— Se ihmetyttäisi minua suuresti!… — vastasi Untuva heilauttaen kiharaa tukkaansa, joka lainehti hänen vyötäistensä alapuolelle. — Se osa ei sovi minulle…
Isä de Ragon kysyi:
— En nähnyt ketään ovenvartian tuvassa… Ettehän te toki kuitenkaan ole tullut tänne yksinänne?…
— Oi! en!… En ole sentään kasvatettu aivan amerikkalaisesti!…
Hoitajani on täällä mukanani…
Ja näyttäen ukko Jeania, joka yhä nukkui penkillään valuneena miltei maahan saakka, hän sanoi:
— Eikö hän ole koristeellinen, tuo minun hoitajani!…
Kun Untuva oli sulkenut portin, kääntyi hän katsomaan kappelin suurta kelloa ja mutisi nauraen:
— Puoli kuusi!… Kylläpä minä olen antanutkin noiden vihkivesisammakoiden odottaa!…
VI.
Kun rouva de Bray astui ruokasaliin, istuivat muut jo päivällispöydässä. Hänen perheensä oli jo aikoja sitten lakannut odottelemasta häntä aterioille. Talon emäntä saapui hyvin harvoin ajoissa; milloin oli ostoksia, milloin vieraskäyntejä, milloin kello oli pysähtynyt ja kaikkein tavallisimmin olivat vaunut syynä hänen myöhästymiseensä. Asetuttuaan paikalleen hän kysyi omituisen ystävällisellä äänellä Coryselta:
— No?… oletko tyytyväinen isä de Ragoniin?…
— Olenpa niinkin… varsin tyytyväinen!… vastasi tyttönen huolettomasti.
Mutta mietittyään hetkisen hän lisäsi:
— Mutta en tiedä onko hän yhtä tyytyväinen minuun…
— Mitä sinä sitten sanoit hänelle?… — kysyi herra de Bray hieman levottomana.
— Paljon asioita… Keskustelu hyppelehti sinne tänne…
— Menen tapaamaan häntä huomisaamuna, sanoi markiisitar kylmemmin, — ja hän kertoo minulle, mitä on tapahtunut…
— Niin, mutta… — Untuva huomautti hiljaisesti, — minähän voisin yhtä hyvin itse kertoa sen teille… sillä siellä ei tottapuhuen tapahtunut mitään…
— Niinkö… Sepä merkillistä!…
— Miksi se muka olisi merkillistä?…
— Koska sinä näytät noin hämmentyneeltä…
— Minäkö!… En ikinä!… Miksi minun muka pitäisi näyttää hämmentyneeltä?…
— Enhän minä tiedä…
— Minä vielä vähemmin!… Te tahdoitte, että minä menisin keskustelemaan isä de Ragonin kanssa… Menin siis sinne… Me keskustelimme… Siinä kaikki!…
— Mitään epämiellyttävää ei siis tapahtunut?…
— Ei suinkaan… Hän on hyvin kohtelias… liiaksikin!… Samoin minäkin… En tosin liiaksi, mutta sentään tarpeeksi… jos sitäkään!… Luulen, nimittäin, ettei hän oikein hyväksynyt mitään siitä, mitä hänelle sanoin… eikä hänkään saanut minua sanoillaan vakuutetuksi, se on varmaa… Mutta muuten olemme me aivan kuin ennenkin…
— Toisin sanoen… — kysyi rouva de Bray käyttäen palvelijan poissaoloa hyväkseen, — sinä et siis vielä ole päättänyt mennä naimisiin Aubièresin herttuan kanssa?…
— Olen päinvastoin päättänyt olla ottamatta häntä…
Ja kääntyen Marc-sedän puoleen hän lisäsi:
— Annan hänelle vastaukseni tänä iltana… Etkö sanonut hänen tulevan?…
— Ei missään nimessä!… huusi markiisitar julmistuneena. — Te ette saa vastata hänelle tänä iltana!… On järjetöntä kieltäytyä sellaisesta harkisematta asiaa!…
— Mutta minähän olen harkinnut sitä!… minähän en ole muuta tehnytkään kuin harkinnut… Eilisestä alkaen olen harkinnut aivan menehtyäkseni!…
— Teidän täytyy vielä odottaa, ennenkuin annatte vastauksenne
Aubièresin herttualle…
— Mitä minun muka täytyisi odottaa?… Ei… minä en tahdo kiusata häntä turhalla toivolla… Se on nytkin jo kestänyt liian kauan…
— Kiellän teitä puhumasta hänen kanssaan tänään!… — sanoi markiisitar käskevästi nousten seisomaan.
Ja nähdessään, ettei Untuva tullutkaan saliin, vaan nousi ylös portaita, hän kysyi:
— No?… Minne te menette?…
— Huoneeseeni…
— Teidän on jäätävä tänne…
Tyttönen lensi tulipunaiseksi ja vastasi suorasukaisesti:
— Minusta se on samantekevä!… Mutta, jos jään tänne, niin silloin minä myöskin sanon herra d'Aubièresille sanottavani… ja ilmoitan hänelle lopullisesti päättäneeni, etten milloinkaan… en milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin…
— Olette hullu!…
— Sitä te ette sano minulle ensimmäistä kertaa!…
— Kas, siinähän hän onkin!… — huudahti markiisitar äkkiä kehoittaen suurella kädenliikkeellä heitä kuulemaan, miten ovikello kilisi…
— Oi!… Sen parempi!… — huokasi Untuva. — Haluan sydämeni pohjasta vapautua tästä taakasta!…
Hän meni sisäänastuvaa everstiä vastaan, ja sanoi hänelle kevyesti:
— Herra d'Aubières, haluaisin puhua kanssanne… Tahdotteko tulla puutarhaan, kuten eilen illalla?…
Ja kulkiessaan hymyillen alas portaita lisäsi hän matalalla äänellä:
— … Mutta suutelematta minua…
Eversti seurasi häntä tottelevaisesti. Hän oli hyvin kiihoittunut, mutta ymmärsi kuitenkin rakkaudestaan huolimatta, mikä häntä odotti. Ennenkuin Coryse oli ehtinyt avata suutansakaan, kysyi hän liikuttavalla äänellään arasti:
— Tarkoituksenne on ilmoittaa minulle, ettette te tahdo, eikö niin?
— Niin… — änkytti Untuva kärsien kovasti ajatellessaan suurta surua, joka hänen nyt täytyi aiheuttaa. — Olen kovin paljon ajatellut eilisillan jälkeen… ja ymmärrän, etten voi mennä teidän kanssanne naimisiin… Pidän teistä paljon, sittenkin!… Pidän teistä sydämeni pohjasta… ja olen aivan onneton siitä, että minun on annettava teille tällainen vastaus… Mutta parempi on sanoa se ennemmin kuin vasta jälkeenpäin, eikö totta?…
Herttua ei vastannut mitään. Coryse ei voinut nähdä häntä pimeässä, mutta hän tuli kovin alakuloiseksi, arvatessaan vastauksensa koskeneen kovasti herttuaan.
— Rukoilen teitä… — pyysi hän pannen lempeästi kätensä herra d'Aubièresin käsivarrelle… Älkää tulko noin surulliseksi!… Ensinnäkin minä en ansaitse sitä!… Olen kiivas, tyhmä ja huonosti kasvatettu… Minulla on "kaikki Avesnes-suvun viat", kuten äidilläni on tapana sanoa!… Ja toiseksi en minä yhtään kelpaisi everstin rouvaksi!… enkä maailman-naiseksi missään suhteessa… En osaisi sopivasti keskustella… en ottaa vastaan… en olla rakastettava epämiellyttäviä henkilöitä kohtaan… enkä uskotella typerille pitäväni heitä erittäin henkevinä… Minä en ole mikään nainen… olen villi… luotu elämään vain kukkien ja eläinten parissa…
Äkkiä hänen äänensä vaihtoi väriä, ja hän huudahti:
— Niin eläimet!… Missä kummassa on Gribouille?… En ole nähnyt sitä aamiaisen jälkeen… Onkohan se karannut?…
Ja hän lähti juoksemaan ruohokentän poikki talleihin päin. Hetken kuluttua palasi hän yhä juosten, jäljessään Gribouille, joka pyrki hyppäämään hänen olkapäilleen.
