— Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä… koetti Laulainen puolustaa itseään.
— Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina. Näinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä miesten väittelyä.
Emännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja virkkoi:
— Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun puheestani.
— Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan, sanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut kansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät suostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun ostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja jos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.
Laulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:
— Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon kansakoulun puolesta?
— En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa olisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.
— On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut sellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun siihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.
Emäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:
— Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.
— Mitähän olisitte sitten nähnyt?
— Sanonko suoraan ajatukseni?
— Sanokaa vaan.
— Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi, eikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se on sanottu.
— Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.
— Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo sanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin kaikki hyvin.
— Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään. Talon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa emäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.
— Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin nytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.
— Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo, niin sitten ehkä.
— Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka olisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.
Laulainen muisti Samulin ja virkkoi:
— On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.
— Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.
— Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.
— Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja muita pieniä merkkiä, kehui emäntä.
— Saattaapa tarkkakin silmä pettää.
— Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.
— Joko emäntä on nähnyt unenkin?
— Näin mennä yönä aivan merkki-unen.
— Kertokaapa, millainen se oli.
— En minä kerro, nauraisitte sille.
— Enkä nauraisi.
— En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.
— Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.
— No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.
— Vai lukumiehen.
Laulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan uniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää kertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen sijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei Laulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä sai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin tyytyväisenä koulupaikkaansa.
MITÄ MAHTOI ANNA AJATELLA.
Tämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä oleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt ja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina pysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse sattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna, sillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan, joka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi auki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua puheelleen, jos oli mitä asiata.
— Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti illalla? kysyi Anna puheen aluksi.
— Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.
— Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?
— Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja muita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.
— Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?
— En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.
— Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko puhetuulelle?
— Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat toteutuneen.
— Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.
— Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla perää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.
— Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka oli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle nähneensä?
— Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.
— On se kertonut, epäili Anna.
— Ei kertonut, aivan varmaan.
Laulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta oli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:
— Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että ylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita näihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle tutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti kannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.
— Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi ajatteli vielä tuota uni-asiata.
— Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen perustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen selitystään.
— Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.
— On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä ensimäiseksi kansanopistoon?
— En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.
— Annaa minä ajattelin.
— Miksikä minua?
— Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että siellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.
Anna naurahti ja kysyi:
— Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?
— Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua osaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.
— Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,
— Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut, että jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.
— Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole muuta apua, kuin että luetaan valmista.
— On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä lahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja: "Neuvonantaja nuorisolle" ja "Tintta-Jaakko".
— Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi
Anna.
— Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: — Tähän kylään antaisin paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.
Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan ja virkkoi:
— Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään. Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.
Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan. Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina kuunnella isännän puhettakaan.
Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa. Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.
Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan kammarista tyhjiä kuppia.
— Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli
Laulainen toivonut.
— En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää sanomalehteen.
— Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin, niin sopii lopettaa myös.
— Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen toivossa että Anna kieltäisi.
Mutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän sanoi:
— Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan eihän sitä osaa oikein kertoa.
— Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen teeskennellen.
— Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:
— Sitten se pitää äidille lukea.
Laulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä esille.
Tästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi puhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: "Kansanlasten kasvatuksesta". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä kirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen alla. Jospa hänkin panee alkuun että "kirjoitti —laine—". Mutta eihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi nimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon kauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.
Hän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle paperille näin kuuluvan ilmoituksen:
"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain
Wilhelm Laine."
Silloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan esitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli syrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan pyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin luettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain, aina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän oli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut nukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.
Kirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi muistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni, mutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei aika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä mäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta merkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen isoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin tänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot. Talousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä kaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin päistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan syrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin "tamman mahaksi", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä muutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä kertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan lehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu parhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun paimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut. Yöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille tietymättömille.
Kokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja, että Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden vaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.
— Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja lisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.
— Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin minä, sanoi ukko.
— Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan joku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos minä koettaisin kirjoittaa.
— Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi että niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan niin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä kertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin rakentaa.
— Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli hyvillään, kun sai ukon suostumuksen.
Tuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse
Niiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.
Ennen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun sattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja nimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.
Viikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten hauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt hän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi lehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän ilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja sitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin oikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.
Hyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut pienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan. Täytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike oli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut kirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden kohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia oli useita "Neuvonantajassa nuorisolle", kun vaan nyt Anna ne oikein ymmärtäisi.
TOIMITTAJAN LUONA JA KIRJE ANNALLE.
Maalla asuvain mieleisin virkistysmatka on käydä kaupungissa. Sinne Laulainenkin vapaaksi päästyänsä riensi, vaikka muut sieltä parhaallaan maalle muuttivat. Ei siellä monta päivää aikonut Laulainenkaan viipyä, sillä ei ollut paljon tuttavista, eikä asioistakaan. Tärkein asia oli käydä maisteri Vipusen luona, joka toimitti "Sanomia Savosta"-lehteä. Oli kysyttävä tokko nuo pitemmät kirjoitukset kelpaavatkaan lehteen, kun ainoastaan uutinen Leppämäen koulun perustamisyrityksestä oli painettu.
Maisteri tuli tervehtimään reippaana, kuten tavallista ja kysyi:
— Joko siellä maalla on täysi kesä?
— Ei aivan täysi, vaikka hyvällä alulla, vastasi Laulainen.
— Vai niin. Mutta yhäkö niitä lapsia pitää opettaa? Eikö niiltä jo pääse muihin puuhiin?
— Kyllähän niiltä lapsilta jo pääsisi, vaan mitäpä muuta minä osannen puuhata, paitsi tavallista työtä, vastasi Laulainen vaatimattomana.
— Johan nyt Laulainen kursailee joutavata, nauroi toimittaja.
Esitelmiäkin olette pitänyt.
— Niin, siellä sydänmaalla, vaan kelvanneeko tuo enemmän ymmärtäväin luettavaksi.
— Kyllä se kelpaa, lohdutteli toimittaja. Panen ehkä pääkirjoitukseksi, kun tilaa tulee. Se on jotenkin sujuvasti kirjoitettu. Meiltä maisterimiehiltä ei aina synny sellainenkaan.
— Ei toki pidä pilkata, sanoi Laulainen, vaikka mielellään uskoi toimittajan sanat todeksi.
— Ei siinä ole pilkkaa, vakuutti toimittaja. Tieteellisesti etevämpiä kyllä ovat, mutta kansantajuisuutta puuttuu, jota näin maaseutulehdeltä vaaditaan.
— Ettäkö aivan korjailematta kelpaa painettavaksi? kysyi Laulainen mielissään. En ole ennen näin pitkiä kirjoituksia kirjoittanut, enkä ole niistä niin varma.
— Aivan korjailematta, paitsi mitä vähän poistelin kielivirheitä lukiessani, hyvitteli toimittaja.
— Sepä hyvä. Mutta mitä toimittaja ajattelee siitä nimenmuutto-ilmoituksesta?
— Mitäpä minä siitä. Jokainen on nimensä herra ja tekee miten tahtoo. On vaan ollut lähettämättä kirjapainoon, kun ei ole sekään kirjoitus vielä sopinut. — Mutta nyt minun pitäisi puhua eräästä toisesta asiasta, vaan on mentävä ensin toimittelemaan muita asioita. Tulkaa päivällisen jälkeen uudestaan, niin sitten puhutaan niistä.
— Kun saisin tietää vähän asian suuntaa, uteli Laulainen.
— Asia on sellainen, että tarvittaisiin maaseutuja tunteva mies avustamaan arpajais- ynnä muita hommia, selitti toimittaja kiireessä.
— Kyllä minä niihin olen valmis, lupasi Laulainen.
— Sitähän minäkin. Hyvästi siksi, kunnes taas tavataan.
