— Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista, väitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset kirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.
— Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin naurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi roskaa.
— Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä maisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä kirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta, taikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna temppelin seinälle sopimaan.
— Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun uskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka kauhistuttavaa, vastasi maisteri.
— Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä tällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole yhtään.
— On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että vanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä ajatuksiansa julkisuuteen.
— Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen hyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle kannalle.
— Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi maisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän suhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven edistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin päästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän talon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne tarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä ensinkään tyhmältä.
Maisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä uskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja virkkoi:
— Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat kotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian edesauttamiseksi.
Maisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä, vaiko tahallaan.
— Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on jesuiittain oppia.
— Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä harjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten mistä se syntyy.
Lopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.
PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.
Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä tämä hiottaa".
— Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.
— Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.
Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää rannalla olevasta talosta.
— Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä kyselemään, vai astutaanko suoraan.
— Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.
He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa, ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia. Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:
— Mutta mitähän tämä merkitsee?
— En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.
Hänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut ohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi jouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi tapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut vieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän, että arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta pidetään.
— Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat odottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa ovia kammariin.
Isäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti sanaa juoksuttamaan.
Odotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti laittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää paistaa "lettuja".
— Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli maisteri syödessä.
Luvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.
— Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen emännältä.
Tämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:
— Kyllä se toki jaksaa.
Laulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.
He olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta vauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.
— Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä.
Ei tämä ole se entinen isäntä.
Tarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan. Se oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne, itsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se oli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin tavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut tiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen arvelun oikeammaksi.
Nämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa, kun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen sydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan esitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan, samalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.
— Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän emäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme kiittää kylliksi.
— Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään, heittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. — Niin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen. Näissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa, vaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra kaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin, kun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että ohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.
— Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta vähemmän aikaa tämän talon omistajana.
— Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori leski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri pitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät, että nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan tänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo entisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä kuin aikaisiksi joutuvat.
Emäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla lisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi velvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka otsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut näönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua lähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä saattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa. Hurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan istuimeksi, itse istuen venheen perään.
— Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen lähdettyä liikkeelle.
— En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.
— Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka kansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa puhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi se yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa maanmies-osastolla.
— Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui
Hurskainen.
— Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on tuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois kuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.
— Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.
— Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?
— Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat miehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä… Ei… valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka on aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen yöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle, vaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä vielä vanhaan tapaan tuolla "panoraamassa" ja… missäpähän, niin mielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä esittelee, niin selkänsä kääntävät.
Laulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi painavan alas ja myrähteli vaan että "hm, vai niin; hm, vai niin" — ja kääntyi katselemaan järven rantoja.
Hurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko järvimatkan.
— Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua, kasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.
— Minunko kyytipalkka? kysyi Hurskainen leveästi nauraen. Jos minä, isäntä-mies, ottaisin kyytipalkan, niin maisteri varmaan ihmettelisi summaa. Mutta minä en ota kerrassa penniäkään. Sanon vaan, että jos matka sattuu vastakin minun kotini kautta, niin terve tuloa.
— Kiitos sitten avustanne, muuta minä en voi, sanoi maisteri ja heitti hyvästit.
Vähän matkaa kuljettua hän virkkoi:
— Olipa siinä inhoittavan itserakas mies.
— Minä jo tiesin sen vanhastaan, sanoi Laulainen. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitenkä noin kelpo ihmiseltä näyttävä emäntä on voinut ottaa tuollainen miehen.
— Se on hyvin tavallista, sanoi maisteri. Se todistaa vaan sitä, että naiset eivät osaa antaa niin paljon arvoa miehen älylle kuin sen ulkonaiselle korskeudelle.
— Ei toki kaikista naisista voine niin sanoa, sanoi Laulainen ajatellen yhtä, jonka luuli osaavan antaa arvoa älyllekin ja tämän lisäksi Putkinotkon emäntää.
— Ei ansaitse eroitella, väitti maisteri jyrkästi. Nainen tahtoo olla joko miehensä oikkujen orja, taikka että mies on hänen oikkujensa orja. Ehkä yksi sadasta ymmärtää ja toivoo saavansa tasa-arvoisen elämän kumppanin.
— Kovin huonoiksi maisteri ajattelee naiset, sanoi Laulainen koettaen lyödä asiata leikiksi. Ei ne toki silloin ajattele itsensä taikka toisen orjuuttamista, vaan rakkaushan se on joka vetää.
Maisteri ei ollut leikkituulella.
— Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on rakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen toistakin taipumaan.
— Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.
— Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana oleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.
Laulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle ja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota niin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin… Tämä koski kaikkein kipeimmästi… Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän sanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden tutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.
Maisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät olleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan kaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän ystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys kylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.
Jo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa oli ollut aikomus levähtää.
— Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on tavattuna? kysyi maisteri.
— On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin kohdellut, vaikka on jo ikämies.
— Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan tuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos tapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus savolaista talonpoikaa kohtaan.
— Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.
Puhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.
Hän ajatteli, että kun nyt Juutinen arvaisi puhella niin maisterin mieliksi, ett'ei se todellakaan pääsisi kaikkia halveksimaan. Oli pahaksi onneksi tullut erityisesti kiitelleeksi edeltäpäin tätä taloa.
JUUTISEN KOTONA.
Kartanolla tuli Juutinen vieraita vastaan. Hän oli keskikokoinen, kulmikkaat kasvot vähän kuopalle painuneet, mutta vilkkaat silmät ilmaisivat iloisuutta. Hän vei heti huoneeseen, jossa ystävällisen näköinen lihava emäntä kävi tervehtimässä vieraita ja katosi kohta. Molemmille selitti Laulainen matkatoverinsa nimen ja arvon, sekä kotipaikan.