— Suokaa anteeksi… — virkkoi hän aivan hengästyneenä. — Suokaa anteeksi, että minä jätin teidät näin… Mutta pelkäsin niin Gribouillen puolesta!… Eihän se ole riittävä syy!… Minun ei olisi pitänyt… kesken vakavaa keskustelua… Mutta, nyt te näette… sellainen minä juuri olenkin!… Kun herttua ei vastannut, kysyi hän tunkien katseellaan pimeyteen:
— Ettekö te enää ole siellä?…
— Kyllä… — änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä… minä olen täällä…
Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.
— Mitä!… sanoi hän tuskaisena. — Mitä!… Itkettekö te?…
Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli hänestä tuntunut niin suurelta… miltei vanhalta, voisi itkeä.
Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.
— Jumalan tähden!… — virkkoi hän itsekin itku kurkussa. — Jumalan tähden!… Jumalan tähden!…
Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään. Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.
Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä hänen päähänsä juolahti jotakin:
"Totisesti, olkoon menneeksi!… Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen… Ja sitten… jos hän kuitenkin tahtoo… menen hänen kanssaan naimisiin…"
— Kuulkaahan… — hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti niin syvästi herttuaa, — kuulkaahan minua hetkinen… ja koettakaa ymmärtää minua… jos suinkin vain voitte… Olen kyllä tekevä parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi… On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!… Ja jos me emme olisi pimeässä vaan auringossa… jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te näkisitte minut… niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!… Mutta ensiksi, pyydän teitä… Lakatkaa itkemästä noin… Se on minusta niin hirveää!…
Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva äkkiä hänen eteensä:
— Pyydän, lakatkaa itkemästä!…
Hän kietoi kätensä herra d'Aubièresin kaulaan ja suudellen hellästi hänen kosteaa poskipartaansa toisti äärettömän rukoilevalla äänellä:
— Pyydän, lakatkaa jo!… Lupaan tehdä kaikki, mitä tahdotte… kaikki…
Unohtaen eilisillan painautui hän herttuaa vastaan viattomana ja lempeänä. Herra d'Aubières työnsi hänet luotaan miltei tylysti:
— Ei… ei… menkää pois!…
Untuva nousi heti hämmästyneenä mutisten surullisesti:
— Oi!… Niin… Ymmärrän… Te teette samoin kuin minä eilen…
Ja hän istahti arasti vaieten herttuan viereen. Tämä vastasi vieläkin väräjävin äänin:
— En suinkaan… Älkää luulko sitä, rakas, pieni Coryseni… Asianlaita on se… Te ette voi ymmärtää minua… Olen hermostunut… onneton… En tiedä mitä teen tai mitä puhun… Olen nähnyt niin kaunista unta… ja putoan niin korkealta…
Tyttö kysyi levottomana:
— En kai minä ole syynä siihen… että te olette nähnyt kaunista unta?… tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille tahtovani mennä naimisiin kanssanne?… tai koettanut saada teitä pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään… vai kuinka?…
— Ette suinkaan!…
— Sepä hyvä!… Katsokaa, jos olisin tehnyt sen… tietysti huomaamattani… niin olisin onneton… perin onneton… sillä minusta on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää… luulotellakseen heille, että he ovat miellyttäviä… tai että itse haluaa heitä miellyttää… eikä sitten välittää heistä hitustakaan… katalaa… juuri katalaa!…
Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Niin näen aina meneteltävän ympärilläni… Mutta minä en tahdo tehdä niin…
— Te sanoitte äsken — virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua entiselleen, — aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo tulla vaimokseni…
— Niin… mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!… En tiedä elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa… Mutta kuitenkin kuulen keskusteluja… Siinä kuiskaillaan… Siinä mainitaan erinäisiä nimiä… Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä lemmenpeliä… paljon pieniä luvattomuuksia… En puhu nuorista tytöistä… Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat… Se ei ole ensinkään sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?… Ei… Puhun rouvista… Jotkut heistä pettävät miehiään… Ja tuo pettäminen… En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu… mutta pidän sitä hyvin pahana…
— Epäilemättä se onkin pahaa!…
— No niin, siinä näette!… Katsokaa, minä olen aivan varma siitä, että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin… niin minä joskus tulisin pettämään teidät…
— Mutta… — änkytti herra d'Aubières ällistyneenä — kuinka te voitte olla noin varma siitä?…
— Varmako?… Niin varma kuin kukaan voi olla, kun on kyseessä sellaiset asiat!… Katsokaahan, tähän mennessä en noina ole vielä koskaan tavannut ketään, josta olisin ajatellut: "Tuon kanssa menisin mielelläni naimisiin!…"
— Entä sitten?…
— No!… mitä sanoisitte, jos tuo ajatus vasta ollessani naimisissa juolahtaisi päähäni jonkun herran kulkiessa ohitseni?… Eikö se olisi kauheaa?… Siinä me sitten olisimme!…
Surustaan huolimatta alkoi herttuaa naurattaa; mutta hän vastasi vakavasti:
— Tuo on tapahtunut monelle vaimolle…
— Ja mitä sitten?…
— Sitten ovat he antamatta ajatustensa aherrella uudessa tulokkaassa turvautuneet mieheensä… Ja jos hän on ollut hyvä aviomies, kuten minä tulisin olemaan…
— Siitä olen varma!… sanoi Untuva vakuutettuna. — Mutta luuletteko olevan hyötyä siitä, että mies on hyvä, jos hänellä ei ole hyvä vaimo?…
— Ja miksi ette te muka voisi olla hyvä pikku vaimo… rehellinen ja uljas?…
— Niin, mikään ei estäisikään… ellen vain tapaisi…
— Ketä?…
— Tuota herraa, jota luultavasti en koskaan tapaakaan… mutta, joka missään tapauksessa ei ole Aubièresin herttua…
Ja herra d'Aubièresin tehdessä liikkeen lisäsi hän vilkkaasti:
— Niin… Pidän teistä paljon, hyvin paljon!… Olen jo ennenkin sanonut sen teille… Mutta uskon, etten ensinkään, en hitustakaan pidä teistä niinkuin miehestään tulisi pitää… Ja olen varma siitä, että sinä päivänä, jolloin tapaisin hänet, josta pitäisin sillä tavalla… minä heittäisin kaikki tyynni!… Oi, suinpäin!… Siinä te siis näette… Olen hävytön sanoessani tämän teille… Mutta olisin vielä hävyttömämpi, jos ottaisin teidät sanomatta mitään… Jos te siis nyt, saatuanne tietää syyn kieltävään vastaukseeni kuitenkin tahdotte saada minut… niin te ainakin tiedätte, mikä teitä odottaa… Te ette silloin voi moittia minua mistään… Sanon "moittia minua mistään", mutta se on vain puhetapa… sillä… lopultakin… olen varma siitä, että te ette olisi hyvillänne… Mutta missään tapauksessa en minä kuitenkaan silloin olisi ollut kavala ja tekopyhä… Ymmärrättekö?… — Ymmärrän nyt — sanoi herra d'Aubières lempeästi — että te tulisitte hyvin onnettomaksi minun rinnallani ja että minä puolestani tulisin kauhistuttavan onnettomaksi nähdessäni teidän olevan onneton… Minun täytyy koettaa unohtaa se, johon olen puolen vuoden kuluessa kohdistanut kaikki ajatukseni, kaikki iloni, kaikki toiveeni… Te olette hyvin hienolla ja hyvin selvällä tavalla tehnyt minulle tiettäväksi, että olen vanha hupsu…
— Oletteko te vihainen minulle?… — kysyi Coryse säikähtyneenä. —
Varmaankin te olette vihainen minulle?
— En ole… Vakuutan teille, etten ole vihainen… — mutisi miesparka liikutuksen tukehduttamalla äänellä.
Hän yritti nousta, mutta vaipui syvemmälle multaan.
— Mitä nyt!… — virkkoi hän huomatessaan hämmästyksekseen vajoavansa joka liikkeellä.
Gribouille nähdessään hänen yrityksensä arvasi heidän nyt aikovan palata sisälle ja alkoi tanssia hänen edessään raivoisasti haukkuen.
Herttua koki nojata käteensä, mutta se tunki pehmeään maahan samalla kuin hänen ruumiinsa tuntui uppoavan yhä enemmän.
