language: Finnish

URSULA TÄDIN ONNETTOMUUS

Novelli

Kirj.

GEORGES OHNET

Ranskankielestä suomentanut

E. S. [Eino Cederberg]

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911,

Georges Ohnet.

Georges Ohnet syntyi Pariisissa 3 päivänä huhtikuuta 1848. Opiskeltuaan yliopistossa jonkun vuoden lakitiedettä, ryhtyi hän v. 1870 parin lehden poliittisen osaston toimittajaksi. Kirjallisen tuotantonsa alkoi hän julkaisemalla ja esityttämällä pari murhenäytelmää, "Regina Scarpin" v. 1875 ja "Marthen" v. 1877. Nämä eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota niiden omituisen, salaperäisen käsittelytavan takia. Mutta sitä suurempaa huomiota herätti se romaanisarja "Batailles de la Vie" ("Elämän taisteluja"), jota hän nyt ryhtyi julkaisemaan. Huomattavimpia ovat "Serge Panin" v. 1881, joka käsittelee venäläistä aihetta, "Le maitre de forges" (Tehtailija) v. 1882, joka ajaa kansanvaltaisuuden asiaa, "Lise Fleuron" v. 1884, "Nimrod et Cié" ja "Comtèsse Sarah" 1883, joka käsittelee ranskalaisen ylimystön elämää. Kuuluisimmat ovat kuitenkin leikillinen "Le docteur Romeon" ("Tohtori Romeon") 1889, "La grande madneire" 1885, ("Suuri kalkkikaivos") järisyttävine kuvauksineen työväestön elämästä, ja "Noir et rose" ("Mustaa ja punaista") 1887, joka kokoelma käsittää myös novellin "Ursula tädin onnettomuus". — Näiden kuvausten luonteiden käsittely oli äärimäistä, karrikeerattua ja usein luonnotonta. Mutta kun toiminta aina oli jännittävä, ahmi yleisö hänen teoksiaan mielenkiinnolla, vaikkei Ohnet'in kirjallista kykyä kovin korkeaksi arvattukaan. Teokset levisivät laajalle ehtien korkeita painoslukuja. — Paremmin kuin hänen ensimäiset draamalliset yrityksensä, onnistuivat ne draamat, joita hän muodosti mukailemalla omia proosateoksiaan. Yleisö, joka oli jo romaaneissa tutustunut kuvattaviin henkilöihin, katseli niitä innostuksella, kun tapasi ne näyttämöllä. — Ohnet sai aikanaan kestää ankaria hyökkäyksiä, kun uskalsi arvostella äärimäistä realismia, sen mahtavimmillaan ollessa 1870 luvulla, mutta nauttii nykyjään ansaittua lepoa ja suosiota.

Ursula tädin onnettomuus.

1.

Tätinsä hymyilevässä puutarhassa, Saint-Mandé'ssa, sipsutti Aline Bernard pieni kori käsivarrella, suuri ruskea olkihattu takaraivolla ja leikkeli ruusuja puutarhasaksilla. Hän tarkkasi asuinrakennuksesta tulevia ääniä, riipi paljaiksi rabatteja vapisevin käsin ja katkaisi ajatuksissaan yhtä monta nuppua kuin puhjennutta ruusua.

Hehkuva kesäaurinko kohdisti säteensä puutarhaan, saattoi kellertävät viinirypäleet kypsymään ja persikoiden sinertävän kuoren halkeamaan. Kuuma ilma värisi, pääskyset lentelivät korkealla ilmassa ajaen toisiaan viuhuavin siivin. Nuori tyttö oli kuumuuden raukasema, kaula oli hien kostuttama, katse kirkkaan auringonpaisteen häikäisemä ja hän puri valkeilla hampaillaan päivänruusun veripunaista terälehteä.

Sydän ahdistuksissaan ja levottomin ajatuksin kuunteli hän eloa uhkuvassa, vaan hiljaisessa puutarhassa. Mutta kartano oli ikäänkuin uinahtanut laskettujen uutimiensa taakse, eikä hiljaisinkaan kuiske tai pieninkään liike ilmaissut, mitä sen asukkaat puuhasivat tänä kauniina iltapäivänä.

"Miten kauvan tätä kestääkään!" mutisi nuori tyttö. "Tarvitaanko nyt niin paljon sanoja? Isä aikonee kai pitää puheita — minun olisi itseni pitänyt puhua tädin kanssa."

Hän huokasi, mutta se ei keventänyt hänen ahdistettua sydäntään. Ja äkkiä hän oli näkevittään sen pienen huoneen, jossa herra Bernard vakavan liikutuksissaan — äidin ollessa kumartuneena työnsä yllä — kunnioittavasti kuvasi Ursula tädille tyttärensä tulevaisuudensuunnitelmia. Hän kuuli isänsä sanovan juhlallisin äänin, jonka hän niin hyvin tunsi:

"Avioliitto on vaarallista arpajaispeliä. Vain joka sadas arpa voittaa."

Ursula täti nyökäytti hyväksyvästi päätään ja rouva Bernard kiitti taivasta kaikesta siitä aviollisesta onnesta, jota hän oli saanut nauttia.

Lopulta, määrättömien puheharjoitusten jälkeen pääsi Alinen isä siihen aiheeseen, joka oli saanut aikaan tämän perheneuvottelun; hänen tyttärensä kättä oli äsken pyydetty. Siinä oli se vaikea pääpykälä, johon tuon kauniin tytön koko huomio oli suunnattu. Voi Jumala, kuinka tämä oli päättyvä? Mitä oli Ursula täti sanova?

Hänen pieni sydämensä löi yhä kiivaammin, ja viileä, varjoisa huone, jossa hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin, vaihtui pian uuteen kuvaan: nuori, komea mies sinisin silmin ja vaalein viiksin, kauniisti kantaen tykkiväen mustaa pukua, rinnassa punaseen nauhaan kiinnitetty kunnialegioonan risti ja kapteeninarvon merkkinä kolme kultapäärmettä käsivarressa.

Nimi "Roger" liukui tytön huulien yli. Senjälkeen oli hän näkevillään Vincennes-tien, jonka varrelle hän oli uteliaisuudesta pysähtynyt nähdäkseen sotilaita eräänä kauniina aamuna, jolloin hän oli lähtenyt ostamaan kukkia äitinsä nimipäiväksi. Hänen seistessään huumaantuneena nopeasti ohivierivien tykkien ryskeen ja auringon paisteessa salamoivien säilien takia, ratsasti kauniin ja sotaisan näköinen kapteeni hänen ohitseen punasella orhillaan. Aline tunsi hänet, sillä hän oli edellisenä iltana tanssinut hänen kanssaan monta kertaa eräässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Mutta ikäänkuin patsaaksi jähmettyneenä ei hän tullut edes päännyökäyksellä vastanneeksi siihen kohteliaaseen kumarrukseen, jolla nuori kapteeni häntä hymyillen tervehti.

Tykkiväki oli mennyt ohi pauhinalla ja ryskeellä, vieden mukanaan raskaat mustat tykkinsä ja kuormavaununsa; tomupilveen oli kaunis upseeri kadonnut ja mennessään vienyt nuoren tytön sydämen.

Siitä oli pian puoli vuotta, ja he olivat usein tavanneet toisensa, mutta vain matkan päässä; he eivät koskaan puhutelleet toisiaan ja kuitenkin kertoivat he toisilleen tuhansia asioita katseillaan. Aina siihen päivään saakka, jolloin kapteeni Roger, ratsastaessaan pitkin kapeata kujaa puutarhan muurin vieritse, "sattumalta" kohosi jalustimilleen ja heitti katseen siihen pieneen kiinalaiseen huvimajaan, jossa herra Bernardin oli tapa kuumina kesäpäivinä maata päivällisuntansa.

Sinä päivänä ei siellä kuitenkaan nukkunut herra Bernard, vaan siellä istui ompelemassa nuori tyttö puettuna valkeaan puseroon, ja seuranaan Ursula tädin sylikoira. Mopsi haukkui vimmatusti, nuori tyttö katseli uutimien takaa ja sävähti ruusunpunaiseksi.

Senjälkeen istui hän vähäväliä kiinalaisessa huvimajassa, saatuaan herra Bernardin uskomaan, että kadulta tuleva meteli häiritsi tämän unta. Ja uskollinen mopsi, josta Ursula täti ylpeänä väitti: "hän on vahtina voittamaton," kuullessaan kauniin orhin kavion kapseen katukivitystä vastaan, huiskutti ystävällisesti häntäänsä ja katsahti Alineen loistavin silmin, jotka sanoivat: "Olkaamme nyt iloiset! Tuossa tulee ystävämme tuoden kädessään minulle sokeripaloja ja huulillaan sinulle helliä sanoja."

Ja muutaman minuutin ajan seisoi nuori tyttö ikkunassa kuunnellen kapteenia, kauniin kellertävän oriin mieluisasti pureskellessa hajuherneen tuoksuavia terttuja.

Mutta miten taitava nuori tyttö luonnostaan onkin peittämään ajatuksiaan, painoi kuitenkin rakkaus Alineen erikoisen leimansa. Hänen isänsä täytyi huomata tyttärensä muuttuneen käytöksen. Nähdessään hänen liikutuksissaan ja kuumeellisesti tähtäävän hiljaisuuteen, ei vastaavan puhuteltaessa, tanssivan yksinään keskellä salia, ja äkkiä, laulaessaan Faustin cavatinaa, purskahtaen itkuun, epäili hän tytärtään ja kuulusteli häntä.

Aline kertoi kaiken yhdessä henkäyksessä kiltille isälleen, joka jumaloi häntä, kertoi tanssiais- ja maantiekohtauksen, puhelun kiinalaisen huvimajan ikkunassa ja sekoitti kertomukseensa helliä huudahduksia ja mairittelevia rukouksia.

