JOHTOKUNNAN JÄSEN.
Yläpihan isäntä oli lastualla haraviin varsia veistelemässä, rakas piippunsa hampaissa. He alkoivat puhella hyvistä ilmoista ja heinänkasvusta. Laulainen odotti turhaan Hukkasen alottavan puheen kouluasioista, joita kuulemaan oli pääasiassa poikennut.
— Tokko tänne on verestynyt mitään sitten viime näkemän? kysyi hän itse aluksi.
— On tänne vähän verestynyt, vastasi Hukkanen ja nosti päänsä pystympään. Nyt se kansakoulu päätettiin rakentaa ja minutkin valittiin siihen johtokunnan jäseneksi.
— Täällähän on suuria asioita saatuna aikaan, ihmetteli Laulainen tietymättömänä. Mitenkä se niin sukkelaan kävi ja keväällä melkein kaikki vastustivat?
— Tänne sattui tulemaan sellainen herra, joka osasi tehdä koulun kuvan ja tiesi antaa niin hyviä neuvoja, ett'ei se koulun rakentaminen maksa meille mitään, selitti Hukkanen kuten ainakin asian tunteva johtokunnan jäsen.
— Onpa se osava ja paljon tietävä herra, kiitteli Laulainen, vaikka mielessä myllerteli aivan harmillisia ajatuksia.
— On se osava, vahvisti Hukkanen. Kuuluu osaavan tehdä vaikka kirkon kuvia.
— Tehdäänkö tästä koulustakin kirkon näköinen?
— Ei toki aivan kirkon näköinen, vaan on siinä tuon pienen sormenpään kokoinen torni.
— Vai niin, hymähti Laulainen. Mihinkä paikkaan se koulu rakennetaan?
— Tuonne peltojen perille. Minä lahjoitin sille kokonaisen hehdon maata ja Niiranen lahjoitti toisen hehdon.
— Ei Kokkonen lahjoittanut?
— Kokkonen koetti karjua kovasti vastaan, vaan ei se nyt auttanut.
— Mitenkä heti se koulu rakennetaan?
— Ei siihen ole kiirettä, sillä tämä Alapihan Anna aijotaan ottaa opettajattareksi, vaan se kuuluu viipyvän siellä seminaarissa neljä vuotta.
Nyt oli Laulainen selvillä asioista, vaan päätti käydä useamman luona, nähdäkseen tokko niistä yksikään muistaa keväällisiä puheita. Hän heitti hyvästit Hukkaselle ja lupasi palatessaan viipyä enemmän aikaa.
NIIRANEN OLI YSTÄVÄLLINEN.
Alapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä, mutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua huolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen kulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli huomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei suoraan kammariin.
— Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota opettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen huoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.
— Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi
Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.
— Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.
— Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.
— Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo opettanut Annalle ruotsinkieltä.
— Kyllä se sitten.
— Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.
— Isäntä muistaa vielä sen.
— Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä selitän uudestaan ne matkat.
— Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.
Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki kaikessa.
Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.
— Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.
Niitä on toistakymmentä kappaletta.
Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan välinpitämättömästi hän vastasi:
— Vai niin monta.
— Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi
Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?
— En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.
Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen henkilön kanssa.
Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.
Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti lähtevänsä matkaa jatkamaan.
— Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut, esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä olemaan.
— Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.
Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.
— Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi
Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.
Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja
Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi
Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.
Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja "Tintta-Jaakon", virkkoi:
— Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.
Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti isäntää pitämään huolen niistä.
— Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.
— Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen taloon päin.
Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. — Kyllä se on totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä. Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että kylläpäs Annakin… Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin Juutisessa. Kohta sen näki.
KOKKOSEN LUONA.
Laulainen ei ennättänyt vielä istua Kokkosen kammariin tultua, kun jo ukko alotti:
— Tulitpa hyvään aikaan. Täällä on tehtynä niin paljon vääryyttä salaisesti ja julkisesti, että sinun pitää siitä heti kohta kirjoittaa sanomalehteen.
— Mitä vääryyttä täällä on tehtynä? kysyi Laulainen.
