä oikein paljon… Minusta hän on luotettava ja oikeudenmukainen… ja minä kerron hänelle pienet hommani… ne nimittäin, mitkä sopivat kerrottaviksi…
— Mutta, — kysyi markiisitar suuttuneena, — kelle te sitten nykyjään ripittäydytte?…
— En kellekään…
Ja äidin liikahtaessa hän jatkoi:
Tai kaikille, jos niin tahdotte?… Menen milloin toisen milloin toisen luo… Saint Marcieniin, Tuomiokirkkoon, Uuteen kappeliin, Notre-Dame-du-Lysiin… Toisin sanoen, minä kierrän kaikissa kirkoissa… Ja koska joka kirkossa on keskimäärin kolme pappia, niin kyllä niitä riittää!… Ripittäydyn noin kuudesti vuodessa… joten kestää kauan, ennenkuin pääsen loppuun, ja silloinhan voin alkaa taas alusta…
— Tyttöhän on hullu!… aivan hullu!… — sanoi markiisitar kärsivän näköisenä. — Hän juoksentelee sinne tänne… sen sijaan että valitsisi itselleen viisaan opastajan…
— "Opastajan!…" Kas, sitähän minä juuri tahdon välttää!… — selitti Untuva päättävästi. — Teen, mitä katson velvollisuudekseni… mutta teen sen oman pääni mukaan… On säädetty, että meidän tulee ripittäytyä… mutta tämä säädös ei sisällä sitä, että meidän tulisi perehdyttää elämäämme… tutustuttaa ajatuksiimme ja vikoihimme… ketään, joka tuntee meidät ja tapaa meitä kirkon ulkopuolellakin!… Minua inhoittaa, kun ihmiset sekoittavat ulkonaiset ja jumalalliset asiat… tällaiseksi sopaksi… Pidän sitä luonnottomana ja vastenmielisenä…
— Tuohan on mieletöntä!… — virkkoi markiisitar. — Silloinhan me emme voisi käyttää samaa lääkäriäkään useampia kertoja… ja meidän pitäisi välttää häntä muualla maailmassa…
— Se on aivan toista…
— Päinvastoin se on aivan sama asia… Toiselle me näytämme sielumme… toiselle ruumiimme… Ja se on vielä pahempaa!…
— Jopa nyt jotakin!… Minä puolestani, jos nyt olisi välttämätöntä näyttää jompikumpi, näyttäisin paljon mieluummin ruumiini kuin sieluni…
— Vaietkaa toki… — kirkui rouva de Bray, nousten ja levittäen kätensä tavalla, jonka hän oli oppinut lempinäytelmistään. — Vaietkaa toki!… Te olette kamala olento!… Tyttö vailla häveliäisyyttä!…
Coryse vastasi järkkymättömänä:
— Sitä en ole… vaikkakin minulle merkitsee toista tuo sana: häv… Ei… Se on hassua!… En voi koskaan pakottautua käyttämään tuota sanaa… Se on minusta ruma sana… Aioin vain sanoa, että luultavasti minä käsitän kainouden toisin kuin te…
— Vaietkaa toki!… Rukoilemalla rukoilen teitä vaikenemaan!…
Kun "rukoilemalla rukoileminen" houkutteli pilkallisen hymyn Marc-sedän hyville, vilpittömille kasvoille, suuntausi kälyn raivo häneen:
— Ah! naurakaa te vaan, minun puolestani!… Ah! Se sopii teille!… Tehän olettekin suureksi osaksi edesvastuussa Corysanden kielenkäytöstä ja tavoista!…
Ja kun Marc tapansa mukaan vaikeni, yltyi vain markiisittaren suuttumus:
— Niin juuri… Älkää kieltäkökään!… Te olette syypää siihen, että minun ponnistukseni tämän tytön suhteen kokonaan epäonnistuvat… Tiedänhän, että hänellä on huono luonne, mutta…
— Jätän teidät syömään aamiaistanne — sanoi rouva de Givry haluten poistua ennen kohtausta, jonka aavisti syntyvän.
Ja kääntyen arkana puolittain Coryseen päin, jolle hän — peläten rouva de Brayta — ei uskaltanut suoraan kohdistaa sanojaan, lisäsi hän lempeästi:
— Olen onneton… Minä kai olen syynä tähän… aloin puhua apotti
Châtelista ja silloin… sen johdosta kai… puhe kääntyi tähän…
— Mitä vielä!… — vastasi Untuva nenäkkäästi luoden silmäyksen äitiinsä, — puhe kääntyy tähän aina… Sinä et ole suinkaan välttämätön!…
Hän aikoi poistua serkkunsa selän takana, mutta markiisitar kutsui hänet takaisin äänellä, jonka viha teki terävämmäksi kuin koskaan ennen:
— Jääkää!… Tahdon puhua kanssanne… Sanomatta sanaakaan palasi
Untuva tuolinsa luokse.
— No?… kysyi rouva de Bray. — Minkä vastauksen saamme me antaa herttua d'Aubièresille?…
— Ette mitään… Vastaan hänelle itse… — virkkoi tyttönen rauhallisesti.
