VI.
Kallis vala.
Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.
Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:
"Kukas olet sinä perkele?"
Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"
Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.
Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.
Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.
Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.
Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.
Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja murskahtunein oksin.
Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen, joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.
Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:
"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"
Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:
"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"
"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."
"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa", vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja häveten:
"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."
"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."
Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?
Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:
"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"
Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."
Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:
"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"
Olli vastasi surullisen vakavana:
"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."
Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle:
"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"
Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"
Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.
Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:
"Päästä minut — minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.
Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.
Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.
Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.
Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:
"Peittäkäämme hänet paremmin!"
Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.
Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.
Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.
Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin mitään.
Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:
"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.
Lauri sanoi vain:
"Kiitos!"
Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.
Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.
Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.
Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.
Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.
Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.
"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.
Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.
Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.
Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.
Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.
Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.
Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.
VII.
Emäntää kaivataan.
Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta, jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään maailmassa voinut häntä vapauttaa.
Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa, jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.
Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.
Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla. Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa levoksi muuttaa.
Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä ilmaista.
Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen puhdisti hän hyvin huolellisesti.
Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.
Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.
Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.
Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.
Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.
Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.
Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.
Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.
Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.
Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.
Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.
"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.
"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin, mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."
Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja nöyrällä äänellä sanoi hän:
"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on korjattava."
"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.
Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:
"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."
Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:
"Hänkin on Järvenpäällä!"
Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.
Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn rikokseen.
Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.
Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.
Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.
Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun kivisellä tiellä.
Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.
Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti, oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.
* * * * *
Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin toisen puolen pelloista.
Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä, leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa herkkuruokia ja juomia.
Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.
Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän vankkurin jyrinä.
Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen, kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.
Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.
Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.
Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli häntä kohdannut.
Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä, monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.
Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.
Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.
"Hän on kai palannut taloon", arvelivat he.
Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan työssä malkasillalla.
Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?
"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.
Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat emäntää etsineet.
Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä ollut nähnyt.
Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.
Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä nähty, ja he palasivat kotiin.
Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.
Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. — Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko, jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet. Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta, vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia, mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.
Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.
Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.
Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.
Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa, mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta ajatteli.
"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen, muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.
Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki tuohon uuteen tilaan.
Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli nuori Liisa.
VIII.
Muutama vuosi eteenpäin.
Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.
Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.
Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.
Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät muistot.
Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.
Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.
Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja odotuksen aika.
Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten, vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän vain odotti otollista hetkeä.
Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän, turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää, jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.
Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.
Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.
Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä kosioilla siellä eikä täällä.
Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.
Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta, nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa emäntää?"
Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:
"Kyllähän se olisi hyvä! — Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän iloisesti.
"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.
Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä, ja sanoi sitä tehdessään:
"Eihän — vieras — koskaan ole — kuin oma."
Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:
"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat talontyttäretkin kirkonkylässä!"
Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja meni Liisan luo.
Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin kasvoihinsa:
"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."
Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.
Sitte läksi hän ulos.
Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli vei sen kauas yli seudun.
Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:
"Nyt puuhailee Liisa takalla."
Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.
Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.
Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.
Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty, kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.
Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan sitä, että Hartun oli lähteminen.
Eräänä iltana — oli jo myöhään syksyllä — oli Kaisa taas ankarasti torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan, kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.
Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä, vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon, vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.
Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:
"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä."
"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.
"Kyllähän tuota sopi tietää."
Lauri hymyili taas ja lisäsi:
"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse siksi ruveta."
"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.
Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.
Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain
Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.
Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?
Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.
Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.
Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.
Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.
Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.
Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta, mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli niin harvapuheinen.
Näin erosivat Liisa ja Harttu.
Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina elinpäivinänsä.
Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän puuttui.
Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä, kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.
Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.
Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi. Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa kohtaan oli rikkonut.
Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.
Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen ylimäärin.
Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään.
Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.
Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.
Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse ei hän sitä koskaan ollut unohtava.
Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.
Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.
Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi, jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään tavattoman hellä väre.
Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole sanomista.
Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli lyhentävä matkan sinne.
Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.
Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.
Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.
Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.
Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää varten.
Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa. Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät viihtyvän hyvin.
Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi, Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan kuumetautiin.
Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.
Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.
Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.
Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan pelastumisesta näyttivät haihtuneen.
Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa, kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.
Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.
Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan. Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää. Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä, sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.
Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu Ristimäen metsästä.
IX.
Kummitus Ristimäen metsässä.
Jättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja ääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa jutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin taintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.
Myllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat jauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita, joita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat kulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin kamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.
Kun he — niin olivat he kertoneet — yön pimeydessä olivat joutuneet kuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden molempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan, mistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän hevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä kuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi hevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren haamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä hirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet huomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden välissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui maahan ja hävisi.
Näin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen. Sittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat kulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen metsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat toisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja väittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun luonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset mainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin. Moni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan kummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut ollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin taika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.
Luonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja uljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu useimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.
Kaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan tuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että se oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli löytämättä rauhaa haudassansa.
Semmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui
Uotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.
Ei surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa jälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja kummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.
Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia juttuja.
Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa, jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen, jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän häntä.
Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.
Silloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:
"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta."
Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.
Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas asui Uotilan talossa.
Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.
Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.
Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.
Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.
Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.
Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella. Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.
Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita, mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä, miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.
Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli, kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli sulkenut tien rukouksen enkeliltä.
Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se, että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.
Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.
Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla. Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut, olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.
Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja vakaasti tahtoi sen sovittaa.
Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista, vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.
Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.
Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.
Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.
Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:
"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen sen tavata."
Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:
"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä loruja mokomista asioista."
Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi hän:
"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin."
Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:
"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."
Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.
Puoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin ja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo maailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja Liisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän rukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja oikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa maailman ja taivaan kanssa.
Lempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki Liisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä tapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi hänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi talon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.
Kun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä tyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu lähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan tarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku onnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen suora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän ystävällisissä sanoissa.