— No, etkö sinä ole kuullut että tänne on päätettynä rakentaa se koulukartano?
— Kuulin minä siitä tuolla Alapihassa.
— Kysyt sitten vielä: mitä vääryyttä. Suoraa petostahan se on selittää, ett'ei rakennus maksa meille mitään, kun otetaan rakennuslaina.
— Kuka sitä on niin selittänyt?
— Se herran roikale. Etkö sinä ole sitä kuullut? kivahti ukko.
Tuhannen kattilastako tuo lienee tänne viskattukaan.
Laulainen katsoi vähän peläten, että jos ukko on kuullut herran tulon hänen ansioksensa, niin se pian aikaa heläyttää korvalle. Laulainen ei uskaltanut hiiskua minnekään päin herran "viskaamisesta", alkoi vaan selittää, että se näkyy olevan niin huono suomen puhuja, ett'eivät ole ehkä ymmärtäneet.
— Niinhän se oli, vahvisti Kokkonen. Mutta kyllä Niiranen ymmärsi, vaan se on aivan tahallaan selittänyt tuhmemmille että laina on sama kuin lahja, vaikka laina on sama kuin velka, ja velasta pitää maksaa sekä korko että viimein päävelka, joten rakennus tuleekin kalliimmaksi. Siitä sinun pitää kirjoittaa paikalla ja sanoa että se on suoraa petosta.
Laulaista epäilytti tämä kirjoituksen aine.
— Se on syytös törkeästä petoksesta ja jos sitä ei saa toteen, niin me molemmat joudutaan linnaan.
— Ei jouduta linnaan, väitti Kokkonen. Minä en sitä pelkää, mutta jos sinä pelkäät niin kirjoita nyt aluksi vähän varovammin, että täällä on kyläläisiä houkuteltu ja narrattu. Loppuun vaan panet uhkauksen, että jos eivät lopeta heti koko puuhaa, niin asia ei jää tähän.
Laulainen ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Ei minua haluta kirjoittaa tälläkään tavalla.
— Miksei haluta, kivahti Kokkonen. Pelkäätkö vihoja, vai toivotko pääseväsi siihen kouluun opettajaksi? Pitkään saat odottaa. Ei ne sinua enään kaipaa, ei nyt eikä sittenkään, jos koulukin rakennettaisiin. Vai puhuiko Niiranen mitään näistä asioista, kun tullessasi kävit siinä?
Laulaisesta ei ollut asian todeksi tunnustaminen oikein mieleistä, vaikkakin se alkoi entistä enemmän harmittaa.
— Ei puhunut mitään, sanoi hän viimein hitaasti.
— Siitä nyt näet, ilkkui Kokkonen. Muistatko mitenkä laajana oli Niirasen suu keväällä huutaissa, että otetaan tämä Laulainen opettajaksi. Se oli vaan sitä varten, että ajaisit hänelle kiinni haluttua saalista, mutta kun se on saatu käsiin, niin saat, niinkuin koira, potkun kylkeesi.
Laulainen oli aikonut olla ilmaisematta sisällisiä mielialojaan ukolle, mutta nyt se sattui koskettelemaan juuri jännitetyimpiä kieliä, jotka väkisenkin äännähtivät.
— Niin, potkuja täällä näkyy saavan vähäoppinen joka puolelta, hän sanoi. Ei täällä tarvitse suutaan avata, eikä yrittää mitään, jolla ei ole arvonimenä joku vingervonger ja joka ei osaa mongertaa. Niitä kyllä kuunnellaan ja kumarretaan missä hyvänsä. Tämäkään kylä ei saanut kouluansa perustetuksi ilman tuota… miksi niinä sitä sanoisin.
— Sano roikaleeksi, kehoitti ukko. Siksi minä olen sanonut. Sen roikaleen ansiota tämä on. Piirustuksetkin oli muka tehnyt ja arkkitehtiksi oli sanonut saavan "karahtyörätä". Mahtaneeko olla kunniallinen mieskään, kirjaton roikale. Lähettää ruununkyydillä kotipuoleensa.
Laulaisen täytyi jo pysäyttää ukkoa.
