URPUJA

Kokoelma runoja

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Urvut.

I. Lapsuusmuistoja.

Lapsuuteni tölli.
Töllin uurre.
Siperian tiellä.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

II. Maa ja kansa.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Professori J.R. Danielson'ille.
Viktor Löfgren'ille.
J.L. Runeberg'in haudalla.
Kesäksi maalle.
Haapaniemessä.
Savonlinna.
Talvi-iltana.
Kylvöajan lähestyessä.

III. Kuvauksia.

Miljonääri.
Vanha viulu I. II. III.
Elämän paras osa.
Osat vaihtuivat.
Kusti kinkerillä.
Neuloja.
Lämpömittari.
Rannan Helka.
Keinutuoli.
Kerjuri.
Jouluna.
Enkelinlaulu-vuori.

IV. Tunteita ja mietelmiä.

Ruusun umput.
Ystävälleni.
Kuihtuva impi.
Olis aika armastaa.
Kihlautuneille.
Sormuksia vaihtaessa.
Aprilli-päivänä.
"Merkki" sai.
Syystuulella.
Onni.
Vuoden vaiheessa.
Äidin haudalla.
Ei ole taivas kaukana.
Taistelua ja lepoa.
Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.

V. Käännöksiä.

Kuolon enkeli.

Esipuhe.

Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän kiitollisuuteni.

Helsingissä Marraskuun 30 p. 1894.

Alpo Noponen.

Urvut.

    Pirteissä pieniss' elin Savonmaan,
    Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa;
    Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan,
    Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.

    Kun päiväpuolta kummun kuitenkin
    Kinokset talven vitkallensa suli,
    Ja pälvipaikat syntyi metsihin,
    Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;

    Mä kaihomielin sinne kiiruhdan,
    Reunasta lehdon oksan urvut poimin,
    Mä povelleni niitä painallan
    Ja sommittelen yhteen hartain toimin.

    Sydämmein lämmön niihin hengitin,
    Kun toivoin niitä oikein vihanniksi,
    Ja kyynelin mä niitä kastelin —
    Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.

    Niit' en mä tohtis teille tarjota,
    Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi,
    Kotoisten tuulten tuttu huo'unta,
    Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.

    Kun Luojan päivä ilman lämmittää,
    Elämä uusi lehdoissamme koittaa,
    Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää,
    Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.

I.

LAPSUUSMUISTOJA.

Lapsuuteni tölli.

    Miss' aaltoo Savon viljamaat,
    Siell' aamuni aukeni ennen,
    Ja lapsuuspäiväni riemukkaat
    Pois siivin näyttivät menneen;
    Niin hiukan tiesin ma maailmasta,
    Nuo yksin innosti töllin lasta:
    Vaan pirtti pieni joukkoineen
    Ja lehto lintuineen.

    Mut mulle kieltähän sointuista
    Haastoivat lempehin huulin
    Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
    Ja töllin takoa kuulin,
    Kun kukkui käkönen kevähällä,
    Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
    Kun aalto rannikolla soi,
    Ja metsä huminoi.

    Mun kouluni vanhan-aikuinen
    Lie ollut polvesta tästä,
    Mut läksyn parahan, kultaisen
    Sain oppia siin' elämästä;
    Se painui mielehen aamuin, illoin,
    Kun vierell' äitini istuin silloin,
    Se tuskin koskaan unhottuu,
    Min haastoi äidin suu.

    Tuo äitini kallis ja armainen
    On paljon tuntea saanut
    Tään elämän taistoa melskeisen —
    On kohta hälle se laannut —
    Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
    Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
    Ett' onnekas hän ompi vaan,
    Ken turvaa Jumalaan.

    Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
    Ne mulle mielehen jäivät.
    Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat,
    Ja jäivät lapsuuden päivät;
    Mull' elämä opetti paljon uutta,
    Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
    Min opin äidiltä töllissä
    Lapsuuden päivinä.

    Ja sinne töllihin lapsuuden
    Mä riennän aattehin silloin,
    Kun myrskyt elämän purrellen'
    Ne uhkaa tuhoa milloin;
    Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
    Saan työhön, lauluhun innostusta.
    Tään kuinka sulle palkinnen,
    Sä — tölli kultainen.

1891.

Töllin aarre.

    Tölli pieni kallellansa
    Seisoi kummun reunassa;
    Siinä äiti lapsiansa
    Vaali, hoiti armasna.

    Katovuott' ol' ollut monta,
    Jolloin hätä yhteinen
    Neuvoi perhett' avutonta
    Kärsintähän puuttehen.

    Leipä kuiva, karkeainen
    Lasten ruokana on vaan,
    Mut ei mieli nurkuvainen
    Tänne pääse kuitenkaan.

    Muinoin Sarpatissa kesken
    Jauhot loppua ei voi
    Vakkasesta köyhän lesken,
    Siunauksen kun Herra soi.

    Äiti uskoi, Herra vielä
    Katsoo köyhän puolehen,
    Hält' ei siunausta kiellä
    Eikä hylkää huolehen.

    Rukoillen hän lapsiansa
    Laihoin leivin ruokkivi;
    Kertoo, kuinka Herran kansa
    Juudan maalla taisteli.

    Patriarkat, tuomaritkin
    Lasten tuttuja jo on,
    Tobiat ja Daviditkin,
    Salomonkin verraton.

    Aapiskirjan, katkismuksen
    Ehdittyään oppia,
    Tuntevat he kaipauksen
    Saada uutta tietoa.

    Raamattu, tuo kirja parhain,
    Josta kaikki ihmehet
    Äiti heille kertoi varhain,
    Ah, jos sen ois saanehet!