— En käsitä, missä minä olen!… — sanoi hän Untuvalle, joka odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin kuopassa… Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä vaivun…
Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen.
Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.
— Mitä kummaa tämä on?… — virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä herra d'Aubières juuri oli jättänyt.
Sitten hän suoristihe nauraen:
— Oi!… Sehän on kukkien hautausmaa!… Te olette istunut sen päällä!… Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset… Se on aivan pehmeä…
Herttua kysyi:
— Mikä hautausmaa…
— Kukkien hautausmaa… Niin… Älkää puhuko siitä kotona… He pilkkaisivat minua… Tiedänhän sen olevan tyhmää… Mutta minä rakastan kukkia niin kovasti!… En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät lokaan kuollessaan…
Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean, mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.
— Ettehän te vain kerro sitä kellekään?… — toisti hän hyvin levottomana; — lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan… Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua pilkkaamaan… En mistään suuttuisi niinkuin siitä… Sillä minä tietäisin heidän olevan oikeassa… Sehän onkin naurettavaa…
— Olkaa huoleti, neiti Coryse. En ole kertova ainoallekaan ihmiselle kukkien hautausmaasta…
Ja hän lisäsi alakuloisesti:
— Pieni hautausmaaparka!… Minäkin, vaikkakaan en juuri muistuta kukkasia, olen tullut siihen haudatuksi tänä iltana… lopullisesti haudatuksi…
— Voi sentään!… — huudahti Coryse — rupeatteko te taasen miettimään tuota kaikkea!…
— En… Mutta ettekö te tahtoisi päästää minua ulos puutarhaportista?… En viitsisi palata talon kautta… Näyttäisin paisuneine silmineni hyvin naurettavalta… Tulen kuitenkin huomenna aamupäivällä tapaamaan Marcia…
— Pidättekö te paljon Marc-sedästä?…
— Hyvin paljon… Me olemme lapsuuden tovereita…
— Oletteko te samanikäiset?…
— Hän on kolme vuotta minua nuorempi…
— Se ei merkitse mitään!…
— Ei merkitsekään… Olette oikeassa… Mutta suudellessaan viimeisen kerran Untuvan kiinteää ja notkeaa pikku kätöstä sanoi herra d'Aubières itseksensä:
— Sittenkin!… Se merkitsee sittenkin paljon… Se on kolme vuotta vähemmän!…
Palatessaan saliin katseli tyttönen lampun ääressä lukevaa Marc-setää ikäänkuin näkisi hänet nyt ensimmäisen kerran ja vastaamatta herra ja rouva de Brayn huolestuneisiin kysymyksiin herttuan katoamisesta, hän ajatteli:
— Marc-setä ei näytä kolmea vaan kymmentä vuotta nuoremmalta kuin herra d'Aubières!…
VII.
Seuraavana aamuna venyi Untuva nurmikolla leikitellen Gribouillen kanssa odottaessaan kouluunmenoaikaa, kun Marc-setä lähestyi häntä sanoen äkäisellä äänellä:
— Aubières on matkustanut!… Tyttö ponnahti pystyyn:
— Matkustanut?… Minne?
— Pariisiin… hieman virkistymään… Se on kyllä hänelle tarpeen, poikaparalle!…
— Oi!… — huokasi Untuva. — Sinä säikähdytit minua!… Luulin hänen matkustaneen ikipäiviksi pois!…
— Olisiko se surettanut sinua?…
— Luonnollisesti!…
— Aubièresin suru säälittää minuakin suuresti… Mutta sittenkin… Nyt kun kaikki on lopussa… voinen minä sanoa sinulle Untuvani… että minun mielestäni sinä olet menetellyt oikein…
— Sepä hauskaa!… Entä isä?…
— Hänkin on samaa mieltä…
— Silloinhan on kaikki hyvin!… Tuletko ratsastamaan tänä aamuna?
— En… Minun täytyy kirjoittaa muutamia kirjeitä… en ole vielä edes kertonut sinulle suurta uutistani… Täti de Crisville on kuollut!…
— Niinkö!… — virkkoi tyttö välinpitämättömänä. — Hän ei ollut minun tätini… En tuntenut häntä!… Etkä muuten sinäkään… Hänhän oli aina etelässä…
— En olekaan tavannut häntä usein… mutta olin kuitenkin hänen kummipoikansa…
Ja Marc-setä jatkoi levollisesti:
— Sain juuri tietää hänen jättäneen minulle koko omaisuutensa…
— Koko omaisuutensa!… huudahti Coryse hämmästyneenä. — Mutta eikö hän ole se täti jota kutsuttiin täti Carabas'ksi!… joka on niin hirveän rikas!
— Hän "oli" hirveän rikas, täti parka!… Untuva hyppäsi Marc-sedän kaulaan samalla kuin Gribouille matkien tätä liikettä hyppäsi vuorostaan hänen jaloilleen.
— Oi!… Kuinka minä olen iloinen!!!… kuinka minä olen iloinen siitä, että juuri sinä ne sait!… Sinulle sopii niin mainiosti olla rikas!…
— Päästähän minut!… Minä kuristun! — sanoi Marc de Bray ankarasti koettaen puolustautua. — Olenhan sanonut sinulle ainakin sata kertaa, että sinä olet jo liian iso käyttäytyäksesi noin lapsellisesti!… Se ei käy laatuun!…
— Anteeksi!… Unohdan, aina!… Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, sano, kaikella tuolla rahalla… ensi aluksi?…
— Ensi aluksi aion matkustaa…
— Oi!… sopersi lapsi kauhistuneena. — Aiotko sinäkin matkustaa?…
Ja nojaten päätänsä Marc-sedän olkaan hän alkoi hiljaa itkeä.
— Kylläpä sinä olet hupsu… — virkkoi setä kärsimättömänä.
Untuva vastasi epäselvällä äänellä:
— Suo anteeksi!… Kas, minä olen niin hermostunut… En tiedä, mistä se johtuu!… Juuri hiljan lähti herra d'Aubières, joka piti minusta niin paljon… ja nyt lähdet sinäkin…
Hänen kyyneleensä vuotivat yhä runsaammin, ja hän lopetti:
— Katso, minulla ei ole joka sormelleni ihmisiä, jotka pitävät minusta, senhän tiedät…
— Älä nyt Untuva… Enhän minä lähde ikiajoiksi!… En matkusta maapallon ympäri, ole varma siitä!… Ranska riittää minulle… Muualla minä sairastan "spleeniä"!…
— Minkätähden sinä sanot "spleen"… koti-ikävän asemasta?… Eihän se nimitys ole mitenkään häpeällinen… En siedä ihmisten puhuvan englantia!…
— Huomaan ilokseni sinun jo voivan paremmin, Untuva!… Pikku luonteesi on taasen entisellään… Niin… Toru minua vain niin paljon kuin sinua haluttaa!… Mutta nauraa sinun myöskin täytyy… Muuta en pyydä…
— Nytpä sinä voitkin aikaansaada suuria politiikassa… Tällä kertaa tuo viime vaalien pikku piimänaama ei tulekaan läpäisemään… Nuo rahatpa saapuivat oikeaan aikaan!… Vielä on kuukausi jäljellä ensi vaaleihin… Sinä ehdit vielä kukistaa tuon "kelpo isien" oppilaan!… joka valehtelee työläisille… joka valehtelee yläluokalle… joka valehtelee lakkaamatta!… Niin… Sinä olet kukistava hänet… Ja sepä onkin minulle mieleen!… Marc-setä kysyi nauraen:
— Johtuuko se harrastuksesta minua vaiko vastenmielisyydestä kilpailijaani kohtaan?…
— Kummastakin!… Entä armeliaisuus sitten?… Etköhän sinä nyt tule harjoittamaan sitä oikein laajalti?… Sinähän jakelit almuja jo ennenkuin sinä olit rikas…
— Mistä sinä sen tiedät?…
— Tunnen sinun köyhäsi!… Ja kun minä käyn heidän luonaan, niin he puhuvat sinusta koko ajan… Sentähden minä siellä kuljenkin… Sillä muuten olisi kyllä parempi valita sellaisia, joilla ei ole sinua, eikö niin?…
— Mistä johtuu, että vaikkakin he puhuvat minusta sinulle, he eivät koskaan kerro minulle mitään sinusta?…
— Minähän olen kieltänyt heitä!… Olen sanonut heille: "Jos hän saa tietää, että minä käyn teidän luonanne… että hän voi sattua tapaamaan minut omilla käynneillään, niin te ette enää koskaan saa häntä nähdä… ette koskaan… sillä hän piilottelee antaessaan, kuten toiset varastaessaan…" Eikö totta?…
— Kuinka kummallinen pikku tyttö sinä oletkaan!… Jospa äitisi…
— Ah niin!… Tietääkö hän jo?…
— Mitä?…
— Että sinä perit?…
— Tietää…
Untuva purskahti nauramaan.
