— Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.

Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:

— Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät päästäni, sanaini tähden.

— Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka — ja eihän totuus pala tulessakaan. —

— Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.

Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta vailla.

— Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.

— Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia, ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.

— Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, — tarvitseeko minun tässä tehdä teille tiliä mistä syystä.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta lisättiin: — Sehän on ymmärrettävä asia…

Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.

— Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä kerralla. — Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen on hänen henkevä innoittajansa.

— Älä nyt aina puhu taiteilijoista!

— Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.

— Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.

— Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti
Heikki.

— Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen elämäänsä ja elämäntyöhönsä.

— Hyvä, hyvä, huusivat pojat.

— Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla oli taas puheenvuoro.

Tarjoilijat tulivat laskuineen. — "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.

— Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme, torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:

— Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki päästä.

— Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti
Antti Wiljakka.

— Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.

Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.

Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.

II.

1.

Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa, joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala… Minä hukun, minä hukun…

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan hyvin… Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis ollut mitään surtavaa. — Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin… Elämä tulisi kylläkin menemään rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut… nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus, johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm… eihän hänellä oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista, jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut… Mutta tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt toisin. Elämä oli sellaista… Kuinka moni hänen entisistä koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

… Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat selvästi vieläkin… niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä unen… Jumala, hyvä Jumala…!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat, sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin: lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka pimeässä itkee äitiänsä…? — — —

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum…!

Eikä mitään toivoa.

Hm… Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi. Ja vielä oli jäljellä nautintoja…

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut huomaamaan särön sielussaan… ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto… kun hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.

2.

Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt. Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon oli muuttunutkin… Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut? Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen, tutkintoja hän oli suorittanut…

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt…

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein pakahduttavaa…

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta. Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio muitten silmissä kuin omissaan…

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

… Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä viha, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja, lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja, ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja, joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen, mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa, että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet, kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa… Vaikka eihän vahinko noille rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta oikeisiin asioihin… teetä, valoa ja musiikkia…

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti viha, jo koulun penkillä kylvetty viha, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä taistellaan vallasta!

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen, vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten kuumennettiin. — Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret, useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin "taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide on helpointa ymmärtää. — Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse! Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä, rakkailla ihmisillä… Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi…

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan, julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän, eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin nimeltä. — — —

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin… Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner… jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester Forssner… notkea, kimmeltäväsuomuinen… Mikä hän oikeastaan olikaan sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu… Arvoitus…

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston piirustussalissa.

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli elää, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä", lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon, "polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja verestä"… kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä… ja kun elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä, ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa… Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi kuvia…

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut…

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden kukoistavia perikuvia olleet.

… Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja naisia, niinkuin luuturiepuja. — Heitä oli pitkä jono ja heihin liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä mukaan… Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset, sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla nimillään.

Rakkaus…! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi…

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta kuin uroksesta ja naaraasta… Kaikki mitä siihen lisättiin se oli pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä, perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä, jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt, kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa…

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan…

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen… Mitä he olisivat odotelleet! Ketä liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista", jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa. Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta, jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään nostivat.

… Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester, tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. — Toverit varoittelivat Heikkiä usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi parjattu, ollut uskollisista uskollisin…

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. — Alituiseen hän oli myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta, jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai aina tuntea tulleensa liian myöhään…

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. — Mutta vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa… Heikki oli ollut onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! — He eivät edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet, mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään levottomuuteen…

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: — Ai niin, sitten siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin sanoi hän ylenkatseellisesti: — Mikä ihastuttava! Tuollainen toreadore… jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit…

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja välinpitämättömänä: — Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

— Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan sakkiin, tuollaisiin…

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

— Ja ketä se liikuttaa?

— Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

— Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

— Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

— Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta, missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

— Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

— Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

— Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren hovikumarruksen, jatkoi: — Minun herrani ja mieheni! "Minun vaimoni…!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

— Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista kunnioittaa.

— Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti. — Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti kutsuu minua omaksi vaimoksensa…

Heikki tulistui.

— Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti. — Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet kuvitellut olleesi minulle?

— Ester Forssner… Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä. Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa…? Oh, se oli ilettävää kaikki… Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa… Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä särkevänsä kaikki vuosien kuvat…

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken äänettömyyden jälkeen hän selitti:

— Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista: kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä, jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua liittää sanan autuas… Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa, joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän Wuolle viipyy…?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle…"

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän oli kuin pieni paholainen…

— Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

— Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. — Ja rajoita tai ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo olevan lähellä.

— Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan mahdoton.

— Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

— Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja masentuneesti.

— Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa, jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne vihasta hehkuvat.

— Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun vaimosi — niinkuin sinusta on kauneinta sanoa — että sinun vaimosi on viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa. Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan hämmästelee seuraa, jossa hänen vaimonsa sanoo olleensa — ja lopuksi ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

— Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: — Ja se on niin häpeällistä!

— Jo riittää! Oletko sinä hullu? — Heikin kasvoille nousi tummaa punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. — Ester ei ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

— Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa… Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta jälessä…

— Ester…!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

— Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman tahansa…

— Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki väliin sanotuksi.

— Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen. Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion, jakaen sen tietensäkin toisten kanssa…

— Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano… sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän vieläkin:

— Sitä, kun sanonkin…

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan… Hän ei nähnyt minnekkään… hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle… hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä etääntyi… Mitä hän aikoi sanoa…? Mitä se olikaan…? Mitä hän olikaan kuullut…? Ja mitä…? Jakaa, jakaa… Kuka? Kuka? Hän huutaa suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa…

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on järjestyksessä… ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei siis ollut tapahtunut… Ja kuitenkin…

— Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään, niin hän jatkaa: — Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua. Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

— Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen: tai edes tenori… tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

— Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on… mutta eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

— Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki selitellä.

— Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton…

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn, jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti rauhalliselta. Surulliselta.

— Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

— Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. — Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni sanoa: väkivaltaisemmin… niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt… Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa heidän välillensä… Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

— Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin sanoaksensa.

— Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä hymyillen.

— Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

— Kenties…

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi… Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan…

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

— Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

— Hänen kanssaan…

— Niin…

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

— Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit… Sinussa on kaikki liian kaunista… Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan kuolleen luota…

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo. Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko…

3.

Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen sulkeutunutta ovea.

… He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa menemään…" Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa, mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei enää näykään… Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka… Ester ei ole millänsäkään, vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee iäksi, iäksi… eikä Ester ymmärrä sitä…

… Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva… Ester lepää hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena. Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin kuiskaa hän: "sinä olet niin… virheettömän… kaunis…" ja hänen huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää… Se on Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan olennon rintaansa vasten…

"… Sinun vaimosi…!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu. Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta…

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen… ja hävittäminen. Hän, Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus, eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi… Heillä oli eilen sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin viisautta…

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta siellä ei ollutkaan mitään… Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan. Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu, ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan, kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin, näkyisikö Esteriä… Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

— Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen ollut laivalla Esteriä saattamassa.

… Esteriä saattamassa…!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta… Mutta näin pianko se olikin tapahtunut… Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa, Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana ryöppynä…

— Sitähän minäkin, — vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja vastasi:

— Antaa menevien mennä… yksin tai yhdessä…

Antti säpsähti.

— Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

— Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

— Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et vilustu… tai saa nuhaa… Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta
Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse
Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

— Kas vaan! — hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen suurenmoisesti, — ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan. Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä…

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

— Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla heittäytyisivät… ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

— Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

— Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä tuollainen mies naiselle on… Jos te sen ymmärtäisitte, niin ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

— Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

— Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

— Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

— Turvattomia naisia, nauroi Antti. — Mennään alakertaan syömään. Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta naiset niin paljon pitävät… ellemme juo kumpikin aivan käeksi itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä…? Elämä oli paljon antanut niinä vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon odotettu. Hm… Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien… mitä? Varmaankin sitä "sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat, mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli. Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse… Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko aikakaudella…

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja tulevaisuus… niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin…

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi suden eikä lampaan puolta… ja Aino Kajava sai vieraakseen erään kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin, trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja vaikeni hetkiseksi.

— Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen, tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

— Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn runot, sillä se on vastuunalaista…

— Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi vakavana:

— Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli hänelle liikaa.

— Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa olisi heitetty kylmää vettä.

— Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä
Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

— Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat, silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina niin yllättävä…

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia epäkohteliaisuudesta:

— Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin olisi joutunut karhun pesään.

— Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli uusi viinipullo. — — —

Olihan kaikki hyvin…

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa, tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa… mihinkään… Jumalaan… rakkauteen… isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester… Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä, ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa. Niin niin… eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä hänellä enää oli.

Vanki, vanki… Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä. Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt…

— Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat tulevat kuin vuorten alta.

— Heikki, sinä olet sentään… Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

— Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

— Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa…?

— Maljasi!

— Ha, ha, haa!

Ilman uskoa… mihinkään… mihinkään…

* * * * *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää, vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten… Ja lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm… Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki oli hyvin ystävällistä… Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty: otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia… mutta oli niin paljon muutakin. Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat… Kaikki oli viety, mutta mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan. Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus… Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa… Kuka jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto…

4.

Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen. Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan. Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä, raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä laivalla. —

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta. Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain… Syyskuun alkupäivinä uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa…

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

— Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi lankkukäytävää pitkin laivaan.

— Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään rientävästä tenorista.

— Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. — Kun hän on juuri mies parhaassa iässään.

— Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan
Heikin vieressä.

— Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. — Jossakin saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

— Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin kanssa.

— Niin kai tavallaan… Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut.
Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

— Ai, ai, kuinka kevyttä sentään… Mutta pitihän neiti Forssnerin tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

— Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu…

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva Forssner oli muuttanut Helsinkiin. — Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester odotti lasta. — Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt, kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra Seger tuntisi hänet… Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut… Kun he ensi kerran olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma, että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä… Epämiellyttävä hän ei suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten, tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua… Koulutyö oli tuottanut hänelle paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut toivoakaan. — Ja kaikki muu… se, että hän oli nuoruusvuosinaan hiedalle rakentanut… se oli hänen oma syynsä… jos syystä voitiin ja voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut…

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

— Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen tavanneet.

— Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. — Alituiseen matkoilla ollen tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia, kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. — Suokaa anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. — Hän näytti jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.