Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.

Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten laulusta.

— Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia…

— Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.

— Niin. Sotaa se ennustaa.

1893.

IV.

TUNTEITA JA MIETELMIÄ.

Ruusun umput.

    Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka,
    Se altis umput luopi, ruusurukka;
    Ja suureksi ne paisuu joutuisaan,
    Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.

    Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta,
    Tarkastan huolla umput ruususelta,
    Mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,
    Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

    Se surullisen kuvan mulle näyttää
    Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää;
    Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan,
    Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.

1892.

Ystävälleni.

    Olet kaukana siellä mun ystävän',
    Olet murheen murtama synkimmän,
    En voi minä luoksesi tulla;
    En lohtua sulle ma lausua saa,
    Povellein ma en voi sua painaltaa,
    Siks riutuvi rintani mulla.

    Sua heimosi ylpeä vartioi,
    Ettei sinun korvahas ääntä soi,
    Joka kuiskais nimeni sulle;
    Sinun sielusi tuoksehen hienoimman,
    Sinun rintasi ruususen vienoimman
    Ei soisi ne tuoksuvan mulle.

    Puhtoisena, kuin sinivuokkonen
    Juo kunnahan kaltaalla kastehen,
    Niin syntyi lempemme hellä;
    Niin täynn' oli toivoa aamu sen
    Kuin tähkiä vainio kultainen…
    Sitä sortaa syöntä on kellä?

    Jos sortavat sen, olet kuihtuva
    Elonkankaalla kelmeenä kukkana,
    Mikä kuivana vaipuvi maahan.
    Ikipäiväni itken mä armastain,
    Puhtoista ja vienoa ruusuain,
    Sinis itsekin vaivun ma maahan.

1890.

Kuihtuva impi.

    Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on,
    Kuin kukkanen heltehess' auringon?
    Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan
    Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan?
    Miks nuorena riutuen raueta pois,
    Kun elämän aamua vielä sull' ois?

    Sun pettikö elo niin aikaisehen,
    Kaikk' toivosi murskaksi musertaen,
    Pois kuplina särkien unelmat nuo,
    Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo?
    Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän
    Lie eelläsi jättänyt tään elämän?

    Niin kylmä on nukkua talvinen maa,
    Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa;
    Ain' itkevät ystävät uudellehen
    Ne valveelle kutsuvat kummusta sen,
    Ja hautaasi kyynelin kastaessaan
    Niin sulle ne kertovat tuskia maan.

    Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan
    Elonmaljan viimeiseen pisarahan!
    On riemua siinä, jos haavojakin —
    Ja ääriin se sullekin täytettihin —
    Jos pinnalta siitä sä tuskia sait,
    On viisainta, pohjalta riemun kun hait.

1892.

Olis aika armastaa.

    Vieläkö, kultani, kauankin
    Kylmänä kestät sä mulle,
    Vaikkapa tulisin tuntehin
    Lempeni hehkuvi sulle?

    Kauanko kaartaen väistyt pois,
    Kun sua etsin mä milloin?
    Etkö jo taipua, armas, vois?
    Päättäisit huoleni silloin.

    Meill' on nyt suvinen lämmin sää,
    Kukkaset nurmia peittää;
    Kohta ne verhoovi talven jää,
    Laulunsa lintuset heittää.

    Luonnonkin sydän sykkäilee,
    Kunnes sen hyytävi halla;
    Ihmisrintakin kylmenee
    Talvisen vaipan alla.

    Aik' olis meillä nyt armastaa,
    Nauttia lempyen säätä,
    Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa
    Kylvää syömmehen jäätä.

1892.

Kihlautuneille.

(A. N:lle ja M. H:lle.)

    Suven aika armahainen
    Meille taasen tullut on,
    Päivänsäde kultahellä
    Maan on luonut loistohon.

    Ihanampi maa se teille
    Unelmissa aukeaa,
    Lemmen pyhän loistehessa
    Toivon aamu kajastaa.

    Yksin lemmessä on kevät
    Lämmin nuoren elämän,
    Varjot väistyy eestä syömmen
    Rakkaudesta sykkivän.

    "Minä hänen, hän on minun
    Lempi teki taijan tään —
    Edessäni elontiellä
    Rauhaa, sointua ma nään."