    Kirveskalskehella isä
    Leipää suuhun yhdeksään
    Kyllin saanut ei, vaan lisää
    Äiti puuhas yhtenään.

    Kuitenkin ol' niukallainen
    Töllin ruoka aina vaan,
    Vaatetuskin vajavainen;
    Kuinka kirjan hankkikaan

    Raamatun tok' armaillensa
    Tahtoi äiti toimittaa,
    Vaikka sitä saadaksensa
    Vuoret täytyis louhentaa.

    Kärsi nälkää, teki työtä;
    Rukin ääressä hän näin
    Kehräs' monta pitkää yötä
    Kehruuksia emäntäin.

    Ponnistusta kauan kesti,
    Viimein voitto saatihin,
    Vaikka tautikin se esti
    Pääsemästä maalihin.

    Vihdoin kirstun laatikosta
    Markkaa löytyi kymmenen,
    Biblian niill' äiti ostaa,
    Vahvan, nahkakantisen.

    Uusi aika armahampi
    Koittaa pikku pirtissä,
    Kuiva leipä makeampi
    Myös on siitä päivästä.

    Aamusilla kirja varhain
    Lukea jo nostetaan,
    Illoin kääritähän parhain,
    Laatikkohon lasketaan.

    Siitä lasten vaisu henki
    Voimaa, ravintoa juo,
    Perheen koko elollenki
    Siunauksensa se tuo.

    Vähitellen tuosta vaihtuu
    Vuodet pitkät puuttehen,
    Öisen usvan lailla haihtuu,
    Päivä koittaa jällehen.

    Taivas avaa akkunansa,
    Hedelmänsä jakaa maa;
    Äiti saapi lapsiansa
    Puutteetoinna kasvattaa.

    Varttuneina maailmalle
    Töllin lapset kulkevat,
    Nukkumahan nurmen alle
    Toiset taasen muuttavat.

    Suojanaan on eri teillä
    Elämän ja kuoleman
    Äidin rukous ollut heillä,
    Sana kallis Jumalan.

    Odotellen kaihomiellä
    Herran iloon kutsua,
    Elää vanha äiti vielä,
    Muistaa pyhää lausetta.

    "Nuorest' olen vanhaks tullut,
    Mut en ole hurskasta
    Koskaan hyljätyksi kuullut
    Enkä hurskaan lapsia."

1890-94.

Siperian tiellä.

    Minä lasna pienenä leikitsin
    Pihanurmella tuoksuavalla,
    Viattuuden unta ma uinailin.
    Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.

    Minä muistan, kukkia poimittiin,
    Kuperkeikkoa lyötihin siellä;
    Elon aamu se tyynenä välkkyi niin,
    Elon varjoja, tiennyt en vielä.

    Jopa silloin portille seisattuu
    Hepo rattaineen, sekä noista
    Kaks miestä outoa laskee — huu!
    Min' en koskaan unhota toista!

    Hän ankara nähd' oli katseeltaan,
    Oli harteva, kookas, ja raajat
    Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan
    Kuin ukkois-ilmalla vaajat.

    Minä miehen jälkiä hirmuisen
    Kotipirttihin arkana kuljin
    Sekä helmahan äitini armaisen
    Pelonkalgeat kasvoni suljin.

    — "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?"
    Kysyi äiti ja suori mun hapset.
    — "Siperiaan on tämä toivoton tie…
    Jäi vaimoni armas ja lapset."

    — "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?"
    Taas äitini tiedusti hältä.
    — "Minä päissäni naapurin, ystävän
    Pois ryöstänyt oon elämältä."

    — "Lie vaikea matka ja raskas tie
    Kotimaasta ja heimosta kulkee?"
    — "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie,
    Vaan silmäni kyyneleen sulkee."

    Mies maitoa sai, kuten pyysikin,
    Mut äitini virkkoi vielä:
    — "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin,
    Siperian ootte te tiellä;

    Toki kaikki ne jällehen saapi se,
    Sydämensä ken särjetyn tuopi
    Hänen jalkoihinsa, ken vangeille
    Pelastusta saarnata suopi."

    Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan,
    Sinä päivän' en leikkiä voinut;
    Mitä näin sekä kuulin, se ainian
    Minun sielussain ompi soinut.

1891.

"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

    Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta,
    Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta;
    Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri,
    Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.

    Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan,
    "Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa;
    Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten,
    Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.

    Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa,
    Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa.
    Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin,
    Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.

    Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta;
    Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta.
    "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää
    "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.

1892.

II.

MAA JA KANSA.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.

    Ja Luoja kerran katsel' taivahasta
    Niin säälivästi kylmään Pohjahan:
    Sen kärsivän näk' talven sorrannasta,
    Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.

    Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista,
    Mut kansa nukkui talviuntansa;
    Ei elvy mielet jäiset horroksista,
    Ei lämmin löydä ihmisrintoja.

    Armahti Luoja silloin kylmää maata,
    Tään päätöksen Hän teki taivaassaan:
    En heittää vielä kuolemahan saata
    Kansaani pienokaista Pohjolaan.

    Se taistellut on kanssa parahien
    Valhetta vastaan mielin urhokkain;
    Se saisko jäädä uhriks sortajien —
    Ja minä katseleisin taivaastain…

    Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta
    Säkenen otti Herra kirkkahan,
    Sytytti sillä rinnat muutamilta
    Pojilta tämän kansan untelan.

    Ja lämmöllänsä kansallensa aamun
    Loi tietäjitten pieni parvi tää,
    Sai poistumaan ne öisen talvihaamun,
    Keväisen laulun eestä sulaa jää.