Hän oli niin kunnioitettava, niin hellä ja niin hyvä. Rakkaan, kiltin, pikkuisän piti tehdä tyttärensä onnelliseksi ja antaa hänet sille, jota hän rakasti!

Hän oli sulkenut herra Bernardin pään molempiin käsiinsä, kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, rukoillut ja avannut koko sydämensä tänä hellänä hetkenä. Mutta isä näytti vakavalta, ja kutakuinkin pitkän vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Ymmärtämätön lapsi, oletko kylliksi harkinnut asiaa, valitessasi sotilaan?"

"Oi, isä, enhän minä häntä valinnut! Eikä hän ollut noissa tanssiaisissa univormuun puettuna! Ja sitäpaitsi otti hän minut hyökkäyksellä yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. Jos sinä tietäisit —! Se oli aivan kuin salaman isku!"

Mutta herra Bernard ei "tiennyt". Hän oli rakastanut vaimoaan tyynesti, avioliiton jälkeen enemmän kuin sitä ennen, eikä ymmärtänyt mitään salamaniskuja. Hän katseli hämmästyksissään kahdeksantoistavuotista tyttöä, joka oli kasvanut mitä porvarillisimmassa ympäristössä, eikä koskaan ollut käynyt teatterissa tai lukenut romaaneja, ja joka äkkiä näytti intohimoista ja hehkuvaa mielikuvitusta. Mistä hän oli ne saanut? Olikohan rouva Bernard säilyttänyt näitä kuohuvia aineita naisellisen luonteensa salaisessa syvyydessä ja jättänyt ne perinnöksi tyttärelleen? Sillä mitä häneen itseensä tuli, niin…

Ymmärtäväisenä isänä viskasi hän järkisyiden jääkylmää vettä Alinen hehkulle.

"Pikku tyttöni teki aivan oikein, kun ei salannut minulta mitään, mutta hyvin väärin kun toimi niin varomattomasti. Kuinka? Tuota nuorta miestä, jota et vähintäkään tunne, puhuttelet sinä muurin yli. Ja kun minä ajattelen, etten tahtonut lähettää sinua mihinkään pensioniin, jotta voisin hyvin kasvattaa sinut kotona! Kaunis tulos!"

"Oi isä, tiedänhän, että olen tehnyt väärin, mutta en voinut sille mitään!"

Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän liitti rukoillen kätensä yhteen. Mutta yhdessä suunreunassa hymyili jo toivo.

Herra Bernard oli tottumaton tyttösensä kyyneleihin. Hän syleili häntä, lohdutti häntä, melkein pyysi häneltä anteeksi, mutta pysyi lujana isällisessä päätöksessään:

"Ei mitään kohtauksia, ei mitään merkinantoja, täydellinen syrjäänvetäytyminen, kunnes saat toisia määräyksiä. Lupaatko minulle sen?"

"Lupaan, isä!"

Jo seuraavana päivänä alkoi herra Bernard salaisesti sotajuonensa, hankki tietoja kapteenin perheestä, varallisuussuhteista, periaatteista ja tulevaisuudesta — koska hänen tielleen nyt oli sattunut kapteeni.

Kahdeksan päivän kuluttua vei hän tyttösensä syrjään ja sanoi hyvin huolestuneen näköisenä:

"Nyt tiedän sen, mitä halusin tietää. Kapteeni Rogerin äiti, rouva Dartsnoy, erinomaisen kelpo vanha rouva, on vielä elossa; isä oli virkamies; 30000 frangin tulot, asuu Bonne-Neuvellen varrella, sotilaana loistava tulevaisuus. On mahdotonta hyljätä hänet! Herra Jumala, mitä sanoo Ursula täti?"

Aline ei ryhtynyt mihinkään keskusteluihin; hän heittäytyi isänsä kaulaan ja suuteli häntä niin, ettei kukaan ollut vielä elämässään ukkoparkaa niin suudellut ja esitti loppumattomia mietelmiä siitä kaikkivoimaisesta vaikutuksesta, jolla rakkaus valtaa nuoren tytön sydämen.

Seuraavalla viikolla sai kapteeni Roger tilaisuuden esittäytyä herra Bernardille. Hän osottautui rakastettavaksi, yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi miellyttäen Alinen isää, joka kauvan epäiltyään viimein kysyi, eikö hän sattumalta haluaisi erota rykmentistä.

Kapteeni innostui; hän jumaloi ammattiaan, hän ei tiennyt sen ihanampaa. Pitäisikö hänen 28 vuotisena jättäytyä hyödyttömäksi? Herra Bernard ei uskaltanut sitä pyytää. Päätettiin, että koska kerran kaikki ennusti nuorille onnellista tulevaisuutta, Ursula tädille puhuttaisiin heidän tunteistaan.

2.

Ja sill'aikaa kun tätä tärkeätä neuvottelua nyt parhaillaan pidettiin, jatkoi Aline yhä kukkien leikkaamista, vaipuen suloisiin haaveihin, joiden päähenkilönä oli iloinen kapteeni.

Näytti siltä kuin tytön ajatukset olisivat vastustamattomalla voimalla vetäneet luokseen niiden esineen, sillä kullalla kirjailtu kaapu kohosi samassa puutarhamuurin yli; kujalta kuului kavionkapinaa kivitystä vastaan ja iloinen tuliaishirnunta. Voittaen halunsa juosta, sitä pikemmin päästäkseen rakastettunsa luo, kulki Aline tavallista, välinpitämätöntä kävelyä huvimajan luo, astui portaita ylös ja avasi ikkunan, seinille maalattujen kiinalaisten ystävällisten katseitten seuraamana. Ikkunan alla odotti kapteeni Roger paljain päin.

Aline katseli hetken nuoren miehen kauniita, päivänpaahtamia kasvoja, hänen sinisiä silmiään ja vaaleita viiksiään; sitten huudahti hän kauhuissaan:

"Pankaa hattu kohta päähänne! Herra Jumala, mitä te ajattelette? Ei ole koko kujalla varjon näköistäkään. Saatte vielä auringonpiston."

Mutta kapteeni oli tarttunut nuoren tytön valkeaan käteen ja silitteli sitä kunnioittavan hellästi.

"Saatte viipyä vain hetken," sanoi Aline. "Mutta olen niin iloinen saadessani tavata teidät. Ette voi käsittää, miten rauhaton olen. Aamiaisen jälkeen en ole voinut hetkeäkään pysyä paikallani. Isä puhuu parhaillaan Ursula tädin kanssa. He ja äiti ovat sulkeutuneet tuonne alakertaan. Herra Jumala, miten heillä riittääkin puhumista? Eihän se lopu milloinkaan! Kunhan täti ei vain keksisi liian montaa koukkua!"

"Pankoon tiellemme mitä vaikeuksia hyvänsä, me voitamme ne."

"Te puhutte kuin sotilas."

"Minä puhun kuin rakastunut."

"Jos teidän pitäisi odottaa saadaksenne minut?"

"Minä odotan!"

"Kuinka kauvan?"

"Aina!"

Aline pudisti päätään ja sanoi leikillään:

"Te olette ehkä kenraali, ennenkuin pääsemme naimisiin!"

"Rakastaisitteko minua sentakia vähemmän?

"En, mutta tahtoisin mieluummin mennä naimisiin, niinkauvan kuin olette kapteeni."

He hymyilivät toisilleen ja olivat jo unhottaneet hetken huolet, varmoina toistensa rakkaudesta ja vahvoina kukoistavassa nuoruudenvoimassaan.

Aline oli vetänyt pois kätensä. Hän ojentautui kapean ikkunanpielen yli, aivankuin huumeissaan kukkien tuoksusta ja kaikissa jäsenissään suloisen raukeuden tunne. Tässä syrjäisessä ja hiljaisessa nurkassa, joka jäi korkeiden muurien väliin, olivat he kuin erämaassa, saattoivat kuvitella olevansa kahden koko mailmassa. Ja puhumatta, silmä silmään kiintyneenä, tunsivat he onnea, kun vain saivat olla toistensa luona.

"Kävin tänään Pariisissa äitiäni tapaamassa, rakas Aline," sanoi kapteeni, "ja hänen kanssaan sopimassa. Niinpiankuin maaperä on täällä kyllin muokattu, tulee hän minun laskuuni pyytämään isältänne teidän kättänne."

"Oi Jumalani!" huudahti Aline, jolle levottomuus taas muistui mieleen. Hän katsahti huvimajan ovesta rakennukseen päin, joka yhä pysyi sulettuna ja äänettömänä. "Keskustelu on kestänyt jo yli puolen tuntia. Mitä siellä tapahtuneekaan. Kahdeksan päivää tarvitsi isä, ennenkuin uskalsi ryhtyä tuohon kysymykseen, eikö hän uskalla nytkään."

"Onko tuo Ursula täti sitten niin kauhea? kysyi Roger hymyillen.

"Kauhea? Ei! Hän pitää meistä sydämellisen paljon. Mutta te ette voi oikein käsittää hänen asemaansa —"

Nuori tyttö muuttui perin vakavaksi ja silmät taivaaseen käännettyinä ja kädet ristissä puhui hän hurskaan hartaasti, ikäänkuin pyhästä marttyyrista:

"Hän on kärsinyt niin paljon!"

"Mutta mehän kärsimme myös!" huudahti kapteeni. "Ainakin minä kärsin! Sillä te, neitiseni, tyydytte odottamaan niin tyynesti, että se saa minut epätoivoon."

Samassa esti muuan ääni nuoren tytön vastauksen. Salin lasiovi avautui, ja pieni, pyylevä, viisikymmenvuotias kaljupäinen mies, jolla oli harmahtava poskiparta, näkyi portailla.