    Rauhaa, sointuisuutta aina
    Elämänne olkohon;
    Rakkauden Jumalalta
    Onni, siunaus tulkohon!

    Toisihinne liittyneinä
    Aalloin, sieluin, sydämmin,
    Lempi teitä ikuisuuden
    Saattakoon hääpitoihin!

24.6.1888.

Sormuksia vaihtaessa.

    Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta,
    Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan
    Rientää ihmeno-Iapset
    Kiihkoll' ahnahan ahmurin.

    Kullan kiiltelevän valtahan nostavat,
    Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin
    Puhtaan tuntehen rauhan,
    Onnen maisen ja — taivaankin.

    Kulta herrana on puuhissa maailman,
    Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan,
    Vaikka kiiltävä multa
    Ajan pellossa onkin se.

    Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset
    Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan,
    Elon virrasta etsein.
    Elon kultoa oikeaa.

    Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme
    Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää
    Lemmen puhtahan kullan,
    Aarteen kaikkein kalleimman.

    Liekin hohteessa tään käymme me elämään,
    Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää,
    Juurta oikean onnen,
    Katoovaisuutta korkeampaa.

    Herra taivahinen liittomme siunatkoon!
    Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan,
    Kestää pursi ei saata
    Voimaa aaltojen ankarain.

1892.

Aprillipäivänä.

    Aprilli-narrina toisiaan
    Ne saada koittavat juoksemaan
    Nyt nuoret ja vanhemmatkin.

    Ei hän ole narri yksin vaan,
    Jot' aina vauhkona narrataan;
    On narria narraajatkin.

    Ain' onnen haamua yhtenään
    Tapaamaan miehissä riennetään —
    Aprilli! onni se matkii.

1893.

"Merkki" sai.

    — "Ken, Hilja, huultes purppuraa
    Suudella ensin saa?"
    — "Se, joka lempen' ainaisen
    Omakseen saavuttaa."

    Nyt pöydän alta vikkelään
    Pien' "Merkki" tuivertaa
    Ja Hiljan helmaan hyppäjää
    Ja — suuta suikkajaa.

1891.

Syystuulella.

    Sä syksyn myrskyisä tuuli,
    Sä konsa jo rauhoitut, oi!
    Sua kuolinlauluksi luulin,
    Kun kalmaa virtesi soi.

    Jos äidin lailla sa hellän
    Unen helmahan heijailisit
    Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon,
    Sen kuolosta suojailisit!

    Oi miksi et sääliä tunne?
    Miks armotta tallajat vaan
    Vihoviimeisen kukkasen kainon,
    Joka nousisi juureltaan?

    Kevätmielisen rintani miksi
    Niin täytehen hyytä sä loit,
    Ja kolkon säveles' kaijun
    Mun syömmeni tunteille soit?

1887.

Onni.

    Niinkuin sulorusko iltataivaan
    Äyräilt' ilman luoden kultiaan
    Salojärven tyyneen pintaan, aivan
    Niin on onni syömmeen suruisaan.

1888.

Vuoden vaiheessa.

    Katoavaisuus maassa vallitseepi,
    Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu,
    Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu,
    Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.

    Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu,
    Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi,
    Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi,
    Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.

    Hän kaihokatsein etsii toista rantaa,
    Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan,
    Miss' onnen kestäväisen taivas antaa.
    Ei Herra heitä hukkumahan lastaan!
    Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa,
    Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.

1893.

Äidin haudalla.

    Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan
    Äiti armas lasketaan!
    Kohtunsa jo aukas hauta,
    Ruumist' ympäröipi lauta;
          Poveen maan
          Rauhaisaan
    Äiti armas suljetaan.

    Miks sun vierii poskillen
    Kuuma virta kyynelten?
    Sikskö, että peittää multa
    Puhtahimman lemmen sulla,
          Ystävän
          Hellimmän
    Tuoni vei jo myötähän?

    Kenties muistat, kuinka hän
    Aamupuhteell' elämän
    Heikkoo, neuvotonta lasta
    Väsynyt ei vaalimasta,
          Riemuiten
          Antaen
    Kaikki tähden pienoisen.

