Markiisitar vastasi terävällä äänellä: — Koska meillä puolestamme ei ole samaa syytä pidättymiseen kuin sinulla… ja koska minä aion toimeenpanna nämä tanssiaiset Corysen tähden…
— Minun tähteni!… — huudahti tyttönen hämmästyneenä — minun, joka vihaan seuraelämää…? enkä edes osaa tanssia oikein!… Tanssiaiset minun tähteni!… Oi! Herra Jumala!…
— Senpä tähden juuri, että sinä oppisit käyttäytymään seurassa… rupeaisit pitämään siitä…
Tällä kertaa Untuva aivan sydämistyi:
— Älkää huoliko!… Kukaan ei kuitenkaan usko minun tähteni toimeenpantuihin tanssiaisiin!… Kaikki tietävät kuitenkin, etten minä merkitse mitään täällä kotona!… ja että jos täällä jotakin tehdään, niin sitä ei ainakaan tehdä minun tähteni!…
— Sinä olet kiittämätön ja nenäkäs tyttö!… huusi rouva de Bray korottaen ääntänsä, kunnes se näytti väreilevän hänen silmäripsissään.
— Minäkö?… En ole kiittämätön!… — vastasi Untuva rauhallisesti. — Mutta minusta olisi paljon parempi ilmaista Marc-sedälle… ja koko maailmallekin… totuus…
— Mikä se sitten muka on?…
— Totuus on se, että me pidämme nämä tanssiaiset vain häikäistäksemme täkäläisten alkuasukkaiden silmiä näyttämällä heille prinssin…
Marc de Bray kysyi kummissaan:
— Minkä prinssin?…
— Oi!… Sehän on totta!… — huusi Coryse iloisesti. — Sinä et tiedäkään sitä vielä!… Sinähän tulit juuri!… Kas! Jo viikon ajan on Pont-sur-Sarthessa asunut prinssi!… Todellinen prinssi!… Ei mikään paperiprinssi!… vaan tuleva hallitsija… ellei hänen isänsä vain sitä ennen romahda…
— Miksi tuota prinssiä kutsutaan?…
— Kreivi d'Axeniksi… matkalla…
— Aivan oikein!… Ja mitä tuo kreivi d'Axen sitten tekee täällä?…
Markiisitar yritti vastata, mutta Untuva ehätti ennen:
— Ei kukaan tiedä oikein tarkalleen… Sanotaan hänen aikovan ottaa osaa kenttäharjoituksiin… tai täydentävän ranskankielentaitoaan… vaikka hän puhuu ranskaa paremmin kuin kenkään meistä…
Varakreivi kysyi vain sanoakseen jotakin: — Millainen hän muuten on?…
— Hurmaava!… — vastasi rouva de Bray vilkkaasti.
Untuva sanoa sutkautti yhtä nokkelasti:
— Riippuu mausta!… Hän on kengän korkuinen… ja musta…
pikimusta… Herra Carnotkin on vaaleaverinen hänen rinnallaan!…
Mutta kun häntä saa puhutella Armolliseksi prinssiksi ja Teidän
Korkeudeksenne… niin voinet arvata ihmisten olevan ihastuksissaan!…
— Häntä puhutellaan kuten tuleekin… — keskeytti herra de Bray, joka huomasi myrskyn olevan nousemassa ja halusi pysähdyttää alkaneen keskustelun.
— Minustakin se on aivan luonnollista… — sanoi Coryse — ja minäkin puhuttelen häntä siten… vastatessani hänelle… Mutta on ihmisiä, joita sellainen erikoisesti huvittaa ja ihmisiä, joita se ei huvita…
Ja katsoen äitiinsä hän lisäsi:
— Itse puolestani en… totta tosiaan… pidä mistään alentumisesta!…
Markiisittaren luonteessa oli lukemattomia pieniä heikkouksia, mutta Corysea loukkasi niistä eniten juuri tuo hänen ylimielisyytensä vähäisiä ja hänen mateleva nöyryytensä isoisia kohtaan. Useinkin, kun markiisitar muserrettuaan palvelijan tai työläisen älynsä etevämmyydellä — jota hänen tyttärensä sivumennen sanoen ehdottomasti kieltäytyi tunnustamasta — valitteli heidän typeryyttään, noiden "palkkalaisten", kuten hän heitä nimitti matkien rouva de Favartin halveksivaa puhetapaa, vastasi Untuva naurusuin, vaikkakin harmistuneena:
— Voi, äiti!… Jos hän täyttäisi teidän vaatimuksenne, olisi hän luultavasti lähettiläs eikä palvelija!…
Pikku Coryse oli tosin sitä mieltä, että prinssejä oli kohdeltava kunnioittavasti, jos sattumalta joutui heidän läheisyyteensä, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toiset ihmiset saattoivat etsimällä etsiä sellaisia tilaisuuksia. Hän vihasi kursailua ja viihtyi parhaiten yksinään tai vertaistensa seurassa. Hänen mielipiteensä oli sitäpaitsi se, että jos nykyaikaiset prinssit kerran unohtivat olevansa prinssejä, niin oli muiden aivan turha vaivautua sitä muistamaan.
Kreivi d'Axenin saavuttua Pont-sur-Sartheen oli markiisitar aivan uinut onnessa ylpeillen sanomattomasti siitä, että "Hänen Korkeutensa" oli ollut tervehdyskäynnillä heidän luonaan. Herra d'Aubières, joka oli ollut pari vuotta sitten sotilaslähettinä prinssin isän hallitsemassa pikku valtakunnassa, oli suositellut prinssille de Brayn perhettä; ja markiisitar, jonka Pariisissa oli täytynyt puuhailla hiki hatussa tutustuakseen muutamiin kovin suosittuihin prinsseihin, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurtakaan huomiota hänen juonittelevaan olemukseensa, ja jonka hovimuodot ja -kumarrukset — hänen erikoisalansa — olivat jääneet kokonaan käyttämättä Pont-sur-Sarthessa, oli luullut taivaan auenneen kun hän oli avannut miehelleen osoitetun kirjeen, missä eversti ilmoitti pikku perintöprinssin saapumisen.
Tällä kertaa olivat Pont-sur-Sarthen hienoimmatkin salongit jääneet alakynteen: sillä kreivi d'Axen ei tuntenut muita kaupungin asukkaita kuin neljä kenraalia, pormestarin ja kuvernöörin. Ja säälimättä rouva de Bassignyta, joka muuten oli hänen paras ystävättärensä ja joka kierteli esittelykysymystä kuin kissa kuumaa puuroa, oli rouva de Bray sanonut välinpitämättömällä äänellä "olevansa hyvin pahoillaan sen johdosta, ettei hän voinut kutsua ystäviään kotiinsa tapaamaan Hänen Korkeuttaan, mutta tämä ei halunnut tehdä uusia tuttavuuksia."
Markiisitar ei tietystikään tahtonut jakaa muille Hänen Korkeuttaan, jonka Sallimus oli näin antanut hänen käsiinsä!
Pont-sur-Sarthessa oli monta hyvin eleganttia naista ja muutamat heistä olivat sangen kauniitakin. Oli pelättävissä, että pikku prinssi kerran päästyään alkuun hylkäisi katalasti Brayn talon. Hän itse viimein pakotti markiisittaren luopumaan tästä puolustusasemasta.