"Se on isä!" huudahti Aline. "Nyt on kokous päättynyt! Hyvästi!
Ilmoitan teille tuloksen mahdollisimman pian."

Hän vei sormet huulilleen, viskasi kapteenille lentomuiskun ja ruusun, jonka Roger tavoitti ilmasta ja kiirehti ulos. Hän kiiti pitkin puutarhan käytävää ja ohimennessään peloitti mehiläisiä ja perhoja.

"No?" kysyi hän hämmästyneenä, huomatessaan isänsä liikkumatonna nojaavan kielojen koristamaa rautasuojusta vastaan. "Oletko puhunut siitä?"

"Olen," vastasi herra Bernard hämillään "olen ilmoittanut tädille kaikki tuumamme. Hän haluaa puhella kanssasi."

Aline katsahti epäluuloisesti isäänsä, mutta rakkaus ajoi hänet eteenpäin ja sen enempää kyselemättä syöksyi hän saliin kuin myrskytuuli.

Ursula täti istui uunin ääressä sylikoira jalkojen juuressa. Hän oli yksinkertaisesti puettu vanha neiti, pää hiukan kuin hevosen pää, litteä yläruumis, pitkällisen impenä olon kuivattama, ja pitkät käsivarret aina liikkuvine käsineen, jotka tekivät taitavasti kaikkia naiskäsitöitä.

Parhaillaan neuloi hän harmaasta villalangasta puseroita köyhille lapsille. Kuullessaan sisarentyttären tulevan, nosti hän päänsä ja katsahti suurilla silmillään, joiden kirkas katse oli mustien ja paksujen silmäluomien vastapainona miellyttävä. Rouva Bernard, pieni kulmikas ja hiljainen nainen, joka istui siskoaan vastapäätä nojatuoliin kyyristyneenä, näytti perin alakuloiselta. Alinea estääkseen teki hän rukoilevan liikkeen, mutta huomatessaan tämän päättäväisyyden ja kärsimättömyyden, pudisti hän päätään, huokasi ja vaikeni. Herra Bernard oli seurannut heti tytärtään, ja seisoi nyt ovipielessä surkean näköisenä.

Aline silmäili ympärilleen. Hän tunsi, ettei hän ollut tullut sinne kuulemaan voiton tai tappion sanomaa, vaan mieluumminkin itse suorittamaan taistelun. Veri kohosi hänen poskiinsa ja vakavin askelin kulki hän huoneen poikki istuutuen aivan Ursula tädin viereen.

"No, tyttöseni," sanoi vanha neiti terävällä äänenpainolla, "sinun kuuluu olevan luonamme niin ikävä, että tahdot hylätä meidät? En voi käsittää, mitä sinulta puuttuu täällä? No niin, kai ne ovat samoja hullutuksia, kuin kaikilla nuorilla tytöillä. Sinun äitiäsi ne myös kiusasivat ennenaikaan. Mutta sinähän olet minun mielestäni vielä niin kovin nuori."

"Täytin viime kuussa kahdeksantoista, täti."

"Tiedän sen. Kahdeksantoista vuotta! Ei sillä ijällä vielä ole mikään
Metusalem," sanoi vanha neiti nauraen.

Kun Aline näki tädin nauravan, ajatteli hän, että asia saattoi päättyä paremmin, kuin hän oli luullutkaan. Ja rohkaistuna sanoi hän:

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten häntä rakastan!"

"Todellako?" sanoi vanha neiti, jolla tuntui olevan yksi parhaimpia hetkiään. "Ja miten vanha hän on?"

"Pian kaksikymmentäyhdeksän vuotta, täti."

"Vai niini Yksitoista vuotta sua vanhempi."

"Isä on äitiä 12 vuotta vanhempi."

"Missä hän asuu?"

Aline epäröi hetken. Hän arvasi, että hänen vastauksensa oli ratkaiseva asian. Yhtäkaikki vastasi hän rohkeasti:

"Vincennesissä."

Ursula tädin kasvojen ilme muuttui ankaraksi ja uhkaavaksi. Näytti ikäänkuin hänen ylleen äkkiä olisi laskeutunut korkeiden linnoitusmuurien varjo. Hän katsahti sisareensa, joka vapisi, lankoonsa, joka piiloutui ikkunakomeroon, ja huudahti, kauhean epäluulon uhrina:

"Mikä hän on viraltaan?"

Aline nosti siniset, rehelliset silmänsä Ursula tätiin ja vastasi, kasvoissaan sellainen ilme, kuin olisi hän rukoillut armoa kuolemaantuomitulle:

"Hän on seitsemännentoista tykistörykmentin kapteeni."

Jos salama olisi lyönyt taloon ja sattunut vanhaan neitiin, ei hän olisi enemmän säikähtänyt, kuin nyt. Hän nousi istumasta, pani pitkät kätensä ristiin rinnalleen ja huusi, punasena vihasta ja säihkyvin silmin:

"Upseeri! Siis todellakin upseeri! Ja sinä, sinä Aline, minun sisarentyttäreni, — minun kummityttöni."

Sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa. Hän astui ulos huoneesta, pysähtyi kynnykselle kummituksen näköisenä ja änkytti, kasvoiltaan mustansinertävänä:

"En voinut aavistaa, että onnettomuuteni noin unohdettaisiin! Mutta sen sanon teille: minun kynnykseni yli ei koskaan pane jalkaansa sellainen mies, joka kuuluu armeijaan! Mieluummin pakenen itse. Aline pitäköön kernaasti päätöksensä, onhan hänellä vapautensa. Mutta meillä ei sen jälkeen enään ole mitään tekemistä toistemme kanssa, ja minä olen ainakin tehnyt kaikkeni estääkseni, ettei hänen elämänsä turmeltuisi niinkuin minun!"

Hän pudisti uhkaavasti käsivarttaan, niinkuin onnettomuutta ennustava Kassandra, ja poistui. Isä, äiti ja tytär katsahtivat toisiinsa. Oli, ikäänkuin kiinnipaiskattu ovi olisi musertanut kaikki toiveet.

"Johan minä sanoin teille," virkkoi lopulta herra Bernard.
"Onnettomuutensa jälkeen ei Ursula täti saata muuta vastata. Herra
Jumala, miten tästä pulasta päästään? Mitä minä sanon sille nuorelle
miehelle, josta olen kuullut pelkkää hyvää?

"Mutta isä" kysyi Aline harmissaan, aijotko todellakin myöntyä?

"Onko muuta keinoa?"

"Muuta keinoa? Suostut tietysti ennen vaikka niihin! Uhrata minun onneni haaveellisen oikun, epäoikeutetun vihan takia? Ethän voine sellaista ajatellakaan? Onko Ursula tädin onnettomuus ehdottomasti saattava minutkin onnettomuuteen? Täytyykö minulle välttämättä sattua samaa kuin hänelle? Ei, olen varma siitä — vakuutan sen — voisin vaikka vannoa sen!"

Pikku Aline innostui, puolustaessaan omaansa ja Rogerin asiaa, tarmokkaana kuin kapteeni itse.

"Rakas lapseni," huudahti rouva Bernard kauhuissaan, "sinähän tunnet tädin — minä pyydän sinua, elä vastusta häntä, alistu — —!"

"Mieluummin kuolen!"

Mielenliikutus oli järkyttänyt hermoston tasapainon, hän ei voinut enään itseään hillitä, vaan purskahti itkuun.

"Aline! Rakkaani!" huusivat herra ja rouva Bernard samalla kertaa.

He ottivat hänet syliinsä, hellittelivät häntä, lohduttivat häntä ja antoivat mitä hellimpiä vakuutuksia.

Niin, he halusivat tehdä mieluummin vaikka mitä, kuin nähdä hänet onnettomana. He aikoivat taistella viimeiseen saakka, jotta Aline saisi miehekseen sen, jonka tahtoi.

Nähdessään vanhempainsa yhdessä hänen kanssaan asettuvan Ursula tätiä vastaan, hymyili nuori tyttö kesken kyyneleitään.

3.

Ursula täti oli mennyt huoneeseensa. Sulettuaan oven ja turvauduttuaan kaikkia vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan, seisoi hän ajatuksissaan keskellä lattiaa.

Koko ympäristö oli sopusoinnussa hänen elämänsä surumielisen arvokkuuden kanssa: malvanväriset seinäverhot, mustapunaiset huonekalut, pronssinen kamiinin kannatin, vieläpä kellonheilurikin, joka kuvasi rukoilevaa enkeliä. Erääseen huoneen nurkkaan oli laadittu kappelin tapainen, jossa oli samettiverhoinen rukouspalli. Katosta riippui hopealamppu lyhyissä ketjuissaan. Kaiken tämän jumaloimisen keskuksena näytti olevan — venäläisten pyhimyskuvien tavoin — hopeakehyksinen muotokuva.

Se kuvasi nuorta, viiksikästä upseeria, pakollisine hymyineen, jonka valokuvaaja komentaa esiin, silmät tuijottaen tyhjään ilmaan, ja puettuna jalkaväen pitkään kaapuun sekä päässä 1854 v:n mallinen korkea töyhtöhattu. Kuvan alle oli kaiverrettu pieneen metallilevyyn: "Louis-Silvain-Exupère de Mirieux, kaatunut Sevastopolin piirityksessä. Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" Kuihtunut kukkavihko oli kiinnitetty kehykseen.

Ursula täti astui muutaman askeleen muistojen nurkkaan päin. Raskaasti huoaten vaipui hän polvilleen, suuntasi kuvaan kostean katseen ja kuiskasi:

"Sotilas sukuun sinun poistuttuasi? Ei, se ei ole tapahtuva!"

