language: Finnish

USKOTTOMUUS

3-näytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

HENKILÖT:

ABRAHAM SVART, entinen kartanonomistaja.
ASSER, liikemies |
EELIS, maisteri | Abraham Svartin lapsia.
RAUHA, ompelijatar |
KAARIN, tarjoilijatar |
AGNES.
EERIK HERMALA.
PITKÄ-MARJA.
JALMIINA.

Tapahtuu Suomessa päättyneen vuosisadan viimeisinä vuosina.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Syrjäkaupungin ullakko-kamari, jonka matalahko katto taittuu taka-alalla vielä alemmaksi. Peräseinässä oikealla matala ja leveä, pieniruutuinen ikkuna, josta näkyy katonharjojen rykelmä, kaukana taustalla sininen meri. Ikkunanvieressä päittäin on kulunut, mutta vanhan-aikaista, hienoa tekoa oleva mahonkinen kirjoituspöytä ja tällä suuri joukko paksuja kirjoja, papereita sekä pari valokuvaa kehyksien varassa. Kirjoituspöydän takaisessa nurkassa on uuni.

Oikealla etualalla on nahkapäällyksinen sohva, selusta leikkauksin koristettu, mutta päällys vanhuuttaan kiiltävä ja pääpuolet värittömiksi hankautuneet. Sohvan lähettyvillä matala tupakkapöytä hujan hajan heitettyine kapineineen. Ja oikealla seinässä korkea ja sangen kapea yksiruutuinen ikkuna.

Vasemmanpuolinen seinä tekee taka-alalla ulkonevan kulmakkeen, joten sen etualalle muodostuu suojaisa syvennys, jossa on ruokapöytä ompeluksin koristeltuine liinoineen ja seinäpenkit sekä tuoli pöydän oikealla puolella. Tämä siisti ja viihtyisä kolkka, joka loistaa puhtauttaan, on kuin toista maailmaa verrattuna oikealla seinämällä olevaan ränsistyneeseen kalustoon. — Lattialla on yksinkertaisia mattoja. Peräseinässä vasemmalla ovi eteiseen ja vasemmalla ovi viereiseen huoneeseen. Oikealla keskiseinämällä on myös kapea ovi, joka vie pieneen huoneentapaiseen komeroon. — Takaseinällä kello, joka osoittaa seitsentä. Ja vasemmalla seinällä pienehkö maalaus Abraham Svartin vaimovainajasta, kauniista naisesta. On kevätilta. Ikkunoista tulvii runsaasti valoa, joka heittää aluksi vihreitä ja violetteja värisävyjä huonekaluille, mutta muuttuu vähitellen voimakkaan kellerväksi valovirraksi.

1. KOHTAUS: Abraham Svart istuu ikkunan luona pöydän ääressä. Hän on noin 50-vuotias lihavahko mies. Kasvojen profiilista näkee, että ne kerran ovat olleet säännölliset ja kauniit. Mutta nyt ovat silmänalukset turvonneet ja kasvolihakset veltostuneet, niin että enää vain korkea otsa antaa arvokkuutta hänen kasvoilleen. Hiukset ovat vielä täydet, mutta harmahtavat ja takkuiset. Samoin on paikoitellen harmaa leukaparta huonosti hoidettu. Mutta ohuet, leukapartaan yhtyvät viikset, jättävät täysin näkyviin paisuvat ja voimakkaat huulet. Kulmalliset ovat raskaat ja paisuneet ja kulmakarvat suhteellisen ohuet. Mutta kulmallisten kohotessa tulee silmiin vieläkin tuimuutta ja tulisuutta. — Hänen pukunsa on sekä keikarimainen että ränsistynyt: jalassa ratsuhousut ja kuluneet ratsusaappaat ja ratsupiiska työnnetty saappaanvarteen. Takki tavallista mallia, liivit huolimattomasti napitetut ja liian pienet, niin että kirjava paita, jonka kaulus on auki, näkyy myös housunkauluksen ja liivin välistä.

ABR. SVART panee korteilla pasianssia ja siemaisee pari kertaa sikarista sauhun.

RAUHA laulaa vasemmalta kamaristaan kirkkain ja voimakkain äänin, sanat selvästi lausuen, seuraavat virrensäkeet, ja vanhain akkain särkyneet äänet laulavat mukana:

    »Herra tulee! Ken nyt tahtoo
    Sotaan hänen puolestaan
    Vastaan merta möyryväistä,
    Myrskytuulta erämaan?

    Kupehenne vyöttäkäätte,
    Hengen miekka ottakaa,
    Autuuden myös rautalakki,
    Käykää vastaan maailmaa.»

ABR. SVART joka laulun alkaessa on kohauttanut harteitaan ja sen kuluessa työntänyt synkkänä kortit syrjään, toistaa lopulta kuuluvasti sanat:

»Käykää vastaan maailmaa.» (Pudistaa kärsimättömästi päätään, nousee seisaalleen.) Ajatus synkkä ja kamala. (Kävelee oikealle, retkahtaa sohvalle ja sytyttää tupakkapöydältä uuden sikarin, jonka aikana kuuluu Rauhan ja vaimojen laulama kolmas säkeistö):

    »Kohta kaikuu voitonhuudot
    Ikirauhan ihanan:
    Kristukselle ijäisesti
    Tuli vallat maailman.»

ABR. SVART ikäänkuin heittäen synkät ajatukset tiehensä on laulun loppupuolella ryhtynyt hyräilemään iloisen juomalaulun säveltä ja laulaa nyt kuuluviin sanat:

     Tulehen, veljet, nyt sikarin pää,
    pohjahan, veljet, nyt pikari tää,

RAUHA kuuluvalla äänellä: Polvistukaamme rukoukseen. (Alkaa kuulua hartaan rukouksen muminaa.)

Sionin kannel N:o 254.

ABR. SVART jatkaa römeästi, voimakkaalla äänellä, kuin taistellen vastaan:

    Sikarin sytytät, tuhka vain jää,
    naisen jos sytytät, ruhka vain jää.

(Yltyy nauraa hohottamaan, kohentautuu istumaan ja jatkaa hosuen tahtia molemmin käsin):

    Kiertele, kaartele sauhujen tie,
    hulmuvain helmojen luokse sa vie.

2. KOHTAUS: Rauha, Pitkä-Marja ja Jalmiina tulevat vasemmalta. — Rauha on lähes 30-vuotias nainen, mutta, huolimatta kalpeasta hipiästään, kirkkaina päilyvät silmät, raikkaat huulet ja nuortea vartalo osoittavat hänet voimakkaaksi naiseksi.

RAUHA moittivasti: Isä!

ABR. SVART jatkaa kuin humalassa:

    Vaaksahan vaan, ihan vaaksa on vaan
    Sodoman portista Gomorraan.

RAUHA jyrkästi: Lopeta nyt, se on Jumalan pilkkaa!

ABR. SVART koomillisen mahtavasti, käsiä levitellen: Minä levitän siipeni ylitse hänen piikansa — — —

JALMIINA: Niin, eikös sitä olekin sanottu, että ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Vaiva ja vastus — — itku ja huokaus on Rauha neidilläkin tästä herrasta ollut — — —

PITKÄ-MARJA: Niih — — ja kuun pitää muuttuman vereksi! Eikös herra ole kuullut sitä sanaa sanottavaksi? Nih, ni — i — i, vertymän sen pitää viimeisinä päivinä, että he tekisivät parannuksen ja — —

ABR. SVART: No — noo, te kääntymykseen tulleet saunapiiat. — Ettekö muista, mitä nuorena saitte? Leivän ja lemmen ja ruoskan! Vain ruoska on tallella. (Vetäen ratsupiiskan saappaanvarresta:) Heh, katsokaas, sama ruoska! Tämän herran perinnöistä ainoa jäännös, joka vielä on käyttökelpoinen. (Nousee uhkaavana.) Menkää, uskon varikset ja naakat!

RAUHA: Malta, isä, mielesi!

ABR. SVART: Pitääkö täälläkin nähdä nuo liejuiset naamat. Takaisin maalle! Lääviinne läkähtymään!

RAUHA: Lie parasta, että me poistumme täältä. (Ohjaa vaimoja ulko-ovea kohti.)

JALMIINA kääntyen vielä ovella, Abr. Kvartille; ilkeästi: Vaivaistaloksi aikoo, kuulema, kunta sen Leiklahden raketa. Sopii sitä sinne entisille mailleen Vartin herrankin tulla.

ABR. SVART: Pois!

RAUHA kiirehtien vaimoja lähtemään: Saatan teitä. (Rauha ja vaimot poistuvat ulko-ovesta.)