— En malta olla kysymättä, virkkoi Juutinen, kun olivat istuneet, onko maisteri nuori pappi, vaiko muu maisteri, kun kuuluu olevan muitakin maistereita.
Eskola hymähti omituiselle kysymykselle ja vastasi:
— Niitä minä olen muita maistereja.
— Herra Eskola on filosovian maisteri, selitti Laulainen.
— Vai niin, sanoi Juutinen ja katsoi entistä tarkkaavammin vieraaseen. Vieläkö ne herrat uskaltavat lukea sitä vilosohviata, vaikka Ukko Paavo kuului sen tuominneen tuliseen järveen?
Laulainen säikähti, kun pelkäsi Juutisen koskettaneen arkaan aineeseen. Mutta maisteri ei näyttänyt kysymyksestä ensinkään pahastuvan.
— On sitä vielä lueskeltuna, vastasi hän aivan tyynesti ja lisäsi:
— Muistaako isäntä Juutinen Paavo Ruotsalaisen aikoja?
— En minä muista muuta kuin että isävainaja kävi niissä kokouksissa hyvin usein. — Oletteko nyt myöhemmin seurannut sitä opin suuntaa?
— Ei minulta ole tullut seuratuksi, vastasi Juutinen sivellen kenkänsä kärellä lattiaa. Minä jäin vaan tällaiseksi arkipäivän ihmiseksi.
— Tuskinpa siitä on katumistakaan, lohdutteli maisteri, joka huomasi, että Juutisella on kaunis muisto isästään. Sekin opin suunta on paljon huonontunut Ruotsalaisen kuoltua.
— Oliko se silloin parempi? kysyi Juutinen vilkkaasti.
— Oli, paljon parempi, vakuutti maisteri.
— Niin minäkin olen tunnustellut, enkä ole ollut millänikään, vaikka isäni vanhat tuttavat ovat suruttomaksi soimanneet.
Laulainen oli mielissään, kun keskustelu sujui vähääkään yhteen törmäilemättä. Hän luuli saavansa olla syrjässä kuuntelijana pitemmän aikaa, mutta Juutinen kääntyi häneen päin ja virkkoi:
— Olit sinä kelpo mies, kun tulit viimeinkin, vaikka olen jo näinä viime vuosina ajatellut, ett'et enää silmiäsi näytä näin syrjäkylässä asuville tuttavillesi.
— Se on ollut aivan väärä ajatus, sanoi Laulainen. Koko juttu on siinä, ett'ei tule aivan asiatta tulluksi näin toiseen pitäjääseen, mutta jos olisi nimeksikään asiata.
— Niin nimeksikään, toisteli Juutinen kynsäisten korvallistaan. Olisihan sitä ollut nimeksi, kun vanhin poikani toi emännän, mutta mikähän mahtoikaan ryypätä mielestäni, kun vasta häiden aattopäivänä muistin, että Laulainenhan olisi pitänyt ensimäisenä kutsua. Mutta mikä täältä juoksutti kutsumuksen niin kiireelle? Nyt teidän kumpaisenkin on viivyttävä meillä viikkomääriä.
— Ei, hyvä ystävä, meillä ole aikaa viipyä viikkomäärin, kun täytyy tämän viikon aikana kiertää puolet pitäjästä.
— Mikä hiton hoppu teillä on, ihmetteli Juutinen. Minä olen tässä itsekseni ajatellut teidän tulleen tänne hyväin marjamaiden lähelle kesää viettämään, kuten sinä jo ennenkin olet käynyt.
— Kyllähän se olisi hupaista, mutta nyt on aivan toinen tarkoitus, selitti Laulainen. Tämä maisteri Eskola pitää luentoja näissä kylissä ja neuvoo perustamaan lainakirjastoja…
— Syksyllä niitä ennättää perustella, ehätti Juutinen väliin.
— Mutta sitten on vielä toinen tärkeämpi asia. On kehoitettava aikaisiksi varttuneita poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoihin. Ne eivät vielä, tunne näitä opistolta yleisesti ja sen vuoksi täytyy kulkea puhumassa ja selittämässä.
— Milloinka sinne opistoon on mentävä?
— Syksyllä.
— Vai syksyllä vasta. Eihän silläkään asialla ole sen kiireempätä, väitti Juutinen.
— On sillä, selitti Laulainen. Ei ne vanhemmat ihmiset, joista nuorten pääsy riippuu, ennätä vähässä ajassa ajatella eikä kuulostella tarkemmin, minkälainen se opisto on, ansaitseeko sinne lähettää, eli ei.
— Jopahan siihen hyvinkin pitkä ajatusaika tarvitaan, piti Juutinen puoliansa. Jos vaan voit vakuuttaa että siellä neuvotaan nuoria Jumalan pelkoon ja muuhun hyvään, niin aivan näillä puheilla on minun pojalla lupa mennä jo ensi syksynä, jos vaan itse haluaa ja muuten oppinsa puolesta kelvannee.
— Kyllä minä kuulopuheiden mukaan voin vakuuttaa, ett'ei siellä pahaan neuvota, sanoi Laulainen. Ja tämä maisteri Eskola tietää siitä puhua näkemisen ja kuulemisen kautta.
Nyt tuli maisterin vuoro puhua, jonka päätyttyä Juutinen vakuutti:
— Se on varma, että poika pääsee. Ja jos käytte tästä muillekin puhumassa, niin tulkaa sitten tänne lepäilemään.
— Kiitos ystävällisestä pyynnöstänne, mutta minä en voi missään tapauksessa tulla, selitti maisteri.
— Mutta sinä voit tulla, sanoi Juutinen kääntyen Laulaiseen.
— Minäkin ennätin lupautua sinne muutamalle kylälle lapsia opettamaan nyt kesän aikana.