    Niin Suomi virkos talviunestansa,
    Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa,
    Ja siunaa aina näitä poikiansa,
    Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.

    Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä
    Niin herttaisena sykkii maallehen,
    Hänelle Suomi riemuisella miellä
    Ja kiitollisna kantaa seppeleen.

    Sill' aarteet kansallensa verrattomat
    Topelius on luonut lemmellään,
    On sulatellut mielen roudat kovat,
    Kuin kevään paiste sulaa talven jään.

    Nyt Suomen lapset pienoisesta asti
    Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan,
    Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti
    Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".

    Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat
    Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat
    Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat,
    Ja uudet luo hän heille maailmat.

    Ja kansa karttuu pienoisista uusi,
    Mi, kypsyneenä hengen toimintaan,
    On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi
    Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.

1893.

Professoofi J.R. Danielson'ille.

(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")

    Taitavan tietäjän lailla
    Syntyjä ilmi sa annat,
    Löyhää vilppiä vailla
    Totuun soihtua kannat.

    Louhi se vuorehen heittää
    Tahtovi päivöä Suomen,
    Tuonelan usvihin peittää;
    Kuitenkin koittavi huomen.

    Joukko kun käy kalevainen
    Vastahan valtoja turman,
    Totuuden voimalla vainen
    Tuottavi niille se surman.

    Juhlia voiton kun milloin
    Viettävi Väinölän kansa,
    Siunaten muistavi silloin
    Aimot se taistelijansa.

1890.

Viktor Löfgren'ille.

(Sähkösanoma).

    Kansan kieltä, oikeutta puollat,
    Valistusta, vaurastusta huollat,
    Jalkoihin et uskoansa suolla;
    Kiitos siitä Sulle, kansan mies,
    Taivas siunatkohon työs ja ties!

18.11.1893.

J.L. Runebergin haudalla.

(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla
Porvoossa 18.8.1894.)

    Missä lasta rakkaampata
    Äiti kantaa povellaan
    Kuin se, jonka Suomi-äiti
    Kätki tänne nukkumaan?

    Kuss' on kumpu kallihimpi
    Kansan käydä katsomaan;
    Kussa patsas puhtahampi
    Kohoaapi kannaltaan?

    Minkä vuoks on kumpu kallis?
    Miksi patsas puhtoisin?
    Siks kun alla uinumassa
    Ompi kansan kallihin.

    Meit' ei yksin laulun mahti
    Tänne jaksa johdattaa;
    Suomi meidät tänne tuopi,
    Johdattaapi isänmaa.

    Kylmä maa ja köyhä kansa
    Koskaan ei saa laulajaa
    Suurempaa, kuin minkä tässä
    Haudan kohtu tallettaa.

    Kirkkauden maamme maine
    Keltä puhtahamman sais?
    Kenen luoma laulun laine
    Korkeammin kuohahtais.

    Hanna, Joulu-ilta, Maamme,
    Vänrik Stål ja kaikki nää —
    Niistä syömmiin suomalaisten
    Innon virta vierähtää.

    Virran vuolaan lailla vyöryy
    Laulut kautta kaiken maan,
    Veltot mielet vahvistaapi
    Tenhoisalla voimallaan.

    Kuvan kauniin kansastamme
    Sieluun, sydämmiin ne luo,
    Aijan ahtaan joutuessa
    Toivon, lohdutuksen tuo.

    Tuntuuhan kuin nytkin juuri
    Kummun alta kuiskajais,
    Laulu suuren laulajamme
    Sielussamme soinnun sais:

    "Vaikka kokee, eipä hylkää
    Herra meitä milloinkaan;
    Hän on kansan kilpi, turva,
    Suojelija Suomenmaan."

Kesäksi maalle.

    Oi terve, terve kevät kultainen,
    Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
    Viel hartehilla kuorman talvisen,
    Vapauden sanan lausui vangitulle.

    Kaupungin melske, pauhu rattaiden
    Ja pulskeileva joukko esplanaadin —
    En niitä enää sietää tahdo, en;
    Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

    On seutu, missä raittiit tuuloset
    Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
    Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
    Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

    Sen seudun etsin jälleen rakkahan
    Ja tutun kansan, mihin sielullani
    Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
    Ja jonka verta virtaa suonissani.

    Risteilen siellä halki metsien
    Ja poikki vetten purrellani soudan
    Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
    Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

    Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
    Ja maasta ottais voimanestehensä,
    Ja omakseen sen tuntee isänmaan
    Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

    Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
    Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
    Ja aatokselle alkaa selvetä:
    On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

1894.

Haapaniemessä.

    Jos määräpaikkahasi
    Ei sulla, matkamies,
    Lie kiire kulkeissasi,
    Niin polvee tänne ties!
    Käy tänne kesä-illoin
    Ja viivy hetkinen,
    Et varmaan poistu silloin
    Vaivaasi nurpeillen.

    On monta nientä, saarta
    Savossa kauniimpaa,
    Joit' aallot Saimaan kaartaa,
    Helmaansa kuvastaa;
    Mut Suomi sydäntäni
    Ei leimuun kuumempaan
    Kuin täällä käydessäni
    Oo saanut milloinkaan.

    Aurinko vaipuu hiljaa
    Tuon tyynen järven taa,
    Säteillään pellon viljaa
    Se vielä kultoaa:
    Tuntuu kuin päivän kanssa
    Tää aika rientäis pois,
    Ja kaukaa kaikujansa
    Vaan muiston kellot sois.