Muutamana iltana ollessaan vierailulla talossa hän sanoi herra de
Braylle:
— Pyytäisin teitä… jos se vain on mahdollista… ottamaan minut mukaanne Barfleurin linnassa pidettäviin tanssiaisiin…
Markiisitar hätkähti:
— Tanssiaisiin… Mihin tanssiaisiin?…
— Tanssiaisiin, jotka Barfleurit luultavasti toimeenpanevat kilpa-ajosunnuntaina, kuulin niistä puhuttavan syödessäni tänään päivällistä ravintolassa… Se ei ole vielä varma, mutta…
— Mutta — huudahti rouva de Bray kipakasti. — Eiväthän he voi pitää tanssiaisia silloin… koska me olemme määränneet tanssiaisemme juuri samaksi päiväksi!…
Aikaisemmin ei oltu mainittu sanaakaan tanssiaisista. Markiisi ja Untuva katselivat toisiaan hämmästyneinä tästä julkeudesta, mutta rouva de Brayta ei heidän läsnäolonsa mitenkään häirinnyt. Hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen:
— Eikö totta… Olemmehan me jo aikoja sitten valinneet sen päivän…
Eiväthän he voi ottaa sitä meiltä?…
Ja seuraavana päivänä lähetettiin kutsukortit. Vaikkakin hänen täytyi toimeenpannessaan nämä tanssiaiset hieman jakaa pikku prinssiä, oli hänellä kuitenkin kunnia näyttää tunteneensa hänet "ennen kaikkia muita".
* * * * *
Peläten keskustelun saavan vaarallisen käänteen koetti markiisi rohkeasti kutsua koirat jäljiltä.
— Ellei Untuva tule Barfleurille lauantaina, täytyy meidän kirjoittaa epuu… — sanoi hän arasti vaimolleen.
Markiisitar vastasi päättävästi:
— Kyllä hän tulee…
— Minä en voi tulla… vaikka tahtoisinkin… — selitti tyttönen rauhallisesti. — Minulla ei ole pukua…
— Mitä, eikö sinulla muka ole pukua?… Entä pompadouri-pukusi?…
Mitä tämä merkitsee?…
— Se merkitsee sitä, että minulla on ollut… jo kaksi vuotta sitten… jonkinlainen iltapuku… pikkukukallisesta pumpulimusliinista… ja sitä kai sinä nimität "pompadouri-puvuksi…"
— Entä sitten?…
— No… Koska minä olen kasvanut kaksi päätä kahden vuoden kuluessa… ja koska se ei ole kasvanut minun mukanani, niin se nyt ulottuu vain pohkeisiini… joten minulla ei siis kuitenkaan ole pukua…
— Hametta voi jatkaa…
— Sitä on jatkettu jo kolme kertaa… Nyt se ei enää käy laatuun…
— Miksi sinulla ei koskaan ole mitään, mihin pukeutua?…
Uskomatonta… ettei sinulla olisi yhtään pukua!
— Onhan minulla niitä… neljäkin…
— Se ei riitä…
— Mutta tuhat tulimmaista!… huusi Untuva harmissaan. — Minunhan on huviteltava sadan markan vaaterahoilla kuussa… ja ostettava niillä kenkäni, hansikkani, hattuni, ratsastuspukuni y.m…. ja lisäksi vielä hameenikin!…
Herra de Bray keskeytti hänen puheensa:
— Tilaa, mitä haluat… ja lähetä minulle lasku. — Kiitos, isä!…
Teetän itselleni valkoisen puvun prinssitanssiaisiin…
Markiisitar kohotti vihaisen ja terävän äänensä:
— Kiellän teitä sanomasta niitä prinssitanssiaisiksi!…
Ja vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:
— Sinä siis tulet noille päivällisille?
— Oi! En suinkaan!… vastusti Untuva. — En millään muotoa!…
Rouva de Bray sai uuden päähänpiston:
— Siinä tapauksessa… on sinun ratsastettava Barfleurien luo…
— Miksi niin?…
— Sanomaan rouva de Barfleurille, ettet voi tulla heille lauantaina… koska olet päivällisillä sinä päivänä de Launay-tädin luona… ja että minä en muistanut sitä vastaanottaessani kutsun sinun puolestasi…
— Mainiota… — vastasi Coryse nauraen. — Olen ymmärtänyt!… Minun on siis keksittävä pieni juttu, missä koko maailma on esiintyvä — te, Mathilda-täti, Albert-setä… niin koko maailma…
Ja nousten pöydästä hän jatkoi:
— Sallittehan minun poistua pukeutumaan… Jos minun pitää vielä ratsastaa Barfleurien luo ja ehtiä takaisin kouluun, on minun kiireesti laputettava…
— Olkoon menneeksi… — sanoi markiisitar majesteettisesti. — Sallin sinun tällä kertaa nousta pöydästä ennen aamiaisen loppua… jos et vain kuvittele saavasi toiste tehdä samoin…
— Minä puolestani… — huudahti Coryse yrmeänä — jään hyvin mielelläni tänne istumaan loppuun saakka!… Ei minua ensinkään haluta lähteä sinne, eikä myöskään palata niin ajoissa, että ehtisin kouluun!… Voinkin muuten vallan hyvin jäädä kotiin… Se on paljon yksinkertaisempaa!… Lähetetään vain Jean-ukko viemään kirjettä… Tosiaankin… — kysyi hän välkkyvin silmin — miksi on juuri minun mentävä sinne?… Se on hyvin kummallista!…
Ja hän istuutui äkkiä uudelleen.
— Te menette sinne!… komensi markiisitar yhä kiihtyneempänä.
— Enpä mene… Jään mieluummin kotiin!… Teillä on varmaankin jokin salainen syy lähettää minut näin matkalle…
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten korostaen:
— … Barfleurien luo?…
— Ei suinkaan… — vakuutti rouva de Bray lentäen hyvin punaiseksi.
Tälläkin kertaa yritti markiisi solmia rauhaa:
— Lähdehän toki Untuva!… Näethän mamman toivovan sitä…
— Hm!… — virkkoi Coryse potkaisten isäänsä varoittavasti pöydän alitse.
Se oli liian myöhäistä. Markiisitar oli kuullut, ja sana "mamma" kykeni saattamaan hänet suunniltaan. Hän kääntyi raivoissaan miehensä puoleen:
— Totta tosiaan… — alkoi hän. — Te…
— Hm!… hm!… hm!… hm!… — hyräili Untuva kohoavin soinnuin.
Markiisitar kääntyi jälleen häneen päin:
— Menkää!… ja totelkaa viivyttelemättä käskyäni… Kuuletteko?…
— Kyllä… — vastasi Coryse taittaen lautasliinansa kokoon tahallisen hitaasti.
Ja astuessaan ulos mutisi hän pienten terävien hampaittensa välistä, jotka hieman kiristyivät vihasta:
— Oi!… Olisipa herra d'Aubières edes vähän nuorempi!…
IX.
Barfleurin linna oli peräisin Ludvig XV:n ajalta ja rakennettu tiilestä ja graniitista. Kun Coryse saapui sen pihalle, näki hän rouva de Barfleurin istuvan suuren pöydän ääressä eräässä alakerran ikkunassa. Hän oli niin syventynyt hillopurkkiensa peittämiseen, ettei hän kuullut hevosten kavioiden kapsetta. Untuva, joka ensiksi oli aikonut ratsastaa suoraan ikkunan luo ja sanoa siitä sanottavansa, rupesi kuitenkin epäilemään, että se kenties olisi liian epäkohteliasta ja jättikin hevosensa talliin saatuaan siellä kuulla varakreivittären olevan kotona.
Palvelija pyysi häntä astumaan biljardihuoneeseen, missä hän sai odottaa hirveän pitkältä tuntuvan ajan. Kulkiessaan edestakaisin tuossa suuressa, autiossa huoneessa, jota ei ainoakaan taulu, korukapine tai kukkanen kaunistanut, ajatteli hän vimmoissaan:
— Kylläpä tämä on!… Aikookohan mamma Barfleur peittää kaikki hillopurkkinsa ennenkuin hän tulee tervehtimään minua?…
Viimein ilmestyi hänen eteensä sama palvelija, joka oli vienyt hänet sisällekin.