— Minäpä olen kuitenkin teidän äitinne… ja minulla on mielestäni täysi oikeus saada tietää, mitä te vastaatte?…
— Aivan niin… En voi suostua menemään naimisiin herra d'Aubièresin kanssa… ja olen siitä hyvin suruissani… sillä pidän hänestä sangen paljon…
— Mutta tuohan on järjetöntä!… Tällaista tilaisuutta ei toiste tarjoudu…
— Sanon vielä kerran, että menettelisin hyvin pahoin vastatessani myöntävästi vastoin parempaa tietoani… Olen miettinyt sitä… Päätökseni on horjumaton…
— Onko apotti Châtel pannut tuon sinun päähäsi?…
— Apotti Châtel, jolle ilmoitin, mitä itse olin ajatellut… hyväksyi sen, mutta hän ei ole pannut mitään minun päähäni… Päinvastoin… Hän neuvoi minua odottamaan, ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen… Mutta sitten kerroin hänelle…
Markiisitar oli hetkisen seisonut mietteissään kuulematta tyttärensä puhetta. Äkkiä hän tehden tuollaisen hänelle ominaisen ihmeellisen kokokäännöksen muuttui korkealentoiseksi ja helläksi:
— Corysande!… Armas tyttäreni!… Sinä olet ainokaiseni tässä maailmassa!… Sinä olet ainoa rakkauteni!… ainoa iloni!… Olen elänyt vain sinua varten!… Siitä hetkestä, jolloin sinä synnyit, en ole koskaan ajatellut mitään muuta!…
Vaikkakin Untuva oli sangen tottunut äitinsä lyyrillisiin vaihdoksiin, yllättyi hän kuitenkin aina hieman tästä suuresta julkeudesta, joka vasten hänen tahtoaan saattoi hänet ymmälle ja tuntui hänestä niin naurettavalta. Hän kuunteli suu puoliavoinna, silmät välkkyen ja ohimot tykyttäen hillittyä naurunhalua. Hän painoi päänsä alas peläten räjähtävänsä nähdessään markiisin ällistyksen ja Marc-sedän ilvehtivät kasvot, eikä vastannut mitään.
Markiisitar jatkoi:
— Sinä olet aina ollut syvästi kiittämätön, tiedän sen — enkä minä koeta sinua muuttaa… En siis toivo, että tekisit, mitä teet, minun tai kenenkään muunkaan takia… mutta omaa parastasi katsoen rukoilen sinua harkitsemaan asiaa… olemaan tekemättä kevytmielisesti tätä päätöstä…
— En missään tapauksessa tee kevytmielistä päätöstä — sanoi Untuva vakavasti.
— Sinähän teet sen neuvottelematta kenenkään kanssa…
— Enpä suinkaan… Ja kaikki, joilta olen pyytänyt neuvoa, ovat vastanneet, että… tällä kertaa… on minun noudatettava vain omaa mieltäni…
Markiisitar risti kätensä ja pyysi traagillisella äänellä:
— Vannotan sinua viimeisen kerran odottamaan, ennenkuin annat vastauksesi… keskustelemaan sitä ennen jonkun valistuneen henkilön kanssa…
Ja kuin ohimennen hän jatkoi:
— Esimerkiksi isä de Ragonin!…
— Loiskis!… Siinä me nyt olemme!… — virkkoi Coryse puolittain nauraen, puolittain harmissaan. — Luuletko hänen nytkin keksivän jonkin ylevän ratkaisun — kuten Lucen tanssiaisiin?…
— Pitääkö minun ryömiä polvillani sinun edessäsi…
— Ei, kiitos… Se ei ole tarpeen!… Voi, hyvä Jumala!… Ei kannata pitää tuollaista meteliä sen tähden… Menen tapaamaan isä de Ragonia, jos niin tahdot!… Se on minusta yhdentekevää!… Lucen ja hyvän Jumalan väliset asiat olivat vain kovin paljon helpommat hänen järjestää kuin minun ja herra d'Aubièresin!…
— Lupaatko minulle, että menet vielä tänään isä de Ragonin puheille?…
— Lupaan…
— Ja kuuntelet hänen neuvojaan?…
— Kuuntelen mielelläni… mutta eri asia on, seuraanko niitä…
— Mitä sinä sanoit hänelle eilen illalla?…
— Kenelle?…
— Herra d'Aubièresille…
— Sanoin hänelle totuuden… Että pidän hänestä paljon… mutta en siten, että haluaisin tulla hänen vaimokseen… Että joka tapauksessa tahtoisin miettiä… harkita asiaa…
— Entä hän sitten?…
— Mitä, hänkö?
— Niin, mitä hän sanoi sinulle?…
— Hän, hän suuteli minua… Sepä vasta oli epämiellyttävää!…
— Se johtui siitä, että se oli ensimmäinen kerta… ja sinä säikähdyit…
— Minäkö!… En minä säikähtynyt vähääkään… Se tuntui vain niin kamalalta, siinä kaikki!… Ja osoittaahan sekin, että minä uskalsin sen sanoa hänelle, etten minä ollut säikähtynyt, vai kuinka…
— Voi! sanoitko sen hänelle?…
— Aubières-parka! mutisi Marc-setä nauraen. Palvelija ilmoitti:
— Rouva markiisitar, pöytä on katettu…
Heti aamiaisen jälkeen, Corysen tarjotessa kahvia, pujahti rouva de
Bray salakähmää ulos kirjastosta.
