Uponnut maailma

language: Finnish

UPONNUT MAAILMA

Ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

SISÄLLYS.

Janina ja Nanina eli Punainen ja sininen prinsessa
Purppuratoukat ja kultaperhoset
Eläinten tuomioistuin
Kirottu kirkkoherra eli Jumalan vanki
Taikayrtit eli kolme joululahjaa
Patmes Pahantekijä ja Tabu Taivaanpoika
Miekka, Raha ja Rukousnauha
Uponnut maailma eli tarina »viisasten kivestä»
Suitsuttajat, viisi sivua elämän kuvakirjasta

    »Kaikki sadut ovat vain uponneen maailman
     pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus,
    joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi
    saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei
    kenenkään ole nähty kantavan, ja rakas
     niille, joille tosiolevainen on vieras.»

JANINA JA NANINA

eli Punainen ja sininen prinsessa

Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn, että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita.

Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin.

No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi prinsessaksi.

Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka — vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina, aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan taivaalta täyttä terää.

Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan, että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan kukasta.

Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö, oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet riekaleina…

Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata.

Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä, pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän, enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen. Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa.

Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan, jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli, ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi.

Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan.

Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta.

Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman paikoilleen.

Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan kantaisi heidän korviinsa.

Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa: kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä miten tahtoi.

— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi, niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen, jonka haluan!

Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen vihdoinkin eroon ilkimyksestä.

Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa kuolemaan onnettomia uhreja.

Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä laajemmalle.

Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin.
Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru.

Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä hän tuli, Näin hän lauloi:

    Voi Janina, ah Nanina!
    Kumman sulho saa?
    Taivaan riemu taikka piina
    sua odottaa…

    Purppura- tai siniliina,
    kumpi kohoaa?
    Ah Nanina, voi Janina!
    Kumman sulho saa?…

Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme.

Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan kuin monet muutkin.

Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan ja Naninan salaperäistä arvoitusta.

Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä.
Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi:

— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi. Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia. Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan. Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun.

Ja niin lähti Imru matkalle.

Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin, Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli Janina.

Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan. Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä.

Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki tuloaan.

Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon onnettoman tuntemattoman tulijan.

Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan.

Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä. Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi:

— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa.
Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus!

— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi silmiään Ahmedin ihmevoiteella.

Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen.

— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina, joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo…

Nanina värisi kuin haavan lehti.

— Mistä tunnette minut, ritari?

— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt minua vastaan!

— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina väristen.

— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema, eikä kuolemakaan.

Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta. Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla.

Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku.

Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla silmäyksellään.

— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi, kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina?

— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru.

Janina hätkähti.

— Enkö minä ole mielestäsi kaunis?

— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni värisee inhosta katsoessani sinuun.

— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina raivostuneena.

— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä, sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha Janina!

Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko hänen sielunsa rumuus.

Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla.

Sitten hän äännähti teeskennellysti:

— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina!

— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina sinusta.

Janina naurahti kamalasti.

— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha »Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas prinssi. Tässä käteni, armaani…

Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä.

Tämä peräytyi.

— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni silmät etsivät Naninaa… lisäsi Imru uneksivasti.

— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja pilkallisesti.

Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään.

Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa. Janina rakasti, ensi kerran elämässään.

Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja hellitellen puhui hän sokealle prinssille:

— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina. Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento, hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni, ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan, että se on Naninan ääni…

— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin, vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär.

— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi!

Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon.

Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään.

— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun mielikuvituksessasi…?

— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut.

— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet.

— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut, ja sinä olet surmannut hänet.

— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani!

— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään sinun!

— Tapahtukoon siis tahtosi!

Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka aikaisemmin oli niellyt Naninan.

Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta.

Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin aikaan oli näet valtiosalaisuuksia!

Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja, joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta.

Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi hän itseään Imrulle oli uskotellut.

Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset.

Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta.

Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen…

Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää.

Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa?

Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat…

Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä. Se oli yksi ja sama olento.

— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset.
— Hyvä hän joka tapauksessa on!

Toiset arvelivat:

— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja erota…

— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa…

Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa.

Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä,
Janina oli muuttunut Naninaksi.

<tb>

Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien…

PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET

Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.

Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan heleitä.

Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.

Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.

Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.

Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa, mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa, jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma toimitus.

Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:

— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on korkein kaikista.

— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.

— Ja mitä se olisi?

— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.

— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.

— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!

— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.

Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin parhaita herkkuja.

Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.

Täten jatkui kauan aikaa.

Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta, tappoi muita ja toisiaan.

Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään herkeämättä.

Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden tovereilleen.

— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja. Lakatkaamme siitä!

Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä kuningastoukkien että työtoukkien taholta.

— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia! huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme! Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.

Ja työtoukat murisivat:

— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki, ja meidän on sitä toteltava!

— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse kuin tuotan kuolemaa muille!

— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on korkein laki.

— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko tämä elämä korkeinta.
Minulla on niin kummallisia aavistuksia…

Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.

Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla kuningastoukiksi.

Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.

Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.

Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.

— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua esiin kangistuneesta kuorestaan.

Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.

Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.

Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.

Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.

— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka kaihomielisesti.

— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä maassa, virkkoi toinen.

— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta, lisäsi kolmas.

— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.

— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu siitä, näittehän sen, huomautti joku.

— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat monet. — Se vaatii voimia!

— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!

— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!

— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se suuri vahinko!

— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja ihana sukukunta!

Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.

Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut surmaa eikä surua.

Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen hintaa… Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.

Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.

Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.

ELÄINTEN TUOMIOISTUIN

Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen.

Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään.

— Kuka sinä olet? kysyi Norsu.

— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan.

— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen, ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi.

— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni.
Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi.

— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen metsästäjään.

— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani!

— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani.

Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa.

Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän kumarruksen ja lausui:

— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka. Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla.

Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista päätään.

— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen.

— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti.

Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään.

Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta:

— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita!

— Eikä kynsiä!

— Ei karvoja eikä sarvia!

— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en kanna kuninkaallista kunnianimeäni.

Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi
Jalopeuran korvaan:

— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen.

Ja koroittaen ääntään Apina kirkui:

— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole ihminen!

— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi itsensä.

Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta.
Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto:

— Ihminen!

Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä.

— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten kuningas vihaisesti Norsulle.

— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on?

— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia?

— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa.

— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen. Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain tahtoo.

Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti.

— Onkohan siinä perää, mutisi se.

— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo muistotieto ihmisestä?

Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija, kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa välissä, mutta ei liikahtanutkaan.

— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän, ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen tuntenut sen kerran omassa nahassanikin.

Silloin Haikara alkoi kertoa:

— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat, kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme, arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu, kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen hallitsijansa, niin tahtoo…

— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle?

Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi:

— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää, Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja iljettävä katseltava…

— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra, mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia…?

Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia.

— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus!

— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen. Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat, eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden.

Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia.

Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja
Koira.

— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura.

Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan herraan ja toisiinsa ja vaikenivat.

Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi
Jalopeuran hartioille ja naukui:

— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen puolesta.

— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun!

— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä, vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä odottavaisesti.

— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa!

— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle.

— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan. Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä…

— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin. — Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me, jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja vavistuksessa…

— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika, jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus.

— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti.

— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva, pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat…

— Höö, röhähti Sika halveksivasti.

— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa. He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista eläimistä.

Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa.

Susikin ulvahti:

— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät, tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan! Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt susijahdissa?

— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira.

— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis.

— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana, ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia!

— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina. Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden yli…

— Ihmistenkö?

— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket, joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä…

Hevonen vaikeni.

— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu hänestä…

Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se.

— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden, ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi, tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja teknilliset mahdollisuudet…

Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan… Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän keskuudessaan kuin tuo tuliputki.

— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas, suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani.

Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi.

Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen:

— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen.

Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen itsekseen:

»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat, silloin olen minä luomakunnan herra…»

Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt.

Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä…

KIROTTU KIRKKOHERRA ELI JUMALAN VANKI

Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt.

Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi, sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi, kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa, sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei ehtinyt.

Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.

Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.

Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.

Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa aikana ei ollut ehtinyt.

Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää. Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta, miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia, biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen saattoivat valaista.

Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.

Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle, hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita hän koko elämänikänsä oli viljellyt.

Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.

Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun tuherruksessa.

Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.

Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa. Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa, jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan, yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön, mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta… Tätä kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja hartaasti, kuin itsekseen:

— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen, omaksi kuvakseen hän sen loi…

Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin kuin oppilaat!

Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan, salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:

— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas…

— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.

Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta. Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.

— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.

— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.

— Mitä sinä pelkäät?

— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.

— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.

— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.

— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.

— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.

— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.

»Se löytää…», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.

Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta ja taivaasta ja enkeleistä… Mutta sitten alkoikin taas se outo lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni. Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa… Kun hän oli lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»

Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni, hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä mitäkään…» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi väärin välimatkan.

Siellä täällä kuiskailtiin:

— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!

— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!

— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!

Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti. Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen… yhden pyhän yhteisen… kaiken… Jumalan… Herran nimessä…» Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua, naurun hihitystä.

Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.

Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut. Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen… yhden pyhän yhteisen…» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.

Taas näki hän unen:

Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet, salpasi häneltä tien. »Keitä te olette… mitä tahdotte… ja miksi käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:

»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.

Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä, hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin… Ei, sitä mahdollisuutta ei saanut ajatella…

Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita, Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan, ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään. Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison? Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako? Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut, paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten helmojen kanssa… »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija, leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa…» Taas sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten… Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti…!