— Suvaitseeko neiti d'Avesnes seurata minua?… Etsin rouva varakreivitärtä puistosta… vaikka hän istuikin salissa…
Coryse ajatteli: — Eipä… vaan tarjoiluhuoneessa!… Mutta luultavasti Hänestä oli sopimatonta, että ihmiset sen tietävät!…
Ja hän asteli palvelijan perässä läpi monilukuisten, autioiden huoneiden.
— Huh!… — virkkoi hän väristen. — Kuinka ikävännäköistä!… Isä de
Ragon ja mamma Barfleur erehtyvät suuresti luullessaan minun huolivan
"Voikimpaleesta!"… Sillä sitä he aivan varmasti luulevat!… Oi!…
Ei!… Ei!… Ei!…
Aubièresin herttua oli kerran Pont-sur-Sarthessa olonsa alkuaikoina eräissä tanssiaisissa kysynyt Marc-sedältä osoittaen ovenpieleen nojaavaa pikku Barfleuria:
— Kuka on tuo mies-pahanen, joka ei ole voikimpaletta suurempi?…
Ja sen jälkeen olivat sekä Brayn perhe että muutamat muutkin kaupunkilaiset ruvenneet itsepintaisesti käyttämään hänestä tätä liikanimeä.
Palvelija vei Corysen erääseen pieneen salonkiin, joka oli hieman paremmin kalustettu ja komeampi kuin muu linna.
Pitkä ja laiha varakreivitär istui ikkunan luona puettuna punaiseen, keltapilkulliseen silkkihameeseen ja oli lukevinaan La Gaulois'ta. Untuva oivalsi heti syyn pitkään odotukseensa:
— Ei ole ihme, että olen saanut odottaa… sillä hillohame oli harmaa!… Hän on kömpinyt parhaimpiin vaatteisiinsa näyttäytyessään minulle… Huomio!… Untuvaa liehakoidaan… sen jälkeen kun Marc-setä on saanut perinnön…
— Rakas lapseni… — virkkoi varakreivitär nousten seisomaan nähdessään Corysen — taivaastako te olette pudonnut?…
Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:
— Niin suloisena ratsastuspuvussanne!…
— Suloisena!… — mutisi Untuva katsellen hämmästynein silmin jänteviä käsivarsiaan, pitkiä käsiään ja koko olentoaan, jota vielä vaivasi lapsuuden kömpelyys. — Sitäpä ei minulle koskaan sanota kotona, ei milloinkaan!…
Rouva de Barfleur ei antanut perään:
— Niin, juuri suloisena!… suloisena ja ihastuttavana!…
Hän vetäisi kerran pitkästä, vanhoilla kanavaompeluksilla koristetusta silkkinauhasta, mikä teki soittokellon virkaa.
— Hughues-parkani tulee olemaan aivan lohduton ollessaan poissa kotoa näin sievän pikku vierailun aikana!… Hän on mennyt katsomaan hevosia suureen hakaan järven rannalle… Lähetän heti sanan hänelle…
— Se on vallan turha, rouva de Barfleur… — sanoi Untuva vilkkaasti. — Minun on kuitenkin heti poistuttava… ehtiäkseni kouluun kello neljäksi…
Palvelija astui sisään:
— Ilmoittakaa herra varakreiville, että täällä on vieraita…
— Tulin vain — selitti Coryse — sanomaan, että äitini erehtyi ottaessaan puolestani vastaan kutsun teille lauantaiksi… Hän ei muistanut, että minä olin luvannut juuri sinä päivänä syödä päivällistä täti de Launayn luona…
— Mitä?… — huudahti rouva de Barfleur. — Sehän on mahdotonta!… Emmehän me tule toimeen ilman teitä!… Ettekö te voisi saada tätiänne taipumaan… tai ehkä sallitte minun järjestää…
Untuva ei vastannut mitään. Hän kuunteli vain, miten palvelija voimainsa takaa soitti suurella kellolla nuorta linnanherraa kotiin, ja ajatteli:
— Hän tarvitsee vähintään neljännestunnin ehtiäkseen tänne virralta… ja jo viiden minuutin kuluttua olen minä hävinnyt…
— Pyydän teitä… pikku Coryseni, — jankutti rouva de Barfleur. — Luvatkaa keksiä jokin keino… Teistä tulisi näiden päivällisten sielu ja ilo…
— Minusta!… keskeytti tyttö ällistyneenä. — Minustako?… Mutta minähän en puhu sanaakaan, ellen ole sillä tuulella…
Rouva de Barfleur kysyi:
— Miksi te sitten ette voisi lauantaina olla sillä tuulella, rakas tyttöseni?…
— Suokaa anteeksi!… — huudahti nopeasti Untuva lentäen tulipunaiseksi. — Puhuin tyhmyyksiä!… Tarkoitin vain, etten koskaan, vaikken tiedä mistä se voi johtua, ole hyvällä tuulella vieraiden seurassa… Minulta kai puuttuu itseluottamusta… Näettehän nyt itsekin, miten huonosti minä käyttäydyn…
— Päinvastoin… Te olette hyvin suloinen nuori tyttö… niin koruton… ja suora…
— Oi!… Se tosiaan pitää paikkansa!… Ja Coryse jatkoi nousten tuoliltaan:
— Minun täytyy nyt lähteä… On jo aika palata kotiin…
— Voittehan toki odottaa vielä hetkisen… Onhan meidän sitä ennen saatava jotakin suuhummekin…
— Kiitän teitä… Mutta olen nyt jo hieman myöhästynyt…
Varakreivitär nousi myös pystyyn, ja kun Untuva ihmetellen tätä tavatonta kohteliaisuutta pyysi häntä jäämään paikoilleen, vastasi rouva de Barfleur:
— Haluaisin nähdä teidät hevosen selässä… Poikani on kertonut teidän ratsastavan aivan hurmaavasti…
— Ohoo!… — tuumi tyttö. — Olinpa kuin olinkin oikeassa!… He ovat kaikki liittoutuneet!…
Ukko Jeanin paraikaa tuodessa hevosia portaiden eteen saapui varakreivi de Barfleurkin juoksujalkaa pihalle. Hän tarttui Untuvan ojentamaan käteen ja painoi sille huulensa kunnioittavasti kumartaen. Tottumattomana tällaiseen oli tyttö purskahtaa nauramaan. Mutta verratessaan äidin ja pojan nykyistä käytöstä heidän tapoihinsa viisi päivää sitten valtasi hänet syvä vastenmielisyys, ja hän oli huudahtamaisillaan ääneensä "kylläpä he ovat aika tomppeleita!…"
Kun Coryse lähestyi Josephinea, suurta, puhdasveristä tammaa, jota hän aina käytti retkillään, syöksyi varakreivi esiin ja tarjosi molemmat yhteenliitetyt kätensä Untuvalle astinlaudaksi. Tyttö mittasi kiireestä kantapäähän tuota hintelää nuorta miestä, joka taivutti hänen edessään surkeaa pikku selkäänsä ja ohutta kaulaansa suunnattamme paineen; silmäili hänen kapeita käsivarsiaan, joiden ympärillä ylen englantilaisen puvun suuriruutuiset hihat riippuivat tyhjinä laskoksina, ja sanoi itsekseen: "hän pudottaa minut varmasti maahan."
Hän koetti esittää kieltonsa niin ystävällisesti kuin mahdollista sekä mitä suloisimmalla äänellä ja vastasi viitaten Jeaniin, joka piteli hevosia:
— Ei kiitos!… Mutta ettekö tahtoisi hetkisen pidellä toista hevosta?… Olen niin kömpelö… En osaa nousta hevosen selkään, ellei Jean auta minua… Minä putoaisin, jos nojaisin teihin…
Ja kun varakreivi oli itsepäinen jatkoi hän:
— Pyydän teitä!… Ette voi uskoa, miten raskas olen… Aivan kuin lyijypala!…
Hän asetti kengänkärkensä Jean-ukon käteen ja lensi ylös, niin keveästi, että näytti siltä kuin hän olisi kohonnut metrin satulan yläpuolelle. Sitten hän ratsasti pois tervehtien äitiä ja poikaa, ja hänen notkea vartalonsa heilahteli Josephinen pitkien askelten tahdissa. Päästyään ulos puistosta käänsi Untuva hevosensa metsikköön. Häntä halutti laukata pitkin sen kauniita vihreitä polkuja ja pudistaa yltään suuttumus, joka pyrki nousemaan päähän ja sydämeen.