    Maailmaan kun kuljit sa
    Etsimähän onnea,
    Hän se hellimmällä miellä
    Askeleitas seuras siellä;
          Vaiheitas,
          Vaarojas
    Valvoi kallis kantajas.

    Riemuitsi sun onnelles,
    Taikka vuoksi murhettes
    Huolien vietti yötä monta,
    Itki lasta onnetonta;
          Eestäsi
          Taisteli
    Niinkuin muinen Jaakoppi.

    Aattes parhaat hältä sait,
    Siveyden, tunnon lait;
    Mieleesi hän painoi yhä
    Herran vaatimusta pyhää,
          Rakkauden
          Taivaisen
    Istutti sun syömmehen.

    Vieri, vieri kyynel vaan;
    Äiti hautaan lasketaan!
    Usein vierii suotta aivan
    Tähden turhan huolen, vaivan;
          Haudalle
          Äitimme
    Turhaan et sä virtaile.

    Nuku, äiti, rauhaisaan!
    Yli yösi valvomaan
    Isän silmä hellä jääpi,
    Aamun tullen herättääpi
          Jällehen
          Lapsosen
    Sunkin eloon uutehen.

1894.

Ei ole taivas kaukana.

    Kun kuljin katua kerran,
    Pari pientä lasta ma näin;
    Ja toinen kättähän nostaa
    Yläkertahan kauniisen päin.

    — "Ei tuo ole taivas, Kaarlo,"
    Hän virkkavi toimessaan.
    — "Sano mikä se muu sitten oisi?"
    — "Yläkertahan onkin vaan."

    — "No missä se sitten on taivas?"
    — "On kaukana, kaukana niin…"
    — "Ei, eipähän kaukana ookkaan!"
    Niin siinä nyt väiteltiin.

    Miten lienee päättynyt kiista,
    En kuullut ma loitompaa;
    Vaan kaukaa taivasta lasten
    Ei tarvitse tavoittaa.

    Tie lyhkäinen se on heillä
    Luo Luojan ja enkelten,
    Vaan etsein lapsien lailla
    Tien mekin löydämme sen.

1894.

Taistelua ja lepoa.

    Sielussan' kovat raivoo taistelut,
    Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi;
    On sydän eksyin kauan harhaillut,
    Milloinka runneltu se levon saapi?
    Milloinka, tyyntynevi myrskysää,
    Ja aamu kirkas mulle välkähtää?

    Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää
    Jo perin pyytää himo halpa, mainen,
    Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää
    Se haluaisi henki hehkuvainen;
    Mut siip' ei kanna, pian katkeaa,
    Ja uuden tuskan rinta raukka saa.

    Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat
    Myös tahtois sielu omaksensa voittaa,
    Ja kunnian ja maineen kukkulat
    Se ponnistuksin saavutella koittaa;
    Kun niit' ei heikko taida tavoittaa,
    Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.

    Mut alta aaltoin joskus ääni soi:
    "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen!
    Ikeeni rauhan sulle tuoda voi;
    Ei rasita mun kuorman keveäinen.
    Nöyryyttä, siveyttä opi vaan,
    Niin syömmes raukeavi raivostaan!"

    Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan
    Jo asettuvi aaltoileva rinta,
    Ja sydän levähtävi taistostaan,
    Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta.
    Jos taistelu taas alkais riehua,
    Suo äänes silloin, Herra, kuulua!

1888.

Papinvirkaan asettamisen johdosta.

(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)

I.

    Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla,
    On kutsumukses suuri, verraton!
    Elämän maalle asukkaaksi tulla
    Se määräsi, se kutsumukses on.
    Vaikk' olet täällä vieras matkalainen,
    Asunto vartoo sua taivahainen
    Ja isänmaja, rauhan kaupunki.

    Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä,
    Se hurskahitten kirkas koti on,
    Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä,
    Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton.
    On saastaisuutta kyllä paljon sulla,
    Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla,
    Sun puhdistavi Herran rakkaus.

II.

    Katso ympär', ihmislapsi,
    Kaunis ompi maa min näät!
    Lehto nuori tuoksuu tuolla,
    Tääll' on kummut kukkapäät.

    Kalvot tuhatjärviemme
    Sini-taivon kuvastaa,
    Parvet laululintujemme
    Avaruutta samoaa.