— On sinusta haluista tuo mukulain opetus, nauroi Juutinen. Mutta jos sitä ikävöit, niin löytyy niitä täältäkin. Ja ehkäpä se halu asettuu silläkin, kun opetat lisää luvunlaskua sille minun pojalle, josta oli vasta puhe.
— Kyllä on hyvä tuuma, tunnusti Laulainen. Mutta sinne menoon on vähän muutakin syytä, paitsi se lasten opetus.
— Vai on "muutakin" syytä. Minä ehkä ymmärrän, sanoi Juutinen ja iski silmää maisterille.
Laulainen hätkähti niin, että veri kohosi korvallisille. Juutinen huomasi sen ja innostui enemmän.
— Arvasinpahan minä. Jopa on sieltä pitäjästä löytynyt kytkyt, joka vetää luokseen.
— Nyt olette ereyksessä, selvisi Laulainen viimein puoliansa pitämään. Ei minua mitkään sellaiset siteet pitele. Se on aivan vakava asia. Siellä on näet kansakoulun perustamispuuha ja siitä ei tule mitään tänä vuotena, jos en ole aivan paikan päällä niitä kehoittelemassa.
— Uskotaankohan me tuota juttua, nauroi Juutinen. Mitä punastumisen syytä siinä olisi ollut?
— Enkä minä tuollaisesta asiasta punastuisi, jos se totta olisi, selitteli Laulainen. Siitähän se seuraa, kun on aivan tietymätön kaikesta ja sittenkin epäillään.
— Aikapahan näyttää, kuka meistä on oikeassa, sanoi Juutinen. Mutta jos se kansakoulujuttu on totta, niin sinä olet hullu, kun itsellesi kuoppaa kaivat.
— Mitenkä minä siinä itselleni kuoppaa kaivan? kysyi Laulainen ihmetellen.
— Kyllä viimein näet, kunhan puuhaat kansakouluja, puhui Juutinen pudistellen päätänsä.
— Mitä minä siitä näkisin? kyseli Laulainen. En ymmärrä niistä olevan itselleni mitään vahinkoa.
— Ei saata siellä olla, mutta olisithan vielä täällä meidän pitäjässä opettajana. Mennä talvena jo kieltäytyivät ottamasta tähänkin kylään kiertävätä koulua, kun näet on kansakoulu.
— Niinkö tekivät, ihmetteli Laulainen. Mutta saapiko opettaja olla ne viikot vapaana?
— Ei toki, nauroi Juutinen katkerasti. Ne ajetaan sitä useammiksi viikoiksi tuonne pitäjän perukoille, joissa ei ole vielä kansakouluja.
— Vai niin se täällä menee, ihmetteli Laulainen. Sen minä olen kyllä käsittänyt, että nämä jolloinkin lakkaavat, mutta että ne jo nyt saisivat lähteä pakenemaan kuin muinaiset alkuasukkaat voimakkaampien tieltä, sitä en ole ennen ymmärtänyt.
— Nytpä ymmärrät ja saat olla varuillasi.
— Onpa minulla toivossa pelastuskeino, sanoi Laulainen iloisena.
— Mikä keino?
— Minä ehkä pääsen siihen kansakouluun väliaikaiseksi opettajaksi.
Juutinen ei siitä tiedosta yhtään ihastunut, vaan virkkoi moittien:
— Onko tuo oikea pelastuskeino, siirtyä toiselle puolelle entisten virkatoveriensa ahdistajaksi?
— Tuleehan siihen joku toinen, jos en minä, puolusteli Laulainen aikomustaan.
— Tulkoon toinen, sanoi Juutinen alkaen kiihtyä. En minä vaan sinuna sitä tekisi, vaan taisteleisin kynsin, hampain vastaan.
— Minkä sille asialle enää taitaa, jos tahtoisikin?
— Taitaa sille. Osaathan sinä kirjoittaa sanomiin. Kirjoita ja hauku minkä vähänkin ennätät.
— Mistäpä niitä kykenee haukkumaan, kun ei ole syitä?
— Kyllä syitä löytyy, väitti Juutinen. Tulehan tänne meille muutamiksi viikoiksi, niin minä neuvon syitä ja asioita.
— Sanokaapa jokukaan asia, josta sopisi kirjoittaa.
— No minä sanon, alotti Juutinen. Meillä on koulu tässä kylässä. Ilmoitettiin opettajan virka avonaiseksi. Ei hae ketään. Ilmoitetaan uudestaan. Jo hakee yksi, vaan kun käypi katsomassa, niin peräytyy pois. Nyt ei ole enää aikaa ilmoitella, vaan täytyy lähteä kyselemään, jos tuohon jonkin saisi opettajaksi, vaikkapa ukko-mustalaisen. Jopa saadaankin oikein "lentävä" ryökkynä, jonka vaatteet ovat siipiä täynnä hatusta kantapäähän asti. Mutta kesken lukuvuotta tulee sille niin "kauhean ikävä", että täytyy lähteä pois. Taas etsimään uutta, vaan sille käypi samoin…
Kesken puheen tuli emäntä kahvikojeineen ja virkkoi naurahtaen:
— Onpas vaan ukko ruvennut vieraillekin kiivastelemaan siitä koulustaan.
— Enhän minä tässä kiivastele, kerron vaan, puolusteli Juutinen. Eikä se ole minun kouluni. Vastaan olin koko hommaa, vaan en niin kovasti kuin olisi sietänyt olla.
— Onko tämä isäntä käynyt siellä usein kuuntelemassa? kysyi
Laulainen emännältä.
— Vielä mitä, virkkoi emäntä vetäen pitkään kutakin sanaa. Eihän tämä kärsi niitä ryökkynöitä ollenkaan. Pakoon menee, jos tulevat meillä käymään.
