— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma, että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä sukupuuttoon.
Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi:
— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja veljeyden henki…
— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee se!
— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla, joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa.
Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas.
Ammurabi oli kuollut.
Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut.
Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä.
Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan.
Tai — kuka tietää — kenties hän sittenkin oli antanut sen hänelle. — — —
SUITSUTTAJAT
Viisi sivua elämän kuvakirjasta
Tämän sävelmoton olen sanoineen kaikkineen säilyttänyt sellaisena kuin villit sen minulle unessa esittivät.
PÄÄKALLON PYYTÄJÄT.
He raatelevat kuin käärme ruohikossa, loikkaavat saaliinsa niskaan kuin viidakon tiikeri ja hyppäävät hula-hula-hyppyä päänahkavoittojensa ympärillä.
Heidän hiuksensa on sinistä villaa, heidän hipiänsä piinkarvaista pihkaa, joka ei paljasta mustelmiensa salaisuutta mustelmamarjoin, punaista kuparia, jonka peittoon verinaarmujen puna-uomat uppoavat kuin erämaan hiekkaan.
He ovat huroneja, villejä, hottentotteja, battoja, betelinpurijoita pakanallisia, upasnuolien ja puhallusputkien urhoja, maan rintojen kookosmaitoa lypsävillä takamailla, ulkopuolla kulttuuria vanteiden, seppelvyöhyillä kukkivan, kuihtuvan alkuyön.
Töyhdöin ja sulin, puikoin ja renkain, kilikalipurkein ja surongein somistettuina laulavat he ukulele-lauluja hau-puun alla, lyövät tam-tam-rumpua ja tum-tumming-kitaraa, uhoten ilmaan helteiseen hikeä ja kiimaa, ulvoen taivaalle ihmisyyden ihmissyöjävaistoja iankaikkisia.
— Te luonnonlapset tajuttomat, miksi tämä verensuitsutus julma?
— Se on tabu, se on elämän sauhu, maan kookosrintojen tahto! Veri on mahlaa maailman ja vainajahenkien mannaa!
KUVAINKUMARTAJAT.
He vierivät verkalleen, laahustavat iankaikkisuuteen askelin ajassa mittaelluin, kuvaelmakulkueissa, haudasta kirkkoon, kirkosta hautaan, lakkaamatta, maan äärillä kaikilla, kuin maapallon ympäri pyörivä ainainen rukouspyörä.
Kuolinhurstiin tai katumuskaapuun tai hääpurppuraan ylenpalttiseen piiloittavat he ruumiinsa ruoskitun, selkänsä synnintaakasta kumartuneen ja vatsakupunsa kapinallisen, liiankin usein kielletyn hedelmän hyvinvointia kavaltavaisen, ja hiippaan ja huntuun päänsä, tonsuurin syömän sisältä ja ulkoa.
He messuavat kuoleman kunniaa ja kärsimyksen, kantavat rinnoillaan ristejä ja käsissään vapisevissa vihkivesikulhoja, vahakynttiläin kelmeiden tuikkuja lepattavia, ja heidän edessään vankkojen juhtien vetäminä vyöryvät juhlavankkurit kukkurallaan pyhää kamaa, ihmeitätekevää luuta ja ristinpuuta, vuossatain liepeisiin tarttuneen taikauskon tomua, rikkonaisia neniä, katkonaisia sormia ja varpaita ihmislasten ikivanhasta nukkekaapista.
Kulkuein, kelloin ja polvien notkistuksin he vierivät, ja ruhtinaat ja ruhtinattaret, valta ja voima, kauneus ja ilo, elämän vastapuhjenneet aurinkoterät vaipuvat maantien tomuun heidän edessään, painavat päänsä kuin kypsä tähkä, suutelevat rakkain huulin romukaappien myrkyllistä likaa ja tuijottavat huikaistunein silmin katakombien kelmeihin vahatuikkuihin.