    On niinkuin muurit vielä
    Ois Kustaan aikojen
    Tuoss' seisomassa, siellä
    Nuor' joukko intoinen
    Silmäilis Suomen maata
    Kuin ylkä armastaan,
    Min tahtoisi se saattaa
    Kultaan ja purppuraan.

    On aivan niinkuin heitä
    Kutsuttais johtamaan
    Taas Savon jääkäreitä,
    Kun rikkuu rauha maan;
    Mut urhojoukon rauta
    Vainoojan kukistais,
    Sen nielis kolkko hauta,
    Vapauden Suomi sais.

    Ja voittokulut kaikuis
    Nyt Saimaan seuduilla,
    Maat, metsät, rannat raikuis;
    Uus päivä koittava
    Hellemmin mantereille
    Valaisi hohtoaan,
    Ain' armaammaksi meille
    Kaunistais kotimaan. —

    Vaan haapainlatvoistakin
    Pois päivän kulta on,
    Rotkoistaan huuhkajakin
    Jo lähtev Ientohon…
    Mut rauhallisna kansa
    Käy lepoon, nukkumaan;
    Jumala Suomeansa
    Valvoopi yksin vaan.

1893.

Savonlinna.

    Sun sinivöihin välkkyviin
    On Saimaa vyöttänyt
    Ja somiin salmiin, lahdelmiin
    Sun rantas leikellyt;
    Kuin tytär aaltoin leikkiväin
    Ylenet taivahalle päin.

    Ihaillen silmä seutujas
    Katsellen viivähtää,
    Ja muinaisissa muistoissas
    Myös rinta lämpeää;
    On niinkuin sydän synnyinmaan
    Hellimmin täällä sykkis vaan.

    Et valtaa, rikkauttakaan
    Sä saanut, kaunoinen;
    Oot lapsi köyhän Suomenmaan
    Ja parhain kuva sen —
    Myös siltä kaikki etunsa
    Pois riistää toinen, mahtava.

    Riveihin muitten rikkaampain
    Voit itses asettaa,
    Kun inhuus alhainen ei vain
    Sun lunnas suojaa saa,
    Kun harrastukses, rientos on
    Kuin Saimaan aalto, tahraton.

1891.

Talvi-iltana.

    Metsän kautta kaartavata tietä
    Talvi-illall' astelen;
    Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi
    Kulkuani ohjaten.

    Kaarteleikse talvitaivas Pohjan
    Kuullakkaana ylläni,
    Seutu outo, ventovieras vielä
    Eteheni aukeepi.

    Kaihon ääni rinnassani kuuluu,
    Murhe mieltä murtavi,
    Kaukana on isä, äiti, sisko,
    Kaukana on kultani.

    Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat
    Tuttuja on vanhastaan,
    Pala pieni synnyinmaani suuren
    Seutu tääkin ompi vaan.

    "Maalle, kansalle ja Jumalalle
    Työtä siellä tehdä voi;
    Herraa kiitä armostaan kun sulle
    Voimaa, tilaa siihen soi!"

    Niin ne lausui kyyneleisin silmin
    Erotessa rakkaat nuo.
    Taivaan Herra, suojele Sä heitä,
    Toivonsa mun täyttää suo!

    Puhdas, raitis luonto ompi talven —
    Puhtain mielin aina vaan
    Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle
    Menestykseks synnyinmaan!

1887.

Kylvöajan lähestyessä.

(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)

    Kevätpäivä ilman kultoaapi,
    Elon uuden luonto taasen saapi,
    Pellollensa maamies kiiruhtaa;
    Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa,
    Katseen nostaa rukoellen hiljaa:
    "Siunaa, Herra, muokkaamani maa!

    Kuritukses kohdannut on meitä,
    Sortumaan tok' ällös kansaas heitä,
    Kytke halla korpeen kolkkohon!"
    Sitten eelleen astuu auran tiessä
    Nöyränä, mut muuten valmis miessä
    Kärsimään, kun turma tullut on.

    Suomalainen vuotta monen monta
    Niin on tehnyt, aikaa riemutonta
    Mont' on kärsinyt ja voittanut;
    Vierahana tiedon aartehille,
    Saalihina kansan sortajille
    Maansa eestä on se taistellut.

    Aikaa armaampaa kun aavistaapi,
    Tuho uus jo silloin uhkoaapi
    Niinkuin synkkä pilvi ukkosen;
    Sen ei työstään säikähdyttää anna —
    Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna,
    Varmaan kerran säästää Luoja sen.

    Kevättä nyt laulaa linnun kieli,
    Kevättoivoin huokuu ihmismieli,
    Kulta-ajan sois se koittavan;
    Kulta-aika tuo jo koittaneeko,
    Taikka vielä viljan turmelleeko
    Häijy hammas hallan harmajan?

    Kysyä ei meidän auta tuota,
    Epäröidä siementäissä suotta,
    Kylvöpelto milloin vartoaa,
    Korpi kutsuu kasken kaadantahan,
    Tai suo huutaa rämeen raadantahan,
    Laajennusta vaatii viljamaa.

    Menestyissä uutiskylvöksemme
    Touko kaunis kasvaa Suomellemme,
    Jot' ei löytää turman tuuli voi;
    Juuret juurtuu kansan sydämmessä,
    Latvat, lännen leudon henkiessä,
    Kotikuusen virttä huminoi.

III.

KUVAUKSIA.

Miljonääri.

    Jos Mäntyharjun kirkkohon
    Sä astut vaikka, milloin,
    Kun kansa koossa siellä on,
    Niin huomaat aina silloin:
    Keskellä Herran huonehessa
    Samassa ain' on istuimessa
    Mies ryysyselkä, pöyrypää —
    Ken raukka lienee tää?