— Kas!… — sanoi tyttönen huomatessaan tämän paon. — Hän menee nyt valmistamaan isä de Ragonia!… mutta se ei hyödytä mitään!… Ensi silmäykseltä… tunsin vastenmielisyyttä isä de Ragonia kohtaan… Hänellä on niin viekas naama… ja hän hymyileekin kuin vanha kiemailija, joka ei tahdo näyttää mustia hampaitaan…
Markiisi, joka aina oli hyväntahtoinen, huomautti:
— Ei saa tuntea vastenmielisyyttä ketään kohtaan ilman tiettyä syytä…
— Mutta tiedänhän minä syyni…
— Tiedätkö?… Mikä se sitten on?…
— Se, että minä en kunnioita häntä…
Marc-setä ja herra de Bray purskahtivat nauramaan. Untuvan tapa ilmaista, että hän "ei kunnioittanut" tätä hyvin viisasta ja kaikkivaltiasta miestä, joka ohjasi kaikkia naisia ja useimpia miehiäkin Pont-sur-Sarthessa, tuntui heistä sanomattoman koomilliselta.
Tyttönen punastui:
— Te teette pilaa minusta… — hän sanoi — näenhän sen heti!… "Kunnioittaa" kuuluu naurettavalta! vanhanaikaiselta!… Se on korskeilevaa!… Mutta minä en tiedä toista sanaa, mikä ilmaisisi minun ajatukseni…
Herra de Bray puolusteli:
— Ei kukaan, pikku Untuvani… suinkaan tee pilaa sinusta!… Mutta, nyt kun olemme yksinämme… niin sinä kai sanot, mitä apotti Châtel kertoi sinulle?… sanothan?…
— Itsehän minä pikemmin kerroin hänelle jotain…
— Mitä sitten?…
— No… eilisillan jutun…
— Kosimisenko?…
— Ei… vaan herra d'Aubièresin suutelemisen…
— Ah!… Mainiota!… Kerrassaan mainiota!… En tiennyt sinun nimittävän sitä jutuksi…
— Hyvänen aika!… Sehän oli hyvin tärkeätä minulle!… sillä juuri silloin kun herra d'Aubières teki sen… olin minä miltei aikeissa vastata "tahdon"… olin aivan tekemäisilläni sen!… Oi, hetki vain!… Kaikki meni myttyyn!…
— Mutta miksi?…
— Siksi tietenkin, että se oli minusta niin hirvittävää, sanoinhan sen!… Ja koska minun mielestäni vaimon on alistuttava miehensä suudeltavaksi, milloin tätä vain haluttaa… niin en voinut suostua sellaiseen… En mitenkään… se oli mahdotonta!…
— Siitäkö sinä puhuit apotille?… — kysyi Marc, jota juttu huvitti suuresti.
— Juuri siitä!…
— Ja missä muodossa sinä esitit asian?…
— Sanoin hänelle: "Herra apotti… herra d'Aubières pyytää kättäni, j.n.e…. Kotiväkeni tahtoo, että annan myöntävän vastauksen…"
— Pyydän anteeksi… — keskeytti herra de Bray hänet vilkkaasti — En minä ole koskaan tahtonut…
— Kyllä hän ymmärsi, etten minä tarkoittanut sinua!… hän tietää kenestä puhun sanoessani "kotiväki"… No, minä pyysin siis hänen neuvoaan, ja hän vastasi minulle: "Rakas tyttöseni, koska kerran teidän vanhempanne toivovat tätä avioliittoa, niin teidän on siis vain tutkisteltava omaa sydäntänne ja mieltänne… ne neuvovat teille, mitä teidän on vastattava, paljon paremmin kuin minä…" Minä sanoin: "Minun mieleni vastaa heti 'tahdon'… ja sydämeni laita on miltei sama… mutta katsokaa!… Herra d'Aubières suuteli minua puitten alla… puutarhassa… eilen illalla…" Ja sitten minä tahdoin selittää parhaani mukaan, minkä vaikutuksen se teki minuun… mutta apotti Châtel keskeytti minut heti alussa… "Riittää jo, lapseni!… riittää jo… ei ole tarpeen minun tietää enempää…" Miksi sinä naurat, Marc-setä?…
— Siksi, että sinä olet hassu kertoessasi siitä apottiparalle… jolle tuollaiset jutut eivät sovellu…
— Mutta hänhän päinvastoin on olemassa vain sitä varten!… Ja minä tahdoin ehdottomasti saada selittää hänelle, miten kummallinen se tunne oli, joka valtasi minut sinä hetkenä…
— Voi, tahdoitko sinä siis ehdottomasti kertoa hänelle?…
— Tahdoin… Sanoin hänelle, etten milloinkaan ollut kokenut mitään sellaista… en edes uudenvuodenpäivänä… jolloin minä kuitenkin suutelen aika iljettäviä ihmisiä…
— Minkä ihmeen takia sinä sanoit apotti Châtelille suutelevasi iljettäviä ihmisiä uudenvuodenpäivänä?… — kysyi herra de Bray hämmästyneenä.