Juutinen katsoi ihmetellen emäntäänsä, joka tuollaista jutteli vieraille.
— En minä tavallisia ihmisiä pakene, selitti hän, mutta en kärsi kuunnellakaan sellaisia, jotka suomenkieltä niin kummasti puhua kuikertavat ja aina vähä väliä ihmettelevät ilman että olisi mitään asiata.
Maisteri Eskolata rupesi kovasti naurattamaan.
— Vai on isännän tyytymättömyyteen sekin syynä, hän virkkoi. Mutta jospa kuulisitte miten puolikymmentä helsinkiläistä ryökkynää oikein innostuneina puhelevat, niin se olisi toista kuin mitä yksi maalaisryökkynä ennättää. Isäntä Juutisen pitäisi kerran tulla kuulemaan ja näkemään Helsingin elämää.
— Kyllä minä pysyn kaukana siitä ilosta, sanoi Juutinen päätänsä pudistellen.
— Ei se ole hulluinta nähdä, selitti maisteri ja alkoi kertoa mitä kaikkia merkillisyyksiä siellä olisi, joita maalainenkin mielellään katselee.
Emäntäkään ei malttanut lähteä huoneesta, vaan jäi kuuntelemaan.
Viimein hän nousi, mutta kääntyi vielä ovelta ja sanoi isännälle:
— Kisko jo viimeinkin nuo ikkunat auki, ett'ei vieraille tule ikävä istua.
Kohta oli isäntä hohtimineen ikkunain kimpussa ja vieraat rupesivat avuksi. Nyt he vasta huomasivat mikä aarre emännällä oli ikkunan takana. Siinä kasvoi pitkä rivi tuomia ja pihlajia, joista toiset vielä täydessä kukassaan.
— Mutta miksi ei ole sisä-ikkunoita otettu aikaisemmin pois, ja näin kauniit puutkin tässä kasvaa, ihmetteli maisteri.
— Eivät malta olla pitämättä auki ja silloin tulee itikoita, selitti
Juutinen.
— Itikoista vähät, kun saapi laskea huoneeseen niin suloista kukkain tuoksua, tuumi maisteri.
— Minä käyn sitä tuolla ulkona hengittämässä, naurahti Juutinen.
Mutta annetaan nyt tulla. Arvasipas muori mikä vieraita miellyttää.
— Oikein emäntä arvasi, myötteli maisteri. Kyllä täällä viihtyisi, jos ei olisi aika niin tarkalleen laskettu. Mutta tänäänkin täytyy jo ennen iltaa kiirehtiä sinne teidän kansakoululle.
— Ennen iltaako? kysyi Juutinen aivan ihmeissään. Kyllä se on minusta aivan ikävätä. Eikö sinne menoa voi edes iltaan jättää.
— Voisihan menon jättää iltaan, jos saisi koulun esimieheltä luvan kouluhuoneeseen kokoontumisesta ja joku levittelisi sanaa sen puolen taloihin, tuumitteli maisten.
— Silloin saadaan olla huoletta iltaan asti, sanoi Juutinen. Jos tuossa autiossa akateemiassa ei saane minun luvalla kokoontua, niin sittenpä kumma. Ja sen toisen asian suorittaa renkipoika ennen iltaa.
— Suuret kiitokset isännälle. Minäpä en sitten tarvitse muuta kuin kirjoitan pojalle lipun, jota näyttää joka talossa.
— Ei se tarvitse lippuja eikä lappuja, kielsi Juutinen. Se on hyvämuistinen ja selväkielinen poika.
Hän kävi heti kutsumassa pojan, jolle maisteri selitti asian ja johon Juutinen lisäsi, että sano sinä nyt asiasi niin selvästi, että jokainen ymmärtää ja huonokuuloisetkin kuulevat.
— No minä koetan sanoa, lupasi poika urheana ja rykäsi jo valmiiksi ääntänsä selvittääkseen.
Juutinen huomasi, että maisteri aikoi ottaa rahakukkaronsa, ja viittasi pojan menemään.
— Minä olisin antanut pojalle lantin, virkkoi maisteri, kun huomasi, kenen käskystä se meni.
— Ei oteta meillä lanttia esille, jos olisi suuremmatkin asiat, sanoi Juutinen. Itsellennekin mahtaa olla vaivat palkkoja, niin vieläpä silloin muille maksamaan.
— Täytyy niistä pyydetyistä palveluksista maksaa, selitti maisteri. Ja ottihan majatalon Vanninen kaksi markkaa siitäkin, kun omat kyläläisensä istuivat tunnin ajan hänen tuvassaan.
— Tuo kurja, harmitteli Juutinen. Parhaaseen paikkaan te olette yöksi menneetkin. Kaikkihan sitä kiertävät, jotka vaan tietävät. Siinäkö te söitte aamiaisen, vai oletteko vielä syömättä?
— Jo me syötiin tuolla Pajuniemen Hurskaisen luona, joutui Laulainen selittämään.
— Tuon houhelon luona, virkkoi Juutinen. Siinä on taas toista lajia mies. Ennättikö se teille oikein houheloida.
— Ei oikeinkaan ennättänyt, kun sattui olemaan kalassa. Mutta kyllä tämä maisteri ennätti kuulla kyllikseen järven yli tullessa.
— Oli se inhoittavan itserakas mies, toisti maisteri vanhan lauseensa.