Miksei häntä voitu jättää rauhaan hetkeksikään?… Vielä kaksi viikkoa sitten häntä kiusattiin ottamaan herra d'Aubières; ja nyt jo tahdottiin hänet naittaa pikku Barfleurille… Eikä tämä ajatus vaivannut häntä vain tuon odotettavissa olevan kamppailun takia, vaan se loukkasi myöskin hänen itserakkauttaan. Herra d'Aubièresin pyytäessä hänen kättänsä oli Untuva, vaikkakaan hän ei pitänyt herttuaa minään ihmeotuksena, kuitenkin tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta tuon tarjouksen johdosta. Herra de Barfleurin kosinta oli sitävastoin hänestä suorastaan alentava.
Hänhän tiesi vallan hyvin, ettei Voikimpale hänen ollessaan köyhä ollut kohdistanut häneen sen enempää huomiota kuin hyvästi kasvatetun nuorukaisen aina on pakko kohdistaa vanhempiensa kodissa tapaamaansa nuoreen tyttöön. Sitäpaitsi oli hänestä tuo ruma nuorukainen suunnattomine viiksineen ja ohuine jalkoineen, jotka ainaisesta satulassa istumisesta olivat hirveästi taipuneet, aivan ilettävä. Hän oli aina pitänyt Aubièresin herttuaa "suurena Aubièresina", mutta varakreivi de Barfleuria "pikku Barfleurina". Ja sekin jo riitti!
Untuva, ollen itse terve ja voimakas, kammoksui vaistomaisesti kaikkea raihnaisuutta ja sairautta.
Ja seuratessaan suurta, nurmettunutta, Pont-sur-Sarthen tielle johtavaa rataa, mietti hän:
— Minua oikein inhoittaa tuo mies!… Ja jos hänen päähänsä joskus pistäisi suudella minua niinkuin herra d'Aubières teki, niin kylläpä minä antaisin hänen molemmille korvilleen… En voisi pidättäytyä… No, se siitä!… Mutta tämä juttu voi tulla ihanan ikäväksi muutenkin!… Jos minä vielä kerran annan rukkaset, niin äiti murskaa minut… Parasta olisi, jos ne tulisivat Barfleureilta käsin… Oi! millainen peto tuo isä de Ragon olikaan!… Hänpä tämän kaiken on järjestänytkin!… Olin oikeassa kavahtaessani jesuiittoja!…
Hän pysähtyi saapuessaan auringonpaahteessa valkeana lepäävälle tielle.
— Kamala taipale täältä Pont-sur-Sartheen!… Eiköhän tuo polku, joka vie sulattimojen taitse, olisi varjoisampi… Tähän aikaan ei siellä ole kovin pahaa rähinää… Toivottavasti Josephine suostuu tulemaan sitä tietä…
Hän käänsi tamman — joka jo höristeli korviaan kuunnellen alhaalta nousevaa kumeaa melua — pienelle, miltei kohtisuoraan alas metsän ja pajojen väliin vievälle polulle. Muutamassa polun mutkassa näki hän erään herrasmiehen seisovan noin sata metriä heidän edessään keskustellen metsänreunassa maassa istuskelevien työmiesten kanssa.
— Voi!… sanoi hän, kääntyen ukko Jeanin puoleen. — Jopa nyt jotakin!… En ehdi enää tunnille… Tuossa istuvat jo työmiehet syömässä… Kello on neljä!…
Ja hän jatkoi räpäyttäen silmäänsä:
— Kas!… Eiköhän tuo vain ole kreivi d'Axen?…
— On kuin onkin, neiti Coryse… Se on varmasti hän!…
Polku mutkitteli, ja Untuva kadotti ryhmän näkyvistään. Mutta kohdakkoin heidän lähestyessään kohosi puhelu alhaalta heidän korviinsa:
— Niin… — sanoi prinssin ääni, ja Untuva tunsi heti sen musikaalisen soinnun. — Tuo uskontunnustus on kerrassaan hyvä… ja jos minulla olisi oikeus valita tällä paikkakunnalla… niin en epäilisi antaa ääntäni sille, joka on kirjoittanut tuollaisen julistuksen…
Untuva kääntyi juuri tien taipeessa.
— Oi!… — huudahti hän. — Tehän siellä olettekin Armollinen…
Hän pysähtyi aavistaen heikosti, ettei prinssi halunnut tulla tunnetuksi, ja tämä kiittikin tyttöä kädenliikkeellä vastaten:
— Minäpä juuri, neitiseni!…
— Katsokaas, herra… — sanoi nauraen muuan työmiehistä — tuossa on neiti, joka on aivan samaa mieltä kuin tekin… aivan samaa mieltä!…
— Mistä on kysymys?… — kysyi Coryse.
— Tämä herra sanoo, kuten tekin, että hän meidän sijassamme äänestäisi herra de Brayta…
— Jumaliste!… — virkkoi Untuva vakuuttavasti — se on totta, ellette te kenties halua herra de Bernayta uudelleen edustajaksenne?…
— Ka, ei nyt sentään… Hänestä me emme huoli!…
— Mitä sitten?… Tiedättehän te, ettei Charlie voi tulla valituksi…
— Tiedämme toki!… Mutta minua puolestani häiritsee se, että herra de
Bray on varakreivi…
— Häntä se myöskin häiritsee… — sanoi Untuva. — Mutta eihän se ole hänen vikansa!…
— Miksi hän sitten kirjoitti julistuksensa alle "varakreivi" de
Bray?…
— Herranen aika!… Sentähden, että se on hänen nimensä tietysti!… Pitäisikö hänen teidän mielestänne muka viekastella?… esiintyä muuna kuin mitä hän on?…
Untuva näki äkkiä maassa työmiesten keskellä paljon pulloja, makkaroita ja juustoja ja hän sanoi:
— Hei, miten te täällä herkuttelette!… Muuan musta ja karvainen työmies nousi ja sanoi osoittaen kreivi d'Axenia:
— Tuo herrahan meitä kestitsee… Emmehän me muuten!… Ja hän jatkoi:
— Me pidimme hänen hevostaan hänen käväistessään tehtaita katsomassa…
Ukko Jean katseli punaisena ja hikisenä himoitsevin silmin pulloja.
Coryse huomasi sen ja sanoi eräälle miehistä viitaten palvelijaansa:
— Jos tahdotte olla oikein kiltti… niin antakaa hänelle lasillinen juotavaa… Hänen on niin kuuma!…
Työmies ryntäsi pullon kimppuun ja pyyteli anteeksi:
— Me olisimme heti tarjonneet… mutta emme rohjenneet… sillä tavallisesti eivät lakeijat… isäntäväen läsnäollessa…
— Hän ei ole lakeijani… — vastasi Untuva nauraen — hän on minun hoitajani… Tulehan juomaan hoitajani!…
Ukko Jean tuli lähemmäksi:
— Minäpä en kieltäydykään… — sanoi hän ihastuneen näköisenä — sillä minun on hirveästi jano… Janottaahan teitäkin, neiti Coryse, vai kuinka?…
— Jos teille maistuu lasillinen… niin älkää kursailko… — ehdotti pulloa pitelevä työmies.
— Maistuupa hyvinkin… — sanoi Untuva, ojentaen kätensä.