— Koska se on totta!… Ensiksikin rouva de Clairvillea… joka aina suutelee minua suoraan kostean harsonsa lävitse… entä serkku La Balue sitten!… Sanopa, onko hän sinusta maukas, tuo La Balue!… Hänellä tosin ei ole märkää harsoa, mutta hän kuolaa… ja se on vielä pahempaa!… No, kaikesta huolimatta luulen kuitenkin pitäväni enemmän siitä kuin herra d'Aubièresin suudelmasta eilen illalla.
— Puhutko tosissasi?…
— Tosissaniko?… Ihan tosissani!… Jos luulet minun tahtovan laskea leikkiä, niin erehdyt ihanasti!… Minua ei hitustakaan haluta tällä kertaa!…
Ja hän kysyi äkkiä:
— Mitä kello on?…
— Kaksi…
— Mitä!… Nytkö jo!… Minun täytyy juosta, lupasinhan tavata isä de
Ragonia!…
— Ehdit vielä hyvästi!… En luule hänen olevan rippituolissaan ennen kello neljää.
— Mutta minäpä en menekään hänen rippituoliinsa!… Pyydän keskustelua vastaanottohuoneessa… Hänen rippituoliinsa pyrkiessäni saisin odottaa iankaikkisesti… Kello neljähän on juuri kaikkien noiden vihkivesisammakoiden luvattu aika…
Hui, hai!…
Hän lähti pitkin harppauksin kirjastosta, ja he kuulivat hänen kutsuvan kirkkaalla äänellään ukko Jeania.
Marc-setä, joka oli taas käynyt vakavaksi, sanoi veljelleen:
— Saatpa nähdä… kun Untuva kerran menee naimisiin Aubièresin tai jonkun toisen kanssa… miten kamalasti me vielä tulemme häntä kaipaamaan!…
V.
Kun Untuva saapui jesuiittaintalolle, läheni kello jo kolmea. Rajuilma oli tulossa, taivas synkkeni, ja ilma kävi painostavaksi.
— Jää sinä vain puutarhaan… — hän sanoi ukko Jeanille, joka astui vastaanottohuoneeseen katsoen ympärilleen epäluuloisin silmäyksin, — siellä sinun on hauskempi odottaa…
Jean vastasi vitkastellen:
— Mutta jos rupeaa satamaan?…
— No, tule sisälle, jos rupeaa satamaan… mutta miksi sinä kävelet noin?… Luulisi, että pelkäät sudenkuoppia…
— En minä pelkää… mutta en tunne olevani oikealla paikallani täällä… On aivan kuin seinät kuuntelisivat puhettamme… Selkäpiitäni karmii… Entä tämä saakelin lattia sitten!…
— Mainiota!… Kiroilehan hieman!… Se kaikuu niin hauskalta tässä talossa…
— Tällä lattialla ei mies voi pysyä pystyssä!… Ohhoh!… Pääsin kuin pääsinkin matolle!…
— Herranen aika!… Sinähän käyt kuin luistimilla!…
Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:
— Kas niin…! Laputa nyt tiehesi!… Muuten saat vielä aikaan onnettomuuden!…
Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli sitä mieltä — eikä muuten siinä erehtynytkään — että vaikkakin jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko ylhäinen seurapiiri — nuoriso mukaan luettuna — tungeskeli näissä rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden kehittymisen.
Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.
Ja odottaessaan isä de Ragonia — suosituinta hienonmaailman isää —, joka mielellään odotutti itseään, Untuva vertasi tätä suurta, hymyilevää palatsia, jonka englantilainen mukavuus oli kätketty rakastettavan ja itsetietoisen vakavuuden taakse, siihen synkkään ja likaiseen taloon, mihin kirkkoherra kolmine apulaisineen oli ahdettu. Hän ajatteli lapsen teräväjärkisyydellä, että joskin Pont-sur-Sarthen "hienoon maailmaan" kuuluvat ihmiset tunsivat hyvästi tien tänne, niin köyhät tunsivat varmasti vielä paremmin tien tuohon toiseen paikkaan. Hänestä tuntui siltä kuin ne suuret summat, mitkä tänne kertyivät testamenttien, lahjojen ja keräysten muodossa, eivät koskaan jättäisi tätä rakennusta, kun sitävastoin nuo suurella vaivalla kootut vähäiset almut vain valuisivat tuon pienen, harmaan talon lävitse siellä alhaalla…
Untuva halveksi vaistomaisesti ihmisiä, jotka "panivat kirstun pohjaan". Tuo sana kartuttaa, jota hän kuuli lausuttavan ympärillään maaseudulle ominaisella kunnioituksella, oli hänestä inhoittava ja vastenmielinen, ja hän tuumi, että tässä uudenuutukaisessa talossa luultavasti kartutettiin paljon ja lahjoitettiin pois hyvin vähän, ainakin köyhille. Hän katseli harppaillessaan edestakaisin vastaanottohuoneessa valkoisen muurin aukkoja, ja hänestä ne muistuttivat pankin kassaluukkuja. Ja jesuiitat, jotka tavantakaa nopeasti kulkivat liukuvin ja arvokkain askelin pitkän huoneen poikki näyttivät hänestä pikemmin kauppapalvelijoita kuin hengenmiehiltä. Tässä luostarissa kaikki puhui hänelle maailmasta eikä mikään Jumalasta.