— Kunniallinen mies tämä on, minä tiedän sen varmasti.
— Olkoon sitten kunniallinen, kivahti ukko. Mutta olisi ollut sotkematta meidän asioita. Niiraseltahan siihen on kuteet ja loimet. Sehän sitä talutti talosta taloon ja kuuluu nyt elättävän kuin parasta pappia. Eikö tuo toivone vävykseenkin. Menisi kaiketi se tyttö kelle hyvänsä, joka vähänkin haiskahtaa herralle, johan se oli lähellä, ett'ei se sinun edellä oleva koulumestari kötkylä sitä siepannut. Halpa se oli Niirasen mielestä, koska nousi toraan. Et sinä ennättänyt vielä sotkeutua. Sinulla saattaa olla vähän enemmän järkeä… Mutta niin minä olen siihen Niiraseen suutuksissani, että sanoisin kutti parhaiksi, jos saisi siitä roikaleestaan sellaisen kesävävyn, kuin joskus ennenkin kuuluvat saaneen.
Laulainen olisi varmaan kiivastunut kovasti, jos muutamia tuntia ennen sattui kuulemaan näin Annan kunniata loukkaavia sanoja. Nyt ne eivät koskeneet niin kipeästi, mutta kumminkin siksi, ett'ei voinut jättää puolustamatta.
— En minä usko niin pahaa Annasta, hän sanoi mitä sekavimpain ajatusten risteillessä. Sillähän on aikomus tulla opettajattareksi ja on jo hakenut seminaariin, ja sitten tulee tähän kouluun.
— Menköön ja tulkoon vaikka miksi "jattareksi", mutta syön vanhat viertovirsuni, jos se tänne tulee ja minä vielä elän, jyrisi ukko.
Laulainen tunsi omankin arvonsa alenevan, jos antaa ukon näin solvata
Annaa ja kysyi lujemmalla äänellä:
— Minkä nojalla isäntä voipi Annaa arvostella näin huonoksi?
— Minä vähät hänen hyvyydestään ja huonoudestaan, kivahti Kokkonen. Tänne se ei tule, saat uskoa. On sillä siksi näköä ja kokoa, että kyllä sille koulunkäyneenä parempikin herra tarjoutuu ja silloin se ei katso tänne Leppämäelle päinkään. Sanopa onko väärin arvattu.
Laulainen meni aivan noloksi ja yhähteli että saattaisipa niinkin käydä.
— Niin se käypi, vahvisti Kokkonen. Rupea vaan viivyttelemättä kirjoittamaan. En minä sinua kiirehdi, vaan että kirjoitus joutuu lehteen.
— Taitaa olla turha vaiva siitä kirjoittaa, esteli Laulainen.
Viisainta, jos ollaan yrittämättä.
— Sinä olet yhäkin sen Niirasen puolella, epäili ukko.
— En ole erityisesti kenenkään puolella, mutta asia on suoraan sanoin niin, että kaikki sanomalehdet suosivat kansakouluja, eivätkä painata niitä vastustavia kirjoituksia.
— Etköhän vaan petä minua sillä lailla?
— En petä, vakuutti Laulainen. Minä tunnen sen asian. Mieluummin ne ottavat sellaisia kirjoituksia, joissa moititaan kiertäviä kouluja.
— Nytpä kummissa ollaan, jahkaili ukko. Sitten tässä ei auta muu kuin täytyy ruveta käräjänkäyntiin.
— Ei ruveta käräjöimään, houkutteli Laulainen. Jos se on korkeimman tahto, että ne koulut ovat tulevat, niin annetaan tulla.
— Ei Jumala suosi petosta, eikä petoskuiskutuksia, jyrisi ukko.
— Ei suosi, eikä tarvitse meidänkään suosia, myönteli Laulainen. Mutta tietäähän isäntä että suurimmat asiat ovat saaneet alkunsa petoskuiskutuksista, kuten Kristuksen kärsiminen.
— Niin sai se asia, mutta sanopa, missä näitä kuiskutusten suosijoita kiitellään?