ABR. SVART istuen sohvalle, yksin: Varikset ja naakat — — kyyhötelkööt minun kartanoitteni raunioilla ja vaakkukoot viimeisen myllyni seisoessa ja lahotessa maahan — — Vaakkukoot ja huutakoot, että Abraham Svart on hävittänyt kaikki, tuhlannut isiensä maat ja mannut ja tarjonnut alustalaisten rakastamalle vaimollensa, Aurora Svartille, tarjonnut kuoleman sakramentin »kärsimyksen pikarista» — - muka kärsimyksen pikarista. (Ponnahtaa seisaalleen, kävelee kiivaasti, lyöden ruoskalla saapasvarteensa, peräovelle ja sieltä jälleen etualalle.) Valhe sekin. Viattomalle muka — —. Luulkoot vaan — — se on sittenkin valhe. (Jää tuijottamaan.)

3. KOHTAUS: Kaarin, Svartin tytär, puettuna hienoon päällystakkiin, joka on edestä auki, ja sen alta näkyvään tarjoilijatarpukuun, tulee kiireisesti ulko-ovesta.

ABR. SVART käännähtää tuimasti ympäri: Se on valhe!

KAARIN ilakoivasti: Juupelin hyvä, ettet puhu totuuksista, niinkuin korkeasti oppinut veljeni Eelis.

ABR. SVART: Sinäkö, sinä kaunis ja oikea tyttäreni! Tule isäsi ruhtinassyliin. (Pitäessään Kaarinia sylissään:) Valhetelkoot — — Sinut ja Eeliksen minä siitä valheesta pelastan. Muut minua rääkätkööt. Valhetelkoot — — —.

KAARIN yhä ilakoivasti: Mitä sinä taas siinä jankutat, isä. Valhe on ihanaa! Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma ja hurjuus. (Vetäen isänsä kädestä vasemmalle etualalle.) Kuulepas, isä, missä on Eelis?

ABR. SVART: Asemalla veljeänsä vastassa.

KAARIN: Kuules, poika, pujahdin sisään Rauhan huomaamatta. (Nykäisten isäänsä parrasta.) Ja nyt tehdään sopimus ikuisen valheen nimeen.

ABR. SVART: Ho — hoo, puhu valhetta omalla suulla. Sehän oli »ihanaa».

KAARIN puoliksi tosissaan, puoliksi ilakoiden: En osaa Rauhalle valehdella enkä uskalla Eelikselle. Ne katsovat kuin profeetat vanhasta kuvaraamatusta! Mutta sinä, vanha jäärä, sinä valhetta lasket kuin totuutta vaan. Ja seikka on sitäpaitsi ihan viaton ja mitätön.

ABR. SVART viheltää ja katsoo syrjäsilmällä Kaarinin käsilaukkuun:
Tyttö, miksi on käsilaukkusi siunatussa tilassa?

KAAKIN laulavalla äänellä: Aa — — du alter Geniesser, du kvartta Meukowia, ihan sitä vanhaa Leiklahden herran merkkiä. (Hyväillen ja hyvitellen.) Tämän saat, jos päästät huuliltasi pikkuruikkusen valheen.

ABR. SVART teennäisen mahtavasti: Ehei, tyttö, Leiklahden herran sanaa ei osteta. Jollet lahjoita ryypyllistä elämän riemua piinatulle isällesi — —.

KAARIN: Lahjoitanhan toki! (Antaa pullon isälleen, joka istuutuu sohvalle ja alkaa avata pulloa.) Mutta sanothan kumminkin, että menin ravintolaan ylityöhön — — ja — — ja, että voin viipyä myöhään, ehkä aamuun saakka.

ABR. SVART: Mihin sinä sitten menet?

KAARIN: Kaupungin hurjimman ja kauneimman kavaljeerin kanssa — — maskeraadiin, naamioitten leikkiin ja ihmisten nauruun. — Sanotko?

ABR. SVART: Mutta — — etkö tahdo nähdä pitkästä aikaa vanhinta veljeäsi?

KAARIN: Senkin saituri ja rahasäkki! Riittääpä teitä täällä riitelijöitä. Menen sinne, missä naamio peittää kapakkatytönkin häpeän. Olenpa kaunis, eikä minun tarvitse siltä herralta juomarahoja kärkkyä.

ABR. SVART: So — soo, älä suutu. Riemuitse mielesi mukaan. Minä vastaan kyllä. (Nousee ja vie konjakkipullon kirjoituspöydän kaappiin ja palaa Kaarinin mentyä sohvan luo, jonne istuutuu.)

KAARIN kuin vihassa reväisten auki vaatteitaan: Ja nyt pois nämä orjattaren ryysyt! (Kuulee oven käyvän eteisessä.) Muutan pukua vaatekomerossa. (Kiirehtii oikealle pienestä ovesta.)

4. KOHTAUS: Rauha tulee peräovesta.

RAUHA: Isä, teit väärin. Mutta tänään riita pois, sillä ihmeen päivä on tänään. Nyt on juhlapäivä!

ABR. SVART: Häät vai hautajaiset?

RAUHA: Hautajaiset tavallaan ja kuitenkin ihanimmat häät, mitä minun on suotu viettää täällä. — —

ABR. SVART synkästi ja ivamielellä: Varmaan taas — — niitten neitseellisten muistojen häät.

RAUHA sisäisellä riemulla; Isä, tänään on kymmenvuotispäivä.

ABR. SVART: Niinkö — — tänäänkö? (Kuohahtaen, nousten seisaalleen.) Ja sitä, sitäkö päivää sinä muistutat minulle!

RAUHA painaa tyynnyttävästi isänsä takaisin sohvalle, valoisasti: Odota, isä, niin kerron sinulle jotain. (Istuutuu vasemmalle pöydän luo.)

ABR. SVART: Joka viikon päivä te juotatte minulle sitä myrkkyä, ja joka vuosipäivä te sekoitatte sen pohjia myöten.

RAUHA: Kunnes myrkky siitä haihtuu, niinkuin minunkin sielustani on sen haihduttanut kymmenvuotinen rukous.

ABR. SVART: En siedä sitä rukouksen muminaa. Sinun pitää se muistaa!

RAUHA: Hetkisen kuuntelet ja sinä iloitset minun mukanani. Katsos, siitä vararikosta sain minäkin osani. (Tuijottaen muistojen vallassa kaukaisuuteen.) Muistathan, kun vasara paukutti huutokauppaa kotini porraskaiteeseen, silloin läksi Eerik Australiaan, sillä hän tahtoi ottaa minut vaimokseen vasta sitten, kun oli voittanut kultaa ja ostanut takaisin sukukartanomme. Hän oli sankari mieleltään, sillä hän ryhtyi siihen, mikä oli vaikeaa. (Sytyttävästi.) Eikö ollutkin, isä.

ABR. SVART: Se sankaruus likoo Sydneyn katuojissa. Nulikkana luvataan liikaakin. Se juttu tunnetaan. — —

RAUHA voittoisasti: Väärin, väärin. Hän on oikeana miehenä kuollut. Viime yönä, isä, viime yönä vihdoinkin sain siitä Jumalalta merkin. (Puoliksi itsekseen.) Miten kauan sainkaan odottaa. Kun parin vuoden kuluttua Eerikin lähdöstä kirjeet jäivät tulematta, silloin painui minun sieluni epäilyksen mutaan. Sairasta hikeä tihkuvat epätoivon yöt olivat kuluttaa minut hautaan kaksikymmenvuotiaana. Joka ilta ja yö minä rukoilin: Kristus, Jumalan poika, näytä kasvosi minulle, anna mulle merkki, ettei Eerik ole sortunut lokaan ja syntiin, anna minulle merkki siitä, että hän on murtunut ylenmääräisiin ponnistuksiin tai kaatunut vaaraan kaukana siellä. — Niin rukoilin. Mutta lukemattomat kerrat sain maata maassa vailla lievityksen pienintä pisaraa. Kuukausiin pitkiin en enää rohjennut langeta rukoukseen, sillä pelkäsin sieluni kapinaa taivasta vastaan.

ABR. SVART surumielisellä ivalla: Ja halveksimalla elämää sait palkaksi kelmeän pyhimysnaaman. Autuus sekin.