Jonkun ajan kuluttua tuli Coryse kärsimättömäksi.
— Tämäpä nyt on!… Enhän minä voi odottaa ikuisesti!… Kello on kohta neljä!… Minun on mentävä kouluun!…
Hän astui ikkunan luo ja näki Jeanin nukahtaneen eräälle puutarhapenkille. Vanha kuski oli ensiksi istunut kunnollisesti suorana kuin muinoin pukillaan, nyt hän painostavan ilman vaikutuksesta vaipui hiljaa kokoon jalat ojennettuina ja pää nuokkuen. Ja isät, jotka aika-ajoin kulkivat ohitse matkalla kappeliin, käänsivät ihmetellen terävät ja hieman hermostunee kasvonsa tuota vanhaa miestä kohden, joka nukkui penkillä juopuneen asennossa. Heidän mykkä harminsa huvitti suunnattomasti tyttöä, eikä hän enää ollut ensinkään ikävissään, kun samalla kertaa kuivahko ja lempeä ääni hänen takaansa sai hänet kääntämään päänsä.
— Tekö siellä olettekin, lapseni?… Mutta minä en voi nyt ottaa teitä vastaan…
— Niinkö!… — sanoi Untuva. — Luulin äitini kysyneen, voisinko tulla?…
Ja kääntyen ovelle päin lisäsi hän rakastettavasti ja ikäänkuin keventyneenä:
— Mutta ellei se sovi teille, niin minä poistun… Isä de Ragon pysähdytti hänet kädenliikkeellä:
— En voi ottaa teitä vastaan täällä…
— Pyydän anteeksi, äitini…
— Niin… rouva äitinne tietää minun joskus keskustelleen hänen kanssaan vastaanottohuoneessa… Mutta vaikkakin se sallittiin hänelle… poikkeustapauksissa… niin se ei ole sallittu teille…
Kun tyttönen ei vastannut mitään, jatkoi hän entisellä selvällä ja vaaleakaikuisella äänellään:
— Rouva äitinne sanoi minulle, lapseni… että te haluaisitte neuvotella kanssani eräästä sangen tärkeästä kysymyksestä…
— Oi!… Niin tahdonkin!… Tai oikeastaan… hän sitä tahtoo…
— No niin… Olen kuuleva teitä heti rippituolissani…
— Mutta… — vastusti Untuva. — En minä tullut ripittäytymään…
— Vähät siitä!… Rippilapseni odottavat jo minua… En voi enää viivytellä…
Coryse säikähtyi tietäen saavansa odottaa tuntikaupalla tuossa uudessa, hirvittävän uudessa kappelissa, missä loistavat kultaukset kirkuivat lehväköynnösten räikeää vihreyttä vastaan, kappelissa, missä silmä ei voinut levätä ainoassakaan lempeässä tai rauhallisessa näyssä; missä ihmisen oli mahdoton vaipua hartauteen tai rukoilla kuiskinan ja kahinan keskessä. Ja pelko auttoi häntä keksimään keinon, joka saattaisi päästää hänet pälkähästä.
— Vai niin!… Hyvä on!… Odotan siis kappelissa!… Oi! siellä on niin hauska odottaa… Kaikki naiset puhuvat niin äänekkäästi!…
Arvattavasti ei isä de Ragon ollut varsin halukas luovuttamaan Untuvan pilkallisille korville tuon "vihkivesi-sammakoiden" joukon tunnustuksia, kuten tyttö oli heitä sangen epäkunnioittavasti nimittänyt, sillä äkkiä hän muutti mieltään sanoen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut:
— Samapa se… Voin kuulla teitä täällä… koska te nähtävästi toivotte sitä…
Ja muuttaen äänensä hän jatkoi raukeasti ja hiljaa:
— Kuulen teitä, tyttäreni… Mitä teillä on sanottava?…
Coryse vastasi päättävästi:
— Minullako?… Ei niin mitään!… Luulin, että te sanoisitte minulle jotakin?…
Isä de Ragon, joka oli tottuneempi puolusteluun kuin hyökkäykseen, epäröi hetkisen, mutta alistui sitten tähän äänilajiin:
— Rouva äitinne on ilmoittanut minulle Aubièresin herttuan pyytävän teidän kättänne… ja teidän nähtävästi suhtautuvan hänen kosintaansa… joskaan ei kielteisesti… niin kuitenkin…
— Oi! voitte varsin hyvin sanoa kielteisesti!…
Jesuiitta ei ollut koskaan lausunut Untuvalle tämän seuratessa rouva de Brayta muuta kuin joitakin jokapäiväisiä tervehdyssanoja, joihin tyttö puolestaan oli vastannut joko yksitavuisesti tai vaikenemalla. Hän ällistyi sentähden hieman tästä vapaasta kielenkäytöstä, johon hänen tavalliset vieraansa eivät olleet häntä totuttaneet.