    Jos sä kysyt, mistä kaikki
    Ompi tämä kauneus,
    Kukkakin jo vastaa, sulle:
    "Mun toi Herran rakkaus."

    Tämä Herran rakkaus jalo
    Luonnonherraks sinut loi,
    Ihanamman maan kuin tämän
    Sulle asunnoksi soi.

    Vaikka kiusaaja sun saatti
    Luojas tahdon rikontaan,
    Sua eksynyttä lasta
    Herran lempi holhos vaan;

    Holhos, johti, kautta aikain
    Armollensa valmisti,
    Kunnes Isän lempiteot
    Kallein lahja kaunisti.

    Lahja, jonka, maailmalle
    Pojassansa antoi Hän
    Harhaan käyneet johtaaksensa
    Lähtehille elämän.

    Isän rakkauden tuli
    Pojassakin salamoi,
    Siksi rakkauden uhriks
    Verensä Hän vuotaa soi.

    Kansan näki edessänsä
    Jumalasta luopuneen,
    Eksyneen päämäärästänsä,
    Perintönsä tuhlanneen.

    Mutta tätä kansaa varten
    Laskeutui Hän taivaastaan,
    Sille laittaa seuraajansa
    Sovintoa saarnaamaan.

    Rakkaudesta maailmahan
    Laittoi valtakuntansa,
    Jossa puhdistettu kansa
    Jälleen löytää Luojansa.

III.

    Ja viljat kypsyvät jo vainiolla,
    Ja elomies ne talteen kokoaa,
    Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla,
    Ja kukkain maan se hanki verhoaa.
    Mut tyvenillä mielin ompi peltomies,
    Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies —
    Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.

    Vaan elomiehet hengen vainiolla
    Ne talvirauhaan ei saa yhtyä;
    Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla
    Niin sitten vois he vasta tyytyä.
    Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi,
    Ja puhur ankarata uhkavirttä soi —
    On paljon pimeyttä taivon alla.

    Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta
    On murrettuna kautta Kristuksen,
    Ja ihmissuku turmeluksen alta
    Voi vielä nousta ikikirkkauteen.
    Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi,
    Niin Herran sanakin se kirkkahana soi —
    On Herran Sionilla vartijoita.

    Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran
    Jumalan voimall' esiin kutsutaan,
    Avaruus loistaa kunniata Herran,
    Ja vartijoille palkat maksetaan.
    Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi,
    Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi —
    On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.

V.

KÄÄNNÖKSIÄ

Kuolon enkeli.

(J. O. Wallin.)

    Sä suku Aatamin, maa min kantoi
    Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan!
    Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi,
    Kun ensi synti tul' maailmaan.
         Tien' idät kohtaa
         Ja lännet laajat.
         Mä sulle johtaa
         Voin viestit taajat,
    Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa
    Jumalan tahtoa kuuluttaa.

    Kuin sirkut ootte. — Ne rakennellen
    Pesänsä lehtohon vihreään
    Ja turvass' oksalla riemuellen
    Visertää hetkisen virsiään;
         Mut riemu sirkun
         Suruksi vaihtuu,
         Ja linnun virkun
         Viserrys haihtuu,
    Kun myrsky metsässä möyryää
    Ja pesän oksalta riistältää.

    Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs
    Vuoks huomisen, jot' et ehken nää;
    Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs,
    Sä suistut sinne — ja huoles jää.
         Niin joutuisasti
         Se hauta aukee —
         Ja siitä asti
         Sun muistos raukee.
    Kuun uuden luodessa valoaan
    Jo toiset rientävi unholaan.

    On riemu, rehke ja äänen kaiku,
    Kun tanssin pyörteissä heiskaatte;
    On myrtin tuoksu ja soiton raiku…
    Mä silloin ilmestyn ukselle:
         Ja riemu, soitto
         Ja kukkain tuoksu
         Ja posken koitto
         Ja tanssin juoksu
    Ne laantuu loppuhun synkeään,
    Ja naurut itkulla päätetään.

    Minulla valta on voimakkaalla,
    Siks kunnes saapuvi vahvempi.
    Ja vuorten huipuilla, maankin alla
    Mun kylmä henkeni huokuvi.
         Ei muurit estä,
         Ja tarmossansa
         Ei kilvet kestä,
         Kun uhriansa
    Tähtääpi puuskaus saastainen,
    Kun rutto riehuvi hirmuinen.

    Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin
    Ja tyynnän kuohuvan merten veen.
    Mä muodot valtioin rikki riivin,
    Lyön vaajan kourasta Pauanteen.
         Kuin suvanteessa
         Levähtää laine,
         Niin jalkan' eessä
         Masentuu maine,
    Ja aikakaudet ja ihmistyöt
    Ne vierähtää kuten kesäin yöt.

    Ei voima järjen, ei miekan norjan,
    Ei tieteen, taitehen auta, ei;
    Vapauteen päästän mä elinorjan,
    Luon kahleet valtijatahdollei.
         Käyn sotarintaan —
         Kuin ruoho, lankee
         Maan huurmepintaan
         Armeija ankee,
    Eik' elvy äänestä rummunkaan,
    Vaan vasta tuomiopasuunan.

    Vaan kättä viittaan — niin laastaan maata:
    Ken henkii, sinne jo matkautuu,
    Miss' ääntä korva ei kuulla saata,
    Ja vastausta ei anna suu.
         Mun käyskellessäin
         Valt'istuin sortuu,
         Ja kääntyessäin
         Palatsit murtuu,
    Ja Aleksanterit kaatuvat,
    Ja Bonapartet ne maatuvat.

    Te maassa alhaalla käytte kiistaa
    Suvusta, kullasta, arvosta;
    Mut kaikki ootte te kummun riistaa,
    Sen alle vaivutte vertaisna.
         Ei synkäst' yöstä
         Teit' aarteet auta,
         Ja mainetyöstä
         Ei huoli hauta,
    Ne hetkeks riemua teille toi,
    Mut kuolo muille ne saaliiks soi.

    Maan päällä täällä ei turvallista
    Voi linnaa löytyä, matkaajat!
    Ei maahas vieraasen luottamista,
    Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat;
         Ja liinat lauhat
         Ja hunnut, lakit
         Ja tähdet, nauhat
         Ja arkilakit
    Ne toisten päähän ja kaulaan jää
    Ja toisten rintoja lämmittää.

    Te tulleet — menneetkin tuokiossa
    Ei teillä tääll' ole suojaakaan:
    Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa
    Ei kuu, ei päivä luo valoaan.
         Ja köyhä pääsi
         Jo päivätöistä,
         Ken niitä sääsi,
         Pääs kilpilöistä
    Ja syömmen, vankien kahlehet
    Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.

    Miss' äitis, puolisos ompi rakas? —
    He tietä tuot' ovat mennehet,
    Jot' eivät jällehen saavu takas',
    Jot' itsekin pian kulkenet…
         Siis kalliiks muista,
         Mit' taivas antaa:
         Ne luotas luistaa
         Koht' kuolon rantaa…
    Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie;
    Tilille niistä on sulla tie.

    Ei enää Herralta silloin kuulla:
    Miss' on sun veljesi, vertaises?
    Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla,
    Tuo toukka, raastava kauneutes!
         Kun kuolo milloin
         Myös senkin voittaa,
         Uus tuska silloin
         Vaan sulle koittaa.
    Ja vaiva sammu ei milloinkaan,
    Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.

    Se sua vartovi, kylmyydellä
    Kun toisten kurjuutta katsot sa,
    Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä
    Voit pyhän, kallihin pilkata!
         Kuin lain sa väännät,
         Viet harhaan mielet
         Ja saastaan käännät
         Sa tunnot, kielet!
    On sulla surku, kun vastahan
    Käy haamu kalpea kostajan.

    Sua, valheen miestä, se vartoaapi
    Tuon kieles vuoksi niin liukkahan,
    Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi
    Ja maahan tallajat kunnian; —
         Vaan vasten kalpaan'
         Min voivas luulet?
         Sun hautaan salpaan.
         Ja pilkkahuulet,
    Kun taas he päästävät lausehen,
    On eessä tuomarin viimeisen!

    Oi kuolevaiset, te punnitkaatte
    Pelolla sielunne pyytehet,
    Ja mielin puhtahin huutakaatte
    Sen luo, ken tuntevi ihmiset!
         Te paikkaan kyllä
         Saavutte kerran,
         Joss' oven yllä
         On päätös Herran:
    Jokainen tänne se matkajaa,
    Vaan täält' ei palata kenkään.