Vanhasta neidistä näytti valokuvatun urhon hymy käyvän ystävällisemmäksi, ja keventynein sydämmin tunsi hän voivansa torjua kaikki hyökkäykset.

Se mies, jonka kuolemaa Ursula täti itki, oli eläessään ollut kutakuinkin vapaamielinen herra. Jäätyään 20 vuotiaana isättömäksi ja äidittömäksi, oli hän alkanut uransa hävittämällä suurimman osan omaisuuttaan, antamalla kilpa-ajohevosten tavoitella palkintoja, joita ne eivät koskaan saaneet, ja itse juoksemalla naisten jälessä, jotka hän sensijaan aina sai käsiinsä. Tällä tavoin oli hän lyhyeen aikaan ehtinyt kukkaronsa pohjaan ja hänen täytyi turvautua koronkiskureihin.

Hän oli kevytmielinen, vaan hyväsydäminen: hän oli niitä ihmisiä, jotka ensin tekevät pahaa lähimäisilleen ja senjälkeen katuvat sitä sydämensä pohjasta, mikä ei kuitenkaan paranna asiaa. Hänellä oli usein kuuma paikka, holhoojansa, herra Prévôt'in, Ursulan isän, erään entisen kauppiaan luona joka, ei ymmärtänyt kevytmielisiä syrjähyppyjä ja usein selitti, että kaunis Ludvig kaikkine rakastettavaisuuksineen vielä kerran päättäisi uransa huonosti.

Ursula sensijaan, joka oli melkein yhdenikäinen tämän nuoren miehen kanssa, ei voinut häntä kyllin ihailla ja olisi epäilemättä pantannut sydämensä voidakseen ylläpitää Ludvigin ylellistä elämää. Hän jumaloi Ludvigia. He olivat kasvaneet yhdessä ja kaikkein varhaisimmassa nuoruudessa olivat he leikillään menneet kihloihin. Ursulan täyttäessä kaksikymmentä vuotta, piti hän yhä kiinni tästä lapsellisesta lupauksesta, kun taas Ludvig uuden vapautensa huumaamana liiteli kukasta kukkaan.

Vanhemman tyttären intohimo sai herra Prévôt'in levottomaksi. Hän koetti puhua Ursulalle järkeä, mutta hänen painavimmatkin todistuskappaleensa otti tämä vastaan itsepäisesti, kuin espanjalainen muuli. Viehättävän Ludvigin don-Juan tavat olivat vastustamattomasti kietoneet pauloihinsa tämän pitkän, laihan ja tummahkon tytön. Mitä rikollisemmaksi hänet kuvattiin sitä mieltäkiinnittävämpi hän oli Ursulan mielestä. Onhan miehiä, jotka enemmän valtaavat vikojensa, kuin toiset hyveillensä kautta.

Ursulan isä sanoi:

"Minä en koskaan anna sinua tuolle lurjukselle. Hän tekisi sinun elämäsi helvetiksi."

"Minun rakkauteni parantaisi hänet", vastasi Ursula. "Hyvä luonne keksii aina keinoja."

"Mutta hän on tuhlannut koko omaisuutensa ja hiukan enemmänkin."

"Eikö minulla ole varoja kahdelle?"

"Ei ole rikas silloin enään kun on tekemisissä tuhlarin kanssa."

"Minä teen hänet kelpo ihmiseksi."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen varma siitä!"

"Oh, sinä olet hupsu!"

Ursula tyytyi siihen, että häntä pidettiin hulluna, mutta ei luopunut mielipiteistään. Ja vielä kaksikymmenneljävuotiaana odotti hän yhä kärsivällisesti sitä hetkeä, joka sallisi hänen ruveta sovelluttamaan mieheensä moraalisia parannusteoriojaan. Mitä Ludvigiin tulee, kohteli hän Ursulaa kuin siskoaan ja kun hänen kassansa oli tyhjä, antoi hän Ursulan tyhjentää säästönsä omaan taskuunsa. Kun hän sitten jonakin kauniina päivänä oli voittanut pelissä, toi hän Ursulalle kauniita lahjoja, jotka houkuttelivat kyyneleitä tuon tunteellisen tytön silmiin.

Hänellä ei ollut ensinkään kiire mennä naimisiin Ursulan kanssa, vaikka hän toisinaan tytön isän rikkauden takia sitä vakavasti ajatteli. Kun hänen ystäviensä kesken tuli puhe Ursulasta ja hänestä, ja kysyttiin, milloin hän aikoi viettää häitään, vastasi hän viitaten tytön laihuuteen: "Ei ole mitään kiirettä. Hän on oleva minun pelastusvyöni." Ja sitten naurettiin yhdessä. Mutta hänen täytyikin tunnustautua ennenkuin oli odottanutkaan.

Eräällä iltana oli hän holhoojansa luona niin säikähtäneen näköisenä, että Ursula arvasi jotakin ikävää tapahtuneen. Hän kuulusteli Ludvigia. Tämä kieltäytyi sanomasta alakuloisuutensa syytä, mutta Ursula pyysi niin itsepäisesti, että hän lopulta tunnusti kaiken. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet, hän ei tiennyt mitään keinoa, millä päästä pulasta.

"Oletko vakavasti päättänyt muuttaa elämäsi?" kysyi Ursula.

Kun hän vastaamatta loi silmänsä taivaalle, sanoi tämä:

"Mene isäni luo pyytämään minun kättäni."

Ja Ludvig meni. Mutta herra Prévôt, joka 35 vuoden aikana oli puuhannut rikkautensa kokoamiseksi, ei ollut ensinkään taipuvainen äkkiä laskemaan yli neljättä osaa siitä sellaisiin käsiin, jotka aina olivat avoinna. Herra Prévôt otti vastaan holhokkinsa varustusten takaa, ja kun hänen tyttärensä sekaantui leikkiin, vannoi hän kaikkien jumalien ja jumalatarten nimessä, että hän mieluummin tekisi tämän perinnöttömäksi kuin sallisi hänen mennä naimisiin rakastettunsa kanssa.

"Silloin en mene koskaan naimisiin!" vastasi Ursula itkien.

"Hyvä! Hoida sitten siskosi lapsia!"

"Ja minä menen sotaväkeen!" jatkoi Ludvig samaan tapaan.

"Erinomaista! Silloinpahan teet sinäkin jotain hyötyä."

Nuori mies täytti sanansa. Hän ajatteli:

"Kunhan Ursula on itkenyt kuukauden, hankkivat he sotajoukkoon miehen minun sijalleni."

Ursula ehti itkeä vain neljätoista päivää. Syttyi sota Venäjän kanssa, ja Ludvigin rykmentin täytyi matkata Krimin niemimaalle. Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt. Ei voinut ajatellakaan luopumista lippujen alta, sillä silloin olisi häntä pidetty pelkuriraukkana. Ludvigin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja koettaa nyt vain oppia kunnon soturiksi.

Eräänä päivänä tuli Ludvig holhoojansa luo univormuun puettuna, nahkatuppinen sapeli uljaasti sivulla, pää kerittynä kuin elinkautisvangilla ja kädessä pieni kukkavihko Ursulalle. Hetki oli valtava; Tämä perheen melkein oma poika oli sotaan lähtiessään aivan mieltäkiinnittävä, ja vaikkei häntä ennen olisikaan rakastettu, niin nyt hän jo melkein ansaitsi sen. Herra Prévôt itse tunsi silmiensä kyyneltyvän, niin iloinen kuin hän olikin päästessään tuosta vaivaloisesta vekkulista.

Ludvigin ja Ursulan jäähyväiset olivat perin liikuttavat. He olivat salissa kahdenkesken, sanaakaan virkkamatta. Vähitellen pimeni, niin että he vaivoin saattoivat eroittaa toistensa kasvoja. Tässä ystävällisessä hämyssä näytti laiha Ursula hiukan tavallista hauskemmalta; Ludvig sai äkkiä hellyyden kohtauksen, halusi kiinnittää hänet itseensä katkeamattomilla siteillä ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Sinä kai ajattelet minua joskus poissaollessani?"

Tyttö vain nyyhkytti.

"Ja jollen minä enään palaa?"

Ursula hypähti pystyyn ja huudahti kiihkeästi:

"Ei koskaan, minä vannon sen! — Ei koskaan ole kukaan toinen — —"

Hän ei voinut jatkaa enempää. Ludvig sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ursula oli ikäänkuin pyörryksissä, hänestä tuntui siltä, kuin koko sali pyörisi kauheaa vauhtia. Ja hänen onnekseen astui kamaripalvelijatar samalla hetkellä saliin, kädessään palava lamppu. Seuraavana päivänä matkusti Ludvig.

Sen päivän jälkeen kulutti Ursula kaiken aikansa sotauutisten lukemiseen ja pistämällä mustia ja valkeita nuppineuloja sotakarttaan. Hän matkasi ajatuksissaan yli Asovan meren, nousi maihin Eupatoriassa, taisteli Alman, Tschernajan ja Traktisin luona ja luki kaikki anastetut kanuunat ja liput sulhasensa ansioksi. Häneen eivät kuuluneet Saint-Armond, Pélissier tai lordi Raplon, eivät ranskalaiset, englantilaiset eivätkä turkkilaiset; ainoastaan Ludvig, joka Akilleen, tuon kauhua herättävän sankarin lailla, piti kurissa Todtlebenin ja tsaarin kaikki sotilaat.