— Ei kiitellä, ei kiitellä, lepytteli Laulainen, vaan eipä käsketä käräjöimäänkään, eikä miekkaan tarttumaan, senkin te vanha mies tiedätte paremmin kuin minä.
— Oikeassa sinä olet siinä, jos tässä olisi yksistään oma etu kysymyksessä, mutta muiden puolestahan minä etupäässä riitelen, jos riitelen.
He väittelivät tästä asiasta vielä pitkän aikaa ja Kokkosen kiivaus vähitellen tyyntyi. Laulainen ei halunnut riitaan yllyttäjän mainetta päällensä, sillä hänessä oli herännyt uusi tuuma, jonka toteuttamiseksi tarvitsi muidenkin kuin Kokkosen suosion. Hän oli päättänyt ryhtyä kilpailuun, ja myöhemmällä, rauhallisten puheiden lomassa otti jo asian varovasti esille.
— Mitäs isäntä sanoisi siihen, alotti hän, jos minä siltä varalta, että jos nämä koulun puuhaajat voittavat, kävisin tuon seminaarin ja hakisin sitten tänne opettajaksi?
— Niin mitenkä? kysyi Kokkonen.
Laulainen selitti ajatuksen uudestaan ja selvemmin.
— Vai niin, hymähti ukko. Luuletko siihen sitten pääseväsi?
— Miks'en pääsisi, jos vaan se isännän sana toteutuu, ett'ei Anna tule näin sydänmaalle. Helposti se muuttuu miesopettajan paikaksi.
— Kävipä miten hyvänsä, niin tyhjän siitä nuolaset, päätteli ukko.
Kuulin, että Niirasen sisarenpoika menee samaan kouluun.
— Sekö Samuli niminen poika? kysyi Laulainen ihmetellen.
— Se Samuli, vahvisti ukko. Mahtaa olla yhteinen tuuma, ja kyllä
Niiranen pitää huolen että vennonvieraat syrjään työnnetään.
Laulaisen ajatuksissa yhtyivät vanhat epäilykset ja nykyiset vastoinkäymiset, ja se sai tuskalliselle tuulelle. Hän ei pysynyt enää istuillaan, vaan nousi seisaalleen ja alkoi kiivastella:
— Ei minua sitten enää aivan omin valtoinsa työnnetä syrjään. Täytyy silloin katsoa sitäkin, kellä on entistä kokemusta opettajana ja parhaat todistukset.
Nyt oli Kokkosen vuoro olla rauhallisena ja hän alkoi isällisesti surkutellen puhella:
— Minä olen pitänyt sinua vakavana miehenä, mutta samanlainen hapuilija taidat olla kuin kaikki muutkin nykyajan nuoret miehet. Ei niille kelpaa enään esi-isäin ammatit eikä elantotavat. Pitäisi päästä johonkin, muka paremmille päiville, aivan kuin tuhlaajapoika.
— En minä pyri näiltä mailta pois, enkä paremmille päiville, vaan että osaisin paremmin opettaa, puolusteli Laulainen.
— Mene muille puhumaan sellaista, epäsi Kokkonen. Et vähällä pakollakaan lähtisi koulupoikana istumaan neljää vuotta, jos sanottaisiin, ett'ei palkkasi sieltä tultua parane. Onko väärin?
Vastaukseksi kysyi Laulainen:
— Millä ne kouluvelat maksaisi, jos yhtä huonolle palkalle pitäisi tulla?
— Löytyy niitä puolustuksia, kun ylpeys ajaa maailman kunnian perään juoksemaan, jyrisi Kokkonen. Sinä valitat oppisi vähyyttä, vaan Paavali valittaa oppinsa paljoutta ja sanoo sen vieneen hänet harhaan. Kumpikohan teistä on oikeassa. Sinäkään et tarvitseisi muuta kuin entistä oppiasi vähän karsisit ja pönkittäisit.
— Mitähän siitä pitäisi karsia ja mitä pönkittää? kysyi Laulainen.
— Jos et suutu niin sanon suoraan.
— Sanokaa vaan.
— Ulkokultaisuutta siitä saisi karsia, sanoi ukko.