* * * * *
Iltasilla, toimittajan luota tultua, istui Laulainen kirjoittamaan kirjettä. Hän oli saanut toimittaja Vipuselta mieleisiä tehtäviä, joissa viipyisi pari kolme viikkoa. Nyt oli ilmoitettava Leppämäen kylälle, ettei hän voikaan tulla sinne niin aikaiseen kuin oli luvannut. Kirje olisi ollut kirjoitettava joko Kokkoselle taikka Niiraselle, mutta vielä mieluummin kolmannelle. Nythän siihen sattui oikein sopiva tilaisuus. Tarpeellinen asia vaan alkuun ja sitten muita asioita niin tuttavallisesti kuin vaan vähänkin uskaltaa. Hän alotti:
"Neiti Anna N.
Pyydän, ett'ei Anna pahastuisi, jos näin vähänä tuttavana rohkenen tulla kirjoittamaan. Olen pakoitettu kirjoittamaan jollekin ja kaikkein mieluummin kirjoitan Annalle. Asia koskee minun sinne tuloani. Lupasin näet tulla parin viikon perästä ja ennätin sen ilmoittaa lapsille, mutta täällä kaupungissa sain muita tehtäviä, joiden vuoksi tuloni myöhästyy viikon tai kaksi ensimäisestä määrästä. Jos Anna on hyvä ja ilmoittaa tämän muillekin, ett'ei minua luultaisi puheeni pettäjäksi. Viipymiseni syynä on se että minut pyydettiin matkustelemaan täällä rikkaimmissa kylissä keräämässä arpojen tilauksia niihin suuriin arpajaisiin, jotka pidetään ylioppilasten kesäjuhlan yhteydessä, Virtasalmen pitäjässä, jossa olen ollut opettajana. Kun olen tältä ensimäiseltä kierrokselta palannut, on minua pyydetty erään maisterin opastajaksi luentomatkalle äsken mainittuun pitäjääseen, jossa kaikki kylät ja taipaleet ovat minulle tuttuja. Tämä maisteri kuuluu pitävän luentoja kansanopistosta ja lainakirjastoista ja kehoittaa niitä kannattamaan ja hyväkseen käyttämään. Tämä on nyt sitä samaa, josta puhuttiin siellä, muistaahan Anna. En tunne vielä tuota matkatoveriksi tulevaa maisteria, mutta kesäasunnon jo tiedän ja käyn häntä puhuttelemassa tällä ensimäisellä matkalla. En voinut kieltäytyä näiltä matkoilta, sillä pidän ne hyvin tärkeinä. Näistä arpajaisista saaduilla varoilla autetaan kirjastojakin. Koetan pitää huolta, ett'ei Leppämäenkään kylä jäisi osattomaksi. On minulla jo siihen kirjastoon muutamia kirjoja, jotka tuon tullessani ja ehkä saan vielä lisää.
Noista arpajaisista kehutaan tulevan suuremmat kuin mitä täällä on milloinkaan nähtynä ja sen vuoksi ajattelin tässä ilmoittaa erään toivoni, nimittäin sen, että jos Annakin tulisi niissä käymään. Saaneehan sieltä jonkun talon tyttären matkatoveriksi. Ei tämä matka tule paljon maksamaan ja kyllä minä pidän perille tultua huolen kaikesta. Anna ei arvaa, kuinka iloinen olisin, jos tämä pyyntöni toteutuisi. Siihen toivoon minä jään ja olen odottamassa.
Olisi vielä paljon kirjoitettavia asioita, mutta tämä kirje näkyy venyvän kovin pitkäksi. Ehk'ei Annasta ole suotavaakaan, että kovin pitkälti ja tuttavallisesti kirjoitan. Lopetan sen vuoksi ja pyydän että Anna parillakaan sanalla ilmoittaisi onko tämä kirje saapunut ja miten siellä jaksetaan. Sopivin olisi osoittaa kirje Virtasalmelle, että saisin sen toiselle kiertomatkalle lähtiessäni.
Terveisiä kaikille.
Vähä tuttavanne
Vilhelm Laulainen."
KERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.
Muutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli jättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli keräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen summa supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä voittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin, että väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta ja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää tyhjempi tulos, että "kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja ostetuksi".
Tällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat sanoneet heti suoraan, ett'ei tule mitään, mutta siihen sijaan arveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan, että ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden asemesta pienenkään lisäyksen listalleen.
Väliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan jotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat arvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.
Laulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava maisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli lähettänyt kirjeen, ett'ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä selkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli, että samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa yksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett'ei ne ole oikein hyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja soutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla. Laulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin ylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita alkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän. "Jos saan luvan kysyä, onko herra…". Niin se pitää olla, eikä että "tekö sitä olette".
Taloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.
— Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan sanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.
Ihmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja koputti ovelle ennen huoneeseen astumista.
— Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.
Laulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan taitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra ehätti kysymään mikä asia.
— Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä… täytyi Laulaisen alottaa aivan valmistuksetta.
— Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se minulle taikka…
— Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se… sen niminen?
— Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko tähän vastattava, taikka muuta…
— En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä esitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten opettaja.
— Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.
Hän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan. Laulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi, että toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta oli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden suojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan tasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.
Maisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen oli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin juro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta sitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa. Kirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun päästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:
— Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.
— Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä vuotena kierrellyt.
— Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat lainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.
— Luulenpa nekin tuntevani.
— Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka monta päivää meiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa kylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme vaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.
Laulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili kuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta. Kokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja, millaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen innostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo vetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa oleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen huomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina väliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto hiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen että se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun siihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään lintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän varovammin.
Kun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli toinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän ohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta herrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä ylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin Laulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen kesää viettämään.
— Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja perehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja kasvojen liikkeitä sanojensa apuna.
Laulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin tarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:
— Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli päätänsä.
— Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja siellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo, eikä sisämaa.
— Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti Laulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot rannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli lammit.
Hän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä rantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen. Kuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana säilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat lumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen "huippukin", jonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.
— Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän noin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat sentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat ihmiset.
— Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää luento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun kyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka näille voi pitää luento Runebergistä.
— Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä, tunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät luentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa täyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin kouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.
— Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä tutustua. Mikä sen kylän oli nimi?
— Leppämäen kylä.
Herra kirjoitti nimen taskukirjaansa.
— Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.
— Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä jalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.
— Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi
Laulainen.
— En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta ilman että olla siellä.
— Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen tilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.
— Jaa'a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi lyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi markkasen.
Laulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli ihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero. Sepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli ensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.
Hän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.
— Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.
Laulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää. Hän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä hauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän selitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:
— Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat menevät vieraan osakunnan juhlaan?
— Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg on vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett'ei kärsi tulla suomenkieliseen juhlaan.
— Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.
— Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.
Laulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut. Ystävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa muistossa ja hän päätti puolustaa.
— Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja luentojen pitämisestä?
— Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä vaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että he ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.
Laulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:
— Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää olevan aivan eri mielipiteet?
— Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano kannattavan valmistaa yhdelle miehelle.
Laulaista nauratti.
— Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin mukaantuvat.
— Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on kaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut, ett'ei hänen kanssaan voi pitemmältä keskustella.
— Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei ollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.
He kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri kääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään tuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa maisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin kohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän varmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.
KYYDILLÄ AJAESSA.
Virtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri Eskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa alkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili päiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet. Laulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei ollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se tosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen seurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.
Kyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa vieraspuolelle.
— Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.
— Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.
Laulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui ennen.
— Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia alas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa matkan perille päästyä juomarahaa.
Väkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä ja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä. Poika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.
— Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.
— Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.
— Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.
— Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja alkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.
Laulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut monta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena hevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä kertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä vähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa vakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.
Pian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa isänmaallista laulua, kysäsi pojalta:
— Osaatko sinä laulaa?
— En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.
— Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri.
Oletko sinä käynyt kansakoulua?
— Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne tulin.
— Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan niissä olet käynyt, uteli maisteri.
— Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi kajauteltiin.
Laulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun laulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei poika häntä tunne.
— Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.
— Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.
— Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä kirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja lukeaksesi?
— Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi, vastasi poika.
— Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.
— Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.
— Mitäs kirjaa sinä pyysit?
— Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.
— Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia ovat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.
— Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.
— Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet kuullut sitä tupakka-runoa?
— Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.
— Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?
— Ei se sen pitemmältä kuin että "monta on piippua pilattu karetsia kaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna" — ja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.
— Oliko sillä omiakin laulujaan?
— Ainahan se niitä tekasi "talon tarpeeksi". — Mitenkä niin, "talon tarpeeksi"?
— Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko laulun ja tekee toisen.
— Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.
— Muistan montakin, kehui poika.
— Laulapa nyt yksi, että kuullaan.
— Ne ovat vaan näin lyhyviä että
renki se kyntää körnöttää, tupakkata vetää vörnöttää, va'on päässä istua vetkottaa syöntiä o'ottaa ketkottaa.
— Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi maisteri.
— Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.
— Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:
Piiat ne päivällä kikattaa, yökau'et pimeessä sipattaa: vuo'en päästä itkee vurnottaa, leipää kerjätä kurnuttaa.
— Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada puhutella. Onko se meidän matkan varrella?
— Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja matkat.
— Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri. Haluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat vanhaa suomalaisuutta.
— Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin ovat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja miehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.
— Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.
— Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi lyhyesti Leppämäen Kokkosesta.
Kyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin vastamäen tullessa kävelemään.
— Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.
— Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti
Laulainen.
— Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se ihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan ja lopetetaan nämä kokouksetkin.
Pojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.
— Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?
— Kierremäki se on.
— Onko siinä muita taloja lähellä.
— Onhan siinä monta taloa.
— Onko niissä paljon nuorta kansaa?
— Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät siihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.
— Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin pallonlyönti ja hyppiminen?
— Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.
— Eikö siitä enää saa olutta?
— Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se "tihrus" kuuluu luotettaville miehille pistävän salaa putelin.
Poikaa nauratti tämä ilmoituksensa.
— Mikä se "tihrus" on?
— Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä "pennin pyörittäjäksikin".
— Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?
— No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä pyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet väärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti poika lopuksi.
— Kehuuko se niillä?
— Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä saapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.
— Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?
— On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika, vaan rikkaita niistä siltä tulee.
— Onko se tytär käynyt koulua?
— Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin harjukas!
— Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko keskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi osastoa kirkonkylän kansakoulua.
Pojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla kyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.
— Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi sitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.
Pojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:
— Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.
— Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.
— Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista poikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.
— Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin täytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.
Loppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti väittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa, jos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta juurtumaan.
— Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi astuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.
MAJATALON JOUKOT.
Kierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä matkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse kyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen kirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:
— Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia runoja, joita sopii laulaakin.
Poika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli kyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten huolimattomasti taskuunsa.
— Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.
— Kyllä se siellä… Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.
Laulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti maisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.
Ei maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta hän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä. Lopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi:
— Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin kokoontumispaikka.
— Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä otetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.
— Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä on vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän tutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että lähettää tyttärensä kansanopistoon.
— Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.
Isäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää alottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta tavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta kuulu tarvitsevankaan.
— Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti maisteri.
— Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten matkustaa?
— Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.
— Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en niistä ymmärrä.
— Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta puhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään ja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?
— Ky-kyllä minä vähä…
— Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona puhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.
— Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua käsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon rahoja pyörittelevän.
— Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä tarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan sanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?
— Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn kutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.
Maisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin poikineen.
— Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti maisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että tänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla keskustellaan. Osaatko näin selittää?
Poika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia, mutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.
— Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on käynyt koulua, alotti maisteri.
Vänninen katsahti epäillen puhujaan.
— Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne lähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule kalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.
— Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta pääsee?
— Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat rakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja yleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.
— Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne nykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni lisää odottelematta ulos.
Laulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän on yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä, vaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan. Maisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:
— Oletteko tämän talon neiti?
— Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento oli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.
— Kuulin neidin käyneen kansakoulua.
— Kyllä minä kävin.
— Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä kansanopistoon.
— Vai puhui herra isälle niin.