Ludvig kirjoitti usein, valittaen pakkasta. Ursula jätti huoneensa lämmittämisen. Hän tahtoi kärsiä yhdessä rakastettunsa kanssa. Miksei hän saanut yhdessä Ludvigin rinnalla asettaa rintaansa ampumatauluksi? Hän haaveili urheista amazoneista, jotka haarniskaan puettuina seurasivat miehiään taistelutantereelle, ja niistä urheista naisista, jotka v. 1792 taistelivat tasavallan lippujen alla. Hän olisi puolustanut Ludvigia, olisi ohjannut itseensä sen kuolettavan iskun. Hän näki joka yö unta tuon iskun suuntaajasta, kauheasta kasakasta, jonka punainen parta ja verenhimoinen hymy painui hänen mieleensä. Hän heräsi kauhuissaan ja kuiskasi:

"Ei, se ei voi olla mahdollista! Jumala on häntä suojeleva, koska en minä kerran ole hänen luonaan."

Ja hän rukoili hehkuvan hartaasti.

Piiritys oli kestänyt jo puolen vuotta, ja Ludvig voi erinomaisen hyvin. Hän oli päässyt hengissä "Viheriän kukkulan" valloituksesta, ja verisistä hyökkäyksistä valkeita piiritysmuureja vastaan; mutta äkkiä lopetti hän kirjoittamisen.

Ursula kävi äärettömän levottomaksi. Hän odotti aamuin, illoin kirjeenkantajia kuin Messiasta. Mutta postimestari antoi vain turhanpäiväisiä kirjeitä. Kului kolme viikkoa. Herra Prévôt kävi itse levottomaksi. Hän ajatteli: "Olisikohan tuo vekkuli todellakin päättänyt päivänsä sankarina?" Sotaministeristö sai kaikki uutiset sotajoukon tilasta. Holhooja meni keskusvirastoon, harhaili tunnin ajan käytävissä ja löysi lopulla muutaman osaston päällikön luo, joka, katseltuaan erästä äsken laadittua luetteloa, vastasi aivan lakoonisesti: "Ludvig-Silvain-Exsupére de Mirieux, hävinnyt yöllä 17 päivää vastaan — — —"

Holhooja oli kuin ukkosen lyömä. Hän oli veripunaisessa pilvessä näkevinään kalpeat kasvot tuijottavin silmin, jotka katselivat häntä soimaten, ja hänen omatuntonsa huusi: "Sinä olet sen aiheuttanut!" Hän koetti ottaa asian järkevältä kannalta ja sanoi: "Hitto vieköön, hänhän olisi saattanut tyttäreni onnettomaksi!" Mutta kuitenkin palasi hän kotiin niin liikutettuna, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

Ursulan ei tarvinnut ensinkään kysellä saadakseen tietää onnettomuutensa: katsahtaessaan isän kasvoihin ymmärsi hän kaiken. Hän huusi sydäntäsärkevästi: "Ludvig on kuollut!" ja pyörtyi, ennenkuin isä ehti sanoa: "Ei, ainoastaan hävinnyt. Kenties hän vielä löytyy. Ehkä hänet on vangittu?"

Ursula häilyi elämän ja kuoleman rajoilla. Hän oli paraneva sairas, kun Invaliidihotellin jyrisevät tykit ilmoittivat Sevastopolin antautumisen. Toivo heräsi hänessä uudelleen, hän ajatteli, että Ludvig ehkä kirjoittaisi. Mutta mitään ei kuulunut. Entinen syvä hiljaisuus. Ja niin luultiin yleisesti, että Ludvig uinui tuntemattomassa haudassa jonkun kuulien lävistämän vallin juurella.

4.

Nyt piti Ursula itseään leskenä ja vietti suruvuottaan. Turhaan koetti hänen isänsä lohduttaa häntä, huvittaa häntä. Hän kohteli isänsä yrityksiä kylmyydellä, joka sai tuon kunnon miehen vetäytymään takaisin. Itsessään tunsi herra Prévôt kunnioitusta tuota surua kohtaan, jota ei mikään voinut lieventää. Hän alkoi yhä enemmän kunnioittaa tytärtään ja tottui pitämään häntä pyhimyksenä. Aina puhuessaan Ursulan onnettomuudesta, puhui hän matalalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku kuunteli häntä. Koko talo muuttui hiljaiseksi ja autioksi. Oli ikäänkuin varjo olisi laskenut sen ylle.

Joka päivä meni Ursula kirkkoon rukoilemaan rakastettunsa sielun puolesta. Hän palveli häntä pyhimyksenä ja kamarissaan rukoili hän pitkät rukoukset Ludvigin valokuvan edessä, jonka kehyksellä riippui viimeinen tämän antama, kuihtunut kukkavihko; hän itki rakkauttaan, joka oli kuihtunut kukkaansa.

Hän kohteli isäänsä erinomaisen rakkaasti ja hoiti häntä ihmeteltävän uhrautuvasti hänen viime hetkeensä saakka. Hän vihasi ainoastaan yhtä — mutta sitä rajattomasti — sotajoukkoa. Se oli riistänyt hänen sulhasensa. Se oli vienyt Ludvigin hänen käsistään tykkien suihin ja kuulasateeseen. Se oli muutamien suunnattomien tyhmyyksien takia yllyttänyt miehiä, jotka eivät olleet tehneet toisilleen mitään pahaa, teurastamaan toisiaan ja riistäneet häneltä hänen itkemänsä rakkaan. Oi, koko tuo vihattava, toimeton armeija, tuo tyhmä ja julma ihmiskoneisto liehuvin lipuin ja tärisevin rummuin. Mitä varten se oli olemassa? Riistääkseen vaimoilta miehet, nuorilta tytöiltä sulhaset ja äideiltä pojat!

Ollessaan kävelemässä kaduilla, oikaisi hän yli ajotien, päästäkseen jalkakäytävällä kohtaamasta sotilasta. Hänessä herätti kauhua kaikki, mikä käytti punaisia housuja ja rämisevää miekkaa. Saint-Mandé'ssa, jossa hän asui kesäisin, näki hän kerran vaalin aikana edusmiesehdokkaan, joka muun ohjelmansa ohella jyrkästi vaati: "Pois sotajoukot!" Ursula keräsi hänelle ääniä ystäviensä joukossa ja taivutti puutarhurin äänestämään häntä.

Tämä pitkä, luiseva ja musta vanha neiti oli sisimmältä sydämeltään kelpo ihminen. Palvelusväki kunnioitti häntä ja sisar jumaloi. Kymmentä vuotta vanhempana oli Ursula kasvattanut häntä ymmärtävästi ja hellästi kuin äiti. Kun tämä tuli täysi-ikäiseksi ei hän hetkeäkään aikonut estää häntä menemästä naimisiin, siten pidättääkseen hänet yksinomaan itseään varten. Hän oli älykkäästi kyllä itse valikoinut sisarelleen miehen, mutta kaikkein rauhallisimman. Tämä mies ei ollut edes täyttänyt asevelvollisuusvaatimuksia, vaan oli vapautettu niistä likinäköisyytensä takia. Hän oli porsliininappitehtailija, hänen tehtaansa oli Charentonin luona, ja hänen nimensä oli Emile Bernard.

Tämä hyväntahtoinen, pyöreä nuori mies oli niitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: "Tuo ei tee madollekaan pahaa."

Hänen lyhyt, pyöreä persoonansa oli tarkoitettu ilman syrjähyppyjä tai kolauksia, suoraan ja rauhallisesti pyörimään elämän kaltaita myöten. Samoinkuin rouvansa, jumaloi hänkin Ursulaa, ja hyväksyi ilman vastaväitteitä surullisen "onnettomuus "-tarinan.

Hän olisi kyllä voinut väittää, että monet miehet kaatuvat sodassa, ilman että heidän leskensä tai morsiamensa ainaisesti rupeavat vihaamaan elämää tai sotajoukkoa. Hänellä esimerkiksi oli serkku, joka ensin oli ollut naimisissa majurin kanssa, ja tämän kaaduttua, everstin kanssa. Mutta hän katsoi paremmaksi, sokeasti uskoa legendan Ludvig-Silvain-Exupères'in hienosta marttyriudesta. Hän totuttautui näyttämään murheelliselta joka kerran kuin Ursula, onnettomuuden vuosipäivänä, sai suuren itkukohtauksensa! Hän piti paljon rouva Bernardista, joka vastasi hänen tunteisiinsa ja tämän rehellisen tunnesopusoinnun tuloksena oli tytär.

Tytär! Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän oli vavissut pelosta, että siitä tulisi poika, sillä pojathan voidaan pakoittaa kantamaan sotatakkia. Jo ennenkin oli hän kunnioittanut lankoaan. Mutta tyttären syntymisen jälkeen muuttui hän yhä kohteliaammaksi. Hän sanoi yhä uudelleen:

"Tahdikkaita miehiä on harvassa; niitä on pidettävä arvossa.
Bernardilla on tahtia."

Hän oli ollut niin tahdikas, että oli hankkinut itselleen tyttären!

Pienokainen pani koko talon nurin. Ursula täti rupesi kummiksi, ja oli niin ymmärtäväinen, ettei vaatinut lapsukaiselle Ursula-nimeä. Hänet kastettiin Aline'ksi. Hän oli vaalea, silmät mustat ja punaiset huulet, niin että hänestä näytti aikaa myöten tulevan täydellinen kaunotar.

Ursula täti oli ihan rakastunut tuohon pieneen sievään olentoon, ja unohti vähäksi aikaa Ludvigin valokuvan. Hän tuntui muuttuneen. Vieraat henkilöt saivat usein keskustelun kuluessa kautta rantain puhua armeijasta, ilman että vanha neiti nosti mitään myrskyä. Hän rypisti kulmakarvojaan, puri huuliaan, vaan ei sanonut sanaakaan. Ennen lapsen syntymistä olisi hän syössyt ylös ja huutanut:

"Armeija! Raakalaisaikojen epäsikiö! Joukko uhrilampaita, joukko murhaajia!"

Hän piti tästä huudahduksesta, jonka näennäinen kaksimielisyys: samalla kertoa uhrit ja murhaajat, selvästi osoitti hänen oman mielipiteensä, jossa oli puoleksi sääliä, puoleksi vihaa.