—… Vartokaahan hetkinen… Lasi on ensiksi huuhdottava…
Hän juoksi tehtaan sisäänkäytävän vieressä sijaitsevan kaivon luo ja palasi hetken kuluttua kysyen:
— Haluatteko olutta vai viiniä?…
— Viiniä…
Untuva kohotti lasinsa sanoen kirkkaalla äänellä:
— Terveydeksenne!… Työmiehet nousivat seisomaan:
— Ennemminhän tässä olisi juotava tuon herran terveydeksi, joka tarjoaa meille… — huomautti muuan miehistä osoittaen kreivi d'Axenia.
— Minä puolestani… — vastasi prinssi — ehdotan juotavaksi teidän ehdokkaanne terveydeksi!…
— Mainiota!… — huusi Untuva vallattomasti. — Marc-sedän terveydeksi siis!…
Eräs työmiehistä kysyi:
— Kas vaan… Oletteko te niin muodoin herra de Brayn veljentytär?…
— Olen!… — virkkoi Untuva katsoen prinssiin, joka nauroi hänen hajamielisyydelleen.
Työmies lisäsi:
— Oi!… Kyllä me tunnemme teidät!… mutta meillä ei ollut aavistustakaan teidän nimestänne!… Kaupunkilaiskakarathan tuntevat teidät parhaiten…
Ja kääntyen kreivi d'Axenin puoleen hän jatkoi: — Nähkääs, tällä neidillä on aina ratsastaessaan lantteja taskussaan heitä varten… Ja jouluna hän toi heille leikkikaluja kukkurapäisen vaunullisen… niin että he saivat enemmän kuin jaksoivat rikkoakaan…
Hänen pienet, kovat silmänsä heltyivät hieman, kun hän lopetti:
— Jos kaikki rikkaat olisivat sellaisia kuin neiti ja herra… niin kävisi kaikki paremmin kuin nykyjään!… Mutta onpa niitäkin, jotka eivät tahdo tietää mitään kurjuudesta… Minä ainakin tunnen monta sellaista…
— Tunnen minäkin!… virkkoi Untuva ajatellen vaistomaisesti äitiään.
Sitten hän kääntyi heti kreivi d'Axenin puoleen kysyen:
— Aikooko Armoll… herra d'Axen palata Pont-sur-Sartheen?…
— Aion… Sallitteko minun ratsastaa osan matkasta seurassanne?…
— Mielelläni…
Ja Untuva ehdotti äkkiä:
— Emmekö kuitenkin siinä tapauksessa seuraisi metsäpolkua… Täällä on niin paljon irtonaisia kiviä…
Heidän peittyessään metsään kuuli Coryse jonkun työmiehen selittävän:
— Eivätköhän vain nuo lapsukaiset ole kihlaantuneita!…
Untuva kääntyi nauraen prinssiin:
— He taitavat puhua meistä, Armollinen herra!… Prinssi kumarsi kohteliaasti:
— Valitan suuresti, että he erehtyvät…
— Valitatteko te sitä?… No, kylläpä kohteliaisuus sentään on aika kaunista!… Voitteko kuvitella, miltä minä näyttäisin kuningattarena?… Kuinka hassua!… Oi! Herra Jumala!… Mitä te tekisitte minulla?…
Ja hetken kuluttua hän jatkoi:
— Ja mitä minäkään tekisin teillä?… Prinssi purskahti nauramaan:
— Kuinka vanha te olette, neiti Coryse?…
— Täytin kuusitoista vuotta toukokuun keskivaiheilla… Entä te
Armollinen herra?…
— Tulen kahdenkymmenenneljän vuoden vanhaksi kahdeksan päivän kuluttua.
Hän tunsi äkkiä omantunnonvaivoja ja kysäisi:
— Sanokaapa!… Salliiko markiisitar teidän ratsastella nuorten miesten seurassa?…
— Oi, ei suinkaan!…
— Mutta nythän minä…
— Tekö!… Oi! Tehän olette prinssi… Prinssi ei ole mikään nuori mies!… Hän ei merkitse mitään!…
Tyttö punastui ja paransi änkyttäen: — Toisin sanoen… Tarkoitan, että hän merkitsee liian paljon… merkitäkseen jotakin…
Ja haluten vaihtaa keskustelunaihetta hän uteli:
— Sanokaapa, Armollinen herra… Ettekö pelkää tulevanne pidätetyksi ja lähetetyksi rajan yli… ajaessanne näin… vaikka olette muukalainen… vastustuspolitiikkaa?…
— Oi!… Minun vastustuspolitiikkani on kovin vaaratonta!… Olen vain sanonut työmiehille, että heidän sijassaan äänestäisin setäänne…
— Vähätpä siitä, mitä te olette sanonut!… Mutta teidän sijassanne olisin varovaisempi!… Olisin iloinen, jos herra d'Aubières palaisi… Hän voisi sanoa teille, mitä teidän tulisi tehdä tai jättää tekemättä… Minun mielestäni te olette joka tapauksessa hieman liian nuori!…
— Välitättekö te siis minun puuhistani?… — kysyi prinssi nauraen sydämensä pohjasta.
— Sekä välitän… että en välitä…
— Onhan sekin jo jotakin!… Kylläpä ihminen voi erehtyä!… Olisin voinut vannoa, — ja minulla on kuitenkin aika tarkka "vainu", jos niin saa sanoa, — että te ette suhtautunut minuun ainoastaan välinpitämättömästi, vaan suorastaan vihamielisestikin…
— Se on totta!… — huudahti Coryse suorasukaisesti. — Aivan totta!… Tähän päivään asti… jolloin te yhdellä iskulla muutuitte minun silmissäni oikein kelpo pojaksi…
— Olemmeko siis nyt ystäviä?…
— Olkaamme vaan… Mutta hän korjasi heti:
— Olemme, Armollinen herra!… Suokaa anteeksi… Minä en osaa puhutella teitä sopivasti…
— Osaattepa!…
— Enpä osaa!… En sano tarpeeksi usein: Armollinen herra… enkä koskaan: Teidän Korkeutenne…
— Älkää huoliko siitä!… Mutta koska me siis nyt olemme ystäviä, niin ettekö tahtoisi selittää minulle, miksi me emme olleet sitä aikaisemmin?… tai oikeammin, miksi te ette ennen pitänyt minusta… sillä minä puolestani olen aina ollut mieltynyt teihin…
— Oi… Kerron sen mielelläni… Kas, asianlaita on se, että minä aina epäilen vaistomaisesti ulkomaalaisia… ja inhoan protestantteja… ja te olitte kumpaakin… joten ymmärrätte kai?…
— Ymmärränhän toki… Mutta sanokaapa, mistä te oikeastaan syytätte ulkomaalaisia?
— No… Vain siitä, että he eivät ole ranskalaisia…
— Entä protestantteja?…
— Vaikka mistä!… Minusta he ovat juonittelevia, valheellisia, tekopyhiä… vieläpä itaroitakin!… Luonnollisesti on kuitenkin poikkeuksia…
— Luonnollisesti… Kuten minäkin, esimerkiksi…
Untuva naurahti:
— Muita myöskin… Mutta minä puhunkin koko protestanttien joukosta… tai lähemmin määriteltynä Ranskan protestanteista… sillä enhän tunnekaan muita…
— Ja minä kun luulin… nähdessäni, miten vihamielisesti te suhtauduitte minuun… teidän pitävän minua vakoojana…
— Kaikkea vielä, Armollinen herra!… Kylläpä te erehdyitte!… Tietäkää… etten minä ylipäänsä suurestikaan usko noihin vakoojiin… sillä usein he eivät loppujen lopuksi olekaan vakoojia… Miltei sama juttu kuin nuo vesikauhuiset koirat, joita poliisit tappavat saadakseen tapporahoja… ja jotka eivät ole sen vesikauhuisempia kuin minäkään, eläinparat!…
Ja palaten asiaan, joka eniten kiinnitti hänen mieltänsä, Untuva lausui:
— Joka tapauksessa… teette te jumalattoman kauniisti… puuhaillessanne Marc-sedän puolesta!…
— Ei kannata kiittää minua siitä… sillä minun on tunnustettava teille, että kuulemanne keskustelu johtui aivan sattumasta… Nuo miehet olivat huolehtineet hevosestani käydessäni tehtaalla… enkä minä oikein tietänyt, kuka heistä oli pidellyt sitä… jonkatähden pelkäsin aikaansaavani taistelun palkitsemalla yhtä heistä… ja menin päätien varrella olevaan majataloon ja tuotin sieltä heille syötävää ja juotavaa… Sitten he pyysivät minuakin juomaan… ja siinä juodessani heidän kanssaan juttelin ehdokkaista, joiden julistukset olivat naulatut tehtaan seinille… Ettekö siis myönnä, ettei minun kiihoitustyöni niinmuodoin ollut suurenkaan arvoinen?…
— Onhan se kuitenkin jotakin!… Ja pian saatte itse nähdä, kuinka mainio mies tuo Marc-setä on!… Olen varma siitä, ettei teillä nyt hänen palattuaan enää tule olemaan niin kamalan kuivaa meillä kuin tähän asti…
— Mutta… — yritti prinssi vastustaa — Eihän minulla milloinkaan…
Untuva keskeytti hänet.
— Älkää huoliko!… Ette te kuitenkaan saa minua uskomaan, ettei teillä muka olisi ollut ikävä!… Mutta eikö Marc-sedän sosialistinen julistus siis todellakaan loukkaa teitä?… Sillä onhan se kovasti sosialistinen…
— Mutta minähän olen itsekin sosialisti!…
— Niinkö!… — virkkoi tyttönen ihmeissään. — Mutta älkää vaan levittäkö sitä tietoa liiaksi Pont-sur-Sarthessa… Se vahingoittaisi teidän mainettanne!… Mutta jos te siis olette sosialisti… niin ettekö pelkää sen tulevaisuudessa hieman häiritsevän hallitustoimianne?…
— Toivon, ettei toki niin hullusti sentään käyne!… Mutta jos se häiritsee, niin voinhan luopua hallituksesta… Ymmärrättekö?…
— Ymmärrän, Armollinen herra…
— Se on varsin helppoa!… sillä minulla on kuusi veljeä!… Mutta ettekö tekin… neiti Coryse… ollut paraikaa vaalikiertueella, kun minä kohtasin teidät?…
— En ollutkaan!… Minut oli lähetetty Barfleureille sanan viejänä!…
— Vai niin!… Eikö herra de Barfleur ole muuan lyhyt ja hyvin hoikka herrasmies?
— Oi! On… hoikka hän ainakin on…
— Ja näyttää perin englantilaiselta?…
— Pont-sur-sarthelais-englantilaiselta…
— Omistaahan tuo herra komean linnan?…
— Hyvin komean… Tai oikeastaan se on hänen äitinsä…
— Onko äiti sitten miellyttävä?…
— Voi! Ei suinkaan!… Hän on suuri ja teeskennelty… ja laiha!… ja majesteettinen nainen!… Hän näyttää pysyväisesti haikeamieliseltä… aivan kuin häntä olisi kohdannut suuri onnettomuus… Minua haluttaa aina puhellessani hänen kanssaan äkkiä huutaa hänelle: "Senkin kovaonninen ruhtinatar"… ja tuota pikku herraa nimitetään näillä seuduin "Voikimpaleeksi"…
Kun kreivi d'Axen rupesi nauramaan, selitti Untuva:
— En ole ilkeä enkä pilkanhaluinen, tietäkää se!… en ensinkään…
Mutta minä en voi sietää Barfleureja!…
— Onko heitä muitakin kuin äiti ja poika?…
— Hyvät ihmiset!… Eikö se muka riitä?…
— Minä kai saan tavata heidät rouva äitinne toimeenpanemissa tanssiaisissa kilpa-ajopäivänä?…
— Varmasti… mutta, mitä te siitä välitätte?…
— Olen utelias näkemään… Pariisin jälkeen… seuraelämää maaseudulla…
— Kylläpä te silloin tulette pettymään!… Jospa te tietäisitte, kuinka se on pikkumaista… ja juoruilevaa… ja kuolettavan ikävää!… Mutta tehän olettekin tuon kaiken yläpuolella…
— Enhän minä ole minkään yläpuolella…
— No, ulkopuolella sitten, jos niin tahdotte… Ja kuulkaa… Luulen sittenkin olevan parasta, ettette te Armollinen herra, kerro kellekään meidän ratsastelleen näin kahdenkesken…
— Ah, pelkäättekö te juoruja?…
— Oi! Kaikkea vielä!… Mutta pelkään saavani toruja äidiltäni, jos hän saa kuulla tästä!…
— Mitä minun siis tulee tehdä?…
— Vaieta… Minä puolestani kerron vain, jos minulta kysytään… Ja koska minulta ei tulla kysymäänkään… niin…
— Ei tosiaankaan ole luultavaa, että kukaan arvaa meidän kohdanneen toisemme…
— Jos he sen arvaavat… niin silloin meidän on tunnustettava:
— Silloin meidän on tunnustettava…
— Päätetty!… Ja nyt täytyy meidän erota, ennenkuin metsä loppuu!… Pyydän siis vielä kerran anteeksi Armollinen herra, kaikkia hairahduksiani keskustelun kuluessa!…
Ja hän lopetti nauraen:
— Ja sitten on minulla kunnia mitä nöyrimmin tervehtiä Teidän
Korkeuttanne…
Pikku prinssi paljasti päänsä suurella liikkeellä ja vastasi myöskin naurusuin:
— Kunnioittavin tervehdykseni, neiti Untuva!…
X.
Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun.
— Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä kanssamme… — sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla tuulella. — Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme…
Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja odotti peljättyä kohtausta.
Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa
Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja
markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi
Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:
— Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?… Setä vastasi välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:
— Kas vaan, kuuluuko Voikimpale nykyjään perheeseen?…
— Ei vielä!… — virkkoi Untuva nauraen — mutta siihen hän pyrkii!…
Marc-setä pysähtyi paikalla:
— Mitä sinä tarkoitat?… — kysyi hän jyrkästi.
Herra de Bray rukoili puoliääneen tyrkkien heitä edellään:
— Menkäähän toki sisään, lapseni… menkää, menkää!…
— Mitä tämä merkitsee?… — virkkoi markiisitar terävästi viitaten tuolinsa vieressä seisovaan vieraaseen. — Miksi te viivyttelitte?… Herra de Barfleurin on jo täytynyt odottaa teitä…
Varakreivi, joka oli asetettu istumaan Corysea vastapäätä, alkoi heti inhoittavan itsepäisesti ihastuneena ahmia tyttöä silmillään. Untuva, joka oli likinäköinen, ei huomannut sitä ensinkään, mutta Marc de Brayta kiusasi tämä teeskentely. Hänen hermostuneisuutensa tuli ajan pitkään niin ilmeiseksi, että hänen vieressään istuva Untuva, joka tarkasti seurasi setänsä kasvojenilmeitä, kysäisi äkkiä:
— Mikä sinua vaivaa tänä iltana, setä?… Sinä näytät niin äkäiseltä!…
Marc vastasi kiivaasti:
— Ei minua vaivaa mikään… Tai ehkä minulla on päänsärkyä…
Mutta huolimatta tästä luulotellusta päänsärystään hän alkoi niin innokkaasti laverrella veljentyttären kanssa, ettei tämä enää ehtinyt kertaakaan kääntää päätänsä muuanne.