Syntyi hetken hiljaisuus.
— Entä sitten?… kysyi Untuva suorasukaisesti.
— Niin — jatkoi isä de Ragon, jota tämä asiallinen kysely hämmensi — yllämainittu kosinta… joka imartelisi jokaista nuorta tyttöä, on teille, ei ainoastaan mairitteleva, vaan myöskin odottamaton… Teillä ei ole omaisuutta…
— Tiedän sen!…
— Aubièresin herttua arvelee, että vaikkakaan hän ei ole rikas, hänellä kuitenkin on riittävästi kahdelle… Hän osoittaa… pyytäessään kättänne… kaunista epäitsekkyyttä…
— Tiedän senkin!… ja olen herra d'Aubièresille hyvin kiitollinen…
Pidänkin muuten hänestä oikein paljon…
— Pidättekö siis hänestä?…
— Kaikesta sydämestäni… Hän on ehdottomasti meillä kävijöistä se, josta pidän eniten…
— Mutta siinä tapauksessa en voi käsittää…
— Mitä ihmettä, ettekö te voi käsittää sitä?… Ja minusta se on päivänselvää!… Minä pidän herra d'Aubièresta samoin kuin pidän rouva de Jarvillesta, esimerkiksi… tai apotti Châtelista… Pidän heistä pitääkseni… enkä mennäkseni naimisiin, tuhat tulimmaista!…
— Lapseni, huomaan, että te ette tiedä, mitä avioliitto on…
— Niin, kyllä onkin totta, etten sitä tiedä!… Mutta voinhan toki kuvitella, mitä se on… Ainahan ihminen kuvittelee jos jotakin, eikö totta?… Ja minä tahdon… mennessäni naimisiin… rakastaa tulevaa miestäni toisin kuin nyt rakastan herra d'Aubièresia ja apotti Châtelia… ja niin edespäin!…
— Niin… Te olette hieman tuntehikas… kuten kaikki nuoret tytöt…
— Minäkö?… — huudahti Untuva harmistuneena, — minä en ole pennin edestä tuntehikas!…
Hän mietti hetkisen ja oikaisi äskeisen lausuntonsa vasten tahtoaan hieman hämmentyneenä:
— Paitsi kenties silloin, jos on kysymys kukkasista… ja taivaasta… ja puroista… On totta, että minä niin mielelläni paneudun pitkäkseni maahan ja uneksin katsellen kaikkea tuota… Mutta vaikkakin otaksuisimme, että minä siis olen tuntehikas mitä luontoon tulee… ja eläimiinkin, jos niin tahdotte… niin ihmisten suhteen?… oh! pahuus olkoon… minä en missään tapauksessa ole tuntehikas!…
Perinjuurin hämmästyneenä tällaisesta puheesta isä de Ragon kysyi, hymyillen hyväntahtoisen halveksivasti ohuilla ja nyrpistyneillä huulillaan:
— Kuka on teitä oikeastaan kasvattanut, rakas lapseni?…
Tyttö vastasi olematta huomaavinaan pistosta:
— Nykyjään isä ja Marc-setä kasvattavat minua… Aikaisemmin se oli setä ja täti de Launayn huolena…
Ja jesuiitan haeskellessa nimeä muististaan toistaen itsekseen: "de
Launay"?… lisäsi Untuva nauraen:
— Oi, teidän ei kannata vaivata päätänne!… He eivät käy teidän luonanne!… He eivät ole sellaista väkeä!… He ovat kaksi rauhallista ja yksinkertaista vanhusta… jotka elävät syrjässä… käyden vain kirkossaan!… Mutta suokaa anteeksi… Te sanoitte… silloin kun minä katkaisin puheenne… että minä olin tuntehikas… Sen tähdenhän minä juuri keskeytinkin teidät…
— Aioin vain sanoa teille, että kaikki nuoret tytöt muodostavat itselleen jonkinlaisen ihanteen… ihanteen, jota he yrittävät sovelluttaa joka paikkaan… ja jota he eivät tapaa milloinkaan elävässä elämässä…
— Minulla ei ole mitään ihannetta…
— Se on hyvä, oikein hyvä!… sillä silloin te voitte harkita vapaasti ja täysin kylmäjärkisesti kaunista tulevaisuutta, joka avautuu teille, jos menette naimisiin d'Aubièresin herttuan kanssa…
— Kaunista tulevaisuutta?… Kaikkea vielä?… Minähän en koskaan ole tahtonut sotilasta!… Niin juuri… En siedä sotilaita!… Tarkoitan tietysti upseereja… sillä jos on sotamies, niin eihän se ole kenenkään oma vika!… Minä päinvastoin säälin heitä niin!… ja rakastan heitä!… En voi kohdata heitä helteisinä päivinä haluamatta pyytää heitä sisälle juomaan jotakin…
Isä de Ragon tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja ajatteli, että rouva de Bray oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei tyttö ollut sellainen "kuin muut ihmiset". Hän jatkoi yhä kylmemmin ja täsmällisemmin:
— Totta tosiaan, lapseni, teidän puheenne on hyvin merkillistä!…
Coryse selitti aivan sievästi ja vilpittömästi: — Niin… tiedän sen kyllä!… Te olette ihan oikeassa… Mutta minä en voi sitä estää!… Se on aivan vaistomaista!… Pyydän teiltä anteeksi… Ymmärrän varsin hyvästi, että se loukkaa teitä… Se loukkaa apotti Châteliakin… joten on aivan luonnollista, ettei se miellytä teitä…
Ja katsoen jesuiitaan hän päätti puheensa:
— Se johtuu siitä, että te olette maailmanmies!… kun minä sitävastoin…
— Kas niin, — sanoi jesuiitta, jota alkoi vasten tahtoaan naurattaa. — Oletteko siis taipuvainen, lapseni, harkitsemaan asiaa, ennenkuin vastaatte kieltävästi tähän kosintaan?… kuulemaan minun neuvojani?…
— Harkitseminen on aivan hyödytöntä!… ensinnäkin sentähden, että minä aina nukahdan harkitessani jotakin… ja toiseksi, koska asianlaita on se, että kuta enemmän minä harkitsen, sitä varmemmin minä vastaan kieltävästi… Ei siis kannata panna minua harkitsemaan asiaa… Ja mitä teidän neuvojenne seuraamiseen tulee, niin… haluatteko, että puhun suuni puhtaaksi…
— Haluan… puhukaa vain suoraan?