RAUHA: Minä vihasin elämää — olin kurja ja pieni — nyt kannan sitä kuin lintua kädellä. Sillä tiedä, eilisiltana, kun palasin kokouksesta kotiin ja näin, miten kevät oli jo nostattanut silmut puihin ja pensaisiin ja koko nurmi ja maa oli ikäänkuin lakannut pelkäämästä yötä ja kylmää, silloin sain äkkiä kirkkaan mielen ja sydämeni lievittyi. Tulin kotiin viivytellen, sillä tuntui, kuin olisi uskon käsivarsi hyväillyt minua pitkin matkaa ja antanut minulle uskoa äärettömiin saakka. Kun tulin huoneeseeni, ei ollut epäilyksellä mitään sijaa, enkä tarvinnut monta rukouksen sanaa. Näytä totuus, salli minun sydämeni kuolla tai autuudesta värähtää. Niin lausuin vain. (Hurmautuneena, ikäänkuin näkynsä uudestaan nähden.) Ja minuun virtaa valo! Ei ole huonetta, ei ole ympäri maailmaa. On korkeus ja holvi ja ihana ikkuna taivasta kohti — — kasvot nään, ah, jälleen nään — — (Ojentaen käsivarsiaan kurkoittavasti.) Ne on Eerikin kasvot, ja kauneus niillä on Kristuksen! (Hiljeten, sulkien silmäluomet.) Ja kuitenkin: ne oli Eerikin kerran. (Jää istumaan kuin unessa.)

ABR. SVART: Tyttö parka.

RAUHA kuin heräten, valoisan vakuuttavasti: Siinä oli uskoni voitto! Eerik on menehtynyt sairauteen ylenmäärin ponnistaessaan meidän puolestamme. Hän on eronnut täältä tahratonna sielu. Siksi on mulle hänen kuolemansa murhe ihanampi maallisia häitä. Iloitsethan, isä? — — Nuo unettomat yöt — — autuaitten unien öiksi ne muuttuvat nyt.

ABR. SVART: Nuo houreet olet saanut äitisi päästä.

RAUHA: Sen uskon, että onnettomin on lähellä Jumalaa, sen sain äidiltäni. Ja sillä uskolla olen kestänyt nämä kymmenen vuotta. Onko se houretta? Etkö näe, että kaikki, jotka rakastivat äitiäni, tulevat uskoon — —

ABR. SVART katkeralla ivalla: Ja varsinkin se akkain alkulieju! Siinä ei kivikkoon langennut se sinapin siemen.

RAUHA saaden kasvoilleen syyttävän sävyn: Niin, ne naiset, jotka tahrasivat sielunsakin riettauden tähden, ne äitini pelasti.

ABR. SVART: Pelasti — — pelasti. Mutta tiedätkö, kuinka paljon maksoi se pelastus? Et tietävän näy — — Se maksoi koko minun elämäni. — Etkö usko? Saatpa kuulla.

RAUHA: Vain omaa riettauttasi syytä.

ABR. SVART: Siitä minä juuri haastankin, siitä, kuinka rikoin kaikki aviollisen katkismuksen kiinalaiset käskyt ja horjahdin alustalaisteni tyttäriin. Sen tein! Mutta — —

RAUHA: Älä jatka enää. En tahdo kuulla. (Kääntyy vasemmanpuoliselle ovelle, jonne jää kuitenkin vielä seisomaan.)

ABR. SVART: Mutta mitä teki vaimo? Hän, hän yltyi hoitamaan heitä, kuin lähetyssaarnajatar Ovambo-maan pakanatyttäriä. Hän jakoi jauhotuokkoset mökistä mökkiin, supatteli aittojen ovilla, katsoi silmillään kuin kärsivä karitsa, ja naiset määkivät myötä kuin uhrilampaat saadakseen täyden maksun haureudestaan. Juuri noilla naisilla hän kehruutti villat ja kudotti kankaat, juuri ne hän otti apumuijiksi ja lapsenpiioiksi. Tottavie, hän liitti nuo naiset perheeseen, perheeseen! Ymmärrätkö, mitä tämä merkitsee?

RAUHA: Hänen tekonsa oli oikea ja jalo, sillä se oli varmaankin vaikeaa.

ABR. SVART häijyn terävästi: Juttu on sama, kuin jos — — vaimot täällä kaupungissa hakisivat miestensä rakastamat prostitueeratut ja ottaisivat lapsenpiioiksi. Tjaa!

RAUHA: Turha jatkaa. (Katsahtaa seinäkelloon.) Juna taitaa jo olla asemalla. Panen teeveden kiehumaan. (Menee ovesta vasemmalle.)

ABR. SVART hänen jälkeensä, ääntä koroittaen: Miksi hän ei pelastanut minun sieluani, vaan akkojen ja piikain?

Hetken vaitiolo.

5. KOHTAUS: Kaarin pistää päänsä esiin oikealta.

KAARIN: Sst, joko saarna loppui?

ABR. SVART tuijottaa väsyneenä eteensä.

KAARIN pyrähtää keskinäyttämälle, ojentaa toisella kädellä punaista naamiota isäänsä kohti; melkein kuiskaavasti, mutta kiihkeästi: Tässä on elämän liekki! (Astuu isäänsä lähemmäksi.) Mitä murjotat siinä! (Kumartuen hänen puoleensa.) Muista sopimus.

ABR. SVART nousee, laskien kätensä Kaarinin olalle; vaimennetuin äänin: Tytär, varjele vartesi nuoruus. (Puoliksi itsellensä.) Sielu kyllä pitää huolen itsestänsä — — —.

KAARIN näyttää tulevan liikutetuksi, silittää haparoivasti hyväillen isänsä hiuksia, kääntyy vaipunein päin ja kiirehtii peräovea kohti.

6. KOHTAUS: Rauha tulee kiireisesti vasemmalta ja pysähtyy äkkiä nähdessään sisarensa juhlapukuisena.

KAARIN sävähtää kuin kiinni saatuna pahasta teosta.

RAUHA tutkivasti ja vavahtavasti: Mihin aiot? Juhlimaanko taas?

KAARIN hermostuneesti: Omat juhlansa kullakin.

ABR. SVART istuutuu sohvalle: Ja eri ylistyslaulut! Anna tytön mennä.
Kyllä elämän kidassa kaikuu niin Sionin virret kuin kapakkalaulut.

RAUHA pyytävästi: Jää kotiin, Kaarin. Meidän on kaikkien taivutettava Asser auttamaan Eelistä vielä. Sinusta Asser pitää, sinulle hän varmasti heltyy.

KAARIN: Heltyikö hän, kun minun piti jatkaa koulua? Ei! Heitti orjattareksi. Mutta jollei se hirviö anna Eelikselle lukurahoja, ansaitsen ne hänelle minä vaikka omalla ruumillani.

RAUHA hätäisesti: Minne sinä menet?

KAARIN heilauttaen uhmaavasti naamiota: Menen minne haluan! (Poistuu ulko-ovesta.)

RAUHA: Mitä voin minä! Hän kerskaa kauhein sanoin, etkä sinä auta minua häntä hillitsemään. — Mitä vastaat? Äitini hengelle on meidän hänestä vastattava.

ABR. SVART: Totta jumalista! (Nauraa höröttävästi; viitaten vaimovainajansa kuvaan.) Nuo autuaat ovat pitkävihaisia. Eläissään se akkain aljo liitti lapsetkin minua vastaan. Ja nyt, vielä haudasta, usuttaa hän ne joka päivä isäänsä piinaamaan.

RAUHA sisäisesti kauhistuneena: Etkö kauhistu solvatessasi vainajaa?

ABR. SVART: En! Enkä anna Kaarinin poskilta kummitusten nuolla elämän punaa. Hän on minun luontoani hän, ja hän riemuitkoon. — Ja Eelis poika, luuletko hänestä saavasi kolportöörin?

RAUHA voimistuen ja kirkastuen: Eelis! Nyt iskit, kiusaaja, väärin. Ken oli äitimme rakkain poika? Kenen syntyissä lensi akkunaan onnekas lintu? Ken nautitsi totisimmin hänen särjetyn sydämensä leivän ja viinin? Eelis juuri. Hän sai hellimmän hoivan ja elävimmän hengen. Ja sen voimalla suorittaa hän vielä suuria hengen töitä. Hän on onnen poika. Työ on hänelle riemu. Ja morsian on hänellä kaunis ja uskollinen, maallinen varjelus kaikesta rumuudesta. Miksi kiusaat meitä.

ABR. SVART: Muistan liian tarkkaan sen äitisi »elävän hengen». Se siitti sen inhon, jonka tähden pakenin syrjätiloilleni ja hukkasin hurjuuteen kaikki. (Katkeran häijystä.) Katsos, minä muistan.

RAUHA syvästi suuttuneena: Muista sitten myöskin se, että äitini tähden olen tarjonnut sinulle kovalla ompelijattaren työllä asunnon ja hoivan, äitini tähden, joka antoi sinulle anteeksi kuolinvuoteellaan — —

ABR. SVART: Ja oletko varma, että tarvitsin sitä anteeksiantoa, jota kuolevain on tapana tyrkyttää eläville? Älä ole liian varma. Mutta — — siitähän ei ole kysymys enää, vaan tuosta hengestä juuri. Siitä minä poikani pelastan, sillä se on jokapäiväistä elämän murhaa. — Uskallatko sotaan hänen sielustaan?

RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Uskallan.

ABR. SVART nousee seisaalleen: Oikein. Nyt alkaa sielusta sota! Ahtakaa aivoihin mitä tahansa, hänen suonissansa ei lakkaa minun vereni kohina. (Ovikello soi äkkiä ja hätäisesti.)

RAUHA: Tulevatko he jo?

ABR. SVART: Eeliksellähän on avain.

RAUHA rientää eteiseen jättäen välioven auki; avattuaan: Agnes! Terve tuloa maalta! (Syleillen häntä.) Koko tämän viikon on Eelis ollut kuin taivasta vailla. Riisu yltä. Juoksen sillä välin keittiössä tuolla. (Kiirehtii näyttämölle ja ovesta vasemmalle.)

7. KOHTAUS: Kaarin astuu sisään, sitten Agnes. Agnes on nuori tyttö. Hänen hiuksensa ovat tuuheat ja tumman ruskeat, otsa on kupera ja leveähkö. Silkkiset kulmakarvat tihenevät yhä tummemmiksi jyrketessään voimakkaasti kohti silmän sisäkulmaa. Ja kun myöskin yläiset luomet ovat hämärän tummat, on hänen silmäinsä ilme syvä, melkein uhmaava. Kasvojen kellervässä hipiässä on ikäänkuin jotain elotonta verrattuna katseen uhkuvaan tummuuteen. Varsinkin nyt, kun hänen huulensa ovat avoinna ja kasvoilla melkein tuijottava kauhu. Vartalo on nuortea ja pehmeä.

KAARIN isälleen: Tämä morsian raiska nojasi rappukäytävässä melkein pyörtyneenä kaiteeseen —. Piti raahaamalla raahata sisään.

AGNES tulee, tuskin tukahduttaa huuliansa tervehdykseksi ja katsoo hätäisenä ympärilleen, Svartille: Missä on Eelis?

ABR. SVART: Hän on varmaan jo asemalta tulossa. Asser poikani tuli äskeisellä junalla.

AGNES: Eihän se sitten — — kahden kesken — — — (Kääntyy ulko-ovea kohti.)

ABR. SVART istuutuu sohvalle.

KAARIN pidättäen Agneksen: Eihän toki — — täytyy hieman tointua ja levätä myös. (Ohjaa Agnesta vasemmanpuolista ovea kohti.) Täällä, Rauhan puolella. (Äkkiä pysähdyttää hänet, tutkivasti.) Mikä sinua vaivaa?

AGNES säikähtyneenä: Vaivaa? Väsyttää — — —

KAARIN: Olitko vappuna maalla?

AGNES äänessä tuskaisa sävy: Maalla — — nuoressa metsikössä — — kokolla!

KAARIN: Ja koska palasit?

AGNES hämmästyneenä: Tänään! (Hätääntyneenä.) Koko viikko siellä piti olla. (Teennäisen iloisesti.) Ja Eelis kun odottaa huomiseksi, mutta minäpäs tulin tänään — — Tänään minä tulin! (Kuin väsähtyen.) Niin kiireesti tulin, että näännyttää — —

KAARIN: Vai niin — — (Terävästi.) No, muotilehdet virkistävät, käy sinne.

AGNES poistuu vasemmalle.

KAARIN kääntyy hitaasti kirjoituspöytää kohti: Kummallista — — (Ottaa pöydältä käteensä Agneksen kuvan ja katsoo sitä aprikoiden.) Elääkö veljessäni se pyhä ja julma, jota rakastan ja pelkään, nyt se nähdään!

ABR. SVART puoleksi leväten sohvalla, selkä Kaariniin päin: Nuoret ovat aina julmia. (Nauraen.) Heillä on krokodiilin ahmari-siveys. Ja se on oikein. Mutta pyhyys! Se on narrille kolportöörin valtakirja.

KAARIN lyö äkkiä pitämänsä kuvan tuimasti maahan, niin että lasi särähtää rikki.

ABR. SVART kääntyy hämmästyneenä katsomaan: Noh, joko tuli maskeraadi-humala?

KAARIN osoittaen maassa makaavaa kuvaa; syyttävästi: Tuo morsian on valehdellut. Hän sanoi Eelikselle oleskelevansa maalla viikon. Hän viipyi vain vappupäivän ja -yön. Tuli seuraavana päivänä. Hän astui silloin asemalta ajuriin. Näin sen mennessäni iltavuorolle' Viisi päivää hän on ollut kaupungissa Eeliksen tietämättä, hän, joka muuten ei ole päivääkään käymättä meillä. Hän on valehdellut — ja Eelikselle!

ABR. SVART matkivalla äänellä, nauraen: Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma ja hurjuus — — kananko päästä lähti se samainen viisaus äsken?

KAARIN: Kapakkatytölle on valhetta kaikki. Likaisilla vesillä tarvitaan valheen ja petoksen purjeet. Mutta — olen mikä olen — Eelikselle en heittäisi valheen sanaa, vaikka henkeni menisi. Ja tuo letukka! Kuin ilmetty valhe oli koko sen naama.

ABR. SVART tarttuen nyt vasta kiinteästi asiaan: Olisitko nähnyt oikein?

KAARIN: Hänellä on jotain tunnustettavaa.

ABR. SVART nousee rähmälleen tupakkapöytää vasten; melkein raivokkaana:
Silloinhan — — sota sielusta! Se on käynnissä parhaillaan.

KAARIN: Mutta — — nythän olen jo myöhästyä.

8. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta kantaen teetarjotinta, jonka laskee ruokapöydälle.

RAUHA kiireisesti: Pojat tulevat! Ajuri pysähtyi portille. (Poistuu eteiseen.)

KAARIN: Menen keittiön kautta. En halua nähdä sitä herra Mammonaa.
(Poistuu vasemmalle.)

ABR. SVART nousten: Hä — hä — hä — — taitaa tulla hengen ja mammonan kalabaliikki. (Hakee kirjoituspöydän kaapista konjakkipullon, siirtyy ruokapöydän luo ja sekoittaa seisaaltaan itselleen totilasin, hyräillen samalla juomalaulunsa säveltä. Kääntyy sitten lasi kädessä takaisin sohvan luo ja istuutuu. Eteisestä ulkoa kuuluu liikettä.)

9. KOHTAUS: Rauha, Asser ja Eelis tulevat. Asser on pitkähkö, noin 30-vuotias mies. Lihavahkojen kasvojen lihakset ovat ikäänkuin kuluneet ja venähtäneet tarmokkaiksi juonteiksi suun ympärille ja kulmallisten ylle. Hänen kasvoillaan on näin kuin tarmokkuuden naamari, joka vain joskus, kuin väkinäisestä ponnistuksesta, saattaa muuttaa muotoaan. Huulet ovat intohimoisesti kaartuvat ja leuka jäykästi voimakas. Eelis on tummahipiäinen ja tummatukkainen nuorukainen. Kasvot ovat säännölliset. Mutta laihat, hieman esiintyöntyvät poskiluut ja kasvojen kalvakkuus osoittavat rasittuneisuutta.

RAUHA: Tänne, pojat, pöydän ääreen. (Ryhtyy kaatamaan teetä laseihin.)

EELIS jää hetkeksi seisomaan kirjoituspöydän luo.

ABR. SVART on ojentanut kätensä, yhä istuen, Asseria kohti, joka tulee tervehtimään isäänsä; tervehdittäessä: Noo, miten pyörivät herra Mammonan tehtaat?

ASSER kylmästi: Paremmin kuin sinun laho myllysi Korpijoella.

ABR. SVART naurahtaa epävarmasti; kuin hämmennystään salatakseen, viitaten pöytään: Etkö juo iltatotia seurakseni?

ASSER: Kiitos, yhden lasin. (Menee pöydän ääreen, istuutuu kasvot kohti katsomoa ja sekoittaa nopeasti totilasin.)

RAUHA Eelikselle: Täällä, Eelis, teelasi sinulle. — Oitis olen takaisin. (Poistuu tarjotin kädessä vasemmalle.)

EELIS menee pöydän taakse seinäpenkille istumaan.

ASSER panee taskukellon pöydälle eteensä; lyhyesti: Niin, ajuri odottaa, aikaa neljännestunti.

EELIS: Niinkö? (Hieman epävarmoin äänin.) Käyn siis oitis asiaan. — Katsos — — suorittaessani kandidaattitutkintoa olen nyt kuluttanut sen lainaamasi summan — — —

ASSER: Ja tahtoisit lisää.