    Maan saaliiks töinenne kerran jäätte,
    Jos niinkuin lauhkeat lännen säät
    Sit' eläissänne te elvytätte
    Tai hävitätte kuin tuulispäät —
         Ja silloin jäivät
         Nää riennot maiset!
         Kaikk' eilispäivät
         Ja alkavaiset
    Ja työn, mi teille tääll' uskottiin,
    Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.

    Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää;
    Hän kulkus mittasi, Ihminen!
    Min voit sa kantaa ja minkä täyttää,
    Ne kaikki antoi Hän sinullen.
         Voimankin saanut
         Oot Jumalasta;
         Ei koskaan laannut
         Hän ohjaamasta,
    Jos taivuit nöyränä seuraamaan
    Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.

    Jos Hengen ääntä sä kuulet aina,
    Käyt suorin katsehin toimissaan,
    Ei tuonen pelko sun mieltäs paina,
    Et kaipaa kiitosta maailman.
         Kun kutsumukses
         Sä täytät huolla,
         On lohdutukses
         Ylhäällä tuolla!
    Niin, siellä siintävi oma maa,
    Sun sinne enkeli johdattaa.

    Kun kuljet voimalla tahdon jalon
    Läp' aijan vaivan ja murhetten,
    Voi mailma viedä sult' onnen valon,
    Ei rauhaa tunnon ja sydämmen.
         Ja ruumiin sulta
         Ne multaan luopi,
         Mut Kristus kuulta
         Sun henkes suopi:
    Kun kestit asti sä kuolohon,
    Nyt sulla palkkasi taivaass' on!

    Tee oikein aina, ja murheen taakka
    Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit!
    Totuutta puolla sa kuoloon saakka,
    Ja parhain kostit, kun anteeks soit!
         Jos palkkaa maista
         Ei kenkään anna,
         Et kuihtuvaista
         Seppeltä kanna;
    Ijäinen, puhdas ja saastaton
    Perintö autuahitten on.

    Mit usko ois, jos ei helmi hienoin,
    Mi syömmes pohjalla piileilee
    Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin,
    Kun kuori aikanans' aukenee?
         Kun välkkää piilu,
         Jo loppuu vaivas:
         Kun lavas hiiluu,
         Niin kohta taivas
    Jo sulle, marttyyri, aukeaa,
    Ja Sovittaja sun kruunoaa.

    Mit' oisi kunto, jos henki juuri
    Kuin sä'en sammuisi mullassa?
    Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri!
    Ja Engelbrektikin urhoisa!
         Ja nero, mieli,
         Joit' auvostaapi
         Tääll' ihmiskieli —
         Ja unhottaapi!
    Mit' oisi hellyys ja voimakaan,
    Jos kaiken määrä ois hauta vaan?

    Mit' oisi kunnia, joka vaatii
    Velvollisuudesta hengenki,
    Jos rahvas ahne sen säännöt laatii
    Tai vallanpyytäjä ahneempi?
         Kyll' aika pauhaa
         Ja nostaa saastaa,
         Mut sentään rauhaa
         Sit' ei voi raastaa,
    Mi päilyy kunnian kulmilta,
    Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.

    Mit' oisi onni ja riemu hellä,
    Min piiri rakkaitten teille soi,
    Jos, piirin murtuissa, yhdistellä
    Sit' ette valossa toivon voi?
         Mi syömmeen toisi
         Tääll' lohdutusta?
         Elämä oisi
         Niin kolkko, musta!
    Ois Uriankirje vain armoton,
    Mi teille myötähän pantu on.

    Ja Jakob hukkaapi Josefinsa,
    Jonatan Davidist' eroaa;
    Ja rinta raukeepi huolihinsa,
    Kun hoivahdusta ei mistään saa!
         Ja Rakel huutaa
         Vaan lapsiansa,
         Ei taida muuta
         Hän tuskassansa,
    Kun turma vei, mitä kalleinta
    Voi olla äidille elossa.