— Siinä nyt kuullaan, ihastui Juutinen. Minä sanoin sille Miinalle aivan samaa, vaikka toisilla sanoilla, mutta ei se ottanut uskoakseen. Se emäntä on Miina ja oli meillä palvelijana ja tästähän se meni sille vanhalle isännälle. Silloin olin minäkin kehoittamassa menemään, ja kun Miina tahtoi alussa halveksia ukkoa vanhuutensa tautta, niin lohduttelin lopuksi että ota sitten ikäisesi ja mieleisesi, kun ukosta aika jättää. Sitten se meni ja hyväpä oli ollakin. Ukko teki kaikki aivan Miinan mielen mukaan ja tämä taas hoiti ukon mitä parhaiten aina hautaan asti. Siihen mennessä ei minullakaan ollut mitään katumista. Mutta kun se nyt ukon kuoltua valitsi tuon mieleisensä houhelon, niin enpä tahdo mahtua nahkaani. Saattaa olla mieleinen, mutta ennen kymmentä vuotta on kumpaisellakin työ ja leipä toisen takana, siitä minä olen varma. Kuuluu aikovan pitää lastenkin osan niinkuin omansa, mutta siinä se erehtyy, jos vaan maassamme oikeutta löytyy ja minä elän.
— Niinpä kuului puheet nytkin, vahvisti maisteri.
— Vai niin ilkesi teillekin sanoa, ihmetteli Juutinen. Mutta kaikkein merkillisintä on minusta se, kun lasten äiti kuuluu olevan samaa mieltä.
— Tietääpä tuon, hymähti maisteri. Samaa mieltähän orjan täytyy olla herransa kanssa.
Laulainen kuunteli ja ihmetteli, että täytyykö sittenkin uskoa tuo orjuutusjärjestelmä. Ei toki yleisesti. Katsokoon vaan maisteri, ovatko tämänkin talon isäntä ja emäntä toistensa orjia.
Juutinen olisi pitänyt pitkiä puheita Hurskaisesta, mutta emäntä sattui taas tulemaan ja virkkoi:
— Jopahan on muistanut ruveta tuostakin tuskittelemaan. Vähän kaiketi se vieraita huvittaa, siltä jos sinua harmittaa. Anna toisten puhua.
— En minä tätä puhetta alottanut, vaan kun nämä itse ovat tullessaan siinä käyneet, puolusteli Juutinen. Mutta olkoon sitten koko roska miten hyvänsä ja kertokaa nyt te tietävimmät, mitä kaikkea siellä arpajaisissa on, kun niitä niin edeltä, päin ylistellään.
Maisteri alkoi selittää että siellä tulee oppineiden miesten puheita ja esitelmiä, lausuntoa ja laulua, sekä kaikkea muuta huvia. Hän huomautti erityisesti ylioppilasten laulua ja virkkoi:
— Olen läheinen kehumaan, kun kuulun itse siihen, mutta uskallan kumminkin sanoa, että niin mahtavata köörilaulua kuullaan harvoin maaseuduilla.
Päällisiksi hän kertoi heidän laulumatkoistaan ulkomailla, miten heitä on sielläkin ylistetty ja ihailtu.
LUENNON PITÄJÄ SAI MOITTEITA.
Iltasilla lähti Juutisen talosta kaikki muut luentoa kuulemaan, paitsi emäntä, joka yksin jäi kotia hoitamaan. Hän piti viimeiseen asti kiinni siitä ajatuksesta, että vierasten on tultava heille yöksi. — Kyllä te olette syöttänyt ja juottanut meitä niin kyllältä että hyvä jos jaksetaan mennäkään, suositteli maisteri.
Emäntä sanoi sittenkin jäävänsä odottamaan.
Kansakoululle oli puolen tunnin kävelymatka. Meno muodostui juhlakulkueen tapaiseksi. Pojat kantoivat matkalaukkua ja päällystakkeja ja naiset keräilivät tien varsilta kukkia, joita nuori miniä sovitteli ja sitoi vihkoihin ja jopa rohkeni tulla kiinnittämään maisterin ja Laulaisen rintaan. Edellinen ihastui kovin tästä kunnianosoituksesta, mutta Laulaisen mieltä vaivasi kukka rinnassa käveleminen, hänen tehtävänsä kun oli olla tien neuvojana.
Koululle tultua näkyi, että poika oli suorittanut kunnollisesti tehtävänsä. Joukkoa istui odottamassa paljon enemmän kuin illalla majatalossa. Maisteria se näkyi miellyttävän ja hän nosteli hattuansa ja kumarteli joka suunnalle. Laulainen pysytteli nyt syrjäpuolilla, ett'ei rinnassa oleva kukka olisi tullut kovin yleisesti huomatuksi. Pois ottaminenkin olisi ollut loukkaus antajaa kohtaan.
Kaunis kesä-ilta ja uusi ja valoisa kouluhuone tekivät alusta aikain mieltä virkistävän vaikutuksen. Laulu helähteli raikkaana ja kaikui avattujen ikkunain kautta kauvas ympäristöönkin. Maisterikin näytti nyt oikein juhlalliselta noustuansa kukkarintaisena huoneen perälle asetetun alustan päälle. Sanatkin ponnahtelivat aivan eri voimalla kuin matalan tuvan pöydän takaa.
Mutta mitä ihmettä… Tuotako samaa Suomen kansan esi-historiaa hän täälläkin aikoo selitellä? Niin totisesti… Laulaisen innostus laimeni kokonaan. Täällähän olisi ollut paikallaan oikein ponteva ja repäisevä luento. Mitä ne tuosta… Mutta kun Laulainen katseli ympärilleen, niin kaikki kuuntelivat paljon tarkkaavaisempina kuin illalla… Niin, uuttahan se onkin näille, vaikka ei hänelle. Ja tulipa lopussa uutta hänellekin. Maisteri kääntyi siinä naisten puoleen, vetosi heidän harrastukseensa ja sanoipa heitä vielä voittamattomiksi mihin vaan ryhtyvät. Toipa esimerkkejäkin historiasta, kuinka naisten innostus on vaikuttanut suuriin voittoihin sodassa, orjien vapautukseen, ynnä muihin.