— No niin, en oikeastaan tiedä, minkä tähden minun pitäisi seurata teidän neuvojanne?… Te ette tunne minua… Te olette nähnyt minua hyvin harvoin… koko minun olentoni on luultavasti teille hirvittävästi vastenmielinen…
Ja huomatessaan jesuiitan yrittävän tehdä kieltävän liikkeen jatkoi hän:
— Niin juuri!… Tiedänhän sen erinomaisen hyvin!… Minä en miellytä teitä, eikä teillä ole mitään syytä tuntea harrastusta minun asioihini… Mitä te minulle sanotte, sen sanotte aivan yksinkertaisesti sentähden, että äitini on pyytänyt teitä sanomaan ne sanat…
— Puhun vakaumukseni mukaan…
— Olkoonpa niinkin… mutta vakaumuksenne perustuu äitini selityksiin, ja hän on sanonut teille, että koska minä olen köyhä, niin en voi odottaa pääseväni hyviin naimisiin… ja että tämä nyt kyseessäoleva avioliittotarjous on loistava… jonka johdosta, edellyttäen etten minä ole rikas, te neuvotte minua menemään naimisiin sellaisen herran kanssa, jota en voi rakastaa tai ainakaan en voi rakastaa niin, kuin minä tahtoisin rakastaa tulevaa elämänkumppaniani…
— Lapseni, te erehdytte… Neuvon teitä menemään Aubièresin herttualle vain sen tähden, että hän on hyvin arvossapidetty ja ylhäissyntyinen… sekä myöskin erinomaisen hyväsydäminen mies… Antaisin saman neuvon, vaikka te olisitte hyvin rikaskin…
— Kaikkea vielä!… Ei tässä maailmassa!… Ensinnäkin, jos minä olisin hyvin rikas, te… sen sijaan, että pakottaisitte minut ottamaan herra d'Aubièresin, niin säästäisitte minut…
Hänen pysähtyessään kysyi isä de Ragon:
— Kenelle minä säästäisin teidät?…
— Jollekin entiselle oppilaallenne, joka olisi joutunut rahapulaan… tai pelannut… tai muuta sellaista… Niin!… Siitä alkaen kuin olen ruvennut kiinnittämään huomiota ympäristööni… olen nähnyt sen aina olevan tapana tässä kaupungissa… ja olen iloinnut siitä, ettei minulla ole ollut rahoja!… Oi!… Te osaatte kyllä auttaa omianne!… Te ette ole huonoja ystäviä!…
Peläten puhuneensa liikaa kohotti Untuva katseensa miltei arasti jesuiitan puoleen. Mutta hienot, vakavat kasvot olivatkin heltyneet.
— No niin — sanoi hän katsellen tyttöstä sangen mieltyneesti.
Ellen erehdy, pystytte juuri te parhaiten panemaan arvoa sellaisille
ihmisille, jotka eivät ole "huonoja ystäviä", kuten te sanotte…
Luulisinpa teidän ihailevan niitä, jotka auttavat toisia?…
— Pidänkin heistä, jos he ovat yksilöitä, mutta en, jos on kysymys yhdistyksistä…
Isä de Ragon jäi sanattomana katselemaan Untuvaa.
Koko Pont-sur-Sarthessa oleskelunsa aikana oli tämä kuusitoistavuotias koulutyttö ensimmäinen hänen kohtaamansa "ajatteleva" olento.
Huomatessaan tyttösen, joka piti hänen vaikenemistaan lähtömerkkinä, aikovan poistua hän kysyi:
— Te olette varmaankin lukenut paljon?…
— En ole… paljoakaan…
— Siinä tapauksessa olette te paljon ajatellut vakavia asioita.