    Jos paukkaa tammipakkanen
    Tai sataa, myrsky käypi,
    Hän aina kirkkoon paikalleen
    Vaan rientäin ennättäypi;
    Ja kenkään siell'ei hartaammasti
    Voi saarnaa kuulla loppuun asti
    Ja rukoukseen nöyrempään
    Ei vaivu yksikään.

    Hän hullu on; siks toimissaan
    Ei järki johda häntä,
    Hän lapsen lailla seuraa vaan
    Hiljaista syömmen ääntä;
    Se aina hänet sinne saapi,
    Miss' autuun taivas tarjoaapi
    Kurjille, joita maailma
    Pitääpi halpana.

    Tuo syömmen vietti elämään
    Hänt' ohjaa korkeahan,
    Ymmärrys löyhä heikon pään
    Vaan sotkee ukkopahan;
    Vaikk' käypi ryysyvaattehissa,
    On eksyneissä unelmissa
    Miljoonat, hovit uhkeat
    Ja immet armahat.

    Sit' aina nurkuu ukko pien',
    Kun hänen rahoillansa
    On Savoon tehneet rautatien,
    Mut silt' ei vaunuissansa
    Saa "miljonääri" matkustella,
    Ja hänt' ei tahdo vartoella
    Orhiinsa oiva, huimapää,
    Vaan poies kiidättää.

    Ja kiinnekirjat laukussaan
    Vaikk' onkin kainalossa
    Useimpaan hoviin uhkeaan,
    Mit ompi tienohossa;
    Niit' toiset raiskaa mielin määrin
    Harmiksi suureks miljonäärin,
    Ja muut ne immen vievät pois,
    Mi hälle armain ois.

    Vaan mielensä on lapsekas
    Ja nöyrä, rehellinen.
    Hän varmaan onkin autuas
    Miljoonain perillinen;
    Sieluunsa kangastuupi juuri
    Perintö taivahainen, suuri,
    Vaan hullu mieli toisinaan
    Sen sotkee maailmaan.

1891.

Vanha viulu.

I.

    Kun taaton murti tuonen valta,
    Jäi poikaa kolme maailmaan.
    Muut perinnön vei nuoremmalta,
    Sai Pekka vanhan viulun vaan;
    Jo ukko-vainaa sillä soitti,
    Ikävät hetket taatto voitti.

    Ja Pekka myöskin ystäväksi
    Tään viulun sai jo aikaiseen,
    Nyt maailmaan sen kanssa läksi
    Ja huolet hääti soitellen.
    Hän kylät, talot tanhuaapi,
    Eläkkeen viulullansa saapi.

    Sävelten siivin miehen maine
    Kylien kautta kiertelee;
    Ja aina irtoo riemun laine,
    Kun "Hassun-Pekka" soittelee.
    Ei kunnon häitä tienohilla,
    Jois' ei ois Pekka saapuvilla.

    On Pekka soittaja, jos kukaan,
    Ei väisty tieltä yhdenkään;
    Ei lirputtele muiden mukaan,
    Reippaassa kestää rytmissään.
    Ja mahdin että soitto saapi,
    Hän polkee jalkaa, murmattaapi.

II.

    Pekalle haastoi kylän kansa:
    On soittoniekka pappilaan
    Sellainen tullut, vertaistansa
    Ett'ei hän löydä ollenkaan.
    Mut Pekka tahtoi selvän ottaa,
    Haastoiko kansa täyttä totta.

    Hän rientää kohta pappilahan,
    Luo taiteilijan neuvotaan,
    Ja viuluniekka vaaditahan
    Nyt kilpailuhun ankaraan;
    Edeltä Pekka parhaitansa
    Vanhalla soittaa viulullansa.

    Ei soittoa niin innokasta
    Lie herra kuullut milloinkaan.
    Kun Pekka taukos soittamasta,
    Hän nousee hiljaa tuoliltaan,
    Pekalta vanhan viulun lainaa,
    Sen tyynnä olkaa vasten painaa:

    Helähtää kielet soittimesta,
    Hiljalleen ensin vaikertaa,
    Kuin puhtaan riemun lähtehestä
    Sävelet sitten pulppuaa;
    Ne tuskan, raivon virttä soipi,
    Vienosti vihdoin unelmoipi.

    Ei Pekka tunne viuluansa,
    Se niin ei ennen soinutkaan;
    Hän liikahda ei paikaltansa,
    Ves-karpaloit' on poskillaan:
    "Oi soita, herra! soita! soita!
    Se kiertää syöntä, valtimoita!"

    Ja herra soittaa… Mieli hältä
    Käy herkemmäksi, lämpenee;
    Sävelet soivat hellemmältä,
    Kuin kultalanka virtailee,
    Ja Pekka, kohta harmaahapsi,
    Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.

    Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle
    Tää puhdas Stradivarius,
    Satoja siitä maksan sulle!"
    Mut Pekan vanha rakkaus
    On kiinittänyt soittimehen,
    Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.

III.

    Nyt tiesi Pekka soiton taijan,
    Se tunteet kuinka tenhoaa.
    Hän harjoitteli pitkän aijan,
    Mut ei vaan viulustansa saa
    Valveelle säveleitä niitä,
    Joit' taideniekka päästi siitä.

    Hän teki kauan turhaa työtä,
    Soittoonsa että hengen sais,
    Hän soitti monta päivää, yötä,
    Ett' taidelahjan saavuttais;
    Mut jäljettömiin vaivat hukkuu,
    Ja Stradivarius se nukkuu.