Laulainen ajatteli, että kukatkohan tämän vaikuttivat. Mutta vaikuttipa mikä tahansa, luennon loppu oli hyvä.
Keskustelut ja muut päätökset menivät vilkkaasti. Kylän nuoret ottivat innostuneina huolekseen kirjaston perustamisen ja kansanopistoon halukkaita ilmestyi useita.
Enimmän joukon poistuttua jäi vielä muutamia miehiä istumaan maisterin puheelle. Jäi vanha, vähäkuulonen ukko Möykkynenkin, mutta vasta viimeisenä lähenteli maisteria juron näköisenä ja hattuansa hieroskellen.
— Olisiko isännällä minulle sanottavaa? kysyi maisteri.
— Olisihan minulla vähän, virkkoi ukko.
— Sanokaa vaan.
— Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata, alkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille Juutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri tulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle kuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään. Mutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin ennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä oikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman kalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia eikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies puhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin siitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.
Kuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se varmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa keskeyttämään.
— Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole, että muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa olisi tulta ja vettä juonut.
— Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole sinäkään sen parempi…
— En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.
— … et ole läheskään isäsi lainen mies, jatkoi ukko pysähtymättä: surutoin pökkelö, et ymmärrä mitään niistä oikeista asioista.
— Eipä ukkokaan ymmärrä näistä oikeista asioista, pisti Juutinen.
— En ymmärrä enkä tahdo ymmärtääkään; pois lähden, kivahti ukko ja alkoi osailla ulos.
Maisteri jäi pahoittelemaan, kun ei tämän omituisen ukon annettu enempää puhua, mutta Juutinen selitti, ett'ei siitä ole enää mihinkään puheeseen, se kun on höperöityessään takertunut tuohon Moosekseen. Nuorempana oli ukko ollut tunnettu siitä että pani vastaan kaikissa kylän ja kunnan asioissa, eikä siitä päässyt muuten erilleen kuin että joku suututti ukon, jolloin se heti lähti pois kuten nytkin.
— Isäntä Juutinen näyttää tuntevan tarkoin naapurinsa, naurahti maisteri.
— Kyllä tämä tuntee, alkoivat toiset isännät kehua.
— Minäpä teen ukko Möykkysen tavalla, koska rupeatte minusta puhumaan, sanoi Juutinen leikissään ja nousi kotiinsa lähteäkseen. Tottahan naapurit pitävät vieraista huolen, nämä kun eivät enää suostuneet meille palautumaan.
— Kyllä pidetään huoli, vakuuttivat läsnäolijat.
Laulainen kävi vähän matkaa Juutista saattamassa ja palasi sitten toisten luokse, jossa oli parhaallaan kiista siitä, kuka saapi vieraat kotiinsa yöksi. Lopulta täytyi panna määrääjäksi se, kenen koti oli enimmän huomispäivän matkan mukaan.
LAULAINEN SAI PUHUA.
Seuraavat päivät kuluivat jotenkin samaan tapaan. Kohtelu oli ollut kaikkialla ystävällinen ja rahakukkaron aukaiseminen tullut harvoin kysymykseen.
Muutamana päivänä arveli maisteri:
— Mistähän tämä näin yleinen vieraanvaraisuus johtuu. Onko se tavallista kaikille matkustajille, vai suositaanko meitä erityisesti näiden asiain harrastuksesta?
— Luultavasti asiain harrastuksesta, vastasi Laulainen, vaikka ajatteli hyvän kohtelun aivan omaksi ansioksensa.
— Mutta minusta näyttää, että monissa paikoin on harrastus jotenkin laimeata, jatkoi maisteri. Epäilen, että tuleekohan puoletkaan aikomuksista toteutetuiksi.
Laulaisella oli aivan samat ajatukset, mutta hän vastasi:
— Jospa ne aikaa myöten toteutuvatkin, vaikka näillä savolaisilla ei ole tapana innostua eikä kiirehtiä.
Maisterin huomaamattomuus ei Laulaisen itserakkautta oikein tyydyttänyt ja hän päätti sopivassa tilaisuudessa näyttää, että hänelläkin on vaikutusvoimaa. Hän oli koko matkan odottanut, että maisteri kehoittaisi häntä puhumaan, mutta ei sitä ollut tapahtunut. Olisiko ollut huomaamattomuutta, vai haluttiko pitää yksinänsä tämä kunnia. Ei Laulainenkaan ajatellut alentua pyytämään. Mutta kun sunnuntain kokouksessa näytti jäävän aikaa tähteeksi ja joukkoakin oli tavallista runsaammin, niin eipä hän enään jaksanut vastustaa kiusausta, vaan meni esittämään maisterille, että jos hänkin saisi lopussa vähän puhua.
— Hyvin kernaasti, vastasi tämä. Olen jo ennenkin sitä ajatellut, mutta arvelin, ett'ei opettaja Laulaisella ole halua siihen.
Maisterin kohtelias vastaus oli koko hyvitys Laulaiselle ja hän selitti vaatimattomana:
— Enhän minä paljon osaakaan, vaan jos vähän, lyhyesti.
— Miten vaan parhaaksi näkyy, lyhyesti taikka pitkään, rohkasi maisteri.
Nyt tuli kiire ajatteleminen, mistä asiasta puhuisi. Tässä ei ollut sopiva ottaa samoja aineita kuin koulua alkaissa ja lopettaissa, eikä myöskään sitä, jonka oli lehteen lähettänyt. Täytyi keksiä aivan uusi. Oppinut kuulijakin oli nyt joukossa… Mutta jospa hän ylistäisi entisajan kotiopetusta. Se varmaan kuulijoita miellyttää.