Opettaissasi ja puhuissasi tavoittelet ihmisten kiitosta, vaikka sanotaan että "voi teitä joita ihmiset kiittävät".
— Vai niin, yhähteli Laulainen.
— Ja sitten sinä uskot hyvin löyhästi siihen Jumalaan, josta opetat lapsille ja puhut muillekin, jatkoi ukko.
— Mitenkä löyhästi?
— Niin löyhästi, ett'et usko Jumalan elättävän sinua nykyisessä toimessa ollessasi, vaikka et tiedä kenenkään siinä kuolleen nälkään.
Kokkosen muistutukset sattuivat arkaan paikkaan ja koskivat kipeästi, mutta niistä ei sopinut suuttua. Laulainen alkoi puolustuksekseen kertoa virkaveljestänsä, Mantusesta, miten sillä on huono toimeentulo ja mihin ammattiin se nyt hädässään ryhtyy. Ja ett'ei Kokkonen voisi sanoa hänen aina omaa etuansa ajattelevan, kertoi senkin mitä oli virkaveljensä puolesta puhunut ja mitä aikoivat hänen hyväksensä tehdä.
— Minä kuulen että siellä on mies, jossa ei ole kunnianhimoa, virkkoi Kokkonen kuunneltuansa loppuun. Sen auttaminen olisi toista kuin lähteä tuon Annan taikka Samulin kanssa kilvanjuoksuun. Mutta jos siihen rupeat, niin kohta unohtuu köyhä virkaveli.
Laulainen istui vähän aikaa ajatuksissansa ja virkkoi:
— Menipähän omat hommat minne päin hyvänsä, niin ei virkaveljen asia saa kokonansa unohtua.
KOLMEN VUODEN KULUTTUA.
Niinkuin kylmä Lapinmaa on jaettuna neljän valtakunnan kesken, samoin Savon ja Karjalan rajamailla oleva kylmä ja karu Rumpukan perukkakin oli jaettuna neljän pitäjän kesken. Kolmen nurkkapisteet tulivat aivan yhteen neljännen pitäjän sivua vastaan. Pitäjästen keskustoihin oli täältä pitkä matka ja tänne olivat asettuneet vähävaraisimmat ja sitkeimmät köyhyyden kanssa taistelemaan. Moni heistä sortui, vaipui suurimpaan köyhyyteen, mutta aina tuli uusia onneansa koettamaan.
Täällä tapaamme taas muutaman ajan kuluttua Laulaisen.
On kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja pehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä kuori.
Laulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset sunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena tuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen saunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon hiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee heille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä omalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi mitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin silitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä vaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.
— Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo hän toista myttyä käteensä ottaissaan.
— En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä katsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.
— Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla tosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.
— Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi puoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.
— Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika, sanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen yhdessä.
— Niin, vähän kolmatta.
— Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.
— Ei oltuna kihloissa.
— On se ollut valmiiksi katsottu, koska sitten sieltä asti piti käydä noutamassa, uskotteli emäntä.
— Tulihan se maantien vierustalossa nähdyksi useinkin, vastasi
Laulainen kääntyen taas katselemaan ulos.
— Majataloko kuuluu olevan emäntänne koti? Kertovat, että siinä on rahoja velkana.
— En tiedä ollenkaan, en ole vielä tarvinnut pyytää.
Hän katseli yhä ulos, mutta ennenkun emäntä ennätti jatkaa puhetta, kysyi:
— Onkohan se aivan varma, että tuolla Korven kylällä, rajan takana, on ollut kiertävä koulu?
— Niin ovat lapset kertoneet ja tiesivät että on vielä eteenkin päin, vastasi emäntä. Aikosiko opettaja siellä käydä?
— Niinpä ajattelin tässä, että jos saan sukset niin hiihdän sinne yöksi ja tulen huomenna takaisin.
— Jäätte kylpemättä, säälitteli emäntä. Sinne on matkaa vihanen peninkulma.
— Ei se mitään, siinäpähän virkistyy, lohdutteli Laulainen.
Haluaisin tavata sitä opettajaa ja tuttuja siellä ovat muutkin.