— Voi, nyt hän saa pitkän nenän!… Sillä tähän asti on hänellä aina ollut tapana sanoa, että täti Carabas tulee antamaan omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille, vaikkakin hän on sydämensä salaisuudessa toivonut että isä ja sinä sen saisitte!… Ja, koska nyt on vain puolet hänen toivostaan toteutunut… ja lisäksi vain sen huonompi puoli… niin mahtanee hän olla innoissaan…
Sitten palaten tuohon asiaan, mikä eniten kiinnitti hänen mieltänsä, kysyi hän surumielisesti:
— Tänäänkö sinä jo siis matkustat?…
— Joiksikin päiviksi ainoastaan… järjestämään asioitani… Mutta minä palaan pian…
— Niin… Palaakin pian!… Sinulla ei ole liikaa aikaa vaaleihin!…
Mutta minäpä tulenkin puhumaan puolestasi!… Voi Jean-ukko raukkaa!…
Kylläpä hän nyt saa ruveta ravaamaan niin jalan kuin ratsainkin!…
Ja varakreivin hymyillessä hän jatkoi:
— Teetkö sinä pilaa minun työstäni?… Erehdyt suuresti siinä tapauksessa!… Minä olen sangen suosittu henkilö täällä… sangen suosittu…
Sitten hän hyppäsi toiseen asiaan:
— Kylläpä tulee olemaan hauska nähdä nyt niiden naamat, jotka eivät pidä sinusta… Ja sellaisia on paljon…
— Mitä… Onko heitä paljon?
— Oi, on! Ainakin Pont-Sur-Sarthessa!… En puhu Pariisista… Sillä niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä me vietämme Pariisissa, en ehdi saada aavistustakaan siitä, mitä sinä hommaat, saati sitten pidetäänkö sinusta siellä vai eikö… Täällä on aivan toista… Minä näen, mitä täällä tapahtuu…
— Mitä sinä sitten näet?…
— Että… ellei ota lukuun muutamia ystäviä… kaikki ihmiset vihaavat sinua…
— Enhän minä ole kuitenkaan tehnyt mitään, mikä voisi aiheuttaa heidän vihansa!…
— Oletpa!… Olet tehnyt kaiken, mitä tarvitaankin!… Sinä vetäydyt yksinäisyyteen, ja Pont-sur-Sarthessa ei sitä anneta anteeksi… eikä muuten muuallakaan!…
— Mutta, enhän minä vetäydy yksinäisyyteen…
— Vetäydytpä!… Välität viisi vierailuista, päivällisistä, klubeista, tanssiaisista, matineeoista, jesuiittain rukoushetkistä, puutarhajuhlista… välität viisi rouva de Bassignyn torstai-vastaanotoista… viisi kaikesta, mikä ikävystyttää sinua… ja sinä teet peräti oikein, tuhat tulimmaista!… Mutta älä vain luulottele niillä keinoin saavuttavasi tyhmeliinien suosiota…
— Niin, minä olenkin elänyt kuin karhu pesässään… Se on väärin…
— Miksi se muka olisi väärin?… Mitä se sinuun kuuluu?… Nythän sinua sitäpaitsi tullaan jumaloimaan, mitä hyvänsä vain teetkin!… Ja nytpä sinua tullaan houkuttelemaan naimisiinkin… Sanohan?… Ei kai se ole salaisuus?…
— Mikä?
— Sinun perintösi?…
— Ei!… Vaikkakaan en itse viitsi toitottaa sitä kaupungilla, niin en kuitenkaan surisi, jos se tulisi muuten tietyksi…
— Kas vain!… — virkkoi Untuva kummastuneena. — Tahdotko sinä, joka et koskaan välitä tekemästäsi vaikutuksesta… siis nyt, että ihmiset saisivat tietää sinun tulleen rikkaaksi?…
— Tahdon, mutta vain siksi, etten halua kuulla heidän… nähdessään minun käyttävän paljon rahaa vaaleihin… väittävän jonkun yhdistyksen tukevan minua… Tuo tapa politikoida toisten rahoilla sydämistyttää minua suuresti… Se on minusta peräti vastenmielistä…
— En ymmärrä, mikä yhdistys voisi auttaa sinua… kun sinä esiinnyt itsenäisine aatteinesi… liittymättä mihinkään puolueeseen?…
— Aivan oikein… Mutta he sanoisivat niin joka tapauksessa…
— Sama se!… — julisti Coryse silmät säteillen veitikkamaisuutta. — Minä toimitan itselleni suurenmoisen huvin tänä aamuna!… Mitä kello on?…
Marc-setä katseli kelloaan:
— Neljännestä vailla yhdeksän…
— Silloin ehdin vielä, jos kiiruhdan… Hän huusi kaikin voimin:
— Jean!…
Vanha kuski näyttäytyi tallin ovella, missä hänellä oli tapana oleskella aina, milloin hänen pieni emäntänsä ei kaivannut hänen palveluksiaan.
— Pukeudu joutuun!… Meidän täytyy lähteä heti kohta!… Meidän on kiire… Minun on ehdittävä Girondinien torille kymmenessä minuutissa…
Sisäkkö kulki pihan poikki matkalla ulkohuoneisiin; Coryse huusi:
— Onko rouva markiisitar mennyt ulos?…
— Ei ole, neiti…
— Sepä mainiota!… — mutisi tyttönen. Pelkäsin hänen jo olevan siellä ennen minua…
Ja heittäen Marc-sedälle lentosuukkosen hän hävisi nauraen.
Neljännestunnin kuluttua soitti Untuva jesuiittain ovikelloa.
— Eikö isä de Ragon ole paraikaa messussa?… kysyi hän portinvartia-veljeltä ovella.
— On… mutta hän lopettaa tuossa tuokiossa… Kellohan on kohta yhdeksän!…
Coryse ei mennytkään kappeliin, vaan jäi puutarhaan odottamaan. Hän asteli reippaasti edestakaisin puettuna vaaleanpunaiseen batistipukuunsa, ja hänen iloiset kasvonsa loistivat suuren, ruusujen peittämän italialaisen olkihatun alla. Hän piti tarkasti silmällä kirkon ovea ajatellen tyytyväisenä:
— Hän menee… luultavasti… ensiksi sakaristoon… mutta sieltä hän ei pääse muuta tietä pois kuin tästä minun ohitseni… eikä hän silloin ole livahtava käsistäni!… Sillävälin tapaan kaikki naiset ja syötän pienen uutiseni monelle heistä… Sepä tulee olemaan hauskaa!…
Unohtaen kokonaan, missä oli, otti hän pari tanssiaskelta kopistaan katselevan portinvartia-veljen suureksi hämmästykseksi. Ukko Jeaniakin, joka kuitenkin tunsi Untuvan tavat, kummastutti tämä ilonpurkaus niin, että hän puhkesi ihmeissään kysymään:
— Mikä teitä vaivaa tänä aamuna, neiti Coryse?… Tyttö pysähtyi toinen jalka ilmassa ja vastasi nauraen:
— Sanon sen sinulle kotimatkalla… Jos sinua haluttaa, voit nyt odotellessasi taas nukahtaa eiliselle penkillesi… Koeta sentään paneutua hieman sirompaan asentoon…
Kappelin oven sulkeutuessa paukahtaen käänsi Coryse nopeasti päätänsä ja näki pikku Barfleurin tulevan messusta. Tulija oli puettu siniseen, rajattoman lyhyeen ja pieneen takkiin ja mitä värikkäimpiin, suuriruutuisiin housuihin. Suunnaton kaulahuivi kohosi niskassa hyvin korkealle peittäen miltei kokonaan paidankauluksen. Tässä puvussa hän oli Untuvan mielestä vielä tavallista hintelämpi ja vaivaisempi. Mies ei muuten ollut ensinkään ruma, ja hänen ulkonäkönsä oli varsin soma, vaikkakin hänen takkinsa oli liian kireä ja puku ylen muodikas.