Markiisitar oli hyvin tyytymätön Untuvan käytökseen, jota hän piti suojattinsa tahallisena laiminlyömisenä, ja yritti useampia kertoja saada tytärtänsä ottamaan osaa yleiseen keskusteluun, mutta tyttö väisteli taitavasti. Huomatessaan, etteivät tällaiset keinot auttaneet teki rouva de Bray avoimen hyökkäyksen:
— Coryse!… Sinä käyttäydyt perin sopimattomasti!… Tehän nauratte niin, ettemme me voi kuulla omaa puhettamme!…
Tyttönen vaikeni jättäen alkamansa lauseen kesken eikä enää avannut suutansa. Markiisitar selitteli:
— Enhän minä kiellä sinua puhumasta… vastaamasta herra de
Barfleurille, joka sanoo…
Untuva vastasi lempeästi ja kohteliaasti:
— Herra de Barfleur puhuu vain metsästyksestä ja kilpa-ajoista… ja minä inhoan sellaista enkä ymmärrä niitä lainkaan…
— Mistä te sitten haluaisitte puhella, neiti Coryse?… — kysyi pikku
Barfleur kärkkäästi.
Tyttö vastasi yhä edelleen kainosti ja sävyisästi:
— En mistään, hyvä herra… Vaikenen hyvin mielelläni…
— Eipä siltä näyttänyt äskettäin!… — huomautti rouva de Bray pistävästi.
Coryse vastasi:
— Se on totta… Minä melusinkin liiaksi… Pyydän anteeksi…
Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.
Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille hattu kädessään:
— Mitä… etkö sinä ole vielä valmis?… mutta vaunuthan ovat jo esillä!… Kylläpä sinä olet huolimaton… ja löperö!…
— Pyh!… — vastasi tyttönen liikahtamatta — Lähtekää te vain!… Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä te olette unohtaneet…
Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:
— Mitä te sanotte?…
Tyttö toisti levollisena:
— Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut…
Jatko lausuttiin puoliääneen:
— Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa…
Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.
Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea, mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa", oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja liverit toisiin. Uudet vaunut — punaisine pyörineen ja helakansinisine koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat, — näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja "kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä hätkähtää ja antaa paluukäsky.
Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!… minähän olen taas unohtanut päivänvarjoni!…" tai "vaippani", tai "puuhkani", tai "nenäliinani…", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa ohitse.
Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:
— Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!…
Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.
Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä "valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.
Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön julkeaa pikku nenää:
— Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?… Sano?…
— Siksi — vastasi Coryse tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei pikku Barfleur, joka oli hakevinaan hattuaan salin perältä, voinut kuulla heidän puhettaan — että tänä iltana teillä on tilaisuus näytellä "Voikimpalettakin"…
Mutta tätä sanoessaan hän tuli ajatelleeksi, miten hänen piakkoin oli kuljettava koko tuon ihmislauman lävitse istuen varakreivin rinnalla sinisissä vaunuissa. Pont-sur-sarthelaiset saisivat siitä aivan tarpeeksi aihetta naimajuoruihinsa, ja sitä tahtoi Coryse välttää mistä hinnasta hyvänsä.
Tähän mennessä ei Corysen itsetietoisuus vielä milloinkaan ollut herännyt. Omissa silmissään hän oli yhä edelleen vain "Untuva-pahanen" ja "tyttöriepu", josta kukaan ei välittänyt. Mutta herra d'Aubièresin kosinta ja isä de Ragonin viittaukset olivat opettaneet hänelle, että hän nyt oli nuori neitonen, jota edellinen rakasti ja jolle jälkimmäisen holhotti aikoi uskotella rakkauttansa.
Untuva sanoi siis jo ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt päästä kohtauksen alkuun:
— Älkää muuten välittäkö minusta… En tule mukaan… Olen niin väsynyt…
— Se ei ole totta!… Te ette ole koskaan väsynyt!…
— Samapa tuo!… Se olikin tekosyy… Minä en kuitenkaan… jos puhumme suoraan… missään tapauksessa lähde ulos tänä iltana…
— Lähdettepä…
— Sallikaa minun jäädä kotiin!… — Menkää ottamaan hattunne…
Kun Untuva ei liikahtanutkaan, tarttui markiisitar kiivaasti hänen ranteisiinsa.
Tyttö tempasi kätensä irti ja sanoi hiljaa:
— Tämähän on naurettavaa… tällainen pieni perhekohtaus vieraan läsnäollessa…
Markiisitar kääntyi herra de Barfleuriin päin muuttaen äkkiä jännitetyn ilmeensä hymyilyksi:
— Oi!… Herra de Barfleur kuuluu miltei taloon!…
— Se on mahdollista!… — vastasi tyttö haluten selvittää tilanteen — mutta hän ei sentään kuulu perheeseen… ja muuan teidän tavallisimmista sananlaskuistanne sanoo, että pyykki on pestävä…
— Hyvä on!… Hyvä on!…
Hetken vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa markiisi ja Voikimpale seisoivat päällystakit käsivarrella ja kepit kädessä, odotellen lähtömerkkiä, alkoi markiisitar jälleen puhua suloisella äänellä:
— Minähän kehohan sinua seuraamaan meitä vain sentähden, ettei ole sopivaa sinun täten jäädä yksinäsi kotiin…
— Jään joka tapauksessa tänne!… Enhän minä muuten olekaan yksinäni, koska Marc-setä on kotona…
— Setäsi saattaa lähteä ulos…
Marc de Bray vastasi kuivasti:
— Tiedäthän varsin hyvästi, rakas kälyni, ettei minulla ole ollut tapana lähteä ulos iltaisin…
— Uskon siis Corysanden teidän huostaanne…
Marc-setä vastasi hieman hermostuneena kohauttaen olkapäitään:
— Olkaa huoleti, kyllä minä paimennan häntä… ja varjelen häntä tahraantumasta ja leikkimästä tulella…
Ja kun pikku Barfleur kumartui Untuvan koneellisesti ojennetun käden ylitse ja suuteli sitä hieman pitkään, tarttui setä tyttöä käsivarsista ja pyöräytti hänet ympäri sanoen:
— Kas niin!… tulehan nyt, Untuva!…
* * * * *
Kun he istuivat kahdenkesken pienessä salongissa, sanoi Coryse veitikkamaisesti Marc-sedälle:
— Sepä otti lujalle, eikö totta?… Enkä minä kuitenkaan ollut välttämätön tänä iltana… koska heitä muutenkin oli kolme, joten heidän oli pakko käyttää vaunuja…
Ja samalla hän jatkoi, nähdessään setänsä istuutuvan lähelle lamppua ja avaavan sanomalehdet:
— Jos sinulla on töitä… niin älä suinkaan luule olevasi pakotettu jäämään tänne minun seurakseni…
— Aioin juuri sanoa sinulle samaa…
— Oi!… minun käsityöni luistaa yhtä hyvästi täällä kuin muuallakin!… Mutta sinähän tavallisesti… kun isä on ulkona iltaisin… teet työtä omassa huoneessasi…
— Setä vastasi nauraen:
— Niinpä niinkin… Mutta silloin… ja miltei jok'ainoana iltanahan isäsi onkin poissa… et sinä olekaan näin nimenomaan uskottu minun huostaani…
Coryse meni hakemaan suurta silkkistä käsityötään, jonka lukemattomia eriskummallisia eläimiä ja sotureita hän jäljensi Bayeux'n malliluonnoksista, ja istuutui Marc-sedän rinnalle.
Hetken kuluttua keskeytti setä lukemisensa ja katseli sanomalehtensä ylitse pientä pörröistä päätä, joka tarkkaavaisena kumartui kirjavien silkkiensä ylitse.
— Untuva… — sanoi hän äkkiä. — Kun minä ennen päivällistä kysyin, kuuluiko tuo nuori keikari nykyjään perheeseen… ja sinä vastasit: "Ei vielä, mutta siihen hän pyrkii…"
— Niin… — virkkoi tyttönen kohottaen päätänsä.