— Pitää toki antaa sukset, sanoi emäntä ja lähti itse toverina etsimään ja neuvoi tien suunnan.
Kohta katosi Laulainen korpeen. Sukset luistivat että korpikuuset vaan vilisivät ohitse mennessä. Tien pohjaa näkyi sen verran, ett'ei tarvinnut peljätä harhaan joutumista. Maata peittävä hanki antoi tälle kaukaiselle korvelle edes vähän viehätystä. Toisin oli sulan maan aikana. Silloin ei sinne äkkinäinen uskaltanut yrittääkään yksinänsä, jossa rämeitä kierrellessä olisi pian eksynyt. Ei siellä seutuja tuntevakaan huviksensa kuljeskellut. Mieltä ahdisti aina se tunne, että jos täällä kohtaa onnettomuus, eikä pääse omin voimin eteenpäin, niin avun huutaminen on turha.
Tien pohjalla pysyminen oli Laulaisella päähuolena. Sitä oli ajettuna ainoastaan muutamia kertoja vähän lumen aikana syksyllä, eikä entiset jäljet olisi ennen suvisäitä kuumottaneetkaan.
Sukset sujahtivat metsän halki hakatun aukon ylitse. Laulainen pysäytti kulkunsa ja peräytyi katsomaan. Siinä oli raja-aukko. Siitä alkaa varmana toinen pitäjä. Hän oli mielissään kun joutui ennen illan hämärtämistä toiselle puolelle ja lähti lepäämättä lykkimään eteenpäin. Hän toivoi maisemain kohta muuttuvan, alkavan kohota korkeammiksi, mutta joutuikin melkein aukealle suolle, jossa kasvoi tasalatvoja, vaivaisia mäntyjä. Sellaista oli silmän kantama, useita kilometrejä. Täällä hän olisi aivan varmaan hiihtänyt harhaan, ell'ei tien pohja näkynyt.
Mutta suon toiseen laitaan päästyä vilahti taas aukko. Laulainen ihmetteli, että mikä aukko tämä oli ja muisti vasta eteenpäin hiihtäissään, että hän onkin jo kolmannessa pitäjässä. — Nytpä minä saan kehua hiihtäneeni parissa tunnissa kokonaisen pitäjän ylitse ja vielä pitkän matkan toista ja kolmatta, ajatteli hän pyyhkien hikeä otsaltansa. Nyt oli jälellä tämä kolmas, mutta siinäpä olikin hiihtämistä. Emäntä ei nimittänyt suotta tätä peninkulmaa "vihaiseksi". Se oli kerrassaan suden mittaama.
Oli jo hyvin hämärä, kun Laulainen joutui asutuille seuduille Korvenkylään, jossa oli muutamia pieniä taloja hajallaan. Hän suuntasi kulkunsa sitä taloa kohti, jossa tiesi koulun sijaitsevan. Taloa lähestyessään hän kuuli että siellä kutsuttiin joukkoa kylpemään ja kutsuissa käytettiin vanhaa tapaa, huutamista. Hän oli asettelemassa suksiansa seinää vasten pystyyn, kun miehet tulivat tuvasta saunaan mennäkseen. Joku seisattui ja kysyi:
— Kuka näin myöhällä suksien kanssa romuaa?
— Onpahan mies, joka on tänä iltana hiihtänyt melkein kolmen pitäjän yli, vastasi Laulainen.
— Kuka se niin voimakas on, ihmetteli mies ja tuli lähempää katsomaan.
Toisetkin seisattuivat.
— Nyt minä kummissa käsin! huudahti mies. Meidän entinen opettajahan täällä on.
— Kuka, Laulainenko? kysyi toinen saunatielle seisattunut mies.
— Aivan Laulainen, vastasi tämä. Onko siellä Mantunen?
— On, on, vastasi Mantunen ja lähti harppaamaan suoraan hankea myöten tulijan luokse. — Tiesitkö sinä, että minä olen täällä?
— Tiesin. Tuskinpa olisin muuten tullutkaan.