EELIS varmentuen: Tarvitsisin toisen lainan väitöskirjaa varten.
Minulla on suuri aihe, se on kohtalokäsite — — tuo. —

ASSER keskeyttäen: Pitkänkö ajan tuo työ vie?

EELIS: Luulen — — kaksi vuotta.

ASSER ärtyneesti: Luulet — — täytyy tietää varmasti.

EELIS värähtäen, mutta pidättäen sisäistä kuohahdustaan: Valehtelisin, jos sanoisin tietäväni varmasti. Elotonta saalista voidaan punnita ja jakaa. Minä en voi työtäni minuuteilla mitata.

ASSER: Hyvä veli, kaikki saalistavat. Mutta sinun aseesi ovat vanhanaikaiset. Ja siksi — älä pane pahaksesi — olet perin epävarma saatava.

EELIS innostuen: Tämä työ on minulle koko elämä. Katsos — — sattuma- ja kohtaloihmisten kummallinen, melkein kauhistava erotus — — se tarjoaa minulle aivan uuden lähtökohdan moraalifilosofiassa — — (Huomaa Asserin vähäksyvän ilmeen.) Niin, uskon tuohon työhön ja olen onnistuva.

ASSER tyynesti ja kylmästi: Tuota kieltä en ymmärrä. Pääsin onnekseni ajoissa irti tämän isämme konkurssipesästä ja säästyin uskosta ja hourailusta, mikä on vain raunioitten työntämää rikkaruohoa.

ABR. SVART: Maljasi! (Nauraa hohottaen.) Vahinko, että sait kasteessa kristillisen nimen, poikani Lurjus!

ASSER: Niin, luulen, että yhteiskunta ei tarvitse tätä sinun unelmaasi kohtalosta.

EELIS: Se tarvitsee ja meidän sukumme tarvitsee.

ASSER kuivasti ja terävästi: Tämä yhteiskunta tarvitsee vain sen, mitä raha ja minä tarvitsemme. Sillä filosofialla olen minä tullut »kohtaloksi» kaikille itseäni heikommille.

EELIS nousee ylös, halveksien, melkein kauhistuneena: En kykene jatkamaan keskustelua. (Kiertää pöydän editse kirjoituspöydän luo.)

ASSER ivallisesti: Tuollainen hieno lause on vain huonoa dialektiikkaa.
Jatkan siitä huolimatta tosiasioita.

RAUHA tulee vasemmalla ja pysähtyy taka-alalle.

ASSER kääntyy, edelleen istuen, Eelikseen päin: Minä tarvitsen insinööriä, joka rakentaa eläissäni tehtaat ja pyramiidit kuoltuani, tarvitsen parturit, räätälit ja teurastajat, vieläpä kuvanveistäjän, joka koristaa palatsini. Mutta haihattelijoita, niitä ei tarvitse raha eikä yhteiskunta. — Sinä olet väärällä uralla, hyvä veli. Sille tielle en pane rahojani pyörimään.

RAUHA moittivasti ja hätääntyneenä: Asser!

EELIS: Hyvä. Luulin, että olit jotain velkaa suvullesi ja siksi myöskin minulle — —

ASSER katkerasti: Suvulle! (Viitaten isäänsä.) Tältä patriarkalta perin vain vararikon tahraaman nimen, joka esti minulta luoton vuosikaudet. Henkirahan suoritan hänelle kuukausittain sikarirahoina. Sopiva maksutapa vanhalle nautiskelijalle! Vai mitä?

ABR. SVART nousee tulistuneena, ottaa vaistomaisesti viereltään sohvalta ruoskan, mutta antaa sen pudota tupakkapöydälle; tukahtuneesti: Minun nimeni on puhdas, älä revi sitä. Kuka lie jo syntymässä kalkinnut sinulta suonet, sillä pahasti on sinussa minun vereni pilaantunut. Tai! Hä — hä — hä — — niissä taitaa kiertää mustalaisverta. (Siirtyy, kuin aikoen poistua, keskinäyttämölle.) Sinun kuukausirahojasi en ota enää vastaan. (Kääntyy menemään vasemmanpuolista ovea kohti.)

ASSER: Ne tulevat edelleen, se on kohtuus ja tapa.

ABR. SVART palaten takaisin pari askelta: En ole pyytänyt lasteni suojaa. Minulla on vielä jäljellä — Leiklahden nykyisen omistajan armosta, ei teidän — on entisen myllärini mökki ja vieressä mylly. Menen sinne. Te riepoititte minut tänne tunkkaiseen kaupunkiin ja piinaatte päivästä päivään. Nyt se saa loppua. Lähden Korpijoelle.

RAUHA: Rauhoitu, isä.

ABR. SVART: Myllyni vesiratas kiertää kyllä sen verran vielä, että voin panna myllynkivet pyörimään tyhjää viimeistä kertaa ja polttaa koko röttelön isäntineen. (Asserille.) Pane mieleesi, poika, että kivet pyörikööt minun kuolemaani, ennenkuin sinulta kerjään. (Poistuu vasemmalle.)

ASSER nousee: No, niin. Tällaista tämä on aina. Onko muuta?

EELIS seisoen yhä liikkumattomana, sormella tuolia osoittaen; kylmästi ja tuimasti: On. Istu alas.

ASSER katsoo ihmeissään ja tottelee vaistomaisesti; jää tuijottamaan
Eelikseen.

EELIS: Tämän saman elämän riekaleita olen minä saanut kantaa kuusivuotiaasta saakka, vararikon tultua rikkaruohoineen — — kuten sanoit itse. Ne olivat rumia! (Hiljemmin.) Riidan ja raivon lonkerolta ne olivat. Ne kiersivät meidät kaikki ja kuristivat maahan. Sinä hengitit kaukaa Korpijoen myrkkyä, mutta sinustakin tuli keskinkertaisuuden hirviö —

ASSER: Minä olen saanut takoa nyrkkini soraan ja kallioon. (Miehekkään valoisasti, melkein uljaasti.) Ja väljänä edessä on maailma nyt!

RAUHA kuin kaukaisena hätähuutona: Asser, olet saanut sielullesi vahingon.

ASSER liikahtaa vaivautuneena, jää tuijottamaan eteensä.

EELIS jatkaen omaa ajatusjuoksuaan: Minä, minä olin meidän kurjuutemme rumuutta niin lähellä, että minun täytyi nousta sen yläpuolelle, jos aioin elää ja hengittää. (Voittoisasti ja valoisasti.) Minä loin Korpijoen kaltaille ritarilinnat ja sankarisadut, ja aurinko paistoi kuin minulle yksin. Ja myöhemmin: unelmalla ja haaveella, niin — — mahdottomalla, tahdolla ja uskolla, olen rakentanut itselleni linnan ja ympäri muurit. — Sinun sammakkototuutesi eivät ryömi niiden yli.

ASSER: Tosi. Siipiä minulla ei ole, ainoastaan nyrkki. Mutta juuri tämän nyrkin lohkomaa kultapalasta itsellesi pyysit, siipiniekka.

EELIS: En itselleni, vaan suvullemme, jonka rikkirevitty sielu on hengellä tehtävä terveeksi taas. Vain hengen kuuluisuudella ja maineella saa se itseensä uskon.

RAUHA: sydämensä syvimmästä: Kuule, Asser, kuule mitä hän sanoo!

ASSER: Sievistelyä sanoilla ja nulikka-totuuksilla.

RAUHA kääntyy voihkaisten poispäin. Mutia jää vielä vasemmalle jännittyneenä odottamaan.

EELIS pidätetysti, mutta sisimmässään syvää suuttumusta kuohuen; katkonaisesti: Turhaan luulin, että me yhdessä voisimme sukumme nostaa. Minun on yksin työ täytettävä. — Sitä parempi, sitä ylpeämpää! — — Tuon teoksen kirjoitan, vaikka tarvitsisin siihen kymmenen nälkäistä vuotta. Kuritan ruumiini, jos se aikoo väsyä kesken. Jokaisen, joka aikoo hämärtää tai tahrata tätä unelmaa, lyön luotani pois. — Ja minulla on oleva nautinto leikatessani vaikka omaa lihaa. (Viiltävästi.) Ymmärrätkö? Sinä olet pahentajista yksi. Lähde täältä, äläkä koskaan palaa.

ASSER nousee kohauttaen harteitaan, kulkee kohti ulko-ovea.

RAUHA: Eelis, et saa!

EELIS ojentaen kätensä käskevästi: Pysy siellä!