— Toisinaan… hevosen selässä… Etenkin ratsastaessani minä tuumin sellaisia… Silloin en voi nukahtaa mietteisiini… Ja sentähden minä käytän tilaisuutta miettiäkseni… mutta vain vaistomaisesti…
— Ja… onko siis näiden mietteiden tuloksena vastenmielisyys veljeskuntaamme kohtaan?…
— Tavallaan!… Se ei minusta ensinkään tee minkään veljeskunnan vaikutusta… ainakaan ei hengellisen veljeskunnan… Dominikaaneja, maristeja, kapusiineja, oratooriomunkkeja j.n.e., j.n.e., kutsuisin minä veljeskunniksi… sillä he syventyvät Jumalaan, he saarnaavat, he tekevät vain sellaista, mikä minusta onkin hengenmiesten tehtävä… Te puolestanne olette aivankuin jonkinlainen yhdistys… Te harrastatte avioliittoja, politiikkaa, vähän kaikkea… Sanalla sanoen… minä pelkään teitä!… Ja kuitenkaan en minä, Jumala tietäköön, ole arimpia…
— Vakuutan teille, lapseni, että me työskentelemme vain ihmiskunnan onneksi ja autuudeksi…
— Sen onneksi… maan päällä, myönnän mielelläni!… Mutta autuudeksi?… En usko teidän siitä paljoakaan välittävän… Ja mitä sitten teidän ihmiskuntaanne tulee, niin se rajoittuu vain hienoon maailmaan… Aivan samoin kuin äitinikin ihmiskunta… Tunnen tuon!…
— Huomaan teillä olevan vahvat ennakkoluulot meitä vastaan… Mutta te olette väärässä, lapseni…
— Oi!… vakuutti Untuva kohteliaasti — yhtäpaljon vastustan vapaamuurarejakin, esimerkiksi… Vihaan ylipäänsä kaikkia, jotka liittoutuvat voittaakseen eristäytyneet…
— Tuollainen viha voi viedä pitkälle…
— Niin voikin!… Kas, kun minä ollessani hyvin pieni… kävin hoitajani kanssa ostoksilla, ja kuulin sivukatujen pikkukauppias-parkojen valittelevan… niin, miltei itkevän, kertoessaan, että suurten kauppapuotien ilmestyttyä Benediktiinienkadulle ja Carnot'n torille heidän liikkeensä eivät enää menestyneet… näin, miten vähitellen sulettiin yhä useampia entisiä kauppoja… kuulin puhuttavan tämän ja tuon kauppiaan vararikosta… niin minä olin aivan raivoissani noille suunnattomille kauppahuoneille, jotka murskasivat kaikki pienet liikkeet… ja monena iltana rukoillessani minä huusin kaikin voimin Jumalaa, että hän päättäisi kerrankin hävittää yöllä kaiken tuon…
— Mutta sehän oli hirvittävä ajatus…
— Mahdollisesti!… En puolustakaan sitä!… Mutta joka tapauksessa ajattelin niin!… En tietystikään kertonut sitä Albert-sedälle ja Mathilda-tädille… se ei kuulunut heihin… Ei mitenkään!… Enhän minä sitäpaitsi siihen aikaan milloinkaan ilmaissut ajatuksiani kenellekään…
— Tuskinpa te teette sitä nytkään, vai kuinka?…
— Oi! kyllä!… Nyt minä voin kertoa tuollaiset asiat apotti
Châtelille ja Marc-sedälle…
— Ah! tosiaankin!… virkkoi jesuiitta hymyillen väkinäisesti. — Herra de Brayhan on sosialisti… tai on ainakin esiintynyt sellaisena viime vaaleissa?…
— Se ei ole totta… — sanoi Untuva jyrkästi, hän ei sietänyt sitä, että ihmiset arvostelivat Marc-setää. — Te sotkette!… Herra de Bray ei ole, vaikkakin hän on sosialisti, kuten te sitä nimitätte… koettanut sen avulla tulla valituksi… Hän esiintyi ilman päällekirjoitusta…
— Ja epäonnistui…
Niissä vaaleissa oli juuri "isien" suosikki tullut valituksi. Untuva vastasi kiukustuneena:
— Niinpä niinkin… Valituksi tulemiseen tarvitaan paljon rahaa…
Sitten hän nousi seisomaan odottamatta jesuiitan lopettamismerkkiä, — isä olikin aivan unohtautunut kuuntelemaan tämän pienen uudenajan olion puhetta, joka niin suuresti erosi hänen tähänastisista kokemuksistaan —, ja lisäsi hieman veitikkamaisesti:
— Mutta en uskalla pidättää teitä enää!… Teillähän oli niin kiire… Ja varmaankin kaikki nuo naiset kappelissa vapisevat kärsimättömyydestä…
Isä de Ragonkin nousi, Untuvan aikoessa väistyä syrjään päästääkseen hänet ensimmäisenä ovesta sanoi hän hymyillen hyvin kohteliaasti:
— Ei mitenkään… Te ette ole enää pieni tyttö… ja pian te kenties jo olette "rouva herttuatar"…