    On Herra rakkaus. — Rauhoitusta
    Sydämmet sorretut siitä juo!
    Tuo siemen, peittämä mullan mustan,
    Se kultatähkiä kerran luo.
         Vaikk' armaas kuollen
         Sun yksin heitti,
         Hänt' itkit huollen,
         Ja maa sen peitti;
    Ei siltä hukkunut henki sen,
    Luo Isän ijäisen muuttihen.

    Elämän lähde Hän ompi parhain,
    Hän voima, valkeus kirkkain on;
    Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain
    Kaikk' sulkee hellähän hoitohon.
         Kun toivon armaan
         Luot puolehensa,
         Hän vievä varmaan
         On huoneesensa
    Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan
    Tee luottain, tunnolla toimet maan.

    Jesuksen jalkoihin vaipuneena
    Ain' ollos lailla sa Marian!
    Ristille silmää kuin Magdalena,
    Sielt' armo katsovi katuvaan.
         Pääs Herran puoleen,
         Johannes, paina!
         Lastensa huolen
         Hän päättää aina,
    Ne viepi autuuden rauha'an,
    Vapauteen vallassa taivahan.

    Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan,
    Totuutta, lempeyttä harrastaa,
    Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan,
    Hän paljon anteeksi myöskin saa.
         Ei pääse maassa
         Hän määrään asti,
         Vaan taivahassa
         On armoisasti
    Merkitty, veljiä hiukankin
    Ken auttoi uskossa Mestarin.

    He ottaneet ovat ohjeeksensa
    Vaan Herran pelvon ja yksin sen,
    Ja pesneet verellä vaattehensa,
    Mi saastat poistavi syntien.
         Niin taisto päättyy,
         Synt' anteeks saadaan,
         Rauhattuus häätyy,
         Itkusta laataan —
    Suur' Isä lapsia nimeltään
    Syliinsä kutsuvi lepäämään.

    Ja Herrassansa he nukkui tyynnä
    Ja päivää Herran he toivovat.
    Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä
    Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat,
         Ja siteistään he
         Kaikk' irti pääsi;
         Pääs siirtymään he —
         Niin Herra sääsi —
    Orjuuden vaivasta rauhalaan,
    Ja työnsä heill' ovat seurassaan.

    He saapuneet ovat kaikki varhain
    Nyt isänhuoneesen oikeaan:
    On kotikaupunki heillä parhain,
    Min päivä yöksi ei vaihdukaan.
         Kun kirkkaudella
         Auringon hohtaa
         Hän istuimella
         Ja siitä johtaa
    Armossa kaikkia katseellaan
    Ja jakaa eloa, autuuttaan.

    On sija kaikille taivahassa,
    Ken taisteli uskoin ja toivoen.
    Kun puitten lehti on puhkeemassa,
    Te suven saapuvan tiedätten:
         On tiettävänne,
         Kun ilta varjoo,
         Ett' ystävänne
         Lähestyy, tarjoo
    Asunnon sen, minkä taivaassaan
    Hän teille valmisti kuolollaan.

    Kun aijan ilta se varjollansa
    Yl' maitten harmajan hunnun luo,
    Hän, suuri armossa, voimassansa,
    Hän saapuu silloin ja päästiin tuo.
         Hetkessä haipuu
         Nyt voima mainen,
         Ja silmä vaipuu
         Nyt nuikeevainen…
    Mut hetki toinen kun saavuttaa,
    Se uuteen toivohon aukeaa.

    Ja uutta taivasta, maata uutta
    Uus asuu kuoloton ihminen.
    Hän kodin jäänehen raihnaisuutta
    Ei niissä muistele kaihoten.
         Jäi murheen mannut,
         Uus päivä koitti,
         On taisto laannut,
         Ja usko voitti!
    Teill' arpa lankesi kauneimpaan;
    Sit' arvaa ei halut halvat maan.

    Ei silloin kirvellä tuskat mieltä,
    Ei silloin virtaile kyynelvuo,
    Ei kuolo kammitse ihmiskieltä,
    En paarten eellä käy haudan luo;
         Vaan kiitos raikuu
         Istuimen eessä,
         Ja autuus kaikuu
         Sen säveleessä…
    Mä myöskin, enkeli ikuinen,
    Elämän laulua laulelen.