ASSER kääntyy ovella; välinpitämättömästi: Niin, en luota henkeen enkä haamuun. Hyvästi. (Poistuu eteiseen.)

RAUHA rientää hänen jälkeensä.

EELIS yksin; jää tuijottamaan eteensä: Kummallista, nyt ei ole veljeä minulla. (Huomaa hetken vaitiolon jälkeen rikkoutuneen valokuvakehyksen lattialla, ottaa sen ajatuksissaan käteensä, katsoo kuvaa.) Mitä, Agneksen kuva ja rikki?

RAUHA tulee peräovesta, lähestyy lempeän tuskaisena Eelistä: Eelis, miksi teit näin!

EELIS: Kuka on rikkonut Agneksen kuvan?

RAUHA: En tiedä, siihen on hankittava uusi lasi. Muuten: Agnes on jo palanut maalta, hän on täällä.

EELIS suuresti, melkein lapsellisesti riemastuen: Täällä! (Viitaten vasemmanpuoliseen oveen.) Tuolla? (Lähtee rientämään ovea kohti.)

RAUHA: Odota täällä. Agnes pyyteli minulta moneen kertaan, että saisi tavata sinut kahden kesken. — — Hän on jostain hyvin levoton —

EELIS: Levoton? Hae hänet pian tänne!

RAUHA poistuu vasemmalle.

EELIS siirtyy oikealle ja jää katsomaan iloisesti jännittyneenä ovea kohti.

10. KOHTAUS: Agnes tulee vasemmalta kalpeana ja raskaasti hengittäen.

EELIS avaa käsivartensa, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä:
Huulesi ovat kylmät? Ovat ikävästä sairaiksi tulleet — — niinkö?

AGNES tekeytyen iloiseksi: Suutelo toisen kerran, niin lämpenevät.
(Kurkoittaa huulensa Eeliksen suudeltaviksi.)

EELIS suudeltuaan: Kuljin täällä koko viikon katuja pitkin kuin orpo ja rampa — —

AGNES tuskasta parahtaen: Suutelo vieläkin. Viimeistä kertaa! (Aikoo heittäytyä Eeliksen syliin kasvot kädellä peittäen.)

EELIS äkkiä oudostuen: Viimeistä kertaa? Miksi on leikissäsi tuskaa?
(Ottaa Agneksen käden; huolissaan.) Sairauden hiki on sinun hipiälläsi.
— Tule istumaan.

AGNES: Ei, ei! (Seuraa kuitenkin Eelistä sohvalle, etsien jotain sanottavaa.) Katsos — — kuulin tuonne teidän riitanne äsken — —

EELIS: Älä huolehdi. Ehjänä on varjeltu kaikki se, mikä meille on yläpuolella elämää. Olin vain uskollinen itselleni ja meille. (Vetäen Agnesta puoleensa.) Se oli helppoa, sillä sinussa on minulle kaikki uskollisuus tullut riemuksi ja lihaksi.

AGNES värähtää ja kääntyy poispäin huoaten raskaasti.

EELIS voittoisasti ja valoisasti: Älä sure minun tähteni. Minä suomennan, otan opettajatoimen, teen mitä tahansa, ja samalla syntyy väitöskirja, se syntyy ja kasvaa kuin ihmeitten sarja. Minä valvon ja teen työtä, ja sinä olet minulle uni ja uupumus ihana! Miten yksinkertaista.

AGNES riistäytyy irti ja kavahtaa keskinäyttämölle; katkeran epätoivoisesti: Yksinkertaista!

EELIS nousee, yhä riemukkaana ja voimaa täynnä: Niin, minulla on kohtalo edessä, ja siksi on sieluni ikuisesti selvä ja nuori. Minusta tuntuu usein kuin olisin raikas ja synnitön eläin. (Lähestyen.) Ja sinä, kasveista kaunein, olet atria minulle — — jossain virtojen varsilla — — aikaisin aamulla.

AGNES jälleen loitoten; katkerana, taistelevasti: Sinä saarnaat ja opetat! Sinulle on kaikki yksinkertaista ja selvää. Sinulla on uskot kohtaloihin ja totuuksiin. Sinulla on opit ja lait — — ja syyt ja seuraukset — ja mitä kaikkia ne lienevätkin. — — Ja sydän ja pää! (Melkein itkien.) Niin, sinulla ne eivät keskenänsä riitele! Mutta minä — (kuin painuen häpeästä kokoon, puoliksi itsekseen) minä saan itseäni peljätä ja hävetä.

EELIS? Meille ei ole olemassa häpeää.

AGNES katkeran pilkkaavasti: Mahtaapa tuo olla hauskaa! Eikös olekin?

EELIS: Hauskaa — —?

AGNES: Olla noin luonnostaan sankari ja pyhimys!

EELIS epätietoisena, joutuen hädän valtaan: Mitä sinä haastat?

AGNES yhä uhkaavammin: Pyhimykset eivät taida koskaan tuntea hirmuisia himoja? Eivät taida. — (Hiljeten salaperäisen uhmaavaksi.) Niitä, jotka kiemurtavat maassa ja nielevät mutaa — — —

EELIS: Minä kiellän sinua jatkamasta!

AGNES synkästi, kuin laahaten sanoja: Mitä se enää auttaa. — — (Äkkiä, nopeasti.) Oletko koskaan kuullut naisista, »uskollisista» naisista, jotka valtaa kamala himo juosta kadulle ja heittäytyä vieraitten miesten valtaan? — Oletko kuullut?

EELIS painaa Agneksen pään lujasti rintaansa vasten: Agnes, Agnes, katso minua! (Hyväillen ja katsoen silmiin.) Tummilla luomilla hämärä murhe — — kuinka säälin sinua.

AGNES nojaten raukeana päätään Eeliksen käsivarteen: Et usko, kuinka ne naiset aamulla lankeemustansa katuvat — — et usko, kuinka niiden sielu ruumista vihaa. (Loitoten Eeliksestä.) Ne häpeävät kuin olisivat maanneet koirain vieressä. Ja voi niitä, jotka eivät kykene häpeätänsä peittämään — — valehtelemaan kuolinvuoteelle saakka! (Kuin unessa, itsekseen.) Heitä ei auta myrkky eikä pohjaton lampi, heidän täytyy huutaa häpeänsä julki juuri sille miehelle, jota rakastavat —

EELIS syöksähtää silmät kauhuisina Agnesta kohti, mutta loittonee samassa: Minä näen — — minä tunnen jotain rumaa — — liejua ja lokaa. En uskalla kysyä — — minun täytyy kysyä!

AGNES mielettömänä: Kysy, kysy, olenko valehdellut! Sen tein minä! (Nopeasti.) Luulit olleeni maalla koko tämän viikon: Olin vain päivän ja yön — siellä — — nuoressa metsikössä — — tanssimassa, vappuvalkean ympärillä. Viisi päivää olen istunut kamarissani ja tuijottanut itseni näännyksiin.

EELIS hengittää raivokkaasti, kädet puristuvat nyrkkiin.

AGNES asettuen alttiina Eeliksen eteen: Lyö, lyö minua — — se tekisi hyvää.

EELIS käheästi: Kaikki — — puhu kaikki.

AGNES kuin unessa, melkein raa'asti: Sinä yönä minun vieressäni makasi vieras mies.

EELIS syöksähtää tolkuttomana oikealle, silmät harhailevat, huomaavat tupakkapöydällä ratsupiiskan. Hän ottaa sen käteensä ja nostaa korkealle: Ulos! Pois — —

AGNES lysähtää maahan polvilleen: Sinulle minä annoin viattoman itseni!
Armahda!

EELIS lyö sanaa sanomatta Agnesta ruoskalla kasvoihin.

AGNES lyyhistyy yhä enemmän.

EELIS: Nouse!

AGNES nousee hoippuen ja horjuu peräovea kohti.

EELIS: Täältä — — pois täältä!

AGNES: Sinun ovellasi minä makaan.

EELIS kauhistuttavana: Makaa!

AGNES: — — Kunnes noudat minut!

EELIS syöksähtää, ratsupiiska yhä kädessä, kohti kirjoituspöydän tuolia; läähättäen: Makaa — makaa — — —

AGNES on kadonnut peräovesta.

EELIS pudottaa ruoskan maahan, lysähtää tuolille, pää retkahtaa käsiin, koko ruumis vavahtelee. Vaitiolo. On alkanut hämärtää.

11. KOHTAUS: Abr. Svart tulee vasemmalta, jättäen jäljessään oven auki, katselee ympärilleen, havaitsee ratsupiiskan maassa.