Laulainen astui puhujan paikalle ja alotti: — Hyvät tuttavani! Usein kuulee kansan keskuudessa liikkuneiden oppineiden ihmisten kummastelevan, että mistä sinne on niinkin paljon kauniiden tapojen ja ajatusten siemeniä lentänyt, vaikka vanhempi sukupolvi on aivan oppimatonta muussa kuin minkä vähän ovat saaneet kristinopin opetusta muutamina viikkoina ja mitä sitten itse ovat jälestäpäin joutohetkinänsä tavailleet. Tämän näin vähän opin katsovat oppineimmat aivan riittämättömäksi. Asia on minun ymmärtääkseni niin, että joskin se on riittämätöntä näiden mielestä, joille kaikki, niin opetus kuin ruokakin pitää olla moneen kertaan muokattua ja monilla maustimilla maustettua ennen kuin sen uskotaan ravitsevan ja olevan valmista, niin on se ollut meille tarpeeksi valmista. Ja jolla on ollut puhdas sydän, johon eräässä isänmaallisessa laulussakin vedotaan, niin niistä tämäkin vähä on tehnyt sellaisia, joita täytyy oppineempain ihmetellä. Ja kenenkä ansioksi nämä puhtaat sydämet ovat luettavat. Ne ovat etupäässä äidit, jotka ovat näitä kasvattaneet… jaloimmat äidit. Mainitsen erityisellä tarkoituksella: jaloimmat äidit, sillä kokemuksesta tiedän, ett'eivät läheskään kaikki äidit ole jaloja. Sen huomaa heidän kaikinpuolin huonoista lapsistaan. Mutta milloinka näillä alituiseen askareissa puuhaavilla äideillä on ollut aikaa opettamaan? Siihen vastaa meille kansanruno näin:
Niit' ennen isäni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä.
Siis äidin rukin hyristessä ja isän kirveen kalskaissa ne ovat opitut. Ei näinä opetustunteina vaadittu haudan hiljaisuutta, eikä kiven kovaan määrättyjä läksyjä, mutta luulen, ett'ei nykyajan oppilaat muistele hartaammin lukemiansa ja kuulemiansa, kuin nämät näitä rukin hyrinässä kuultuja opetuksia. Silloin ei ollut uusien läksyjen oppiminen häiritsemässä ennen opitun sieluun syventymistä, eikä nuo ijankaikkisesti loppumattomat numerot muistia rasittamassa. Minä ihailen tämän ajan ihmisten yksinkertaisia ajatuksia ja kunnioitan niiden opettajia. Kuten sanoin, eivät läheskään kaikki olleet yhtä hyviä opettajia ja kasvattajia ja että monet hyvätkin opetukset menivät hukkaan, mutta sitä samaa tapahtuu niin kauvan kun maailma seisoo. Jos joku ymmärtää sanani niin, että olisin niiden puolella, jotka vihaavat nykyajan kouluoloja, niin hän erehtyy. Tarkoitukseni oli vaan kehoittaa vanhempia, erittäinkin äitejä yhä edelleen seuraamaan tuota vanhaa opetustapaa ja ett'eivät jättäisi lapsiansa yksistään koulujen varaan, ei hyväinkään koulujen. Toivoisin vaan lopuksi, että edellisen puhujan selittämät asiat tulisivat sydämen asioiksi kaikille, niin että heillä tulevan sukupolven kasvattajina olisi entistä parempaa kertomista kirvesvartta vuollessaan ja rukkia pyörittäissään. Meiltä onkin jo esi-isäin opetustavat ja laulut unohtuneet kovin vähiksi, mutta nouskoot ne entistä kukoistavampina jälleen. Ja näyttäkäämme nyt lopuksi että ääni on ainakin tallella ja laulakaamme "Arvon mekin ansaitsemme".
— No lauletaanpa, kuului joukosta ja kohta kaikui tuttu laulu oikein raikkaana.
Laulainen oli siinä käsityksessä, että hänen puheensa vaikutti paremmin kuin maisterin luento ja alkoi jo laulun aikana katua, ett'ei tullut pitemmältä puhuneeksi. Maisterikin lausui kokouksen loputtua tyytyväisyytensä puheeseen, vaan moitti vähän lyhyeksi ja että joitakin kohtia olisi pitänyt perusteellisemmin kosketella. Tämä antoi Laulaiselle vauhtia. Matkoja kulkiessa ja iltaisilla unta odotellessa hän ajatteli täytteitä puheeseensa niin hartaana, että huuletkin pyrkivät liikahtelemaan ajatusten mukana. Vahinko vaan, ett'ei viimeisissä kylissä tullut tilaisuutta koetella pitennetyn puheen vaikutusta.
LAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.
Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen ravintola oli sijoitettuna.
Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt. Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.
Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen kutsumuksestaan.
Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten se vasta olisi oikea huviretki.
Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat. Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.
— No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka onnistui?
— Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.
— Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?
— Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.
— Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko sitä jo alotettu?
— En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen kirjoittaa.
— Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi, sanoi toimittaja. — Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja Laulainen… ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja filosofian-kandidaatti herra Leka.
Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.
— Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten seisomaan.
Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja sieltä palattuaan puheli:
— Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita lehdessä.
— Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa; siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko ravintola-pahasta.
Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:
— Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota. Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.
Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:
— Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.
— No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.
Heitetäänkö haukkumanimet pois?
Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja, eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:
— Kyllä minun puolestani.
Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa, olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa. Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä enemmän ja hän kivahteli:
— Vielä sinä — siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran kelpaavan vaikka mihin.
— Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta siihen ensin konjakkia.
— Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä sinä — missä täällä on konjakkia?
Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta, eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata. Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä puheeseen niinkuin toisetkin.
Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:
— Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?
— Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.
— Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos tässä virantelee.
— Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.
— Hyvä sitten, sanoi Laulainen.
Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin, niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti ostaa kaksi.
Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta. Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän kysyi hiljaa toimittajalta:
— Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?
— Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa, vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä — no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta — opettaja Laine ei siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?
— Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi
Laulainen uteliaana.
— Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä ravintolasta löytyy.
— Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.
Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.
Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen alkoi astella rantaan toisia teitä.
HUVIMATKALLE LÄHTÖ.
Virtasalmen kirkonkylän laivalaiturilla ei ollut koskaan ennen kävellyt niin monta valkolakkista kuin nyt huvimatkalle lähtiessä. Muu kansa oli kyllä enemmistönä, mutta he antoivat kaikessa etusijan näille maantoivoille, jotka taas kohteliaina palvelivat kunniavieraita, varsinkin naisia, jotka joko sukulaisina taikka tuttavina olivat tulleet heidän juhlaansa osaa ottamaan. Nauhoilla merkityt marsalkat kulkivat ohjailemassa huomatuimpia vieraita suurempaan laivaan, joka oli kaikin puolin mukavampi ja johon juhlien ajaksi tilattu soittokuntakin asettui torvineen ja telineineen.
Laulainenkin tähysteli vielä viime hetkessä kunniavierastaan, mutta turhaan. Ei hän tästä enää erittäin pahoillaan ollutkaan. Tälle matkalle näkyi tulevan melkein kaikki hienoa, oppinutta väkeä, joiden joukossa häntä olisi ehkä hävettänyt seurata Annaa niin uskollisesti kuin oli kirjeessä aikonut.
Laivan lähdön edellä tuli kiire, kenelle antaisi tuon joutavan piletin. Jos olisi Juutinen tullut, taikka kuka muu siitä talosta, mutta ei näkynyt. Jo tapasi erään talollisen pojan, jonka kotona olivat viime matkallansa olleet yötä, mutta sekin oli ennättänyt ostaa. Viimein hän huomasi katselijain joukosta virkaveljensä, opettaja Mantusen, joka oli Laulaisen siirtyessä suurempituloiseen pitäjääseen saanut hänen entisen paikkansa hyvin vähillä oppitodistuksilla. Laulainen tiesi että Mantunen on tästä hyvin kiitollinen ja päätti ilauttaa lisää, tarjoamalla ilmaiseksi piletin huviretkelle. Hän pujotteli kiireesti virkaveljensä luokse ja tervehtiessään ilmoitti asian. Mutta siihen sijaan että Mantunen olisi ihastunut, hän näytti säikähtävän yhtä paljon kuin jos hyvin vaarallista ja kiellettyä tavaraa olisi hänelle tarjottuna.
— En mitenkään minä voi ottaa ja tulla, sanoi hän hätäisesti. Minä vaan tulin kiireelle käyttämään näitä lapsia täällä, kun ne niin kovasti halusivat kuulla torvilla soitettavan. Tottahan ne soittavat lähtiessään. Laulainen katsahti virkaveljensä lapsiin, jotka isänsä takinliepeessä kiikkuen kurkistelivat lähtevän laivan kannelle.
— Kohta ne soittavat, sanoi hän kiirehtien pienemmän laivan luokse, johon oli aikonut mennä.
Siellä hän tapasi äskeisen pojan, jolle ihmetteli:
— On tämä merkillistä, ett'ei minun pilettini kelpaa kellekään.
— Täällä olisi yksi neiti, joka tulisi mukaan, mutta ei ole ennättänyt ostaa pilettiä, sanoi poika.
Laulainen punastui kuullessaan neitiä mainittavan. Olisiko hänen kaivattunsa sittenkin joutunut. Mutta kohta hän huomasi toivoneensa liikaa, sillä esiin tuli aivan toinen neiti, Kierremäen Vannisen tytär, Viliina. Kotonaan oli Laulainen puhutellut Viliinata nimeltään, mutta näin joukkopaikassa täytyi tehdä, poikkeus ja hän kysyi tervehtiessään:
— Tekö tarvitsette piletin?
— Kyllä minä ostaisin, jos vaan saan, virkkoi Viliina. Laulaisen ajatuksissa vilahti miten tehdä: ottaako maksu eli ei? Ukko Vanninen oli kiskonut korkeimmat hinnat kaikesta, joten ei ollut mitään kiitollisuuden velkaa. Mutta kun oli muillekin tarjonnut ilmaiseksi, niin hän päätti olla johdonmukainen ja virkkoi:
— Ei tämä ole myytäväksi. Ostin vaan Juutilan isäntää varten, kun hän lupaili tullakseen, mutta koska ei näy, saatte ilman mitään maksua.
— En minä ilman tahtoisi, sanoi Viliina arkana.
— Kyllä minä sen uskon, mutta muutenkaan ei, ennen heitetään järveen.
Viliina otti piletin.
Laulainen alkoi tuntea tulevansa hyvälle tuulelle, kun oli päässyt erilleen tuosta mieltä vaivaavasta piletistä. Ja nähdessään, kuinka kiitollinen Viliina oli, olisi hän melkein katunut, jos joku toinen ennätti ottaa.
Olihan hän täten valmistanut sattumalta huvimatkan yhdelle, jota joka hetki pakoitettiin orjamaisesti palvelemaan rahaa ja tukeuttamaan sen saamiseksi kaikki harrastuksensa ja tiedonhalunsa. Tiesi miten suurella vaivalla nekin pennit ovat haalitut kokoon, jotka nyt säästyisivät toisiin tarpeisiin.
Jo puhalsivat soittajat torviinsa ja laivat irtautuivat laiturista. Laulainen katseli surkutellen virkaveljeänsä, joka seisoi joukon takana ja oli nostanut molemmat lapsensa käsivarsilleen, että ne paremmin kuulisivat harvinaista, haluamaansa soittoa.