Kunnon Bernard, joka oli hyvillään kälynsä leppymisestä, sanoi vaimolleen:

"Olen niin iloinen; minusta näyttää Ursula tyyntyvän; hänen raskasmielisyytensä on vähenemässä."

Rouva Bernard pudisti päätään ja vastasi:

"Ei, Aline valtaa tällä hetkellä hänen ajatuksensa, mutta onnettomuuden muisto ei koskaan katoa hänen sielustaan. Hänen vihansa vaanii kuin salattu tulipalo, mutta ensi tilaisuudessa puhkeaa se esiin."

Rouva Bernard oli oikeassa. Raivo armeijaa vastaan puhkesi monesti esiin. Ensi kerran vuonna 1859. Vanha neiti oli mennyt Alinen ja tämän hoitajattaren seurassa Saint-Mandé'in puistoon ja näki kaikki rakennukset lippujen koristamina. Hän kysyi vihoissaan:

"Mitä tämä merkitsee? Eihän tänään ole elokuun 15 päivä?"

Yhä enemmän juhlapukuisia ja riemukatseisia ihmisiä tulvaili Pariisista. Suurten puiden varjossa syötiin aamiaista ja nurmikolle jätettiin rasvaisia papereita ja tyhjiä pulloja. Ursula kysyi Alinen hoitajattarelta:

"Mitä tämä elämä, tämä liike merkitsee? Vietetäänkö lähistössä jotakin kansanjuhlaa?"

"En tiedä, neiti!" vastasi nuori tyttö hämillään. "Mutta ehkäpä on viisainta mennä kotiin. Pienokainen voi yhtä hyvin leikkiä puutarhassa."

"Mennä kotiin? Minkätähden? Selittäkää! Mitä on kyseessä?"

"No hyvä, neiti — voinhan sen kertoa — joukot palaavat tänään
Italiasta, ja armeija kulkee tästä ohi matkalla Saint-Maur'iin."

"Armeija?"

Ursula oli jo pannut käsityönsä kokoon ja käveli nopeasti eteenpäin. Mutta liian myöhään. Kadut olivat täynnä kansaa. Poliisiketju piti järjestystä yllä, ja oli perin vaikea päästä eteenpäin. Kaukaa kuului yhä kasvava meteli; katupojat tulivat juosten, ja lehviä heiluttaen. Mutta huudon ja metelin voittivat rumpujen tärinä ja torvien toitotus, jotka ilmoittivat voittajien lähestyvän.

Ursula alkoi juosta. Hän oli ikäänkuin huumauksissaan ja oli vähällä menettää järkensä. Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki nämä punahousut vainoaisivat häntä. Hän raivasi ihmisjoukkojen läpi tietä terävin kyynäspäin, niinkuin laivan etukeula halkoo aaltoja. Ja rumpujen kumean äänen vainoamana hän pakeni, vetäen mukanaan pikku Alinen.

Tullessaan bulevardin kulmaukseen ja nähdessään talonsa portin, luuli hän olevansa pelastettu. Hän henkäsi syvään. Vielä muutama askelta; senjälkeen olisi hän suojassa. Mutta katunurkkauksessa kääntyikin häntä vastaan suuri ihmisjoukko, täytti katukäytävän ja kapean kadun; pajunettien teräkset ja nahkalakkien messinkireunat välkkyivät. Siinä teki Vincennesiin tuloaan jalkaväki, kukkia pyssynsuissa ja lippu tuulessa liehuen, tomuisena, mustuneena, läpiammuttuna; sen kotkaa koristi punainen nauharuusu ja kunnialegioonan risti.

Kaikki ikkunat olivat täynnä uteliaita, kaikui kättentaputusten ja "hyvä" huutojen myrsky; äkkiä alettiin soittaa sähköä täynnä olevaa rykmentin musiikkia, josta levisi kansajoukkoihin innostuksen aaltoja. Kirkkaan taivaan alla ja leudon lämpimänä kesäpäivänä marssivat pienet sotilaat voitonylpeinä, hymyillen ja onnellisina; oli, ikäänkuin he olisivat kannattaneet koko isänmaan kunniaa.

Täti huudahti ja pani käden silmilleen päästäkseen näkemästä tätä komeata ja vihattavaa näytelmää; sen jälkeen kalpeni hän ja pyörtyi. Hänet kannettiin Castenjol'in apteekkarin taloon. Ja tässä tyhjässä puodissa — apteekkari apulaisineen oli näet parhaillaan isänmaallisesti huutamassa: "Eläköön armeija!" — tointui Ursula parka. Kaukaa kaikuivat marssin viime säveleet, melua seurasi hiljaisuus. Ursula tädin silmät täyttyivät kyynelillä ja puoleksi tukahtuneella äänellä sanoi hän:

"Ne tulevat takaisin! Mutta hän ei tullut koskaan! Äidit, sisaret ja morsiamet iloitsevat tänään, — mutta minä, minä!"

Hän sai uuden kohtauksen, huusi, huitoi pitkillä käsillään ja pyörtyi.

Tämän tapahtuman jälkeen sulkeutui hän huoneeseensa kuudeksi viikoksi. Häntä vaivasi hirveä alakuloisuus, hän ei tahtonut nähdä ketään, vaan lepäsi tuntikausia polvillaan Ludvigin valokuvan edessä, jonka molemmille puolin hän hartaasti sytytti pieniä, punaisia vahakynttilöitä.

Ruoka kannettiin hänen huoneeseensa, eikä hän puhutellut sanallakaan palvelustyttöä, joka sen toi hänelle. Kun huonetta aamusin siistittiin, käveli hän puutarhassa. Kaukaa näki hänen hitaasti kävelevän edestakaisin pää painuneena litteätä rintaa vastaan; hän näytti kummitukselta. Herra ja rouva Bernard alkoivat pelätä hänen terveyttään ja kysyivät neuvoa lääkäriltä, joka oli perheen hyvä ystävä. Kun tälle oli tarkasti selitetty Ursulan tila, huudahti hän kiivaasti:

"Mitä lääkkeitä minun pitäisi hänelle määrätä? Hän ei ole ensinkään sairas! Hän on vain hupsu!"

"Voi, herra tohtori!" huudahti rouva Bernard säikähdyksissään. "Sanokaa mieluummin: pyhimys!"

"No, olkoon menneeksi! Vaikkapa pyhimyskin, jos se teitä huvittaa, hyvä rouva Bernard! Mutta tuollaista pyhyyttä ei paranna muu kuin kylmä kylpy. Viekää sisarenne tohtori Blanchen luo, tai pudistelkaa häntä vakavasti, niin se virkistää häntä."

Pudistaa häntä — oi, herra Jumala, eiväthän he edes uskaltaneet mennä hänen huoneeseensa. Mutta virkistääkseen häntä, niinkuin tohtori oli sanonut, pisti heidän päähänsä lähettää pikku Aline hänen tielleen, kun hän käveli tavanmukaisen aamukävelynsä. Lapsi juoksenteli puutarhassa iloissaan kuin vapaaksi laskettu vuohi ja erään pensaan juurella tarttui hän nauraen kummitätinsä hameisiin. Vanha neiti aikoi avata pienet kädet, vapauttaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Äkillisellä tempauksella pudisti hän irti Alinen, joka kaatui hiekalle ja rupesi huutamaan:

"Täti teki minulle pahaa, kun aijoin suudella häntä — täti teki minulle pahaa!"

Vanha neiti pysähtyi äkkiä, ja nähdessään jumaloimansa lapsen kasvot kyynelissä, suli hänen sydämensä katkeruus. Hän tarttui kummityttäreensä kuin haukka kyyhkyseen, puristi häntä rintaansa vastaan ja suuteli hänen pieniä käsiään, jotka olivat täynnä hiekkaa. Senjälkeen hän voitettuna puhkesi itkuun ja tuijotti liikkumattomana lankoaan ja siskoaan, jotka kiiruhtivat paikalle.

Tämän jälkeen herra ja rouva Bernard eivät koskaan voineet täydellisesti tyyntyä. He pelkäsivät uutta kohtausta. He katselivat Ursulaa, hänen ollessaan tyyneenä, niinkuin merimies tähyää liikkumatonta merta, jonka myrsky aivan äkkiä voi pohjia myöten myllertää.

5.

Peljätty kohtaus läheni, mutta vasta muutaman vuoden perästä ja paljon vähemmän draamallisissa olosuhteissa.

Kun Aline tuli siihen ikään, jolloin hänen oli alettava soittaa pianoa, antoi täti, joka itse soitti sitä hyvin, huvikseen opetusta Alinelle. Hän vihki Alinen sormiharjoitusten tuskallisiin salaperäisyyksiin, ja sali kaikui Gerny'n ja Bertinin säveliä. Mutta koska Aline edistyi nopeasti, täytyi harjoitustenkin kehittyä mutkaisemmiksi.

Saint-Mandé'n kruununvouti, rauhaa rakastava mies, oli suositellut erästä etevää musiikkimiestä, hyvää ystäväänsä herra Perserania, joka kykeni käsittelemään kaikkia soittoneuvoja, kaikkia yhtä keskinkertaisesti.

"Säestäessähän tuo monipuolisuus on kylläkin hyvä", sanoi herra Bernard.

Ja kruununvoudin suojatti otettiin ystävällisesti vastaan.