ABR. SVART: Ahaa, poika on käyttänyt ruoskaa ja säästänyt sanoja. (Melkein hellästi, laskien kätensä Eeliksen olalle.) Oikein, poika, se on minun vertani se. — Se veri on kuolinvuoteella kuumempaa kuin oli häävuoteessa sinun äidilläsi. Oikein, poika. Uskottoman naisen loi Jumala vain napaan saakka, ja lopun teki saatana — —. Oikein poika, itke poika — — se tekee tuolla iällä hyvää. (Ottaa ratsupiiskan lattialta ja työntää sen saapasvarteen.) No, no — — koetapas tyyntyä. (Menee tupakkapöydän luo ja ottaa sikarin, jota ryhtyy sytyttämään.)

EELIS kohoutuu istualleen, lopulta seisaalleen, jäykin, elottomin kasvoin: Lähtekäämme pois — — maalle. Heti.

ABR. SVART: Totta kai — — kesäksi maalle. (Huudahtaen vasemmalle.)
Rauha!

12. KOHTAUS: Rauha tulee ovelle.

ABR. SVART: Kuulepas, tytär!

RAUHA: Tiedän — —

ABR. SVART: Me lähdemme maalle.

EELIS sairaan väsyneesti, puoleksi itsekseen: Me lähdemme Korpijoelle täältä. Oitis — — oitis. (Ryhtyy haparoiden kokoamaan pöydältä papereita ja kirjoja.)

ABR. SVART: Katsos, tämä poika on liha minun lihastani. Onkos hänellä anteeksiantavan ja ruikuttajan imelätä naamaa? Se poika lyö ja käyttää perintöruoskaa. Jukoliste, viisaampi siittäjäänsä, joka ei osannut lyödä oikealla ajalla. — Nyt matkaan vaan. Tule mukaan, jos tahdot jatkaa.

RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Minä tulen mukaan — — pelastamaan hänen sielunsa sinulta.

ABR. SVART nauraa hohottavasti: Tule, tytär parka, ja ota avuksesi
Sionin virret ja akkojen lauma.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Myllärinasunto Korpijoen rantatöyräällä. Suurehko kamari. Peräovi on auki, tämän takana eteinen, jonka kaksiosainen ovi on myöskin auki. Ja kun eteisoven yläpuolella on lisäksi laajahko ikkuna, jonka kehys ja ruutujenpuitteet ovat kaarevia, vanhanaikaista tekoa, niin näkyy takana leviävä virtainen maisema niittyrantoineen ja louhikkokumpuineen aika laajalti ja selvänä. Aivan lähistöllä, mutta näkymättömissä oikealla on mylly Korpijoen putouksen alla. Kamarissa on oikealla taka-alanurkassa rapattu, valkeaksi sivuttu muuri mustine, uuninpelteineen. Matala ikkuna somine verhoineen on oikealla ja sen alla seinäpenkki sekä pöytä puhtaine liinoineen ja kukkineen. Pöydän pääpuolessa on korituoli, jonka selustalle on heitetty ohut, heleänkirjava liina. Vasemmalla, aivan etualalla, on ovi keittiön puolelle. Ja samalla seinällä irtonainen lyhyehkö penkki. Vasemmalla taka-alalta nousevat kierteiset ullakkoportaat. Seinät ovat leveistä, ajan ruskettamista hirsistä. Lattialla on vaaleita kesämattoja. Ollaan elokuun alkupuolella. On kirkas keskipäivä, mutta taivaalle nousevat vähitellen ukkospilvet, jotka varjostavat myöhemmin huoneen melkein hämäräksi.

1. KOHTAUS: Abr. Svart istuu vasemmalla seinäpenkillä polttaen sikaria ja paikaten kalahaavia. Lohionki on perällä ovipielessä. Hänen pukunsa, on samanmallinen kuin edellisessäkin näytöksessä, mutta vaaleata kangasta. Hyräilee haavia korjatessaan juomalaulunsa säveltä. Rauha vasemmalta, kädessä postia.

RAUHA ojentaa kirjeen isälleen: Posti tuli juuri. Kirje näkyy olevan
Kaarinilta.

ABR. SVART avaa ja lukee kirjettä seuraavan keskustelun aikana.

RAUHA nousee ullakkoportaita pari askelmaa, kääntyy Svartin puoleen: Isä eikö sittenkään ole mitään keinoa, että saisimme tämän Myllylän pitää.

ABR. SVART tyynesti: Ei ole, eikä ole tarpeen. Kunta on Leiklahdesta kaupat tehnyt. — Olen asunut tässä vanhan tuttavuuden nojalla ja armosta. Nyt on tämä kunnan tulevan vaivaistalon mökki, ja odotan vain ilmoitusta, koska on lähdettävä. Eikä minua sureta se lähtö.

RAUHA: Minua surettaa. Lapsuusmailta on vaikea erota. Kuule, jos pyytäisit — —

ABR. SVART kärkevästi: Kunnan vaivaistalosta itselleni yksityisasuntoa ja kesähuvilaa. Vai mitä?

RAUHA hetken epäröityään; nopeasti: Pyytäisit sittenkin Asserilta apua — — hän ostaisi tämän kunnalta eri palstaksi, summahan ei olisi suuri, ja kunnan miehet suostuisivat mielelläänkin, tämä kun on niin syrjässä pääkartanosta.

ABR. SVART synkästi: Vaikene siitä. Kuulithan sanani, etten tässä elämässä pyydä siltä mieheltä ropoakaan. (Ilostuen.) Eikä ole tarpeen. Minä menen alaspäin, mutta Eelis poika (osoittaen kädellään ylös) — — hän pysäyttää vaikka nuo longat taivaalla tuolla. Hän on kohta kuuluisa mies, hänellä on syksystä opettajapaikka, ja kirjan se lyö kuin leikillä kokoon. Hänen mukanansa lähden ja hyvällä päällä.

RAUHA: Hän ei voi kestää kauan tuota luonnotonta työmäärä.

ABR. SVART rehevästä: Kestää. Se juupeli voi vaikka ruoskia ruumistaan kolme kertaa päivässä ja sittenkin valvoa aamuun asti. — Vie pojalle uutiset vaan. — (Kirjeestä seuraten.) Ja — — nääpäs sitä tyttären pakanaa! Se on muuttanut taloa — — toiseen, suurempaan ravintolaan — — Pohatat käyvät ja shampanja virtaa — —

RAUHA: Mihin hän on muuttanut?

ABR. SVART: Ei sano nimeä — — ensiluokan laitos ja helppo homma. Sillä tavalla.

RAUHA nousee huoahtaen rappusia.

2. KOHTAUS: Jalmiina tulee näkyviin oven takaa pihalta, kurkoittaa ovelta ja huomaa Svartin.

JALMIINA: Häh, Vartin herra — — missäs se on Rauha neiti?

ABR. SVART: Korjaa luusi sieltä.

JALMIINA astuu sisään: Eipähän korjata. Pyykkäriksi tultiin! Vartin herran kampsut reilaan, että pääsee pitäjästä pakoon. Häh, miltäs tuntuu? Pitäis sen lyömän sekä hartioihin että kupeisiin — — viimeinkin — jumalatonta ihmistä. (Menee ikkunan luo ja ryhtyy ottamaan alas akkunaverhoja.)

ABR. SVART räjähtää nauramaan: Hä — hä — hä — — sinä ilkeys luontokappaleiden seassa! Olet oikeata maata.

JALMIINA yhä akkunan luona: Häh, ilkeettääkös, että palkan sait? Kyllä olet synnissä pelannut ja puijannut, neitseet ja raiskat ruoskalla hoputtanut synnin saunaan. Ja mihinkäs tulit? Nyt se viimeinen tuomio torvella soitetaan.

ABR. SVART hyvällä tuulella: Kuinkas vanha se Jalmiina taas onkaan.

JALMIINA on saanut akkunaverhot kainaloonsa, pysähtyy ällistyneenä:
Häh, mitäs se siitä. — Neljänkymmentähän minä — — —

ABR. SVART: Niin nuori vielä!

JALMIINA hörähtäen hyvillään: Nuorenakos sitä — — sellaisen laiskan miesjuntin kanssa — — ottikos sen häreämmän kun oli langennut ihminen — —

ABR. SVART puoliksi itsekseen: Parikymmentä vuotta sitten nuori ja pehmeä. Ja nyt kuin satavuotias, latuskainen sammakko — —

JALMIINA: Häh!?