    Ja synkäks silloin mieli muuttuu,
    Ja into laantuu, lankeaa;
    Ja Pekka viuluhunsa suuttuu,
    Pääkaupunkiin sen kuljettaa.
    Hän kultaan soiton vaihtaa siellä,
    Mut palaa kotiin murhemieliä.

    Nyt vanha viulu saapi soida
    Saleissa suuren kaupungin,
    Ei sointuansa siellä voida
    Ihailla täysin tarpehin;
    Se tulvii niitä tunteitansa,
    Joit' on se saanut matkallansa.

1894.

Elämän paras osa.

    On äiti valjuna vuoteellaan
    Ja silmäilee, miten rauhaisaan
    Tuoss' uinuvi armas lapsukainen,
    Min äsken soi hälle taivahainen.

    Ken taitais kertoa riemua sen,
    Kun aukee silmä jo pienoinen,
    Ja henki hentonen akkunastaan
    Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.

    Ja toivoa täynnä se rintakin
    Nyt aaltoo puhtahin tuntehin;
    Rukoillen silmä se kohoaapi,
    Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:

    "Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on,
    Sen mulle uskoit Sä hoitohon;
    Oi auta häntä Sä vaarain alta
    Ja suojaa huonolta maailmalta!"

    Näin äiti eellehen rukoilee
    Ja pienoistansa hän lemmitsee,
    Ja kultalankaa hän toiveissansa
    Kehrääpi katsellen armastansa.

* * *

    On vuosi mennyt, ja pienoinen,
    Tuo aarre kallihin äidillen,
    Sen sinisilmä ja kultahapsi,
    Sen rukousten ja toivon lapsi;

    Hän myrttiseppele kulmillaan
    Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan,
    Ja kuolon enkeli harson heitti,
    Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.

    Tuoss' äitikin suruhunnussaan
    Nyt saapuu kuollutta katsomaan;
    Taas aaltoo korkeelle äidin rinta,
    Mut aaltoo tuskoa haike'inta.

    Ja kauvan piirteitä rakkaita
    Hän katsoo kuollehen kasvoissa;
    Ei väiky niillä nyt hymy hieno,
    Tuo äidin sydämmen riemu vieno.

    Nyt äidin toivo jo mennyt on;
    Sen riisti kuolema armoton.
    Miks sammui elo niin alussansa,
    Ei äiti käsitä tuskassansa.

    Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää;
    Se kyynel virtana vierähtää,
    Ja yöhön synkkähän koittaa päivä,
    Min eestä väistyvi usvan häivä.

    Hän muistaa selvähän päivän sen,
    Kun suotiin hälle tää pienoinen,
    Ja rukouksenkin huokaamansa,
    Kun silloin katseli armastansa.

    "Suo anteeks, Isäni armoinen,
    Kun rakkauttas minä huomaa en;
    Nyt osan parahan hälle annoit,
    Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"

    Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen,
    Nyt äiti haastavi Luojalleen,
    Ja saaden lohtua poies kulki
    Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.

1891.

Osat vaihtuivat.

    Maailmaan saapui lapsonen,
    Vaikeita itki ailuitahan,
    Mut isä sekä äiti sen
    Ne riemuitsivat onnessahan.

    Vaan kuollen jätti lapsi maan
    Ja onnen hymy kasvoillansa
    Elohon muutti parempaan —
    Vanhemmat itkee murhettansa.

1894.

Kusti kinkerillä.

    Käv' Kusti ensiksi kinkerillä,
    Kun kuudes vuos' teki kulkuaan;
    Kirkkaasti loistavi silmä sillä
    Taas kotitöllihin saapuissaan.

    Näet ensi laakerit tiedon tiellä
    Hänellä nyt oli saalisnaan,
    Kun "Isämeitä" se luisti siellä
    Ja "Uskontunnustus" rentonaan.

    Se Kustin rintahan innon nosti
    Koht' uutta taitoa hankkimaan;
    Siin' onnistuikin hän mainiosti,
    Kuin leikin lasku se kulki vaan.

    "Sinusta pappikin voisi tulla,
    Jos kouluhun sinä pääsisit",
    Niin pastor' lausuvi hymysuulla,
    Kun taas ol' tienohon kinkerit.

    Ja talvikausia kinkerillä
    Se Kusti kulkevi riemuiten
    Katkismus kaikki on päässä sillä
    Ja virsikirjakin puolehen.

    Ja suuren raamatun kaksi kertaa
    Luk' ensi lehdestä viimeiseen.
    Ei työtä seudulla sille vertaa;
    Sen kaikki kuulivat kummakseen.

    Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä
    Se "auran kurjesta" kouluun vei;
    Nous vuori esteitä sillä tiellä,
    Mut Kustin tarmo se laannu ei.

    Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa
    Kaikk' herkut runsahat rikkahan,
    Niin tiedon aarteilla sieluansa
    Ravitsi Kustikin uutteraan.

    Nyt Kusti pappina kinkereitä
    Taas noita kiertävi tuttuja,
    Mut mielestänsä ei koskaan heitä
    Menneitä lapsuuden aikoja.

    Ja kinkerillä se silloin vasta
    On Kusti-pastori innoissaan,
    Kun monta löytävi töllin lasta,
    Joill' luku luistavi rentonaan.

1892-4.

Neuloja.

    Hän neuloi mattoa huoneessaan,
    Sinilankaa pohjahan valkeaan;
    Punasella ja vihreellä kukkasia
    Hän siihen laittavi kauneimpia.