— Te väärät profeetat mielettömät, miksi tämä elinvoimain nuorten uhri, tämä valesuitsutus kuolemalle kaikkisyöjälle?
— Sanctus, Sanctus! Uskon mysteriaa se on. Me paimennamme sieluja ahtaan portin kautta autuuteen, suitsutamme haudan halki haudantakaiselle, kuoleman kautta kuolemattomalle. Katoomattoman vertauskuvaa on kaikki katoovainen.
Gloria in excelsis Deo!
ÄIDIT.
He juoksevat kuin peurat, he kiitävät kuin kotkat; he ovat täynnään väkevyyttä ja tulta, mutta piilevät näkymättömissä kuin sähkö luonnon hermoissa.
He ovat kaikkialla eivätkä missään. Heitä on legio, ja kaikki he kulkevat yksinäisiä teitä. Sitä tietä ei määrää oikea eikä väärä, ei Jumala eikä Belzebub eikä heidän oma tahtonsa, ainoastaan elämän jatkuvaisuuden kategorinen imperatiivi, luonnon pakkolaki yläpuolella hyvän ja pahan. He etsivät omaansa, mutta eivät milloinkaan itseään.
He suitsuttavat aineelle maailman aineettominta tuliuhria, sydänsurua ja tuskaa ja rajatonta rakkautta.
Vapaita orjia, itsekkyyden ihanteellisia uhripapittaria he ovat, emonhelma-lempensä sokkoja, unissakulkijoita avosilmäisiä. Ja heidän askeliaan ajaa kiivas hellyys, suloinen ruoska, koskaan katkeamaton kiintovyö heidän kohtunsa hedelmään.
Jos se on tiikeri tai kyy, hellivät he tiikeriä ja kyytä; jos se on lahopuun lastunen, rakentavat he maailman rakennuksen laholle puulle kuin kalliolle; jos se on myrkyllinen marja, katsovat he, hellät ja lempeät, madonnahymyin maljaan, joka ihmiskunnan myrkyttää.
Ja kun kyy pistää heitä, iskee hampaansa heihin niin äkäisesti, että se heltiää lihaan, itkevät he iskijänsä onnettomuutta. Ja kun tiikeri raatelee heidän sydämensä, huutaa se vielä hurmeessa huppeloivana siunausta raatelijalleen. Ja kun he vihdoin ovat tyhjentäneet myrkkymaljan pohjaan, kuolevat he autuaina tuntien, että he elämän ehtoollispöydässä ovat nauttineet kalleimman ja pyhimmän kalkin, mikä kuolevaisille on suotu.
Ja kun he ovat kaikkensa antaneet, verestään voiman, suustaan leivän, rinnastaan sydämen, ruumiistaan hengen, polvistuvat vielä heidän varjonsa nöyrinä epäjumalansa eteen, rukoillen anteeksi sitä, ettei heillä ole enemmän antaa.
— Te epäjumalanpalvelijat pyyteettömät, miksi tämä antimien ainainen uhri, tämä elämänarvojen kaikkien turha suitsutus arvottomalle?
— Se on rakkauden ehdottomuutta, ja elämän ainoa arvo on rakkaus, sen ainoa sisällys usko huomiseen päivään. Se, mikä tänään on peto, on huomenna ihminen; mikä tänään on ihminen, on huomenna Jumala. Niin kauan kuin on äitejä, on rakkautta; niin kauan kuin on rakkautta, on elämää; niin kauan kuin on elämää, on toivoa — toivoa paremmasta!
TAIDENIEKKA.
Ypöyksin hän istuu kuin yökkö yliskamarinsa unohdetussa sopessa, kaipuusta riutuvana ja valjuna, valvovana, keskellä nukkuvaa, kylläistä maailmaa. Köyhänä keskellä elämän rikkautta.