Coryse meni häntä vastaan sanoakseen vain yksinkertaisen hyvänpäivänsä, mutta tämä nuori herra käyttäytyi sanomattoman soveliaasti tervehtien häntä pysähtymättä, nähdessään tytön olevan yksinään. Sitten hän asettui seisomaan noin viidenkymmenen metrin päähän Untuvasta aikoen nähtävästi hankin odottaa messun päättymistä.
— Hän vahtii rouva Delormea!… — ajatteli Untuva, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että rouva Delorme, erään pont-sur-sarthelaisen notaarin kaunis rouva, oli mieltynyt pikku Barfleuriin.
Rouva Delorme ilmestyikin pihalle ennen pitkää, ja pikku mies lähestyi häntä hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi voinut aavistaakaan tapaavansa nuorta rouvaa näillä seuduin.
— Messu ei vielä voi olla lopussa… He ovat poistuneet ennen muuta seurakuntaa saadakseen puhella rauhassa…
Ja nähdessään kaunottaren taivuttavan soreaa vartaloaan tuon pienen miespahasen puoleen, joka tuskin ulottui hänen olkapäähänsä, ajatteli Coryse.
— Kuinka hullunkurista kaikki sentään onkaan!… Herra Delorme on sata kertaa komeampi kuin varakreivi!… En käsitä, mikä häntä mahtaa miellyttää tuossa miehessä?… Pikku Barfleurilla ei ole älyä, sydäntä eikä edullista ulkomuotoa… Hän on ilkeä ja tyhmä… Mutta ehkäpä rouva Delormea viehättää hänen aateliskirjansa… Kaikki kunnioittavat sittenkin sitä, vaikka kuinka väittäisivätkin halveksivansa aateluutta… Ahaa!… Rouva Delorme poistuu siis ensimmäisenä… Barfleur saavuttaa hänet sitten ulkopuolella… joten heillä on tilaisuus vielä kadulla tai puistossa pitää pieni puheluhetki… aivan sattumalta…
Hän seurasi silmillään nuorta naista, joka poistui keinuttaen notkeaa vartaloaan, katseli hänen hienoja vyötäisiään ja pyöreitä lanteitaan ja mietti mielessään:
— Lienee suloista olla noin kaunis!… Minäkin haluaisin olla kaunis!…
Rouva de Bray oli niin usein saarnannut Coryselle hänen rumuuttaan ja kömpelyyttään, että tyttö uskoi siihen vakavasti.
Äänten sorina keskeytti hänen mietteensä. Rouva de Bassigny astui ulos kappelista seurassaan pari kolme paikkakuntalaista ihailijatartaan.
— Ohhoh!… — arveli Coryse. — Nyt lienee pikku jutelmani paikallaan!…
Ja hän kulki hitaasti, pää painuksissa ryhmää vastaan näyttäen perin syventyneeltä omaan hommaansa kieritellessään edellään pientä kiveä kenkänsä kärjellä.
— Kas!… Tässähän on neiti Untuva!… — huudahti rouva de Bassigny.
— Kuinka voitte neiti Untuva?…
— Erinomaisesti, hyvä rouva… — vastasi Coryse, joka heti äkkäsi heidän tarkkaavaiset katseensa.
Hän olikin tällä hetkellä suuren uteliaisuuden kohteena. Juttu kosimisesta, rukkasista ja herra d'Aubièresin lähdöstä, — tämä oli nimittäin nähty kello yhdeksän aamulla siviilipuvussa, matkalaukku vaunuissaan ajamassa asemalle — liikuskeli jo Pont-sur-Sarthessa. Ja rouva de Bassigny oli kertonut sen messussa seuralaisilleen ihmetellen suuresti, miten "tuo tyttö, jolla ei ole penniäkään, antaa rukkaset herttualle, jolla on korkoja kaksikymmentäviisituhatta."
Kaikki olivat kateellisia tyttöparalle ja harmittelivat sekä kosintaa että rukkasia.
— Mitenkähän osaisin tarpeeksi hienosti syöttää hänelle Marc-sedän perinnön?… — tuumi Untuva everstinrouvan tuikeasti tarkastaessa häntä. — Se ei ole helppoa!… Johdannon täytyy näyttää aivan luonnolliselta…
— Olen kovin iloinen tavatessani teidät, neiti Coryse — sanoi rouva de Bassigny rakastettavasta. Nythän voin pyytää teitä viemään äidillenne sanan, jonka muuten olisin lähettänyt hänelle kotiinpäästyäni… Aikomukseni on nimittäin kutsua hänet sekä teidät ja herra de Bray meille päivällisille torstaina kello viisi… Herra Marc on myöskin tervetullut… jos hän vain suostuu tulemaan… vaikken juuri usko hänen suovan meille sitä kunniaa…
Untuva tarttui heti tarjottuun tilaisuuteen ja katsellen mitä tarkimmin rouva de Bassignyta voidakseen selvästi seurata pienintäkin ilmevaihetta hänen kasvoillaan vastasi kirkkaalla äänellä:
— Setäni ei mielellään käy vieraisilla… eikä missään tapauksessa voi saapua torstaina… sillä hän matkustaa pois…
— Aubièresin herttuan kanssako?… — kysyi everstin rouva ilkeästi.
Untuva ei ollut ymmärtävinään, vaan vastasi tyynesti:
— Ei… Hän matkustaa aivan yksinään… Hänen tätinsä, rouva de
Crisville, on kuollut ja…
— Niinkö!… Hän on varmaankin kuollut Paussa?… — keskeytti rouva de Bassigny.
Ja kääntyen erääseen mukana olevaan naiseen ehdotti hän:
— Kuulkaa!… Tehän aiotte ostaa linnan… Crisville tulee luultavasti nyt myytäväksi… Se sijaitsee liian korkealla sopiakseen sairashuoneeksi tai orpokodiksi…
Kaikki Pont-sur-Sarthen asukkaat luulivat rouva de Crisvillen säätäneen koko omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille.
— Eipä suinkaan!… — sanoi Untuva viattoman näköisenä. — En usko setäni myyvän Crisvilleä… Luulen päinvastoin hänen aikovan itse asua siinä…
Ja tyttö lisäsi ohimennen:
— Hän nimittäin perii kaiken…
— Mitä?… Hänkö?… Herra de Bray?… — änkytti rouva de Bassigny tyrmistyneenä. — Eikö tätinne jätä jälkeensä vähintään viisi tai kuusi miljoonaa?…
— Hän on Marc-sedän täti eikä minun… ja luulen hänellä sitäpaitsi olleen vielä enemmän!… oikaisi suurella varmuudella Untuva, jolla ei ollut aavistustakaan markiisitar de Carabas'n perinnön suuruudesta.
— Vielä enemmän?… — toisti rouva de Bassigny ällistyneenä ja äkeissään.
Väki alkoi poistua kappelista. Everstin rouva sanoi jäähyväiset Coryselle ja kiiruhti tulevia vastaan innoissaan saadessaan kertoa tällaisen uutisen. Untuva huomasi etäältäkin kasvojen synkkenevän kertojan päästessä pitemmälle.
— He ovat saaneet nokilleen! — ajatteli hän. Tein viisaasti tullessani tänne…
Äkkiä hän ryntäsi kappelia kohden. Hän oli nähnyt isä de Ragonin lähestyvän säännöllisin ja hiljaisin askelin.