Ensi päivinä oli täti, estääkseen opettajan hämminkiä, hyvin tahdikkaasti asettunut käsitöineen puutarhan suurten puiden varjoon ja salin ikkunoiden kautta tulvasi häntä vastaan kaksinlaulujen säveliä ja huilulla, tenoritorvella, viululla ja pianolla esitettyjä Tulonin polonesia, Arbanin fantasioja ja Alardin Faust-sävellyksiä. Ja herra Perseran säesti oppilastaan elävästi ja hartaasti kaikilla näillä soittoneuvoilla, olivatpa ne sitten puuta, terästä tai messinkiä, käsiteltiimpä niitä sitten suulla, sormilla tai jousella. Hän polki jalallaan tahtia, innostui niin, että kasvot kävivät tulipunaisiksi ja viikset kohosivat pystyyn, ja kun Aline eksyi monien merkkien sokkeloihin, antoi hän kuulua jyrisevän: "toisella tavoin, saakeli soikoon!"

Täti, joka kuuli kaiken tämän, kävi levottomaksi. Hänessä heräsi heikko epäluulo. Minkätähden kiroili tuo soittoniekka? Kun hän kysyi sitä herra Bernardilta, pani tämä sen musikaalisen innostuksen laskuun.

"Musiikin hengetär hallitsee kunnon Perserania," sanoi hän. "Katseleppa tarkemmin täti, millainen innostus! Voisi luulla hänen johtavan koko orkesteria ja väkirynnäköllä hyökkäävän kaikkia musikaalisia vaikeuksia vastaan."

Täti nyökäytti päätään. "Väkirynnäköllä!" Siinä oli juuri oikea sana, ja jonkullaisella vaistomaisella vastenmielisyydellä vainusi hän sotilasta tuossa omituisessa soittoniekassa. Kun hän eräänä päivänä kuunteli kaukaa tapansa mukaan, kuuli hän pianon ja eskornetin esiinloihtimia vastenmielisiä sotamarssin säveliä. Aline houkutteli pianosta jyriseviä akordeja ja herra Perseran puhalteli tunteellisesti ja vakavasti, niin että sali kaikui tunnettua sävelmää:

    "Partant pour la Syrie,
    Le jeune et beau Dunois — —"

Kesken kiivainta tahtia keskeytti hänet äkkiä varjo, joka pimensi nuottilehden, Hän käännähti ja huomasi Ursula tädin, joka seisoi ikkunan ja hänen välillään ja tarkasteli häntä omituisin katsein.

"Mitä te soititte, herra Perseran?" kysyi täti terävästi. "Neitiseni," sanoi soittoniekka ja kumarsi, hymyillen vaatimattomasti, "soitin marssia, jonka itse olen säveltänyt.

"Marssia? Vai niin, te säveltelette marsseja? Ketä varten?"

"Ensimäisen tiraljöörirykmentin soittokuntaa varten, jonka johtajana minulla on kunnia olla, neitiseni."

Täti kohotti kätensä taivasta kohti, hänen silmänsä olivat tunkeutumaisillaan kuopistaan, hän avasi suunsa, vaan ei kyennyt lausumaan pienintä ääntä. Perseran näki kyllä hänen mielenliikutuksensa, mutta kun hän ei voinut ymmärtää sen salaisia syitä, jatkoi hän kohteliaasti:

"Olkaa vakuutettu, neitiseni, että olen omistava kaikki vapaat hetkeni ollakseni Teille mieliksi."

Nämä sanat palauttivat tädin puhelahjan.

"Ollaksenne minulle mieliksi! Te! Kuinka on uskallettu suositella teitä, joka kuulutte armeijaan? Ja miksi te itse ette ole siitä maininnut?

"Mutta neitiseni, ettehän Te ole koskaan sitä kysynyt."

"Bernard!", huusi vanha neiti kiivaasti, "Bernard!"

Ja kun lanko hädissään syöksi huoneeseen, huudahti täti:

"Niin, ihailkaa nyt töitänne. Sillä te valitsitte tämän herran. Noin harhaan johdatte te minun luottamukseni!"

"Mutta kuka tämä mies sitten on?"

Täti katsahti Perseraniin ja virkkoi halveksien ja inholla:

"Tiraljööri!"

Hän lähti pois huoneesta. Seuraavana päivänä tuli Perseranin sijaan naisopettaja. Kolme päivää oli Ursula-täti vihoissaan, mutta senjälkeen näytti hän unohtaneen koko asian ja kaikki tyyntyi entiselleen.

Tämä uusi seikkailu sai herra Bernardin miltei iloiseksi. Hän sanoi tyytyväisenä vaimolleen:

"Täti on ehdottomasti tullut järkevämmäksi. Hän tyytyi vain ajamaan
Perseranin tiehensä. Ennen muinoin olisi hän lyönyt häntä!"

Tuo kelpo mies erehtyi kuitenkin. Ulkomuodoltaan oli Ursula tyyni, mutta sisässä kuohui yhä. Ja ennenpitkää antoi eräs kauhea tapahtuma uutta yllykettä sille vihalle, jonka hän kohdisti armeijaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa vastaan.

Vuoden 1870 sota syttyi. Vanha neiti luki sen sanomalehdistä. Hän kalpeni, aikoi nousta seisaalleen, mutta jalat vapisivat ja se suuri villalankakerä, jota hän kuteessaan käytti, vieri hänen polviltaan uunin eteen.

"Nyt alkavat nuo hullutukset uudelleen!" huudahti hän. "Eivätkö ihmiset ole vieläkään väsyneet murhaamaan toisiaan? Kamalat aavistukset liikkuvat mielessäni — näen hirveitä onnettomuuksia — verivirtoja. Ja kyynelvirtoja! Oi Jumala!"

Hän alkoi nyyhkyttää, mutta kuivasi kohta kyyneleensä ja poistui huoneeseensa, johon hän sulkeutui rukoilemaan.

Herra ja rouva Bernard olivat hyvin suruissaan; he eivät ottaneet vastaan mitään sanomalehteä ja käskivät palvelusväen olemaan vaiti. Vanha neiti ei kuullut sanaakaan ensi onnettomuuksista. Mutta isänmaan onnettomuuksia surevan lankomiehen kasvot puhuivat selvää kieltä. Täti joka oli kauhean levoton, ja joka alati päätti tehdä kysymyksiä, joita ei uskaltanut, otti viimein kuulusteltavakseen 14 vuotiaan Alinen ja kysyi kiihkeästi:

"Sano, lapseni, miten on asianlaita? Elä salaa minulta mitään: Me olemme voitetut?"

"Ah, täti, keisari on vangittu, armeija saarrettu — kaikki on mennyttä, ja väitetään, että Pariisia aletaan piirittää."

"Piirittää!" huudahti Ursula. "Sotamiehiä kaikkialla, ulkona ja sisällä — ehkäpä majoituksia — ja tykinjyrinää öin, päivin! Ja sitäkö pitäisi minun sietää! En koskaan!"

Herra Bernard joka kuuli kälynsä huudahdukset, syöksähti huoneeseen.

"Saksalaiset ovat raakalaisia!" valitti vanha neiti. "Ne ovat venäläisten liittolaisia ja veljiä, niiden, jotka murhasivat Ludvig-raukkani. Lähtekäämme tiehemme; Minä en tahdo enään olla täällä. Pankaamme matkatamineet kuntoon ja paetkaamme — yhdentekevää mihin maahan, kunhan meidän vain ei tarvitse kuulla aseenkalsketta, uhrien valituksia ja murhaajien ulvontaa!"

Mutta hän kohtasi odottamattoman kovaa vastarintaa. Herra Bernard kieltäytyi lähtemästä. Hän selitti aikovansa täyttää velvollisuutensa.

"Millä tavoin?"

"Taistelemalla kunkin kunniallisen ranskalaisen tavoin."

"Te! Teidän ikäisenne mies? Ja missä?"

"Kansalliskaartin riveissä."

"Ja miten on käyvä meidän, teidän vaimonne, tyttärenne ja minun?"

"Vetäytykää turvaan. Se on tuottava minulle suurta helpotusta."

Nyt tapahtui sydäntäsärkevä kohtaus: rouva Bernard vakuutti, ettei hän aikonut hyljätä miestään. Hän aikoi jakaa hänen kohtalonsa, kärsiä hänen kanssaan ja, jos vaadittiin, kuolla hänen rinnallaan samana uskollisena puolisona, jona oli elänytkin.

"Sinä hylkäät siis minut?" sanoi Ursula katkerana.

"Voisinko epäröidä, valitessani sinun ja mieheni välillä? Matkusta, jätä meidät kovan kohtalomme käsiin. Ota myötäsi Aline ja kamarineitsyt. Te jäätte silloin ainakin eloon."

Kelpo rouva ei voinut enään jatkaa, hänen omat sanansa liikuttivat häntä ja hän suli kyyneleihin.

"Hyvä!" sanoi Ursula juhlallisesti. "Olen jakava teidän kohtalonne."

"Oi, miten paljon sinä meistä pidät!" huudahti rouva Bernard.

"Kultainen sydän!" myönsi herra Bernard syvästi liikutettuna.

He heittäytyivät toistensa syliin.

Mutta vaikka täti suostuikin jäämään Pariisiin, ei hän kuitenkaan halunnut nähdä piiritystä. Hän peitätti seuraavana päivänä ovet ja ikkunat pehmeillä patjoilla, päästäkseen kuulemasta sotameteliä ja eli ikäänkuin säkkiin suljettuna. Hän ei kuullut taistelun pauhua eikä kansanmeteliä, hän ei nähnyt sydäntäviiltävää ja suurenmoista näkyä: Parisia suruissaan, nälissään ja verta vuotavana. Kysymättä ja valittamatta uhrasi hän sen, minkä muutkin, mutta hänen silmissään kuvastui kauhu, hänen aavistaessaan Ranskan kansan kuolintaistelua. Kun hän Pariisin antaumispäivänä huomasi ympäröivien henkilöiden kasvot tavallista alakuloisemmiksi ja surullisemmiksi, sanoi hän:

"Kaikki on nyt menetetty, eikö totta?"