    Ja säije se suikavi sukkelaan — —
    Mut aatos eellä se kirjaa vaan
    Elonkankaan säikeillä loistavilla,
    Sinisillä, vihreillä, punasilla:

    "Kun saan minä valmihiks maton tään,
    Niin alkaa joutua myöskin hään';
    Mä vihkityynylle polvilleni
    Käyn tälle vierehen Vilhoseni.

    Tää kangas on puhdasta valkeaa,
    Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa,
    Ja uskollisna kuin taivaan sini
    Myös Vilho katsovi silmihini.

    Elonsaari se vihreenä kangastaa,
    Kun lemmen antaa ja lemmen saa;
    Punaruusuja rakkaus tielle luopi.
    Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.

    Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois,
    Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois —
    Kun kulkee tunnolla puhtahalla,
    On helppoo nukkua nurmen alla.

    Kelt' ennen ystävyyttä mä sain,
    Ne muistavat mua kuoltuain;
    He kumpun peittävi kukkasilla
    Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."

1893.

Lämpömittari.

    Mä ostin lämpömittarin
    Ja akkunaan sen kiinnitin:
    Työn oivasti se täytti;
    Se aina kaiken talvea
    Noin neljäkymment' astetta
    Pakkasta mulle näytti.

    Jok' aamu sitä tarkastan,
    "Huu, kun on kylmä!" huudahdan,
    "Kauanko kestää tuota?
    Jos kevätpäivän paistaissa
    Ei kohoo elohopea,
    En sinuun, narri, luota."

    Niin saapuu suvi, sulaa jää,
    Sen alta aalto vaahtopää
    Elohon virkoaapi;
    Ja vaaran vieret vihannoi,
    Ja laitumilla kellot soi,
    Ja verhon metsä saapi.

    Ja muiden lämpömittari
    Kohoopi oikein runsaasti,
    Mun ompi itsepäinen;
    Se vaan ei nuorru nousemaan
    Alhaalla pysyy ainiaan,
    Kuin olisi se jäinen.

    Mä mietin kauan säälien,
    Mi hyyti kirkkaan sydämmen
    Mun lämmön minun rinnalta.
    Kun tahdoin häntä nuhdella,
    Niin silloin tämä veitikka
    Näin haastaa akkunalta.

    "Sun ompi syysi; sulle vaan
    Kylmyytt' on luotu maailmaan,
    Ei lemmen lämpimyyttä;
    Elosi kylmyydellähän
    Myös multa poistaa lämpimän —
    Sa moitit mua syyttä."

1892.

Rannan Helka.

    Vuosi sitten vielä rannan Helka,
    Huoletta kuin heinä heiluen,
    Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta,
    Poskillaan ol' paiste nuoruuden;
    Silmät suuret leimus lemmentulta
    Luonaan hällä oli oma kulta.

    Hetken onnee empimättä nautti.
    Ääntä viettelijän luuli hän
    Ääneks uskollisen ystävänsä;
    Sille käänsi korvan kerkeän:
    Kuiskeita sen mairehia kuuli,
    Onnellinen olevansa luuli.

    Nyt ei raiju rannan Helkan nauru,
    Eikä paista päivyt poskiltaan,
    Silmänsä on itkuinen ja vaisu,
    Rinta täynnä pettymystä vaan;
    Katse ompi luotu kohden maata,
    Varjoaankaan katsoa ei saata.

    Elontaival eessä langenneella
    On niin kolkon kolkko, iloton;
    Murhe äidin, ihmisien moite
    Lisäpaino rikokselle on.
    Se, min luuli parhaaks ystäväksi,
    Petti, jätti, muille maille läksi.

    Ääni heikko kuuluu kätkyestä,
    Helkan mieltä viiltää, kirveltää;
    Lapsen silmä viattoman kirkas
    Hälle muistuttaapi pettäjää;
    Sydän, hoitaissansa pienokaista,
    Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.

1894.

Keinutuoli.

           Suuri keinutuoli
           On jo ikäpuoli,
    Väsyä jo alkoi heiluntaan;
           Ennen virkeätä
           Tunsi elämätä,
    Nyt ol' kaikki raukeata vaan.

           Iltasilla vielä
           Joskus, kaihomiellä
    Kaukaisuuden äärtä katsellen,
           Siinä nuori Silja
           Keinueli hiljaa.
    Pudotellen puulle kyynelen.

           Mist' on moinen huoli,
           Puinen keinutuoli
    Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää,
           Mutta kohta tälle
           Kauan eläjälle
    Arvoitus jo vallan selviää.

           Kerran onnessahan
           Keinuun istumahan
    Syliin sulhon Silja istahtaa:
           Lemmen hellyydellä
           Silloin Silja hellä
    Sykkimähän puunkin syömmen saa.

           Suuri keinutuoli,
           Vaikk' on ikäpuoli
    Sulhon armastaissa Siljoaan,
           Muistaa riemuissansa
           Entist' onneansa,
    Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.

           On kuin kasvais vielä
           Koivikossa siellä
    Vihannoiden kummun kaltaalla,
           Linnut laulujansa
           Soittais latvassansa,
    Päivä lehtiin loisi kultia.

1893.

Kerjuri.

    "Pois kurja kerjuri kulje,
    Sua en mä kärsiä voi;
    Tuo suusi kunnoton sulje,
    Mi ruikutusta vaan soi.

    Mä itse leipäni hankin
    Ja samoin tehkösi sa!
    On onnen peruste vankin
    Oma toimesi uuttera."