Hän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla äänettä, vaan jatkoi edelliseen:
— Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen keskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.
— Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi mielipahaa.
— Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin ikävästi tehty isältänne.
Tytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:
— Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.
Kahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi vähän kirjoittaa.
Laulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa noutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:
— Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?
— Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi
Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.
— Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.
— Jo se vanhin toi mennä kesänä.
— Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.
— Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.
— Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?
— Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.
— Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?
— Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti pois.
Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje. Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin. Tullessa oli sen kuullut.
Laulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle pitkälleen, johon kohta nukkui.
Jonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli isänsä ohjaamana huoneeseen.
— Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt sanoja levittämässä.
Laulainen kävi ilmoittamassa.
Maisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa puhuttelemaan.
— Aikoivatko tulla?
— Niin sanoivat, että pitää tulla.
— Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan, taikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja ja vielä kovat kannet.
Pojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:
— Kirjan minä otan.
Poika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän tyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa tulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:
— Sepä poika otti mielellään laulukirjan.
— Niin otti poika, mutta…
Pitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja poika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.
— Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.
— Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan, puhui poika tuskin kuuluvasti.
— Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?
— Jos 50 penniä.
Vaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä ja pojan poismentyä hän virkkoi:
— Siinä oli toinen samaa lajia.
— Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri huomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?
— Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika varmaan valehteli hänen pakoituksestaan. — Mutta ei puhuta enempää siitä asiasta.
LUENTO JA VÄITTELYÄ.
Vähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin tultua oli jo useita kymmeniä.
Maisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi isänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa laulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat emännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan virsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun tuntemattomista kirjoista pitäisi "veisata". He luulivat tulleensa raamatunselitykseen.
— Hyvät kansalaiset!
Tämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että "muutahan tämä on, mitä lienee" ja asettuivat uteliaina istumaan.
— Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne monet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi kansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja osaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.
Näin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen kansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan ajoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät virkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa omain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten uusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti, ett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä, eivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin katsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän harmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella. Eihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista puhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat, että Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin, mutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan tuntemattomia olentoja.
Maisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja rupesi kiirehtimään.
— Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan sivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole loistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on meillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan. Täällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja pitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän tarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän se on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja opettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla lainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti ole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin, jotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen korjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen kautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä yksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää meissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko nukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa, niin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen kotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia kansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat isänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot kansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia yksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista tekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.
Maisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan. Monet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä vaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.
— Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi.
Toivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.
— Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori isäntä.
— Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet haluavan mitään vastata.
— Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä rykäsi ja virkkoi:
— En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin kirkonkylän kirjasto.
— Minkälainen se on?
— Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin lainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan minkäänlaista postillaa koko kirjastossa.
— Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat täytyy olla omat jokaisessa perheessä.
— Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja tarvitse.
— Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä tarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa, joka kaipaa kevyempääkin lukemista.
— Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika yhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.
— Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?
— Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan tuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja lehmänkarvoja suuhun tukkivat.
— Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole taiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.
— En minä tarvitse sellaista oppia.
— Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?
— Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa, sanoi toinenkin isäntä.
— Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi maisteri vähän tyytymättömänä.
Kukaan ei vastannut.
— Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole ketään, joka kansanopistoakaan suosisi.
— Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä ikäänkuin kylänsä puolustukseksi.
— Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule selvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy uskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan. Jospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos maltatte kuunnella.
Hän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa käynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat kaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät, että kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.
Lopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain varaan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he malttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti myötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi erään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi tahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti pojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin majatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.
Nyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen mielihyvällä ja samalla surkutellen.
* * * * *
Viimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista syödessä virkkoi maisteri:
— Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on maantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia kotinurkkiansa.
— Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin kylään pitäisi saada kansakoulu.
— Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa, arveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se tapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana tuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan saarnakirjoja.
— En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.
Hän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna paljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri antane mitään arvoa.
Maisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:
— Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe. Hänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan, mutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että maalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole aivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin poikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista kertomuksista, jotka ovatkin hyviä.