Kun hänen läheisensä vastauksen asemasta taivuttivat päänsä alaspäin, polvistui hän Ludvigin valokuvan eteen, rukoillen Ranskan puolesta.

Piirityksen lakattua meni hän asemalle vaunuissa, joiden uutimet olivat alas lasketut, ja matkusti yöjunalla Arachoniin, jossa hän oleskeli aina kommunihallituksen kukistumiseen asti.

Kohtalo näytti niinmuodoin yhä ampuvan nuoliaan tähän sairaaseen sydänraukkaan; yhä tuotti se uusia kärsimyksiä ja repi säälittä auki haavat, jotka onnettomuus kerran oli häneen lyönyt.

Miten olisi Ursula-täti voinut unohtaa? Miten olisi hänen vihansa voinut sammua? Toisten surut kartuttivat yhä hänen omia surujaan. Kaiken kärsimänsä tuskan oli hänellä oikeus lukea armeijan syyksi. Ainoastaan tämän murhajoukon vuoksi oli hän vavissut, itkenyt ja kaivannut. Eikä hänen vihansa sitä kohtaan ollut sittenkään suurempi, kuin se paha, jonka se oli hänelle tuottanut.

6.

Jyrkästi evättyään sen pyynnön, jonka herra Bernard oli tehnyt kapteeni Rogerin puolesta, istui Ursula-täti ajatuksissaan, ja koko hänen surullinen menneisyytensä palasi jälleen hänen mieleensä. Hellyydestä kummitytärtään kohtaan tutki hän itseään, olivatko hänen kärsimyksensä olleet niin kovat, että hän saattaisi pysyä lujana päätöksessään, vaikkapa se loihtisi esiin Alinen kyyneleet.

Tämä itsetutkinto vahvisti häntä. Niin, hänellä oli täysi oikeus pysyä vastarinnassaan viimeiseen asti. Hänen ja armeijan välillä oli ollut kaksikymmenvuotinen taistelu, joka alituisesti oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja tämä armeija, joka oli riistänyt häneltä sulhasen, tahtoi nyt riistää myös kummityttären, Alinen, hänen jumaloidun lapsensa, antaakseen hänet eräälle kapteenille, joka kulettaisi häntä linnoituksesta linnoitukseen, kunnes hän jättäisi Alinen yksin maailmaan leskeksi, ilman nojaa, ilman toivoa, kaipauksen muserrettavaksi.

Hän tiesi kokemuksesta, miten tuskallinen oli niiden naisten elämä, joiden rakastettu on taistelutantereella. Ja sitä hän ei suonut Alinelle. Pitikö tämän kärsiä, niinkuin hän itse oli kärsinyt? Ei milloinkaan! Aline, lapsi, ei tuntenut asioita, hänen itsepäisyytensä johtui tietämättömyydestä. Mutta kunhan hän saisi tietää siitä, mikä häntä vartosi, niistä suruista, joita tämä liitto hänelle tuottaisi, tulisi hän järkiinsä. Hän oli kiintynyt kauniin, nuoren miehen uljaaseen asentoon, kullallakirjaillun sotatakin loistoon. Sotatakki! Miten lapsellista! Mutta kyllä hän kohta käsittäisi näiden viettelykeinojen tyhjyyden. Ja hänet oli saatava naimisiin jonkun paksun notaation kanssa, joka oli rehellinen, tyyni, hiljainen ja erillään kaikista sotakomennoista.

Täti alkoi heti sotajuonensa. Ensin aikoi hän kehoittaa; vasta senjälkeen oli ryhdyttävä ankaruuteen. Hän tasoitti otsakurtut, loihti huulilleen hymyn ja meni syömään päivällistä tavalliseen aikaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ruokasalissa odottivat isä, äiti ja tytär, suruissaan ja alakuloisina. He näkivät kummastuneina tädin aivan tyyneesti istuutuvan tavalliselle paikalleen. He kuulivat hänen puhuvan vapaasti, vieläpä iloisestikin, eivätkä olleet uskoa korviaan. Hän ei näyttänyt enään ensinkään muistavan sitä kohtausta, jonka muisto painoi raskaana heitä itseään.

He hengähtivät vapaammin ja katsahtivat ihastuneina toisiinsa.
Itsekseen ajattelivat he:

"Täti on muuttanut mielensä. Koko asian voi ehkä vielä järjestää."

Mutta he eivät uskaltaneet virkkaa mitään. He pelkäsivät vaistomaisesti, että yksi sopimaton sana voisi turmella kaiken. Puolisen jälkeen tarttui täti kummityttärensä käteen ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Tulethan kanssani pienelle kävelylle puutarhaan!"

Alinea puistatti; hän tunsi, ettei asia vielä ollut päättynyt, vaan että se päinvastoin alkoi uudelleen. Ilta oli leuto, ja hämärähetken tuomassa viileydessä tuoksuivat rabattien kukat miltei huumaavasti. Tyyni hiljaisuus oli kaikkialla, ja jostakin kaukaa kuului kirkonkellon ääni harvakseen ja surumielisesti. Nuoren tytön hermot, jotka olivat olleet jännityksessään monta tuntia, heltisivät äkkiä, hän ei voinut pidättää kyyneliään, vaan vaipui penkille peittäen kasvot käsiinsä.

"No, no, lapseni!" sanoi Ursula täti paljon säikähtäneempänä, kuin itse olisi halunnut.

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten mieleni on paha!"

Sattuma oli tuonut heidät samaan paikkaan, jossa Aline pienenä lapsena oli tullut tädin tielle, tarttunut pienine lapsenkäsineen hänen hameeseensa ja riistänyt hänet irti mielenmustuudesta ja ihmisvihasta. Sinäkin päivänä oli Aline itkenyt, kun hänet niin tylysti työnnettiin takaisin. Ja vanhan naisen sydän oli heti sulanut näiden kyynelten vaikutuksesta. Ursula oli yhä kuulevinaan Alinen huutavan: "Täti teki minulle pahaa!" Ja nyt taas tuotti hän tytölle surua. Oliko hänen kohtalonsa niinmuodoin kiusata sitä olentoa, jota hän enin rakasti maailmassa? Hän tarttui Alinen käteen ja sanoi:

"No, niin, pieni rakas ystäväni, tyynnyhän! Sinä et ole kokenut elämää. Kun toimin tahtoasi vastaan, niin katson siinä vain sinun omaa parastasi. Sinä tiedät, miten paljon sinusta pidän. Pyydä minulta mitä tahdot, olen valmis täyttämään toivomuksesi!"

Nuori tyttö pudisti vaaleakiharaista päätään ja sanoi:

"Oi, minulla on vain yksi toivomus: saada mennä naimisiin rakastettuni kanssa."

"Vakuutan sinulle, että se merkitsisi suoraa onnettomuuden syliin heittäytymistä!"

Aline loi tätiin kauniit silmänsä ja sanoi tunteellisen vakuuttavasti:

"Ei, täti, sitä en usko."

Täti ajatteli suruissaan: "Miten hän on itsepäinen! Aivan kuin minä hänen ikäisenään! Minun isäni sanoi samaa minulle, kuin minä äsken hänelle, mutta en minäkään häntä uskonut. Miten kauheasti olenkaan sentakia saanut kärsiä!"

"No, katsos nyt", jatkoi vanha neiti, "et ole nähnyt tuota nuorta miestä, kuin jonkun kerran. Tunnet jotakin haaveellista kiintymystä — mutta sinähän et tunne häntä. Ei mikään sido sinua häneen. Opetamme sinut tuntemaan muitakin. Tiedätkö, mitä aijon esittää isällesi? Hauskaa huvimatkaa! Matkustamme Sveitsiin. Tulet näkemään uusia maita. Sieltä olet palaava uusin ajatuksin — mitä arvelet siitä?"

Puoli vuotta sitten olisi tämä matkauutinen saanut Alinen hyppimään ilosta. Hänen sydämensä oli silloin tyhjä ja ajatukset vapaat. Mutta nyt kuuli hän kummitätinsä ehdotusta kylmänä.

"Kiitän sinua, täti", sanoi hän. "Huomaan että edelleenkin pidät minusta, vaikka tuotan sinulle mieliharmia. Mutta jos haluat täyttää toivomukseni, niin salli minun viipyä täällä. Täällä saan edes itkeä rauhassa, eikä kukaan vieras näe punaisia silmiäni."

Hän puhkesi taas itkuun, ja kyyneleet vuosivat läikkyvinä puroina pitkin kalpeita poskia. Täti sulki hänet syliinsä, hyväili häntä, kutsui häntä mitä hellimmillä nimillä ja pyysi häntä luopumaan rakkaudestaan.

"Tee se minun tähteni, pikku rakkaani. Elä katkeroita minun viimeisiä elonpäiviäni, syöksemällä minut epätoivoon, jos menet naimisiin, tai itse suremalla, jollet mene naimisiin hänen kanssaan. Ole järkevä ja taipuvainen! Elä viitsi ajatella naimiskauppaa tuon sotamiehen kanssa! Lisään perintöäsi 200,000:lla frangilla. Lapseni, ajattele minun kohtaloani. Ota oppia minun surullisesta kokemuksestani."

Herättäessään eloon näitä katkeria muistoja, huudahti vanha nainen äkkiä:

"Oi, Ludvig-parkani! Jumala tiesi, ettei hänellä ollut taipumuksia sotamiehen ammattiin, ja ettei hän mielellään lähtenyt sotaan! Ja kuitenkin — oi Jumalani! Nyt olen itkenyt häntä kaksikymmentä kaksi vuotta!"

"Siitä huomaat itsekin, täti", sanoi Aline hellästi, "että kun kerran todella rakastaa, ei enään voi rakastaa ketään toista."