    Niin lausui mahtava Pekka,
    Pois ylpeä käännähtää,
    Ja vastahan kerjuri Jukka,
    Tuo salvattu, äännähtää:

    "Näin talvisin varpua pientä
    Kun nälkänsä ahdistaa,
    Se auman kylkehen rientää
    Ja jonkun siemenen saa.

    Ma lailla varpusen kurjan
    Sun luoksesi kiirehdin,
    Mut mieles nähtyä nurjan
    Pois täältä mä riennänkin.

    Ken varpus-raukkoa huoltaa
    Yl' talvisen taipaleen,
    Ei salli nälkähän kuolta
    Mun puutteesen vaipuneen."

    Niin lausui; kyynele kiilsi
    Hänen himmistä silmästään,
    Ja murhe mieltähän viilsi,
    Nous huokaus syömmestään.

    Pois kääntyi; taivalta kulki
    Hän nöyrästi kerjäten vaan;
    Hält' uksena moni sulki,
    Moni tarjosi hoitoaan.

    Nyt jalk' on puutunut hältä
    Ja kattoa yllehen
    Ei saanut hän elämältä,
    Vaan kuolema antoi sen.

    Mut onnen vilppiä surra
    Vuorostaan Pekka nyt saa
    Ja mieron leipeä purra
    Ja taivalta tallustaa.

1890.

Jouluna.

    Tulet akkunoista loistaa,
    Tähdet luovat valoaan,
    Pimeyttä kauhut poistaa,
    Rauhan henki valtaa maan.

    Joulun juhlahämärässä
    Jono kirkkomatkaajain
    Teillä ompi rientämässä,
    Temppelihin kiiruhtain;

    Kynttilät jo siellä hohtaa,
    Tähtein lailla kimmeltää,
    Kellon ääni kutsuu, johtaa,
    Kauas kaikuin väräjää.

    Sinne rientää ihmislapset
    Sadottain ja tuhansin,
    Nuorukaiset, harmaahapset,
    Köyhä niinkuin rikaskin.

    Bethlehemin seimen luota
    Siunausta toivotaan;
    Harvat tahtoo lahjan tuoda,
    Kaikk' on valmiit ottamaan.

    Urkuin kanssa heläjääpi
    Äänet monet ihmisten,
    Sävel nousee… kiirehtääpi
    Taakse tähtitarhojen.

    Tämän kuulee taivaan Herra,
    Laskeutuupi katsomaan
    Kansaa, joka taas on kerran
    Tullut Hälle juhlimaan;

    Sydän josko sillä oisi
    Bethlehemin paimenten,
    Että siihen panna voisi
    Rauhan, onnen, autuuden.

    Näkee siellä Herra taivaan
    Monta, joiden sydämmet
    Kaukana on Hänest' aivan,
    Kädet, huulet saastaiset.

    Pois Hän murhemielin heistä
    Toisten luokse kääntyvi,
    Etsii tänne rientäneistä,
    Tokko niitä löytyisi,

    Joissa puhdas lapsen mieli
    Aukee Herran armolle,
    Sydänkin, ei yksin kieli
    Juhlavirtlä veisaile.

    Siit' ois riemu taivahassa,
    Enkel'-laulu raikahtais;
    Jouluvirsi myöskin maassa
    Kaijun kaunihimman sais.

1891.

Enkelinlaulu-vuori.

Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä, pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy takanaan olevaan niemimaahan.

Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.

Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.

Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.

Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.

Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.

Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.

Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.

Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.

Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.

Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.

Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys… Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.

Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä syys-öinä tultaan syvyyden yli.

Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.

Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel vuoren kylkeä vastaan.

Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.

Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne. Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella. Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa… Vuori vaan oli aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään, ei niin vähäistäkään.

Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.

* * * * *

Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.

Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.

Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli luutnanttina Savon jääkäreissä.

Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen. Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.

Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.

Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo 16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.

Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta. Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään. Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.

Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.

* * * * *

Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa.
Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.

Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini, miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa, taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.

Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän vuorellekin.

Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa. Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun samentama silmä.

Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.

Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet sydämen kielet alkoivat väristä.

Hän lauloi.

Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton". Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:

    "Oi miksi orvoksi maailmaan
    Niin jäin kuni varpuun pienyt,
    Jolt' oksakumppanin rinnaltaan
    On harmaa huuhkaja vienyt!

    Oi miksi raukka niin yksin jäin
    Kohtaamaan myrskyjä säiden!
    Ken johtaa minun venhettäin
    Yl' aaltojen vaahtopäiden?

    On aallon loiskina vilvakkaa,
    Ja kylmää koskien hyrsky;
    Mut kuumin pyörtehin pauhoaa
    Mun mielen' rauhaton tyrsky.

    Oi tullos tuoni taita pois
    Tää riutuva rannan kukka!
    Se ainoa toivoni vielä ois
    Mull', onneton tyttö-rukka.

    Kun kuljen kumpuja tuonelan,
    Kaivattun' saapuvi vastaan,
    Eik' enää luopua koskahan
    Hän tarvitse armahastaan."

Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan, ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.

Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen… ja oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.

Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.

— Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi? kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.

— Rakas täti, vuoren haltija on minut seppelöinyt kuolemaan!

Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi tulvanaan kuumia kyyneleitä.

* * * * *

Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä vuoren sivutse hautausmaahan.

Myrsky kaataa useimmin ihanimmat kasvit.

* * * * *

Mutta vuori oli jo silloin saanut nimensä.

Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin. He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan tyynen järven yli kuuluvia säveliä.

He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden kirkastamana laulajan haamun.

— Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.

Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.

Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan Enkelinlaulu-vuoreksi. — — —