— Häntä minä en saa päästää käsistäni!… Tyttö kiiruhti jesuitan luokse ja kysyi kohteliaasti:
— Sallitteko minun lausua teille pari sanaa?…
Ja, kun jesuiitta heitti levottoman katseen muutamiin muihin henkilöihin, jotka myöskin näyttivät odottavan häntä, vakuutti Untuva:
— Oi!… Nyt en tarvitse pitkää aikaa!… Eilen lörpöttelin aivan liiaksi…
— Ette suinkaan, lapseni… eilinen puheenne on päinvastoin suuresti kiinnittänyt mieltäni…
— Olette kovin hyvä… Mutta minä tiedän tehneeni väärin puhellessani sedästäni ja hänen politiikastaan… ja tahtoisin pyytää teitä olemaan kertomatta äidilleni — joka tänään tulee teitä tapaamaan silloista keskusteluamme…
— Vakuutan teille… virkkoi isä de Ragon kuivahkosti käyden kärsimättömäksi — että te suunnattomasti liioittelette keskustelumme merkitystä…
— Enpä niinkään!… Minähän uskottelin teille… taikka miltei uskottelin… ettei setäni tällä kertaa asettuisikaan herra de Bernayn vastaehdokkaaksi, koska hän ei ollut tarpeeksi rikas…
— Aivan niin!… Entä sitten?…
— No, siinä uskossa minä silloin olin… Mutta nyt hän asettuukin ehdokkaaksi, koska hän onkin tarpeeksi rikas…
— Niinkö!… — virkkoi jesuiitta synkistyen.
Ja unohtaen äkkiä elämässään aina noudattamansa varovaiset ja viisaat periaatteet kysäisi hän muitta mutkitta:
— Mistä hän sitten nyt on saanut rahoja? Untuva vastasi viattomasti:
— Hän on tätinsä, eilen kuolleen rouva de Crisvillen ainoa perijä…
Isä de Ragon aivan jähmettyi hämmästyksestä jääden seisomaan suu selällään. Vanha rouva de Crisville oli — ennenkuin sairaalloisuus oli pakoittanut hänet muuttamaan Pauhon — kuulunut isä de Ragonin rippilapsiin, ja tämä tiesi itse sanelleensa hänelle koko testamentin, missä jesuiittoja ei suinkaan oltu unohdettu. Ja nyt tämä vanhus kuoli hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, jättäen täyttämättä nämä puolinaiset lupaukset, mitkä oli häneltä niin suurella vaivalla houkuteltu, säätäen omaisuutensa sellaiselle henkilölle… oikealle sosialistille, joka jo edeltäkäsin oli varakas; vaaralliselle miehelle, jota hän täten tietämättään auttoi taistelussa kaikkea sitä vastaan, mitä hänen olisi pitänyt kunnioittaa ja tukea!
Viimein hän kysyi pikemmin itsekseen kuin Untuvalta, joka innoissaan ahmi häntä silmillään:
— Tuo omaisuus on kaiketi aivan suunnaton?…
— Suunnaton!… vahvisti tyttö suloisella äänellä. — Eikö hän omista puoli departementtia?… Kuin kaikuna toisti Coryse vielä kerran:
— Puoli departementtia… vähintään!… Jesuiitta rupesi äkkiä epäilemään, että Coryse teki pilaa hänestä. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän näki tuon veitikan seisovan hänen rinnallaan huolimattomassa ja melkein kömpelössä asennossa jatkuvasti hymyillen, joten hän rauhoittui. Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että "Untuva", josta kukaan ei ollut tähän asti välittänyt, voisi nyt tulla rikkaaksi perijättäreksi. Varakreivi de Brayn kiintymys veljensä tytärpuoleen oli yleisesti tunnettu Pont-sur-Sarthessa, ja tiedettiin hänen rakastavan Avesnesin pikku neitiä kuin omaa lastansa. Jesuiitta muuttuikin silmänräpäyksessä hyvin isälliseksi sanoen Coryselle. — Iloitsen suuresti, sangen suuresti onnesta, minkä Jumala on teille lähettänyt!… Näen siinä tosiaan Jumalan sormen!… Eilen te ylenmääräisen hienotunteisena… epäillen… peläten, ettei teistä tulisi kylliksi hyvä aviovaimo… hylkäsitte Aubièresin herttuan, joka pyysi kättänne ja olisi ottanut teidät köyhänäkin… ja tänään Herra palkitsee tekonne… sallien teidän nyttemmin seurata vain sydämenne ääntä…
— Mutta… — sanoi Untuva, joka ei ensinkään käsittänyt, mihin hän pyrki. — En yhtään ymmärrä, kuinka se seikka, että setäni on perinyt tätinsä, saattaisi vaikuttaa minun elämääni niin, että minä tästä lähtien muka voisin seurata vain sydämeni ääntä… jos nimittäin sydämelläni sattuisi olemaan jotain sanottavaa…
— Onhan kuitenkin selvä — mutisi isä de Ragon puhuen vieläkin puoleksi itseksensä — että varakreivi de Bray on antava kelpo myötäjäiset lapselle, josta hän pitää kuin omastaan… ja että hän… vanhanapoikana… vailla läheisiä sukulaisia…
Untuva purskahti nauramaan:
— Voi! Miten erinomaista!… Te arvelette siis minun nyt yhtäkkiä muuttuneen "edulliseksi kaupaksi"… Ja minä kun olin niin tyhmä, että luulin herra d'Aubièresin kosinnan jollain tavoin lisänneen arvoani… Niin… Huomasinhan ihmisten sen jälkeen katselevan minua miltei kunnioittavan uteliaasti… Millaista se nyt tuleekaan olemaan?… Kunnianosoituksia!… Rahaa!… Kaikki vain minulle!… Olen muuttuva aivan toiseksi!…
Keskustelun kuluessa oli jesuiitta vaihtanut yhä vielä puunsa alla seisovan Barfleurin kanssa ystävällisiä tervehdyksiä.
— Tuolla on Hughues de Barfleur — hän sanoi äkkiä viitaten nuoreen mieheen — muuan entisiä oppilaitani…
Tyttö vastasi välinpitämättömästi:
— Tiedän… Tunnen hänet…
— Hän on uskollinen sielu… — jatkoi isä de Ragon. — Hän saapuu tänne joka päivä kuulemaan pyhää messua… Hänen mielensä on niin puhdas, ja hän tekee vain sitä, mikä on Jumalalle mieleen…
— En ikinä usko… — huusi tyttö vihasta kuohuen — että meidän hyvää
Jumalaamme miellyttää niin hirveästi kuin te väitätte se, että herra de
Barfleur tulee tänne liehakoimaan rouva Delormea!…
Jesuiitta hämmästyi suuresti ja teki pahastuneena kieltävän kädenliikkeen. Tähän hetkeen saakka ei hän ollut epäillyt mitään, mutta tyttösen sopimaton huomautus loi äkkiä kirkkaan valon lukemattomiin mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää torjua epäluulot ja auttaa entistä oppilastaan sekä vastasi mitä mairittelevimmalla äänellä:
— Tuollaiset huomautukset eivät sovi nuoren tytön suuhun… Ettekä te nähtävästi myöskään kykene oikein arvostelemaan ympäristöänne… Hughues de Barfleur ei voi olla kiintynyt… sanottuun henkilöön… kahdestakin syystä… Ensinnäkin puolustavat hänen periaatteensa häntä tuollaisia taipumuksia vastaan… ja toiseksi olen miltei vakuutettu siitä, että hänen tunteensa suuntautuvat nykyjään aivan toisaalle…
— Niinkö!… — virkkoi Coryse hajamielisenä.
— Niin!… Poikaparka näkyy kadottaneen sydämensä!… Hän on rakastunut, luulen minä, erääseen nuoreen tyttöön, joka toistaiseksi ei ole kiinnittänyt mitään huomiota häneen…
— Nuoreen tyttöön?… toisti Untuva ihmeissään, hapuillen muististaan tuttaviaan. — Nuoreen tyttöön?… Se on mahdotonta!…
Mutta äkkiä hänelle selvisi asia, ja hän purskahti nauramaan kysyen:
— Minuunko ehkä?… Oi!… Tämähän on suurenmoista!!!…
Ja hän lisäsi tarkastaen ihaillen jesuiittaa:
— Kas vaan!… Tepä ette ainakaan hukkaa aikaa, se on varma!…
Isä de Ragon katseli häntä huulet vieläkin hymyssä, mutta silmä kovana.
Silloin Untuva katui:
— Suokaa anteeksi, että minä näin rupesin nauramaan!… Mutta minusta se oli niin hullunkurista!… Silloinhan samat rahat, mitkä nyt vahingoittavat herra de Bernayta, hyödyttäisivät taas herra de Barfleuria… Ne pysyisivät talossa… Oi!… On aivan turha selittää… Olen jo ymmärtänyt!…
— Neiti d'Avesnes!… — julisti jesuiitta terävästi — rouva äitinne on oikeassa sanoessaan teitä huonosti kasvatetuksi tytöksi…
— Hän on oikeassa ajatellessaan… mutta ei sanoessaan niin… — vastasi Untuva lempeästi.