ABR. SVART: Elämä parka — —

JALMIINA: Parka ja sammakko! (Hysteerisen itkevästi.) Eipäs ole häpyä — — Huoran huutoon kehtas saattaa — — ja vaivan puuskaa on elämä ollut kaksikymmentä vuotta — — itkulla olen uittanut vuoteeni minäkin. Eipäs ole ihmisellä häpyä — —

ABR. SVART ottaa haavin, melkein kauhuissaan: So — so — soo — — älä uikuta. (Ulko-ovea kohti mennessään, mumisten.) Sinä ikuinen perikuva. — —

3. KOHTAUS: Pitkä-Marja tulee vasemmalta tuokkonen kädessä.

PITKÄ-MARJA äänekkäästi: Päivää!

ABR. SVART kääntyy ympäri, ottaessaan onkivavan: Äsh — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: Häijyläistäkö se Jalmiina nuuskuttaa?

JALMIINA selviytyen entiselleen: Pyykkiämässähän minä — — vattujakos se
Marja?

PITKÄ-MARJA: Laivaan tyrkytin — — mutta pojanväkärät siinä tuokkosineen vähtäsivät, jotta — — varpit kun hellättiin, niin minulla vielä tämä tuohinen kourassa. Ja hohu kun kävi siitä kummasta tulijasta siellä — —

JALMIINA: Tulikos outoja, vai — —?

4. KOHTAUS: Rauha tulee ullakkorappusia alas kädessä kirja.

JALMIINA huomaa hänet; niiaten: Siellähän se neiti. Olisi vähän vattuja
Rauha neidille.

RAUHA: Kiitos, laskekaapa siihen penkille. (Menee ikkunapöydän luo, jonne laskee kirjan.)

PITKÄ-MARJA: Nih, siellä se nähtiin taas mikä on synnin palkka. Kyllä oli sallimus Rauha neidin yllä, että pelastui jo nuorena senkin heittiön kelkkaan joutumasta.

RAUHA oudoksuen: Mitä te puhutte?

PITKÄ-MARJA: No, kun se vallesmannin poika, se Eerikki-herra, josta insinyöriä kouluutettiin — —

RAUHA keskeyttää vaivautuneena: Niin, käykääpä sinne keittiön puolelle — —

PITKÄ-MARJA: Se kun tulla tupsahti laivasta äsken.

RAUHA jälleen tyyntyen, hymyillen: Hermalan herra on kuollut. (Viitaten keittiön oveen.) Oitis tulen sinne — —

JALMIINA: No, rantaanhan minä — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: No, jopa nyt jotain! Ja sieltä se kumminkin tuli, vähäläntä laukku kourassa ja kuluneet vaatteet päällä. Ihan ne viipotti kintuissa väljät lahkeet — — ja kasvoilla kuoleman kelmä kuin tuhlaajapojalla.

RAUHA kuin nähden kauhistavan näyn: Poistukaa — — sinne!

PITKÄ-MARJA hätääntyen: Enhän minä, hyvä neiti, mutta kun sanoi nimensä — ja tunsihan sen muutenkin, kun on lapsesta nähnyt — ja kysyi Vartin väkiä, minulta ihan kyseli ja minä viisasin tänne — —

RAUHA tolkuttomana: Tänne? — — Sinne — —

PITKÄ-MARJA poistuu keittiön ovesta.

RAUHA lyyhistyy oikealle seinäpenkille, vaitiolon jälkeen, katkonaisesti: Eikö minua jo vapahtanut Jumalan merkki ja ihme? — Mistä syntyy tuska taas? Ei — — vain autuaan vainajan voi näyssä nähdä. — — Ja kuitenkin: täällä on entinen vaiva. (Kuin itseään hämmästyen.) Mutta — — sinä kipeä sydän — — oletko turhasta toivosta riemuissasi? (Nousten.) Ei, se ei ole totta! (Pysähtyy, sydämen pohjalla riemu.) Ja kuitenkin uskon siihen. — — (Kulkee levottomana, kuin odottaisi jonkun tulevaksi, ulko-ovelle ja katsoo maisemaa; nojaten ovipieleen, kuin unessa.) Virta ja rantojen nurmet — — siellä hän suuteli minua ensi kerran ja uuvuttava korkeuden silmä — — katsoi alas meihin. — (Kuin heräten, vavahtaen.) Kerjurinko repaleet? (Tinkimättömästi.) Kiertolaisenko sielu? (Siirtyy levottomana ikkunaa kohti; jää tuijottamaan akkunasta ulos.) Yhä kertyvät ukkosen pilvet. (Loitoten akkunasta.) Ja ilmassa tuskaisa hiki! (Yhä tuskaisemmin,) Tämä on houretta kaikki! (Rientää ullakkoportaille, astuu pari askelmaa.) Eelis, Eelis! (Kääntyy takaisin, nojaten kaiteeseen.) Kuitenkin: sinä suloinen painajaisuni, käy kaikilta piiloon.

5. KOHTAUS: Eelis tulee mietteissään portaita alas, selän taakse viedyissä käsissä kirja.

EELIS yhä sisäisesti poissa-olevana: Kutsuit minua.

RAUHA: Voiko ymmärtää väärin Jumalan ylhäisen merkin ja ihmeen?

EELIS kuin purkaen juuri haudottua ajatusta; katkerasti: Itse me ymmärrämme itsemme väärin. (Astuu kiivaasti etunäyttämöä.) Lyö luotasi ruoskalla uskoton nainen ja huuda: puhtauden tähden! ei se auta. Sydän lyö ja veri kiertää, nukut tai valvot — se elättää muiston syöpää yhtä hyvin kuin ruumisparkaa. (Iskien rystyillä kirjan kanteen.) Kierkegaard sanoo väärin. Epätoivo on muka Jumalan onni? Se on hämärä manala, jossa toisten synnit jäytää ytimeen ja omat — naurattavat. — Rauha, olet ihmeellinen. Sinä olet voittanut menneisyyden murheen.

RAUHA kuin heräten, ajatuksia haparoiden: Olenko voittanut? Niin — — voitinhan ja ympärilleni syntyi ilmava henki kuin elokuun ilta. (Kuin itsekseen kamppaillen.) Mutta — — nyt en löydä sitä enää. Minä rakastan ja pelkään — —

EELIS: Rakastaa ja peljätä — — kuin alkuaikojen hurskaat — sehän olisi autuasta. Minä rakastin ja nyt minun täytyy vihata! — (Lähestyen Rauhaa.) Kuule, se nainen — (vaivalla saaden sanotuksi nimen) Agnes hän kulki taas joen takaa, Tuomelan tietä — —

RAUHA: Kummallista —

EELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen taakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!

RAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja!
Rukoile, ettemme tuomiota joisi.

EELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan lisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.

RAUHA: Hän on katumuksen tekijä.

EELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit pitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin hän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä. Ja kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja epätoivoani harakat räkättävät myötä.

RAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?

EELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi — — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään? Pysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!

RAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän sanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä täytyy parantua.

EELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?

RAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.

EELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan.
Ja nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.)
Tuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo
ullakkokamariin.)

6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies, mutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on vanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä taustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.

RAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen akkunapöytää kohti.

EERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu sitten hitaasti sisään.

RAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee
Eerikin seisovan ovensuussa.

EERIK yhä ovensuussa: Minä olen Eerik — —

RAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan; vaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.

EERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En kysynyt aikaa, minun täytyi tulla.

RAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?

EERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella jalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en löytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin on ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena aamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi vuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.

RAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!

EERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon, että tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja Rauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin sinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai armon.

RAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan vihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut. Ja sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo, sillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja nyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä on synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat muuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!

EERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu. Mutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas tuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! — silloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta auki — —

RAUHA: Silloin! Juuri silloin?

EERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää tuijottamaan murtuneena eteensä.)

RAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää riemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat kätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa. Olit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen pari askelta.) Eerik, uskon sinua.

EERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin liinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.

RAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa:
Minun on suotava armon merkki.

EERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä hullu ja parka — —

RAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.)
Hän on iloitseva meidän kanssamme.

EERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.

RAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.

EERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja tulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.

RAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin silmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.

EERIK: Menen täältä. (Siirtyy vasemmalle.)

RAUHA rientäen Eerikin syliin; hellästi: Sinä kaunis tuhlaajapoika, en päästä sinua enää — —

EERIK suudellen: Jäähän — — suudelma sulle — — ja toinen mulle.
(Poistuu vasemmalle.)

RAUHA kääntyen ullakkoportaille: Eelikselle kerron — — (Pysähtyy.) Ei — — se tie on yksin löydettävä. (Astuu portailta alas.)

7. KOHTAUS: Abr. Svart tulee eteiseen, panee onkivavan sinne nojalleen ja heittää haavin kolahtaen seinäviereen.

ABR. SVART astuen sisään ja käyden korituolia kohti: Kävikö täällä ketään?

RAUHA mennen ikkunapöydän luo: Näitkö jonkun?