— No… — jatkoi Marc hieman epäröiden. — En oikein ymmärtänyt, mitä sinä noilla sanoillasi tarkoitit?…
— Tarkoitin vain sitä, että Voikimpale haluaa naida minut…
Varakreivi hypähti pystyyn:
— Sitähän minä juuri pelkäsinkin!… Mutta enhän voinut ajatella… Ja kuinka sinä puhut siitä noin rauhallisesti?… Naida sinut!… Miten naurettavaa?… Mutta sehän olisi aivan hullua!… aivan luonnotonta!…
— Rauhoituhan toki… Ei hän minua saa… — vastasi Untuva nauraen.
— Ah!… — mutisi Marc-setä jälleen kirkastuen. — Sepä onni!…
Tyttö katseli häntä hellästi:
— Sinä olet tosiaankin kovin hyvä, huolehtiessasi näin minusta!…
Hän istui hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:
— Mutta sinähän juuri oletkin syynä siihen,… että hän tahtoo naida minut…
— Minäkö?…
— Sinä juuri… sillä siitä alkaen kuin ihmiset saivat kuulla sinun perinnöstäsi… alkoi sellainen huhu liikkua, että minä muka olisin hyvin rikas… että sinä antaisit minulle myötäjäiset… ja testamenttaisit minulle kaiken omaisuutesi…
— Se onkin totta!…
— Entä sinun lapsesi?…
— Minun lapseni!?… Eihän minulla ole lapsia?…
— Ei vielä… Mutta kunhan sinä menet naimisiin…
— Minä en mene naimisiin, oma Untuvani… Pelkäisin saavani sellaisen vaimon kuin…
Hän oli sanomaisillaan "kuin äitisi", mutta pysähtyi jatkaen:
— … kuin moni tutuistani on saanut… Ei… Minä olen varovainen ja jään vanhaksipojaksi…
— Oi!… Kuinka hauskaa!… Siinä tapauksessa, jos sinä vain sallit…
— Mistä on kysymys?…
— Niin minä muutan asumaan sinun luoksesi… Hoidan sitten sinun talouttasi… Sillä vaikka minäkään en halua mennä naimisiin… niin en kuitenkaan missään tapauksessa jää tänne täytettyäni kaksikymmentäyksi vuotta…
Ja nähdessään Marc-sedän liikahtavan hän jatkoi:
— En päiväksikään… vaikka isäraukka onkin niin hyvä… ja vaikka hän tuleekin kaipaamaan minua suuresti… Sillä tiedän varmasti, että toiselta puolen tulee minun poissaoloni tasoittamaan monta vaikeutta hänen elämässään… Mutta siitä huolimatta uskon hänen ikävöivän omaa Untuvaansa…
Hämmästyneenä kysyi varakreivi:
— Sinä sanoit lähteväsi pois täältä… Minne sinä sitten aiot lähteä?…
— Olen aina ajatellut pyytää Mathilda-tätiä ja Albert-setää ottamaan minut takaisin… Mutta, voi, kuinka onnellinen minä olisin, jos sinä huolisit minusta!… Pidän sinusta niin paljon… niin paljon… vielä enemmän kuin isästäkin… Ehkä se on pahoin… mutta en voi sitä estää…
Ja hän lopetti lämpimällä äänellään painautuen väristen hellyydestä setäänsä vastaan:
— Katso, minä aivan jumaloin sinua!…
Marc mutisi hieman kalpeana työntäen nojatuoliaan taaksepäin:
— En minä ansaitse sinun jumaloimistasi, pikku Untuvani…
— Ansaitsetpas!…
— Sinä et tule hoitamaan vanhan jörön setäsi taloutta, vaan sinä tulet menemään naimisiin… ja saamaan sitten joukon kirkuvia pienokaisia… jotka korvaavat ihanasti Gribouillen ja ukko Jeanin…
Untuva vastasi vakavana:
— Tahdotko tietää, setä, jotakin?… Olen aivan varma siitä, etten milloinkaan mene naimisiin… niin, aivan varma… En osaa selittää, mitä minussa liikkuu… Mutta sen vain tiedän, ettei kukaan voisi houkutella minua sellaiseen…
— Eikö kukaan?… mitä sinä siitä tiedät?… Onhan Aubières-parka tosin pitkä ja komea poika… viisas ja hyväsydäminen… mutta hän alkaa jo hieman ränsistyä… ja mitä tuohon toiseen tulee, niin hän on oikea pikku hirviö…
Coryse purskahti nauramaan:
— Sanohan tuo rouva Delormelle!…
— Kas!… oletko sinäkin perehtynyt juoruihin?… Tiedä se, että rouva Delorme — joka sivumennen sanoen on aika tallukka — ei ole rakastunut itse Barfleuriin, vaan hänen nimeensä… arvoonsa… hänen englantilaisiin pukuihinsa… hänen hevosiinsa ja hänen linnaansa…
— Aivan niin!… mutta onhan tuokin sentään jotakin… jotakin, johon joku muukin kuin hän voisi rakastua… Toisin on minun laitani, katsos… minä tunnen, etten koskaan voisi rakastua kehenkään…
Marc kysyi levottomana:
— Kenties sinä jo rakastat jotakuta?…
— En ikinä!… — huudahti Untuva niin vakuuttavasti, että Marc setä hymyili täydellisesti rauhoittuneena.
Tyttö toisti:
— Niin… kukaan ei miellytä minua!… tarkoitan tietysti siten, että haluaisin mennä naimisiin hänen kanssaan… ei edes Paul de Lussy, jota pidetään niin kauniina… eikä herra de Trêne, josta kaikki kilpailevat… Pyh, minä en vaan huolisi heistä!… Tiedän kyllä puheeni olevan tyhmää… ja ymmärrän, ettei tyttö, joka on sennäköinen kuin minä…
— Sennäköinen kuin sinä?… — kysyi Marc ymmällään. — Mitä sillä tarkoitat?…
— Herranen aika!… Että olen ruma tietysti… Setä änkytti aivan ällistyneenä:
— Ruma?… Sinäkö ruma?… Untuva vastasi alakuloisena:
— Oi! Kyllä minä sen tiedän!… Ja se surettaa minua suuresti!…
— Onko äitisi sanonut sinua rumaksi?… Mutta sinähän olet kaunis…
Kuuletko?… Hyvin kaunis!…
— Sinä sanot niin vain ilahduttaaksesi minua… tai kenties sinä luulet sitä todeksikin… sentähden, että sinä pidät minusta…
— Kuulehan Untuva… — sanoi Marc-setä. Toistan sinulle aivan vakavasti vielä kerran, että sinä olet ja että sinä ennen kaikkea tulet olemaan kahden tai kolmen vuoden kuluttua hyvin kaunis nainen… Luuletko sinä todellakin, että Aubières, jolla on ollut…
Hänen pysähtyessään Coryse kysyi:
— Mitä hänellä on ollut?…
— Aioin sanoa… että luuletko sinä, että Aubières, joka on asiantuntija, olisi niin hullaantunut sinuun, ellet sinä olisi kaunis?… Ei… Täytyyhän sinun saada tietää totuus… Ja sinä voit uskoa vanhan setäsi sanoihin!…
— Hurraa, — huudahti tyttönen iloisena. — "Untuva" on siis kaunotar!… oikea kaunotar!… Oi! kuinka se on hullunkurista!… ja miten hauskaa!… ja miten hyvä sinä olit sanoessasi sen minulle!… Mutta se ei ole estävä minua hoitamasta sinun talouttasi… päinvastoin…
Ja hän jatkoi mielistellen:
— Sallithan sinä, Marc-setä?… Rukoilen sinua!… Sallithan sinä?… Ja jääthän sinä tänne siihen asti?… Ethän enää jätä minua yksinäni?… Jospa voisit aavistaa, miten hirveät nämä viisi päivää ovat olleet… En voi elää näkemättä sinua!… En ensinkään!…