Mutta hänen sydämensä tarhassa kasvaa kauneuden kirjava, kukkiva keto, ihmissieluilla lukemattomilla kansoitettu. Sinne mahtuu elämän riemu ja kärsimys kaikki, sen rikkaus kaikki. Sen lävitse kohisevat tuhansien vaivattujen valtimojen kosket, tuhansien tuskien ja vääryyksien polttavat laavavirrat, niiden voittamaton kuningastahto.
Hän on ahdistuksen ja vankeuden poika hyvittämässä velkataakkaa ihmiskunnan, syntyneitten ja syntymättömien. Mutta hänen aivojensa kidutuskammion läpi puhaltavat vapauden tuulet kaikki ja sieluunsa sataa tähti-usvaa maailmoista luomattomista.
Hän uneksii olemattomia, näkee näkymättömiä. Kuin äiti hellin hän liekuttelee henkensä hedelmää, kerran kypsyvää. Ja hän näkee untensa tähti-usvat uusina maailmoina, näkee kauneuskylvönsä aurinkoruusuina auringottomain, leipäpuina leveinä ihmistenlapsien.
Kurjuus kuihduttaa hänen jäsenensä, nälkä kovertaa ontoiksi kuumeista lieskaa palavat silmäontelot, ja puute kuorii viimeisetkin mieronrepaleet hänen tomumajansa yltä. Ihmisten pilkka piirittää hänet, ja unohdus kutoo lukinseittiä hänen kammionsa ovelle.
Mutta hän juo ihmisten pilkkaa kuin nektaria ja maailman armottomuutta kuin ambrosiaa ja puristaa kuoleman luurankomiestä rintaansa vasten kuin rakastettua. Hän ylistää kuihtumusta, joka karistaa aineen kahleet, ja korkea, sytyttävä innoitus loistaa hänen kasvoiltaan vielä sammumisen hetkellä.
— Sinä haaveritari, hupsuista hupsuin, miksi tämä onnen olevaisen suitsutus olemattomalle?
— Olemattomuus on kauneuden olemus, kauneus olevaisuuden onni. Suitsutusta on elämä, suitsutusta kuolema, suitsutusta kaikki, mikä on kaunista!
KANSOJEN KAARTI.
Se syöksyy, ryntää, vaahdoten, pauhaten, kuin yhdistyneiden virtojen putous mereen, kuin rotu-itselöiden tulimyrskyn lento ihmiskuntaan.
Sen omallatunnolla on enemmän päänahkoja kuin kaikilla pääkallonpyytäjillä, enemmän taikaa uskoa kuin mitä mahtuu kuvainkumartajain lippaisiin, enemmän sokeutta kuin äitien sydämissä ja enemmän hullunhaaveita kuin taideniekan aivoissa.
Se ilkkuu villien vihan lastentanssille ja kirkon ikäloppu-lempeyden kunnianarvoisalle teatterille. Se astuu säälittä särkyväin sydänten ja suitsevain aivojen ylitse. Se sammuttaa vertahöyryävällä kädellä toivon toisensa jälkeen, kaataa uskojen taivaspatsaita ja unelmien pilvenpiirtäjiä kuin korttilinnoja ikään ja lakaisee romukoppaan totuuden totuuden ja oikeuden oikeuden jäljestä. Ja sen ainoa laki on se, joka ei vielä ole kirjoitettu.
— Sa mielettömyyden myrsky, ajan hengen ikivaihtuva tinasapeli-armeija, soihdunkantaja-kaarti sokea, miksi tämä tulirovio maapalloa syövä, tämä suitsutus turhuuden turhuudelle vuossadasta toiseen?
— Alttari allamme on maapallo avara, jossa kaikki tehty on tekemättömälle uhrattava, kaikki totuudet totuudelle saavuttamattomalle. Maan tahto on se, maan lapsia me. Temppeli tuntemattoman jumalan se on, temppeliherroja me, keko koskaan valmistumaton, työmuurahaisia me! Kaikki, kaikki me, poloiset tinasapelisoturit ajan, olemme marttyyreja Iankaikkisen.