Hän niiasi poistuvalle isälle ja etsi silmillään vanhaa Jeania, joka istui yhä liikkumattomana penkillään. Untuva pani koneellisesti huulensa suppuun, mutta pysähtyi säikähtyneenä ajatellen:
— Oi!… Jumalani!… Aioin juuri tapani mukaan viheltää!… siitäpä vasta olisi syntynyt juttu!…
Astuttuaan ulos jesuiittain talosta hän lähti juoksujalkaa liikkeelle unohtaen vanhan palvelijan, joka hänen takanaan vaivaloisesti siirteli kankeita jalkojaan. Hän halusi kertoa hauskan uutisensa apotti Châtelille, tietäen sen varmasti ilahduttavan häntäkin suuresti.
Place de Palais'n nurkassa seisoi muuan kukkaskauppias pikku kärryineen. Untuva osti ruusuja häneltä ja jatkoi juosten matkaansa Saint-Marcienin pappilaan.
Jos tuomiokirkonkaan pappila ei ollut komea, niin oli Saint-Marcienin suorastaan kurja. Se oli pieni hökkeli, joka oli rakennettu pimeän ja likaisen kujan varrelle vanhan basilikan kylkeen. Hökkelistä vasemmalle sijaitsi vaivainen istutus, vailla hajuakaan niin kutsutusta "papin puutarhasta". Apotti Châtel, joka rakasti kukkia, oli kuitenkin taitavasti muuttanut pikku tilkkusensa huonoa maata tuoksuvaksi kukkakoriksi.
Palvelija oli torilla. Apotti itse avasi oven Untuvalle. Hänellä oli toisessa kädessään hillopurkki — tällä hetkellä täynnä liimaa — ja toisessa suunnaton pörröinen pensseli, joka oli kadottanut huomattavan määrän karvojaan.
— Pyydän anteeksi, että otan teidät vastaan tässä asussa… — selitti hän Untuvalle, joka tervehti häntä reippaasti — mutta, katsokaa, olin juuri paperoimassa vastaanottohuonetta…
Ja hän viittasi kapeisiin tapettiliuskoihin, jotka kosteuden irroittamina riippuivat surkeina pitkin muuria.
Kalusto oli yksinkertainen. Sen muodostivat kuusi korituolia, hyvin kuoppainen nojatuoli, ihmeellinen, hieno ja harvinainen kello madonsyömästä puusta ja alabasterinen Pyhän Neitsyen kuva seinällä sekä sen edessä pieni jalusta maljakkoineen.
— Toin teille ruusuja Pyhää Neitsyttänne varten… — sanoi Untuva asettaen kukkaset pieneen maljakkoon. — Niille täytyy vain kiireesti antaa vettä…
— Niin… aivan heti…
— Ei… Silmänräpäyksessä!… Katsokaa!… Olisi raakamaista antaa niiden odottaa tässä helteessä, herra apotti!… Ja kai tekin ymmärrätte, ettei Pyhä Neitsyt toivo kenenkään kärsivän hänen tähtensä… vai kuinka?…
— Olette oikeassa!… virkkoi pappi myöntyväisenä ja meni täyttämään maljakkoa pienestä puutarhan keskellä sijaitsevasta kaivosta.
Coryse mietiskeli katsellen apottia:
— Ei hän olekaan hieno!… Kaikkein vähimmin ylimyksellinen!… Lempeine, punaisine kasvoineen ja valkeine hiuksineen muistuttaa hän miltei tomaattia pumpulissa!… Mutta hän miellyttää minua kuitenkin… sillä hänellä on niin kaunis ja hyvälle altis sielu!… Sen sijaan, että koettaisi vastustaa vähäväkisten ystäviä vaaleissa… tai naittaa hunningolle joutuneita pikku keikareita… hän huolehtii köyhistä ja hyvästä Jumalasta!… Hänpä ei välitäkään juoruista!… eikä juonista!… eikä rakkausjutuista!… eikä koko höskästä!…
Ja kun apotti palasi kantaen huolellisesti liian täyttä maljakkoa, jonka laitojen ylitse vesi lainehti muodostaen puroja pitkin hänen kiiltävää kaapuaan, huusi Untuva hänelle iloisesti:
— Herra apotti!… Olen niin tyytyväinen!…
— Kas vaan!… — virkkoi apotti onnellisena. — Tuopa kuuluu toiselta kuin eilen aamulla!…
Hän oli ottanut ruusut ja järjesteli niitä suurilla, kankeilla käsillään maljakkoon hyvin kömpelösti, mutta koettaen olla äärettömän varovainen. Päätettyään tämän työn istahti hän Corysea vastapäätä.
— Herra apotti… tästä aamusta lukien on Marc-setä hirvittävän rikas…
— Miten niin, lapseni?…
— Herranen aika!… Ette kai luule hänen ryöstäneen postivaunua?…
Ei… Hän on perinyt rouva de Crisvillen…
— Onko rouva Crisville kuollut?…
— On kuin onkin, herra apotti!…
— Oi!… Ihmisparka!… Hänhän oli niin antelias… niin hyvä köyhille!…
— Marc-setä tulee olemaan yhtä hyvä kuin hänkin… saattepa nähdä, mitä kaikkea me vielä nappaammekaan köyhillemme…
— Jumala suokoon, lapseni!…
— Mutta… — virkkoi tyttö tyytymättömänä, — tuntuu kuin te epäilisitte sitä…
— En juuri epäilekään… Mutta… Kuitenkin… Ei olisi ihmeellistä, jos herra Marc välittäisi vähemmän taivaallisista asioista kuin hänen tätinsä… Kas, hän on vielä nuori…
— Nuori!… — huudahti Coryse hämmästyneenä — onko Marc-setä muka nuori?…
— Mutta hyvänen aika!… Eihän hän ole vanhakaan…
— Enhän väitäkään häntä ikivanhaksi!… mutta ei hän ole myöskään nuori… Hän ei ole enempää kuin kolmea vuotta nuorempi herra d'Aubièresia… joka ainakin on vanha.
— Niin, mitä hänestä nyt kuuluu?…
— Oi!… — sanoi Coryse helpotuksesta huokaisten — hän lähti tänä aamuna!…
— Lähti?…
— Ei ainiaaksi sentään!… Hän palaa vielä… Mutta jos minä olisin tietänyt teidät näin kylmäkiskoiseksi… niin enpä tosiaan olisi viitsinyt raapustaa vanhaa Jean-parkaani tänne kolmenkymmenenviiden asteen kuumuudessa… ja te olisitte saanut kuulla uutisen samalla kertaa kuin muutkin ihmiset…
— Mutta, lapsukaiseni, te käsitätte minut väärin… Iloitsen… sydämeni pohjasta… setänne myötäkäymisestä… ja myös siitä, että se tuottaa teille niin suurta mielihyvää…
— Sepä hyvä!… Nyt voin siis mennä!… Kello lienee jo kaksitoista!…
Untuvan tepsuttaessa kotiinpäin hehkuvassa päivänpaisteessa mutisi apotti Châtel järjestellessään vielä viimeisen kerran ruusujaan vastaanottohuoneen Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa:
— Jumalani, varjele tätä lasta, joka sinua rakastaa!… Jumalani, tee hänet onnelliseksi!…
VIII.
Kuule!… — huusi Untuva Marc-sedälle, joka vihdoinkin oli palannut pari viikkoa kestäneeltä matkaltaan. — Kaikki ihmiset ovat äkeissään sinulle… Vaalijulistuksesi on myllertänyt koko Pont-sur-Sarthen… Saatpa nähdä, kuinka he murjottavat!…
— Siitä en välitä!…
— Niin… Sen tiedän… Mutta minä, minä tulen aivan sairaaksi kuullessani kaikkien ihmisten tällä tavoin käyvän kimppuusi!…
— Keitä ovat sitten nuo kaikki ihmiset?…
— Herranen aika!… Kaikki kantavieraamme… Kaikki nuo vanhat, rutikuivat sielut, jotka käyvät meillä… Vaikka oikeastaan teen väärin puhuessani vanhoista, sillä nuoret ovat vielä kahta vertaa ikävämmät!… Ja äiti sitten!… Toissapäivänä oli hän kotiintullessaan aivan suunniltaan… luettuaan joka seinälle naulatun juttusi…
— Mitä hän sanoi?…
— Hän toimeenpani kohtauksen isän kanssa!… Oi!… Oikein tuollaisen todellisen, komean kohtauksen!…
— Vieläkö tavallista komeamman?…
— Paljon komeamman!…
— Pierre-parka!… — nauroi varakreivi.