— Sepä on hauska että tulit, ihasteli Mantunen pudistellen samalla tulijan kättä. Mutta sinun pitää joutua kylpemään. Menkää te muut miehet edeltä, me tullaan kohta perästä.
Toisetkin olisivat kääntyneet tupaan, mutta Mantunen ei mitenkään sallinut että heidän tautta talon joukon kylpy häiriytyy. Hän piti tätä virkaveljen tuloa niin suurena kunnianosoituksena itsellensä, ett'ei tietänyt, miten parhaiten palvelisi.
— Kyllä sinä olet saanut hiihtää kovasti, hän säälitteli tunnustellen hartioita. Vaatteet aivan kosteina. Nyt et saa antaa itsesi kylmettyä. Minä annan turkin, joka kääritään ympärille saunaan mennessä.
Laulainen ei vastustellut, sillä hän tiesi kokemuksesta että tällaisen matkan tehtyä oli kylpy ja suojeleminen hyvin tarpeen.
Ennenkun he joutuivat saunaan, tulivat jo toiset miehet sieltä pois.
— Ei meidän tautta olisi tarvinnut kiirehtiä, sanoi Mantunen.
— Ei ole kiirehdittykään, vastasivat miehet. Selkä sai jo aivan kyllikseen lyöntejä.
— Jopa nyt ollaan joutavissa, ihmetteli Mantunen nähdessään saunanlattialle levitetyn olkia. Meitä aijotaan kylvettää oikein herroiksi. Kyllä ne olisi otettavat pois, vaan olkoothan tämän vieraan aikana. — Mutta mitenkä, kun sinulla ei ole kuivaa paitaa. Minä annan oman puhtaan paitani.
— Ei mitenkään, kielsi Laulainen. Kelpaa tämä omani huomeniltaan asti, kunhan kylpyaikana vähän kuivahtaa.
— Minä niin mielelläni antaisin.
— En sitä epäilekään, nauroi Laulainen. Mutta tiedäthän, ett'ei meitä ole asetettu valaistuille aivinoille eikä höyhenpatjoille.
— Mitäpä me niillä patjoilla tehtaisiinkaan, vaan kuiva paita kuuluisi tarpeellisiin, puheli Mantunen.
He nousivat lauteelle, jossa täytyi istua kumarissaan, sillä sauna oli matala ja pieni.
— Nyt me kylvetään oikein pitkään, sanoi Mantunen. Mutta Silja raukalle tulee siellä alhaalla kovin pitkäksi aika meitä palvella. Mene tupaan, kyllä me osataan heittää löylyä ja ottaa vettä jos tarvitaan.
Silja koki estellä, vaan Mantunen ei helpottanut, ennenkun sai menemään tupaan.
— Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan partani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä ajaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. — Minä ajoin jo tänä aamuna, sanoi Laulainen.
— Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.
— Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.
— Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä äänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta paikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset niin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta kuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.
— En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.
Mantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi painostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko ajatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten puheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi vaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista asioista.
Saunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden kysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin jälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.
Mantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat yhteen joutuneet ja kysyi:
— Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?
— Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi Laulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä paikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla, joista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne terveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa, että kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä ihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.
— Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme Jumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat olisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat heikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa sanotaan, "monta kiusausta ja synnin tilaisuutta". Siitä seuraa sitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa halveksiminen.
— Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule opetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.
— Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on monta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan käytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat nämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.
— Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat jos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta turmellut nuorenakaan ollessasi.
— Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni aikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin turmellut pahemmin kuin kukaan toinen.
— Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi ei ole mahtanut mennä mainioihin.
— Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin sanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi kuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika, vaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja niin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja nytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei pidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään kihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua kaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä, kaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa hyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari, että oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin virkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli kyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan niitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja juottelin hyväntekijäisistä.
— Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli jo Laulainen.
— Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen. Ymmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään. Mutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne olivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja muutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni oli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin, vaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä että ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan jäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten minä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä mitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin isoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin kovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti pilkata.
— Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.
— Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se sekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu valkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut mairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle entinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt vähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta eipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja uskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään vaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain. Ymmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.
Laulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan yhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:
— Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi joutunut sellaisille teille kuin minä raukka.
— Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä pysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo ulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa on kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.
— Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia minun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti. Monta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo rokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna niiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini, jotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä, armonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.
— Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta, sanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos ylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa harmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä Virtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten nauraen käänsivät selkänsä!
— Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen iloisesti.
— Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin lopettaa nimenmuutto-aikeenikin.
— Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä pysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt hallita pakko-kuolaimilla.
Laulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä hänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä oli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän, sillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.
Hän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:
— Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi? Kysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit vaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.
— Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä sellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä selittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan kahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. — Muistatko kun valitin verkkojeni hävinneen?
— Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit vielä puolenyön aikana.
— Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä Jumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut minulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen. Muutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja samana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle, pihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä kaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin haudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö joka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen vielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen usein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja lapsiansa opettamaan. — Näitä asioita minä siinä haudan reunalla istuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta liikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti. Hän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan työtä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin, miten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja alkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ liika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun terveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän huomautti että taitaa olla paljon vaikeata, eikä vaan vähän, josta ymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin selitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla kuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen kepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa. Vastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin, missä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä mahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini lisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin saamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei tuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin suurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä puheilla me erottiin sillä kerralla.
Mutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan Jumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun mainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta, niin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata muitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä toista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan sydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.
— Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja aloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin sallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen luennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee muutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut, että minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä tuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava sitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen luonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko päivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen haudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun olin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.
— Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli
Laulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.
— Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta ajattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja luottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan köyhään, luottaneet.
Laulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä lukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän jaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi:
— Minäpä sain sellaisen sivutoimen, jota voin toimittaa koulumatkoillani ja jossa ei tarvitse takauksia.
— Mikä se niin mukava toimi oli? kysyi Mantunen mielihyvällä.
— Tulisijain tarkastajan toimi, ilmoitti Laulainen. Siitä on sievä lisätulo, niin ett'ei minullakaan ole puutetta.
— Niin, kyllä se Luoja pitää huolen, huokasi Mantunen ja lisäsi hellävaroen: — Et katsonut halpa-arvoiseksi sitä.
Laulainen naurahti.
— Olen toki siitä kiusauksesta päässyt. En tunne arvoni alenevan, vaikka välistä nousen katollekin, neuvomaan ja auttamaan karstan laskemisessa. Uunien kelvottomaksi merkitseminen on vaikeampata. Mutta kyllä tuollainen uuni kuin tässä huoneessa ei saa enää armoa. Sehän on kuin hyvin vanha vasu. Eikö sinua peloita, että jos tuli kytee yöllä uunin takaa seinään ja palat vuoteeseesi?
— En minä Jumalan sallimatta pala, vastasi Mantunen.
— Niin, kyllä se on totta, sanoi Laulainen. Mutta väärin on talon haltijalta pitää tuollaista uunia. Eihän se anna lämmintäkään. Minulla on jo vähän kylmä.
— Aijai! Onko kylmä? alkoi Mantunen hätäillä. En ole tässä yhtään muistanut levolle rupeamista, vaikka sinua mahtaa väsyttääkin. Nyt heti peitteen alle, ja minä annan kuivat sukat jalkaan ja levitän turkkini lisä-peitoksi. Niin, niin, ei tässä nyt auta vastaväitteet. Jos vielä minun huolimattomuuden tautta saat taudin.
Kohta oli Laulainen niin hyvästi peitteihin käärittynä, ett'ei oma äiti olisi sitä sen paremmin tehnyt. Mantunen itse meni vielä pöydän ääreen.
— Etkö sinäkin käy nukkumaan? kysyi Laulainen peiton alta.
— Kyllä kohta, kunhan hyräjän lyhyen virren, vastasi toinen.
— Minkä?
— "Jeesus, elämän Herra".
Hän alkoi kohta hyristä hyvin hiljaa, ett'ei siitä seinän takana nukkuvat havahtuisi.
Laulainen asetti kätensä rinnan päälle ja seurasi ajatuksillaan mukana.