UPPOAVIA LAIVOJA

Kirj.

KAARLO ATRA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

I.

1.

Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta. Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, — siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat…

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä, lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he kasvonsa työstään.

— Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä lanka on niin lyhyt. — Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille, odottaen äidiltänsä neuvoa.

— Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti, puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

— Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi, sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

— Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. — Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän äkkiä sanoo:

— Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

— Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

— Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin pelkäisi sen karkaavan.

— E-en, sanoo hän naurahtaen.

— Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku hupakollensa.

— Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki laivaansa katsellen virkkaa:

— Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

— Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

— Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

— Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja hyvästä sovusta.

— Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

— Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

— Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

— En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. — Mies ojentaa kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä, virkkoen:

— Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet, mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

— Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa laatikostaan.

— Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

— Juu… Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin hyvänluontoinen… Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä tiesi.

— Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan kaataa, myhäilee vaimo. — Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli hyvä… ja äiti lienee vielä parempi…

— Hm… murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista huolehtimaan… Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja Forssnerin rouvasta?

— Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies naurahtaa:

— Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla… Eikähän se ole mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti lohdutettuja.

— Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää. Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa… Mutta ei taida tietääkään… ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

— Kuka heidät tietää, — eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti, ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin vain:

— Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

— Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa…

— Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

— Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti häneen kääntyen.

— Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

— Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

— Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän vielä lähteissäänkin.

— Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut… sanoi Ahonen rouvien mentyä.

— Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti, lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin tytön jälessä.

— Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset silmätkin… Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

— Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden lapsia… Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja sen talon osti… ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

— Kyllähän ne ajat sentään kuluvat… Ahonen tahtoo sillä sanoa jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt vaimonsa kaipaavat ajatukset.

— Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

— Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

— Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

— En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

— Samanlaista se on talvellakin… Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen puhui melkein äreästi.

— Kysyi kai vaan ilman aikojaan… tai olisiko Hilda taas rouvan poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut kolmeen viikkoon.

— Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

— Niin, kalassa… toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä… minä olen vihreä… Vielä on kesä, vielä, vielä…

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

— Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

— Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

— Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

— Hm… Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

— Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa asiaa.

— Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin tyttöjä.

— Yleensä arvellaan päinvastoin. — Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa kysyvänä.

— Katsoppas, varsinkin nykyään… Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa punnita sanansa paremmin.

— Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen todella koetti hapuilla.

— Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole varakkaita…

— No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella tuulentupien varassa kuten ennen.

— Niin tietysti… yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ… Hän epäili melkein kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

— Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä, vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

— Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa menemään…

2.

Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa. Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua, hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut. Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin. Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata, neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki… tai ei oikeastaan kukaan. Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään, selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta…

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan luulleet lasten mitään ymmärtävän…

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka, jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa. Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia, suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. — Näitä aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu. Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän tavallisesti hyräili:

"Paljon on haudattu Balkaanin santaan, toiselle puolelle Tonavaa…"

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se, että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen pihalla laulavan:

"Konstantinopolin portin päällä oli Turkin keisarin kuva ja kuva. Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru, kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat… Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä yhtään peloittanut…

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen ihmisten…

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan… Hän paheksui usein sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten, niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana ollessaan. — Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin sanoneen… Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä, ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa. Ja paljon ihmeellisempää kaikki…

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester
Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että
Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti… Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin, vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan…

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja, joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola, Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan, että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti… Ja sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän oppi tietämään minkälainen sekin oli…

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset, silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella: hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa…

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin… Eräänä päivänä uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän onnellinen…

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi, kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys… kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari Sjögren, joka Heikille saappaita teki. — Mutta Hulda ei ollutkaan konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää… Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta, sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on…

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on…

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan, vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut jotakin pahaa…

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta, vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan. Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin, kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa, niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä kauniita… ellei paljon kauniimpia.

3.

Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa. Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin, jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt, ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä, tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa… Kerran, kun eno oli ollut heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee…

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin: "Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai "kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan. Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa portille kävelemään. — Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat" mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa nähty. — Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut. Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. — Silloin on paras kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, — niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat, että hänet vietäisiin linnaan. — Rödman sanoi ettei semmoinen asia miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. — Silloin ajatteli Heikki, että Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin. — Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella, että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

— Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

— Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina ja naiset alusta aikain viipottaneet. —

— Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika olevan, sanoi kolmas.

— Voi surkeutta sentään…

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä lohduttaa… mutta eihän Jannen asia siitä parantunut… Koko päivän painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan, niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää… Hän tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja ajattelivat Jannea niinkuin hänkin… Tänä iltana hän olisi tahtonut olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä…

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.

4.

Jumala…

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen sänkyyn suoriutunut. — Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi… Mutta se ei oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa… Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt, enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle…

Jumala on rakkaus… ääretön rakkaus… niin oli äiti Jumalasta sanonut siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin. Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla. Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä, rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta…

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten. Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään. Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten pusertajana elämän kovuuden… ja se oli hänen pahaa untansakin pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa… Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki kuuli hänen hiljaa itkevän. — Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala antoi jokaiselle töittensä jälkeen, — mutta Hellforsin Väinö ja Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän isänsä olivat juoppoja maalareita… ja heidän äitinsä torailivat pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi jokaiselle töittensä mukaan…

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen, milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin… Mutta hän uskoi, että isot ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka tiesivät…

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus… iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään…

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla, että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä murskaantuneet pesän sirpaleet olivat… Pari päivää jälkeenpäin hukkui lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. —

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista, ihanaa maata…

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua… ja että
Jumala oli rakkaus.

5.

Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa. Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin. Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä henkeä myöten edustettuina.

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi, hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, — vaikka monen monet vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa. Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. — Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. — Mutta ihme oli tapahtunut. Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen puolellaan, — suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia. Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin…

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. — Ella Andersson tuskin viitsi vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä eivät luistimet paina…

… Ester Forssner… Ester Forssner…

— Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, — ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa… Sekä lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen "flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä, luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa. Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä… sillä olivathan he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta alkaen olivat he rakastaneet… ja neljä viikkoa sitten olivat he ensikerran suudelleet…

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa perille. — — —

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt, sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu lähteä liikkeelle.

— Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on
kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. —
Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva
Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

— Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä… Varsinkin tuollaiset runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

— No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä, mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja sellainen temperamentti…

— Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka, aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä…

— Hst! Hanna sinä et saa… vielä joku tuttava kuulisi.

— Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

— Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo…

— Tuolla he jo tulevatkin.

— Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

— Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

— Ainakin toivon hänen siksi tulevan, — ja se on paljon parempaa kuin huono runous.

— Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi. Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin, mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. — Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin tuli Ester Forssnerille kunnia… Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki, että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä arvan ratkaisu… kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan, kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle, että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka hetki oli saanut varoa…

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla…

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään "suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa siellä tai täällä…

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista…

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut, että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan, kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää, mumisten:

— Minkä minä sille mahdan…

— Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti, tiukasti katsoen Esteriin.

— Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän karvastuvan…

— Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni, hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi Heikille vasemman kätensä, — luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt muuttaa keppiä oikeasta.

— Jaha… nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina!
Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi edelleen:

… Jaha… Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä kuin isäsi… nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha… kuudentoista ja kuudennella luokalla… niin niin, äitisi juuri sanoikin… Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla. Käytännöllinen ala on paras nykyään…

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

— Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään katosivat hänen kasvoistaan.

— Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi äitiäkin auttaa…

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi nousta portaita.

— Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi kauppaneuvos äidille,… kun on niin kasvanut ja punaposkinen… Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua… Tulee kai isäänsä. Niinpä niin… hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä… No, hyvästi vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja kalpea… raukka.