— Hyi!… Olet ilkeä nauraessasi noin!… Isä on niin hyvä… niin hyvä!…
— Sen myönnän… Toista olisi ollut, jos olisi ollut kysymys minusta…
— Niin… Tai minusta… Untuva mietti hetkisen ja lausui sitten:
— Se osoittaa vain sitä, että hän on parempi kuin me molemmat yhteensä!…
— Sanohan, Untuva… — kysyi Marc-setä. — Etkö luule, että asiain nykyisillään ollessa minun vähäpätöisyyteni elämä tulee muodostumaan ylen ihanaksi tässä talossa?…
— Asiain nykyisillään ollessa?…
— Sanoithan äitisi olevan raivoissaan minulle…
— Oi!… Se on selvä!…
— No, kyllä hän siinä tapauksessa tulee kohtelemaan minua sangen yliolkaisesti…
— Päinvastoin!…
— Varmasti!… Ei hän ole muutenkaan häikäillyt minua… Ja nyt ovat vaalitkin ovella…
— Niin… Mutta älä unohda kolikoitasi!…
— Mitä sanot?…
— Vain sen, että vaikkakaan hän ei pidä sinun vaalihommistasi, niin on hän kuitenkin hurmaantunut sinun kolikkoihisi… Hän osaa panna arvoa rahalle, kuten tiedät…
— Vai niin!…
— Älä sano "vai niin!"… Se on aivan totta!…
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tyttö:
— Oletko jo toimittanut asiasi?…
— Jotakuinkin!…
— Ja oletko sinä nyt rikas?…
— Upporikas…
— Sepä hyvä!… Kas, herra de Bernay toimiskelee pontevasti!… Häntä meidän on pelättävä… sillä Charlie ei tule onnistumaan…
— Mistä sinä sen tiedät?…
— Minulle on kerrottu…
— Kuka on kertonut?…
— Sulattojen työmiehet… Marc-setä purskahti nauramaan:
— Oletko sinä siis keskustellut sulattojen työmiesten kanssa?… Aubières-parka on oikeassa… Sinä olet todellakin kummallinen ja kelpo pikku nainen!
— Oi!… Tapasitko sinä herra d'Aubièresin?…
— Tapasin…
— Tuleeko hän pian takaisin?…
— Hän palannee kai kilpa-ajoihin…
Soitettiin aamiaiselle. Rouva de Bray tuli vihurina salonkiin. Ihastuneen näköisenä, suu leveässä hymyssä kiiruhti hän lankoansa vastaan:
— Rakas Marcini!… minulle kerrottiin juuri teidän jo palanneen…
Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:
— Olen ihastunut nähdessäni teidät jälleen!… Me kaipasimme teitä sanomattomasti näinä viikkoina… Eikö totta, Untuva?…
Markiisitar ei milloinkaan muulloin ollut rakastettava lankoaan kohtaan tai nimittänyt tytärtänsä "Untuvaksi", paitsi tahtoessaan jonkun vastatulleen silmissä käydä hyväilevän hellästä. Marc katsoi häntä hyvin hämmästyneenä, mutta alensi heti katseensa nähdessään äitinsä takana naureskelevan Corysen veitikkamaisen ilmeen.
— Oletteko jo nähnyt Pierreä?… — kysyi rouva de Bray.
— Olen… tapasin hänet saapuessani… Markiisitar jatkoi hymyillen:
— Kertoiko hän, minkä hirvittävän vaikutuksen teidän vaalijulistuksenne on täällä tehnyt?…
— Ei!…
— Niin… Marc-parka… Te ette saata käsittääkään, mikä huomio — muuten sangen epämieluisa huomio — on tällä hetkellä keskittynyt nimeenne…
— Pyydän anteeksi… koska se on teidänkin nimenne…
— Mitä siitä!… Sodassahan on kaikki luvallista!… Olen jo alistunut siihen… Mutta myönnän kuitenkin… puhuakseni suoraan… alussa olleeni tyrmistynyt… peräti tyrmistynyt…
Ja hän jatkoi kääntyen huoneeseen astuvan miehensä puoleen:
— Eikö totta?… Olenhan minä nyt jo toipunut tuon metelin jälkeen, minkä Marcin julistus aikaansai… ja oikein uljaasti alistunut kohtalooni?…
— Ainakin omien sanojenne mukaan… — vastasi herra de Bray laimeasti.
Matkalla ruokasaliin kuiskasi Untuva Marc-sedän korvaan:
— Katsopa nyt!… Barometri näyttää kaunista ilmaa… Enkö sitä sanonutkin… Muista kolikoltasi!…
— Coryse, — virkkoi markiisitar istuutuessaan, — en tiedä olenko muistanut ilmoittaa sinulle, että me syömme lauantaina päivällistä Barfleureilla…
— Et ole… Vaikkei sinulla muuten ennenkään ole ollut tapana ilmoittaa minulle, milloin te olette ulkona päivällisillä…
— Sinut on myöskin kutsuttu…
— Samantekevä… koska en kuitenkaan tule sinne!…
— Miksi sinä et tulisi sinne?… - kysyi rouva de Bray hieman vaivaantuneena.
— Ensinnäkin siksi, etten minä milloinkaan käy tuollaisilla päivällisillä… ja toiseksi, koska on kerran päätetty, ettei minua viedä suureen maailmaan ennenkuin talvella jälkeen kahdeksannentoista syntymäpäiväni… eli siis vasta kahden vuoden kuluttua…
— Tämähän ei suinkaan ole suurta maailmaa…
— Onpa!… Sinne täytyy pukeutua… näyttäytyä… ikävystyä… Ja sitähän minä juuri kutsunkin suureksi maailmaksi!…
— Olen jo vastaanottanut kutsun sinun puolestasi…
— Se oli aivan turhaa… sillä sinähän olet luvannut minulle, ettei minun kahdeksanteentoista syntymäpäivääni saakka tarvitse… paitsi silloin kun meillä on kutsut kotona… tehdä tuollaisia päivätöitä… En muuten yhtään ymmärrä, miksi minun lauantaina pitää mennä Barfleurein päivällisille, mutta ei tänään rouva de Bassignyn luo…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Vaikka rouva de Bassigny kutsui minut henkilökohtaisesti jesuiittain puutarhassa… Oi!… Tiedätkö?… Hän kutsui sinutkin, Marc-setä… epäillen kuitenkin suuresti, ettet sinä soisi heille sitä kunniaa…
— Se osoittaa hänellä olevan valoisiakin hetkiä… Enhän minä muutenkaan menisi rouva de Bassignyn luo, saatikka sitten nyt… kun tätini juuri on kuollut…
Untuva loi ilvehtivän katseen äitinsä hameeseen. Se oli malvanvärinen, mutta niin vivahdusrikas, että se joskus näytti miltei vaaleanpunaiselta.
— Oi!… — virkkoi markiisitar — eihän suruaika tädin kuoleman jälkeen kestä kuin kolme kuukautta… ja nyt on jo kulunut ainakin pari viikkoa!… Aioinkin juuri… rakas Marcini… kysyä teiltä… olisiko teillä mitään sitä vastaan, että me toimeenpanisimme tanssiaiset täällä kilpa-ajosunnuntaina…
— Ei suinkaan… edellyttäen, ettei minun tarvitse silloin näyttäytyä…
— Mutta… ellette te näyttäydy… niin se tuntuu paheksumiselta…
— En tiedä miltä se tuntunee, mutta minä en mene tanssiaisiin kuukauden kuluttua perintötätini kuolemasta… Se olisi — puhumattakaan sydämettömyydestä — ehdottomasti todistus huonosta käytöstavasta…