Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi: »Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme…»
Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:
— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!
— Hän on pirun riivaama!
— Hän häväisee kirkkoa!
— Hän herjaa Jumalaa!
— Ulos ruma henki Herran huoneesta!
Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.
Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että hartiat nytkähtelivät.
Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta. Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.
Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita, kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.
Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen lapsiaan.
Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet vainajana.
Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa…
Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään enää oli toimittava.
Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:
— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:
— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!
Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.
Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois kirkkomaalta.
Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.
Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän jäi.
Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka oli herjannut Jumalaa.
Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle poloiselle kauhunkuvia.
Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä. Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua. Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen…
Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut raivohulluksi.
Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin, ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois Jumalasta.
Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin aivoin, leikatuin siivin…
Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin mies, joka nousee kuolleista.
— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.
— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.
— Mistä minä tulen ja minne minä menen?
— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin, vastasi vanhus.
Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot.
Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.
Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.
— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin…
TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA
Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa suhteessa onneton.
Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri, suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja — ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen, tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin, synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä, ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa ellottavaa, untunutta löyhkää.
Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.
Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin ja useammin uupuivat vuokrarahat.
Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus, jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän, varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä, aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale, joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä rakas, ah, niin äärettömän rakas…
Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein, suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.
Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar — haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:
»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.» Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin sydämin odotti hän iltaa.
Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen. Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi vavahtelevalla äänellä:
— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä lapsi, mutta sinulla on huono isä… Kaikki rahani olen menettänyt…
— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi
Marja, — vain lupauksen.
— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin ennenkään, huokasi Jussi.
— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.
— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani, vain kolme, tämän jouluajan…
— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.
— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti. — Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni kukka.
Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.
Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen isoissa, epävarmoissa hyppysissään.
— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.
— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.
— Mikä se on, isä?
— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit!
Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.
— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?
— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.
— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?
— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja kannot… kuin kaunis matto…
— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin suurin puisto?
— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota… Ja kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen viserrys… Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät lentoon lepikosta ja…
Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.
— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi todella sellainen, niin ihana?
— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. — Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin ja tuohitorvella töröttelin…
— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä soitella! Miksi olemme täällä?
— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.
— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella, kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin olit niin onnellinen…
Jussi silitteli tyttärensä päätä.
— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.
Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen, niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.
Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista metsistä ja pienestä vanamonkukasta.
Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.
— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!
— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle vastaan.
Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen ulosmennäkseen.
— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.
— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos tästä ilettävästä pesästä!
Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa. Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko…
— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on helpompi toimeentulo.
— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.
— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele turhia.
Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.
— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.
— Tämä se on, isä.
Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.
— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!
— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?
— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille karvan, kiiltävän kuin silkki…
— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin… kuin tuo kenttä?
Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.
— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa kuin merenselkä…
— Minkävärisiä kukkia?
— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä, valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa apilasta… Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon, surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri ja heinäsirkkojen sirritys… Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu, pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…
— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin…» kertasi Marja jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!
— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on tulta ja rautaa… Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan punaa poskilleen….
— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?
— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt, vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa! Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.
Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.
— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle, jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia…
Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».
Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.
Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet ympäri.
— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.
— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.
— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.
— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi? ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!
— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.
Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma, kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.
Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos, että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?
Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.
— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla sinun kanssasi!
— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?
— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa, koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni. Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi, keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia…
— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa, kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole ainoatakaan kukkaa… ja että sadut loppuvat…
— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin yrtti… Ei, satujen ei tarvitse loppua… Ja satujen — ei tarvitse olla vain satua… Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt sanottu.
Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.
— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.
— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni, mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt… niin totta kuin elän!
— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.
Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.
Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille parantumaan ja askartelemaan.
Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.
PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA
Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim. Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva. Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.
Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.
— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi on täyttyvä!
Kefim vastasi:
— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja valtaa, että hän menestyisi elämässä.
Tabu pudisti päätään.
— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.
Aika kului.
Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.
Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.
Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.
Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.
Mutta vanha Kefim huokaili:
— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee, me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!
Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.
Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.
— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota sinun on kiittäminen elämästäsi?
— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni. Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä olen luonut ympärilleni.
— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla tai viekkaudella ryöstettyä.
— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.
— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten elämän…
— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on. Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa rypeäkseen kuin eläin…
— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.
— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.
— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes, kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.
Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.
— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen parasta ajattelisi!
Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.
— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken! jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta. Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen…
Tabu hävisi.
Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.
Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle. Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä. Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.
Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa avain.
Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.
Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.
Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä auttaakseen… Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän kauhusta ja vetäytyi pois.
Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.
Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.
— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.
— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta. Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään… En pyydäkään sitä… En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio! Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia haavoihini!… Mikä lieneekään nimesi?…
— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole, koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää sinua, Patmes, en ollenkaan…
Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten vieriessä hänen silmistään.
Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan…
Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.
— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi, lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!
— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!
Ja todellakin, niin oli asia.
Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan, jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.
— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.
Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.
Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.
MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA
Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.
Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat, menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.
Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi kunniakkaaseen menneisyyteensä.
Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli yltiöpäinen natsionalisti.
Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan kosmopoliitin.
Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä, puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.
Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.
— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.
Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.
— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa maannut…
— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty… Tämä on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat kaikki…
— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään, vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!
— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia, jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta kuinka suuria, siitä on kysymys!
— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. — Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana. Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja ylistetään kautta koko maailman…
— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä, sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi sota-ase kuin sinä!
— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt, huokasi Rukousnauha.
— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä tekopyhä hurskastelija!
— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka maassa isäntävalta.
Miekka kimmastui:
— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja vapaaksi lunastettu eikä rahalla.
— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!
— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!
— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari, mutta minä palvelen kulttuuria…
— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole kulttuuriakaan! huusi Miekka.
— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa, tulistui Rukousnauha.
— Maailmaa hallitsee voima.
— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.
— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin, mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet, jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.
— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. —
Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!
— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä, museoromua todellakin!
— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.
— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu, eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on maailman meno. Minä olen maailman herra!
— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita, hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.
— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia, jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta…
Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:
— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen kalske olisi kauniimpaa.
— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.
Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:
— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.
Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.
Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat vain nureasti toisiaan.
Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin he tavallisesti odottivat…
— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.
— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.
— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.
— Eipäs, ähäh!
— Siinä hän on!
Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.
Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.
Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.
Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi, nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita tyttöön.
— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.
— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.
— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.
Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.
Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:
— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin niin ummehtuneelta.
— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi. Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen kaulaansa!
— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.
— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma! tiuskaisi Rukousnauha.
Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen kaihomieliseksi.
— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan… Tämäkin, tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno, sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.
Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita, hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti, että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne eivät ymmärtäneet.
Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.
Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka heistä suurin olisi».
UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ»
Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään seisovalle nuorelle kemistille.
— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja — jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi…
— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa, että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta, tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut, ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti Bill Roy.
— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?
— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi, rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa. Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!
— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.
— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.
— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?
— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään ollut! huudahti nuorukainen.
— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.
— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet vapautuisivat likaisen metallin kahleista!
— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet itsestään.
— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.
— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!
Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:
— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä suuren luonnon herraksi.
— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.
Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:
— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita itseään.
Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä, paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.
Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen kieropeilin irvikuvastosta.
Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille. Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat, myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan kuin meillä…
Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä. Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu, että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.
Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan, käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen. Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin, sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa. Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin, herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä…
Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella, eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.
Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta, ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat, koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia, aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.
Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen, jota ei voinut muuttaa.
Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.
Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet, herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää. Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa, huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää… Ja nyt vasta he ensikerran elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.
»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme. Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin tahtovat… Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan… Herättäjä vastasi:
»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. Te voitte surmata heidät nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi. Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman koneiston piti pysähtyä.
Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.
Valtiaat neuvottelivat.
»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme. Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia, se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan, kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.
Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty lopullisesti.
Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana syöksyivät he niitä hävittämään.
Valtiaat neuvottelivat.
»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä. »Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella. Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan päältä!»
»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta…»
»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole varaa pitää heitä.
»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi viisastuttaa…»
»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita», vastattiin.
Se oli kuolemantuomio.
»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni vielä joku huomauttaa.
»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä, jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan tyhjyyteen…»
Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut tarpeettomaksi.
Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.
Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti. Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää. Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.
Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään, ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.
»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö huomaa, että kone on vihollisenne. Te luulette, että te olette tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät loppumatonta pahojen tekojen kerää… Hävittäkää koneet ja tehkää itsestänne taas ihmisiä!…»
Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin mielipuolta.
»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.
»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan, meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»
»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»
»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!» huudettiin.
»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.
»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien yhteinen tuomio.
Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.
Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin yhteinen.
Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu. Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen näkymättömäksi.
Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään kultaa. Ja sitten…
Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla. Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden, koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.
Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.
Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat meteoreina muihin tähtiin.
Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.
Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.
Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi kiroukseksi.
Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen sisarmaa avaruudessa.
Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun, vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan…
<tb>
Vanha Ammurabi vaikeni.
Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti:
— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen
Egyptin pappien jotakin tienneen…
— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä välttyisi Atlantiin kohtalo…
Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:
— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa…
Nuorukainen naurahti.
— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma…