XIV
Ja harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan päällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.
Keskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa vettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka kuului.
Ja seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon, ja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti jonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.
Ja kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui hitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan jotakin ihmisen kaltaista.
Ja sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.
Ja se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen jäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä käsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.
Ja kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui kallion juurelle.
Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan, istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.
Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan painon alla.
Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.
Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.
Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan tuulen käheä ja kuiva ääni.
Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.
Ja nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen tuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin ensimmäinen.
Sitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa, sanoi toisille:
"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet kaikki neuvottelumme?"
Ja eräs toinen jatkoi: "Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet; usko ja ajatus ovat vapauttaneet maan."
Ja eräs toinen sanoi: "Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja meidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan."
Ja eräs toinen: "Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut jälleen meidän päittemme päälle."
Ja eräs toinen: "Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on versonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme."
Ja eräs toinen: "Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus on kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten."
Silloin huudahti seitsemäs varjo:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja kaikki vastasivat yhteen ääneen:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa mustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista ajan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se oli siinä ainiaaksi.
XV
Teillä on vain yksi päivä elettävänä täällä maan päällä; koettakaa viettää se rauhassa.
Rauha on rakkauden hedelmä; sillä elääkseen rauhassa täytyy osata kärsiä paljon.
Ei kukaan ole täydellinen; kaikilla on vikansa; jokainen ihminen on taakkana toisille, ja rakkaus yksin tekee tämän taakan keveäksi.
Jos te ette voi kärsiä veljiänne, niin kuinka veljenne voivat kärsiä teitä?
Kirjoitettu on Maarian pojasta: "Niinkuin hän oli rakastanut omiansa, jotka olivat maailmassa, niin hän rakasti heitä loppuun asti."
Rakastakaa siis veljiänne, jotka ovat maailmassa, ja rakastakaa heitä loppuun asti.
Rakkaus on väsymätön; se ei koskaan väsy. Rakkaus on tyhjentymätön; se elää ja syntyy uudelleen itsestään, ja kuta runsaampana se purkautuu esiin, sitä runsaammaksi käy sen tulva.
Ken rakastaa itseänsä enemmän kuin veljeänsä, se ei ole otollinen Kristukselle, joka kuoli veljiensä puolesta, jos olette antaneet omaisuutenne, niin antakaa vielä henkenne, ja rakkaus on antava teille kaikki takaisin.
Totisesti sanon minä teille, ken rakastaa, sen sydän on paratiisi maan päällä. Hänellä on Jumala itsessään, sillä Jumala on rakkaus.
Paheellinen ihminen ei rakasta, hän himoitsee: hänen on nälkä ja jano kaikkea; hänen silmänsä, niinkuin käärmeen silmä, hurmaa ja kiehtoo puoleensa, mutta nielläksensä.
Rakkaus lepää puhtaitten sielujen pohjalla niinkuin kasteen helmi kukkasen kuvussa.
Oi! Jospa tietäisitte, mitä rakastaminen on!
Te sanotte rakastavanne, ja monilla veljistänne ei ole leipää henkensä piteiksi, ei vaatteita alastomain jäsentensä verhoksi, ei kattoa suojaksensa, ei olkitukkoa, minkä päällä nukkua, kun sitävastoin teillä on kaikkea yllin kyllin.
Te sanotte rakastavanne, mutta on joukoittain sairaita, jotka riutuvat avun puutteessa halvalla vuoteellaan, onnettomia, jotka itkevät, kenenkään itkemättä heidän kanssansa, pieniä lapsia, jotka kulkevat kylmästä kohmeissaan ovelta ovelle pyytämässä rikkailta murua heidän pöydältään ja jotka eivät sitä saa.
Te sanotte rakastavanne veljiänne, ja mitä sitten tekisitte, jos vihaisitte heitä?
Ja minä sanon teille: jokainen, joka ei auta kärsivää veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä vihollinen; ja jokainen, joka ei ruoki nälkäistä veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä murhaaja.
XVI
On ihmisiä, jotka eivät rakasta Jumalaa eivätkä pelkää häntä: karttakaa heitä, sillä heistä nousee kirouksen huuru.
Karttakaa jumalatonta, sillä hänen hengityksensä tappaa; mutta älkää vihatko häntä, sillä kuka tietää, eikö Jumala jo ole vaikuttanut muutosta hänen sydämessään?
Ihminen, joka, vaikkapa vilpittömästikin, sanoo: "Minä en usko", erehtyy usein. Hyvin syvällä sielussa, aina pohjalla asti, on uskon juuri, joka ei kuihdu.
Sana, joka kieltää Jumalan, polttaa huulia, joiden yli se kulkee; ja suu, joka avautuu herjatakseen Jumalaa, on helvetin henkireikä.
Jumalaton on yksin maailmassa. Kaikki luontokappaleet kiittävät Jumalaa; kaikki, millä tunto on, siunaa häntä; kaikki, mikä ajattelee, jumaloi häntä: päivän kehrä ja yön tähdet laulavat hänen ylistystänsä salaperäisellä kielellään.
Taivaan laelle on kirjoitettu hänen kolmesti pyhä nimensä.
Kunnia olkoon Jumalalle taivaan korkeudessa!
Hän on kirjoittanut sen myöskin ihmisen sydämeen, ja hyvä ihminen säilyttää sen siellä rakkaana; mutta toiset koettavat pyyhkiä sen pois.
Rauha olkoon maan päällä ihmisillä, joiden tahto on hyvä!
Heidän unensa on suloinen, ja heidän kuolemansa on vielä suloisempi, sillä he tietävät palaavansa isänsä luo.
Niinkuin köyhä kyntömies, päivän mennessä mailleen, lähtee pelloilta, palaa mökkiinsä ja istuen oven edessä unohtaa väsymyksensä katsellessaan taivasta, samoin, kun ilta joutuu, toivon ihminen palaa ilomielin isänsä kotiin ja istuen kynnyksellä unohtaa maanpaon vaivat katsellessaan iankaikkisuutta.
XVII
Kaksi miestä oli toistensa naapureina, ja kumpaisellakin oli vaimo ja useita pieniä lapsia ja ainoastaan oma työnsä, millä elättää heidät.
Ja toinen noista kahdesta miehestä oli levoton sydämessään ja sanoi:
"Jos kuolen tahi sairastun, niin miten käy vaimoni ja lasteni?"
Ja tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa, ja se kalvoi hänen sydäntänsä niinkuin mato kalvaa hedelmää, johon se on piiloutunut.
Mutta vaikka sama ajatus oli tullut toisenkin isän mieleen, niin hän ei ollut kiinnittänyt siihen mieltänsä; "sillä", sanoi hän, "Jumala, joka tuntee kaikki luomansa ja varjelee heidät, on myöskin varjeleva minut ja vaimoni ja lapseni".
Ja tämä mies eli rauhassa, kun sitävastoin ensinmainittu ei nauttinut hetkenkään lepoa eikä iloa sydämessänsä.
Eräänä päivänä, kun hän teki työtä pelloilla, suruisena ja alakuloisena pelkonsa vuoksi, hän näki muutamia lintuja pujahtavan erääseen pensaaseen, tulevan sieltä ulos ja sitten pian palaavan sinne jälleen.
Ja lähestyttyään hän näki kaksi vierekkäin asetettua pesää, ja kummassakin useampia vasta munasta puhjenneita ja vielä höyhenettömiä poikasia.
Ja palattuaan työhönsä hän silloin tällöin nosti silmänsä ja katseli, kuinka nuo linnut menivät ja tulivat, tuoden ruokaa pienokaisillensa.
Mutta silloinpa, juuri kun toinen emistä palasi, nokka täynnä ruokaa, eräs korppikotka sieppaa sen kiinni, vie sen pois, ja emäparka, rimpuillen turhaan sen kynsissä, päästi vihlovia huutoja.
Tämän nähdessään tuo mies työtä tehdessään tunsi sielunsa entistään levottomammaksi; "sillä", ajatteli hän, "emän kuolema tietää poikasten kuolemaa. Minun perheelläni ei myöskään ole muuta kuin minä. Miten sen on käyvä, jos sillä ei enää ole minua?"
Ja koko päivän hänen mielensä oli synkkä ja surullinen, ja yöllä hän ei voinut nukkua.
Seuraavana päivänä, palattuaan pelloille, hän sanoi itsekseen: "Tahdon nähdä tuon emäraukan poikaset; monet ovat epäilemättä jo menehtyneet." Ja hän asteli pensaan luo.
Ja kun hän katseli, näki hän, että poikaset voivat hyvin. Ei yksikään näyttänyt mitään kärsineen.
Ja koska tämä hämmästytti häntä, niin hän piiloutui, tarkatakseen, mitä tapahtuisi.
Ja hetken kuluttua hän kuuli heikon huudon ja huomasi, että toinen emä toi kiireesti keräämäänsä ruokaa, ja se jakoi sen kaikille poikasille poikkeuksetta, ja sitä riitti kaikille, ja orvot eivät olleet hyljättyinä hädässään.
Ja tuo isä, joka oli epäillyt Kaitselmusta, kertoi illalla toiselle isälle, mitä oli nähnyt.
Ja tämä sanoi hänelle: "Miksi olla huolissaan? Jumala ei koskaan hylkää omiaan. Hänen rakkaudellaan on salaisuuksia, joita me emme tunne. Uskokaamme, toivokaamme, rakastakaamme ja jatkakaamme vaellustamme rauhassa.
"Jos minä kuolen ennen teitä, niin te olette minun lasteni isä; jos te kuolette ennen minua, niin minä olen teidän lastenne isä.
"Ja jos me molemmat kuolemme, ennenkuin he ovat siinä iässä, että voivat itse pitää huolen itsestään, niin heillä on isänä se Isä, joka on taivaissa."
XVIII
Kun olette rukoilleet, niin ettekö tunne, että sydämenne on keveämpi ja sielunne tyytyväisempi?
Rukous tekee surun vähemmän tuskalliseksi ja ilon puhtaammaksi: se sekoittaa toiseen jotakin vahvistavaa ja lieventävää ja toiseen taivaisen tuoksun.
Mitä teette maan päällä, ja eikö teillä ole mitään pyydettävää siltä, joka on asettanut teidät sinne?
Te olette matkamies, joka etsii isänmaataan. Älkää astuko pää painuksissa; täytyy kohottaa katseensa nähdäkseen tiensä.
Teidän isänmaanne on taivas, ja kun katselette taivasta, eikö silloin mikään teissä liikahda? Eikö mikään kaiho teitä ahdista? Vai onko tämä kaiho mykkä?
On niitä, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Jumala on liian korkealla meidän yläpuolellamme, kuunnellakseen niin heikkoja olentoja."
Ja kuka sitten on luonut nämä heikot olennot, kuka on antanut heille tunteen ja ajatuksen ja kielen, jollei Jumala?
Ja jos hän on ollut niin hyvä heitä kohtaan, oliko hän sellainen hyljätäkseen heidät sitten ja työntääkseen heidät kauas luotaan?
Totisesti, sanon minä teille, ken sanoo sydämessään, että Jumala halveksii tekojansa, se herjaa Jumalaa.
On toisia, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Eikö Jumala tiedä paremmin kuin me, mitä me tarvitsemme?"
Jumala tietää paremmin kuin te, mitä te tarvitsette, ja siksi hän tahtoo, että pyydätte sitä häneltä; sillä Jumala on itse teidän ensimmäinen tarpeenne, ja kun rukoilette Jumalaa, niin alatte omistaa Jumalan.
Isä tuntee poikansa tarpeet. Pitääkö silti pojan olla koskaan lausumatta pyynnön tahi kiitollisuuden sanaa isällensä?
Kun eläimet kärsivät, kun ne pelkäävät tahi kun niiden on nälkä, niin ne päästävät valitushuutoja. Nämä huudot ovat rukous, jonka ne lähettävät Jumalalle, ja Jumala kuulee sen. Olisiko sitten ihminen luomakunnassa ainoa olento, jonka äänen ei pitäisi koskaan kohota Luojan korviin?
Joskus puhaltaa yli maaseutujen tuuli, joka kuihduttaa kasvit, ja silloin näkee lakastuneiden varsien nuokkuvan maata kohti; mutta kasteen kostuttamina ne saavat tuoreutensa takaisin ja kohottavat raukeita päitään. On aina polttavia tuulia, jotka käyvät ihmissielun päällitse ja kuihduttavat sen; rukous on kaste, joka virkistää sen jälleen.
XIX
Teillä on vain yksi isä, joka on Jumala, ja vain yksi Herra, joka on
Kristus.
Kun teille siis sanotaan niistä, joilla on maan päällä suuri mahti: "Ne ovat teidän herranne", niin älkää uskoko sitä. Jos he ovat oikeamielisiä, niin he ovat teidän palvelijoitanne; jos he eivät ole sellaisia, niin he ovat teidän tyrannejanne.
Kaikki syntyvät tasa-arvoisina: ei kukaan, tullessaan maailmaan, tuo mukanaan käskemisen oikeutta.
Näin kerran eräässä kehdossa lapsen, joka huusi ja laski suustaan kuolaa, ja sen ympärillä oli vanhuksia, jotka sanoivat sille: "Herra", ja jotka polvistuen rukoilivat sitä. Ja minä ymmärsin ihmisen koko viheliäisyyden.
Synti se on, joka on luonut ruhtinaat; sillä sen sijaan, että ihmiset olisivat rakastaneet ja auttaneet toisiaan niinkuin veljet, he alkoivat vahingoittaa toisiansa.
Silloin he valitsivat joukostaan yhden tahi useampia, joita pitivät oikeamielisempinä, suojelemaan hyviä pahoilta, ja jotta heikko saattaisi elää rauhassa.
Ja valta, joka heillä oli, oli oikeutettu valta, sillä se oli Jumalan valta, joka tahtoo, että oikeuden tulee vallita, ja kansan valta, joka oli heidät valinnut.
Ja senvuoksi oli jokainen tunnossaan sidottu tottelemaan heitä.
Mutta heidän joukossaan ilmestyi pian myöskin niitä, jotka tahtoivat hallita omavaltaisesti, ikäänkuin olisivat olleet jalompia luonnoltaan kuin heidän veljensä.
Ja näiden valta ei ole oikeutettu, sillä se on Saatanan valtaa, ja heidän herruutensa on ylpeyden ja ahneuden herruutta.
Ja senvuoksi, milloin ei ole pelättävä, että siitä johtuu vielä enemmän pahaa, jokainen voi ja joskus jokaisen tulee omassatunnossaan vastustaa heitä.
Iankaikkisen oikeuden vaa'assa teidän tahtonne painaa enemmän kuin kuningasten tahto; sillä kansat ne luovat kuninkaat; ja kuninkaat ovat luodut kansoja varten, ja kansat eivät ole luodut kuninkaita varten.
Taivaallinen Isä ei ole luonut lastensa jäseniä kahleiden murrettaviksi eikä heidän sieluaan orjuuden ruhjottavaksi.
Hän on liittänyt heidät yhteen perheiksi, ja kaikki perheet ovat sisaruksia; hän on liittänyt heidät yhteen kansakunniksi, ja kaikki kansakunnat ovat sisaruksia; ja ken hyvänsä eroittaa perheet perheistä, kansakunnat kansakunnista, se eroittaa sen, mitä Jumala on yhteen liittänyt: se tekee Saatanan työtä.
Ja se, mikä yhdistää perheet perheisiin, kansakunnat kansakuntiin, se on ensinnäkin Jumalan laki, oikeuden ja lähimmäisenrakkauden laki, ja sitten vapauden laki joka myöskin on Jumalan laki.
Sillä mitä yhteenkuuluvaisuutta olisi ihmisten kesken ilman vapautta? He kuuluisivat yhteen niinkuin hevonen ja se, joka sitä ratsastaa, niinkuin isännän ruoska ja orjan iho.
Jos siis joku tulee ja sanoo: "Te olette minun", niin vastatkaa: "Emme, vaan me olemme Jumalan, joka on isämme, ja Kristuksen, joka on ainoa Herramme."
XX
Älkää antako tyhjäin sanojen pettää itseänne. Monet koettavat uskotella teille, että olette todella vapaat siksi, että he ovat kirjoittaneet paperilehdelle sanan "vapaus" ja naulanneet sen julki kaikkiin kadunkulmiin.
Vapaus ei ole mikään julistus, joka luetaan kadunkulmassa. Se on elävä voima, jonka tuntee sisässään ja ympärillään, kotilieden suojelushenki, yhteiskunnallisten oikeuksien takaaja, ja ensimmäinen näistä oikeuksista.
Sortaja, joka lymyilee sen nimen suojassa, on sortajista pahin. Hän yhdistää tyranniuteen valheen ja vääryyteen pyhyyden loukkauksen; sillä vapauden nimi on pyhä.
Kavahtakaa siis niitä, jotka sanovat: "Vapaus, Vapaus", ja jotka hävittävät sen teoillaan.
Tekö valitsette ne, jotka teitä hallitsevat, jotka käskevät teitä tekemään tämän ja olemaan tekemättä tuota, jotka veroittavat omaisuuttanne, teollisuuttanne, työtänne? Ja jos ette saa sitä tehdä, niin kuinka sitten olette vapaat?
Onko teillä mielenne mukainen määräämisvalta lapsiinne nähden, saatteko uskoa kenelle haluatte huolenpidon heidän opettamisestaan ja heidän luonteensa kehittämisestä? Ja jollette sitä saa, niin kuinka sitten olette vapaat?
Taivaan linnut, jopa hyönteisetkin, kokoontuvat tekemään yhteisvoimin sen, mitä ei mikään niistä voisi tehdä yksin. Saatteko te kokoontua neuvottelemaan yhdessä harrastuksistanne, puolustamaan oikeuksianne, hankkimaan edes jotakin lievennystä kärsimyksiinne? Ja jollette sitä saa, niin kuinka sitten olette vapaat?
Saatteko mennä paikasta toiseen, jollei teille sitä sallita, nauttia maan hedelmiä ja työnne tuotteita, kastaa sormenne meren veteen ja pudottaa sitä pisaran halpaan saviastiaan, jossa ruokanne kiehuu, joutumatta maksamaan sakkoa tahi teljetyksi vankilaan? Ja jollette sitä saa, kuinka sitten olette vapaat?
Voitteko, mennessänne illalla levolle, olla varmat siitä, että nukkuessanne ei tulla tarkastamaan talonne salaisimpia sopukoita, riistämään teidät perheenne helmasta ja heittämään teitä vankikoppiin siitä syystä, että vallanpitäjät pelossaan ovat tulleet epäilleeksi teitä? Ja jollette sitä voi, niin kuinka sitten olette vapaat?
Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te rohkealla ja kestävällä voimalla olette vapautuneet kaikista näistä orjuuksista.
Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te sydämenne pohjasta olette sanoneet: "Me tahdomme olla vapaat"; kun te, tullaksenne vapaiksi, olette valmiit uhraamaan kaikki ja kärsimään kaikki.
Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te, ristin juurella jolla Kristus kuoli teidän puolestanne, olette vannoneet kuolevanne toinen toisenne puolesta.
XXI
Kansa on kykenemätön ymmärtämään omia etujaan; sen omaksi hyväksi tulee pitää se aina holhouksen alaisena. Eikö niiden, joilla on valistusta, tule johtaa niitä, joilla ei ole valistusta?
Niin puhuu joukko ulkokullattuja, jotka tahtovat hoitaa kansan asioita, lihottaaksensa itsensä kansan ydinmehulla.
Te ette kykene, sanovat he, ymmärtämään omia etujanne; ja senvuoksi he eivät salli teidän edes käyttää vapaasti sitä, mikä on omaanne, tarkoitukseen, jota pidätte hyödyllisenä; ja he käyttävät sen vastoin teidän tahtoanne tarkoitukseen, josta te ette pidä ja joka on teille vastenmielinen.
Te ette kykene hoitamaan pientä yhteistä omaisuutta, ette kykene tietämään, mikä teille on hyvää tahi pahaa, ette tuntemaan tarpeitanne ettekä tyydyttämään niitä; ja senvuoksi teille lähetetään teidän kustannuksellanne hyvin palkattuja miehiä, jotka hoitavat teidän omaisuuttanne oman päänsä mukaan, estävät teitä tekemästä, mitä tahdotte, ja pakoittavat teidät tekemään, mitä ette tahdo.
Te olette kykenemättömät eroittamaan, millainen kasvatus soveltuu annettavaksi lapsillenne; ja hellästä rakkaudesta lapsianne kohtaan heitetään heidät jumalattomuuden ja pahojen tapain lokaviemäreihin, jollette mieluummin tahdo, että he jäävät kaikkea opillista sivistystä vaille.
Te ette kykene arvostelemaan, voitteko te itse ja perheenne tulla toimeen sillä palkalla, joka teille myönnetään työstänne; ja teidät kielletään ankarain rangaistusten uhalla pitämästä neuvoa keskenänne saadaksenne palkanlisäystä, jotta voisitte elää, te itse ja teidän vaimonne ja lapsenne.
Jos se, mitä tuo ulkokullattu ja ahnas joukkio sanoo, olisi totta, niin te olisitte paljon alempana kuin elukat, sillä elukat tietävät kaikki, mitä teidän ei väitetä tietävän, ja ne tarvitsevat vain vaiston, tietääkseen sen.
Jumala ei ole luonut teitä olemaan muutamain muiden ihmisten karjalaumana. Hän on luonut teidät elämään vapaina yhdyselämää niinkuin veljet. Mutta veljellä ei ole mitään käskemistä veljellensä. Veljiä sitovat toisiinsa molemminpuoliset sopimukset, ja nämä sopimukset, ne ovat laki, ja lakia tulee kunnioittaa, ja kaikkien tulee liittyä yhteen estämään sen loukkaamista, sillä se on kaikkien turva, kaikkien tahto ja etu.
Olkaa miehiä: ei kukaan ole kyllin mahtava valjastaakseen teitä ikeen alle vastoin tahtoanne; mutta te voitte pistää päänne kaulaimeen, jos tahdotte.
On typeriä eläimiä, jotka suljetaan lääviin, joita ruokitaan työtä varten ja jotka sitten kun ne vanhenevat lihotetaan, jotta niiden lihaa syötäisiin.
On toisia, jotka elävät vapaina kedoilla, joita ei voi taivuttaa orjuuteen, jotka eivät anna vietellä itseään petollisilla hyväilyillä eivätkä voittaa itseään uhkauksilla tai huonolla kohtelulla.
Uljaat miehet ovat jälkimäisten kaltaisia; miehuuttomat ovat niinkuin ensinmainitut.
XXII
Ymmärtäkää oikein, kuinka voi tehdä itsensä vapaaksi.
Ollakseen vapaa, täytyy ennen kaikkea rakastaa Jumalaa, sillä jos rakastatte Jumalaa, niin teette hänen tahtonsa, ja Jumalan tahto on oikeus ja lähimmäisen rakkaus, joita ilman ei ole vapautta.
Kun väkivallalla tahi viekkaudella otetaan sellaista, mikä on toisen omaa; kun käydään hänen persoonansa kimppuun; kun luvallisessa asiassa estetään hänet toimimasta niinkuin hän tahtoo, tahi pakoitetaan toimimaan niinkuin hän ei tahdo, kun tavalla tahi toisella loukataan hänen oikeuttaan, niin mitä se on? Se on vääryyttä. Vääryys se siis tuhoaa vapauden.
Jos jokainen rakastaisi vain itseänsä ja ajattelisi vain itseänsä, tulematta toisille avuksi, niin köyhän olisi usein pakko varastaa toisen omaa, voidakseen elää ja elättääkseen omansa, heikkoa sortaisi voimakas, ja tätä toinen vielä voimakkaampi; vääryys vallitsisi kaikkialla. Lähimmäisen rakkaus se siis ylläpitää vapauden.
Rakastakaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistänne niinkuin itseänne, niin orjuus on häviävä maan päältä.
Mutta ne, joilla on hyötyä veljiensä orjuudesta, panevat kaikki liikkeelle saadakseen sen jatkumaan. He käyttävät siihen tarkoitukseen valhetta ja väkivaltaa.
He tulevat sanomaan, että muutamain mielivaltainen herruus ja kaikkien toisten orjuus on Jumalan säätämä järjestys; ja säilyttääkseen tyrannivaltansa, he eivät pelkää herjata Kaitselmusta.
Vastatkaa heille, että heidän Jumalansa on Saatana, ihmissuvun vihollinen, ja että teidän Jumalanne on se, joka on voittanut Saatanan.
Sitten he usuttavat kätyrinsä teidän kimppuunne; he rakennuttavat lukemattomia vankiloita, teljetäkseen teidät niihin; he vainoavat teitä tulella ja miekalla; he kiduttavat teitä ja vuodattavat vertanne niinkuin kaivojen vettä.
Jos siis ette ole valmiit taistelemaan lakkaamatta, kärsimään kaikkea taipumatta, olemaan koskaan väsymättä, koskaan väistymättä, niin pitäkää kahleenne ja luopukaa tavoittelemasta vapautta, jota ette ansaitse.
Vapaus on niinkuin Jumalan valtakunta: se antaa tehdä itselleen väkivaltaa, ja väkivallan tekijät ryöstävät sen itselleen.
Ja se väkivalta, joka tekee teidät vapauden omistajiksi, ei ole vorojen ja rosvojen hurja väkivalta, vääryys, kosto ja julmuus, vaan luja, taipumaton tahto, tyyni ja jalomielinen rakkaus.
Pyhinkin asia muuttuu jumalattomaksi, inhottavaksi asiaksi, kun sen kannattamiseen käytetään rikosta. Rikosten mies voi muuttua orjasta tyranniksi, mutta koskaan hän ei voi tulla vapaaksi.
XXIII
Herra, me huudamme sinulle surkeutemme syvyydestä.
Niinkuin eläimet, joilla ei ole ravintoa antaa poikasillensa, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin lammas, jolta riistetään sen karitsa, me huudamme sinulle,
Herra.
Niinkuin kyyhkynen, johon korppikotka iskee, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin gaselli tiikerin kynsissä, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin härkä rasituksesta uupuneena ja tutkaimen verille pistämänä, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin haavoitettu lintu koiran takaa-ajamana, me huudamme sinulle,
Herra.
Niinkuin pääsky, joka merten poikki lentäessään väsymyksestä on pudonnut alas ja rimpuilee aalloilla, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin polttavassa ja vedettömässä erämaassa eksyneet matkamiehet, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin haaksirikkoiset hedelmättömällä rannalla me huudamme sinulle,
Herra.
Niinkuin se, joka yön tullen kohtaa hautausmaan lähellä hirvittävän aaveen, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin isä, jolta ryöstetään leipäpala, jota hän toi nälkiintyneille lapsilleen, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin vanki, jonka vääryyttä tekevä vallanpitäjä on heittänyt kosteaan ja pimeään vankikomeroon, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin herransa ruoskan raatelema orja me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin viaton, jota viedään mestattavaksi, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin Israelin kansa orjuuden maassa, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin Jakobin jälkeläiset, joiden esikoiset Egyptin kuningas hukututti Niilin virtaan, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin nuo kaksitoista heimoa, joiden töitä sortajat joka päivä lisäsivät, vähentäen joka päivä jotakin heidän ravinnostaan, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin kaikki maan kansakunnat, ennenkuin vapautuksen aamurusko oli sarastanut, me huudamme sinulle, Herra.
Niinkuin Kristus ristillä, kun hän sanoi: "Isäni, Isäni, miksi olet minut hyljännyt?" me huudamme sinulle, Herra.
Oi Isä, sinä et ole hyljännyt poikaasi, Kristustasi, kuin näennäisesti ja hetkisesti; sinä et myöskään ainiaaksi hylkää Kristuksen veljiä. Hänen jumalallinen verensä, joka on lunastanut heidät tämän maailman Ruhtinaan orjuudesta, on lunastava heidät myöskin tämän maailman Ruhtinaan palvelijan orjuudesta. Katso heidän lävistettyjä jalkojaan ja käsiään, heidän avattua kylkeään, heidän veristen haavain peittämää päätänsä. Maan alle, jonka olit antanut heille perinnöksi, on heille kaivettu avara hauta, ja siihen on heidät heitetty sikin sokin, ja sen kivi on suljettu sinetillä, johon on pilkaksi kaiverrettu sinun pyhä nimesi. Ja niinpä, Herra, he viruvat siellä; mutta he eivät tule virumaan siellä iankaikkisesti. Vielä kolme päivää, ja tuo jumalaton sinetti murretaan, ja kivi murretaan, ja ne, jotka nukkuvat, heräävät, ja Kristuksen valtakunta, joka on oikeus ja lähimmäisen rakkaus ja rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, on alkava. Niin tapahtukoon!
XXIV
Kaikella, mitä tapahtuu maailmassa, on merkkinsä, joka käy sen edellä.
Kun aurinko on nousemaisillaan, niin taivaanrannalle ilmestyy tuhansia värivivahduksia, ja Itä näyttää olevan kokonaan tulessa.
Kun myrsky tulee, kuuluu rannikolla kumeata kohinaa, ja laineet liikkuvat ikäänkuin itsestään.
Lukemattomat eri ajatukset, jotka risteilevät ja sekaantuvat henkisen maailman taivaanrannalla, ovat merkkinä, joka ennustaa henkisen auringon nousua.
Levottomien kansojen epäselvä nurina ja sisäinen liikehtiminen ovat enteenä myrskystä, joka pian on kulkeva vapisevien kansakuntain päällitse.
Olkaa valmiit, sillä ajat lähestyvät.
Sinä päivänä on oleva suuria kauhuja ja huutoja sellaisia, ettei moisia ole kuultu sitten vedenpaisumuksen päivien.
Kuninkaat tulevat parkumaan valtaistuimillansa: he koettavat pidellä molemmin käsin kruunujaan, jotka tuuli on vienyt heidän päästään, ja heidät lakaistaan pois niiden mukana.
Rikkaat ja mahtavat poistuvat alastomina palatseistaan, peläten tulevansa haudatuiksi niiden raunioiden alle.
Heidän nähdään kuljeksivan teillä pyytämässä ohikulkijoilta joitakin ryysyjä alastomuutensa verhoksi, vähän mustaa leipää nälkänsä tyydykkeeksi, enkä tiedä, saavatko he sitä.
Ja on oleva ihmisiä, jotka valtaa verenhimo, ja jotka jumaloivat kuolemaa ja tahtovat saada muutkin sitä jumaloimaan.
Ja Kuolema on ojentava luuranko-kätensä, ikäänkuin siunatakseen heidät, ja tämä siunaus on laskeutuva heidän sydämiinsä, ja se on lakkaava sykkimästä.
Ja oppineet ovat hämmentyvät tieteessään, ja heille on näyttäytyvä ikäänkuin pieni musta piste, kun älyjen aurinko nousee.
Ja sen kohotessa yhä korkeammalle, sen lämpö on sulattava myrskyn kokoamat pilvet, ja ne ovat enää vain kevyt usva, jonka vieno tuuli on ajava pois länteen päin.
Eikä koskaan ennen taivas ole ollut niin kirkas, eikä maa niin vihanta ja niin hedelmällinen.
Ja sen heikon hämärän asemasta, jota me sanomme päiväksi, kirkas ja puhdas valo on säteilevä ylhäältä niinkuin Jumalan kasvojen kajastus.
Ja ihmiset tulevat katselemaan toisiansa tässä valossa ja sanomaan: Me emme tunteneet itseämme emmekä muita; me emme tienneet mitä ihminen on. Nyt me sen tiedämme.
Ja jokainen on rakastava itseään veljessänsä ja pitävä itseään onnellisena saadessaan häntä palvella; eikä ole oleva pieniä eikä suuria sen vuoksi, että rakkaus tasoittaa kaikki, ja kaikki perheet ovat vain yksi perhe ja kaikki kansat ovat vain yksi kansakunta.
Tätä merkitsevät ne salaperäiset kirjaimet, jotka sokeat juutalaiset kiinnittivät Kristuksen ristiin.
XXV
Oli talviyö. Ulkona puhalteli tuuli, ja lumi peitti valkeana katot.
Erään katon alla, ahtaassa kamarissa istui, käsin työtä tehden, valkeahapsinen vaimo ja nuori tyttö.
Ja silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita käsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi raukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.
Ja nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti tuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: "Äitini, te ette ole aina elänyt tässä suuressa puutteessa."
Ja hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.
Ja tuo valkohapsinen vaimo vastasi: "Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä hän tekee, se on hyvin tehty."
Sanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:
"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin jäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi tunne.
"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä kurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala oli ollut hyvä häntä kohtaan."
Nuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia kyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli käsissään.
Äiti jatkoi: "Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä myöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut sitävastoin ovat kaiken puutteessa.
"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan tämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja eivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla työllään?
"Jumala on hyvyydessään antanut meille jokapäiväisen leipämme. Ja kuinka paljon onkaan niitä, joilla sitä ei ole? Hän on antanut meille katon päämme päälle. Ja kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät tiedä, mihin vetäytyä suojaan?
"Hän on antanut minulle sinut, tyttäreni. Mitäpä valittaisin?"
"Hänen näin sanoessaan nuori tyttö polvistui liikutettuna äitinsä jalkain juureen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja kumartui itkien hänen povelleen."
Ja koettaen korottaa ääntänsä sanoi äiti: "Tyttäreni, onni ei ole siinä, että omistaa paljon, vaan siinä, että toivoo ja rakastaa paljon.
"Meidän toivomme ei ole täällä maan päällä eikä rakkautemme myöskään, tahi jos se on, niin vain ohimennen.
"Jumalan jälkeen sinä olet kaikkeni tässä maailmassa; mutta tämä maailma haihtuu kuin uni, ja senvuoksi minun rakkauteni kohoaa sinun kanssasi toista maailmaa kohti.
"Kun kannoin sinua kohdussani, rukoilin eräänä päivänä hartaammin Neitsyt Maariaa, ja hän ilmestyi minulle nukkuessani, ja minusta näytti, että hän taivaallisesta hymyillen ojensi minua kohti pientä lasta.
"Ja minä otin lapsen, jota hän minulle ojensi, ja kun pidin sitä sylissäni, niin Neitsyt Maaria pani sen pään päälle valkoruusu-seppeleen.
"Muutamia kuukausia sen jälkeen sinä synnyit, ja tuo suloinen näky oli yhä silmäini edessä."
Näin sanoen tuo valkohapsinen vaimo vavahti ja painoi sydäntään vastaan nuorta tyttöä.
Jonkin aikaa jälkeenpäin eräs pyhä sielu näki kaksi hohtavaa hahmoa kohoamassa taivasta kohti, ja joukko enkeleitä seurasi heitä, ja ilma kajahteli heidän ilolauluistaan.
XXVI
Mitä teidän silmänne näkevät, mitä kätenne koskettavat, ne ovat vain varjoja, ja ääni, joka kuuluu korviinne, on vain karkea kaiku siitä sisäisestä ja salaperäisestä äänestä, joka rukoilee ja anoo ja huokailee luomakunnan povessa.
Sillä jokainen luontokappale huokailee, jokainen luontokappale on synnytysvaivoissa ja pyrkii syntymään todelliseen elämään, siirtymään pimeydestä valoon, näennäisyyksien maailmasta todellisuuksien maailmaan.
Tämä aurinko, niin säteilevä, niin kaunis, on vain sieluja valaisevan ja lämmittävän tosiauringon verho, hämärä vertauskuva.
Tämä maa, niin rikas, niin vihanta, on vain luonnon kalpea käärinliina: sillä luonto, langennut sekin, on vaipunut hautaan kuten ihminenkin, mutta niinkuin hän sekin on nouseva sieltä ylös.
Tämän paksun ruumiskuoren alla te olette kuin matkamies, joka yöllä teltassansa näkee tahi luulee näkevänsä aaveita kulkevan ohi.
Tosi maailma on teiltä hunnulla peitetty. Ken syventyy omaan itseensä, se eroittaa sen siellä ikäänkuin hämärässä etäisyydessä. Hämäriä voimia, jotka uinuvat hänessä, herää hetkeksi, ne nostavat sen hunnun lievettä, jota Aika pitelee ryppyisellä kädellään, ja sisäistä silmää hurmaavat ne ihmeet, joita se saa katsella.
Te istutte olentojen valtameren rannalla, mutta ette voi tunkeutua sen syvyyksiin. Te astelette illoin pitkin meren rantaa ettekä näe muuta kuin vähän vaahtoa, jota laineet heittävät rannikolle.
Mihin vertaisin teitä vielä?
Te olette kuin syntymisen hetkeä odottava lapsi äidin kohdussa, kuin siivekäs hyönteinen matelevassa madossa. Te pyritte pääsemään pois tästä maisesta vankilasta, lähteäksenne lentoon taivasta kohti.
XXVII
Kuka tungeskeli Kristuksen ympärillä kuullakseen hänen sanansa? Kansa.
Kuka seurasi häntä vuorille ja erämaihin kuunnellakseen hänen opetuksiansa? Kansa.
Kuka tahtoi valita hänet kuninkaaksi? Kansa.
Kuka levitti vaatteensa ja sirotteli palmun oksia hänen eteensä, huutaen Hosianna! hänen tullessaan Jerusalemiin? Kansa.
Kuka loukkautui siitä, että hän paransi sairaita sapatin päivänä?
Kirjanoppineet ja fariseukset.
Kuka kuulusteli häntä salakavalasti ja viritteli hänelle ansoja, tuhotakseen hänet? Kirjanoppineet ja fariseukset.
Kuka sanoi hänestä: Hän on riivattu? Kuka kutsui häntä herkuttelijaksi, joka muka rakasti nautintoa? Kirjanoppineet ja fariseukset.
Kuka kohteli häntä kansan villitsijänä ja Jumalan herjaajana, kuka rakensi liittoa saadakseen hänet surmatuksi, kuka naulasi hänet ristille Pääkallonpaikalla kahden ryövärin väliin?
Kirjanoppineet ja fariseukset, lainoppineet, kuningas Herodes ja hänen hoviherransa, roomalainen maaherra ja ylimmäiset papit.
Heidän ulkokullattu oveluutensa petti kansankin. He ajoivat sen pyytämään sen kuolemaa, joka oli ravinnut sitä erämaassa seitsemällä leivällä, joka teki sairaat jälleen terveiksi, sokeat näkeviksi, kuurot kuuleviksi ja rammat kykeneviksi käyttämään jäseniänsä.
Mutta nähdessään, että oli vietelty tämä kansa niinkuin käärme vietteli vaimon, Jeesus rukoili isäänsä, sanoen: "Isäni, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."
Ja kuitenkaan, kahdeksaantoista vuosisataan, Isä ei ole vielä antanut heille anteeksi, ja he laahaavat rangaistustansa pitkin koko maailmaa, ja koko maailmassa orjan täytyy vielä kumartua, nähdäkseen heidät.
Kristuksen armo on poikkeukseton. Hän tuli tähän maailmaan pelastamaan, ei muutamia ihmisiä, vaan kaikki ihmiset. Hänellä oli heitä jokaista varten pisara verta.
Mutta pieniä, heikkoja, nöyriä, köyhiä, kaikkia, jotka kärsivät, niitä hän rakasti aivan erikoisella rakkaudella.
Hänen sydämensä sykki kansan sydämen päällä ja kansan sydän sykki hänen sydämensä päällä.
Ja siinä, Kristuksen sydämen päällä, sairaat kansat virkistyvät jälleen ja sorretut kansat saavat jälleen voimaa vapautuaksensa.
Voi niitä, jotka vieraantuvat hänestä, jotka kieltävät hänet! Heidän kurjuutensa on auttamaton ja heidän orjuutensa iankaikkinen.
XXVIII
On nähty aikoja, jolloin ihminen, surmatessaan toisen, jonka usko erosi hänen uskostaan, oli vakuutettu tarjoavansa Jumalalle otollisen uhrin.
Kammotkaa sellaisia inhoittavia murhia.
Kuinka ihmisen murhaaminen voisi miellyttää Jumalaa, joka on sanonut ihmiselle: "Ei sinun pidä tappaman."
Kun ihmisen veri vuotaa maahan uhrilahjana Jumalalle, niin pahat henget rientävät sitä juomaan ja menevät siihen, joka sen on vuodattanut.
Ei kukaan ala vainota ennenkuin sitten, kun hän ei enää voi toivoa saavansa vakuutetuksi, ja ken ei toivo saavansa vakuutetuksi, se joko herjaa itsessään totuuden voimaa tahi ei luota julistamiensa oppien totuuteen.
Onko mitään mielettömämpää kuin sanoa ihmisille: "Uskokaa tahi kuolkaa!"
Usko on Sanan tytär: se tunkeutuu sydämiin sanan avulla eikä väkipuukon. Jeesus vaelsi maailmassa tehden hyvää, vetäen puoleensa hyvyydellään ja liikuttaen lempeydellään paatuneimmatkin sielut.
Hänen jumalaiset huulensa siunasivat, eivätkä kironneet muita kuin ulkokullattuja. Hän ei valinnut pyöveleitä apostoleiksi.
Hän sanoi omillensa: "Antakaa kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti hyvän ja huonon siemenen; perheen isä on kyllä eroitteleva ne puimatantereella."
Ja niille, jotka vaativat häntä singahduttamaan taivaan tulen epäuskoiseen kaupunkiin: "Ette tiedä, minkä hengen lapsia olette."
Jeesuksen henki on rauhan, armon ja rakkauden henki.
Niillä, jotka vainoavat hänen nimessään, jotka tutkistelevat omiatuntoja miekalla, jotka kiduttavat ruumista kääntääkseen sielun, jotka panevat kyynelet vuotamaan, sen sijaan että pyyhkisivät ne, niillä ei ole Jeesuksen henkeä.
Voi sitä, joka häpäisee Evankeliumin tekemällä sen ihmisille kauhun esineeksi! Voi sitä, joka kirjoittaa hyvän sanoman veriselle lehdelle!
Muistakaa katakombeja!
Siihen aikaan teidät laahattiin mestauslavalle, teidät heitettiin villipetojen saaliiksi amfiteatterissa alhaison huvikkeeksi, teitä heitettiin tuhansittain vuorikaivosten syvyyteen ja vankiloihin, takavarikoitiin teidän omaisuutenne, teitä tallattiin jalkojen alle kuin torien lokaa; teillä ei ollut, harjoittaaksenne pannaanjulistettuja salamenojanne, muuta tyyssijaa kuin maan uumenet.
Mitä sanoivat vainoojanne? He sanoivat teidän levittävän vaarallisia oppeja; teidän lahkonne, kuten he sitä kutsuivat, häiritsevän yleistä järjestystä ja rauhaa; teidän, lakien rikkojain ja ihmiskunnan vihollisten, järkyttävän valtakuntaa järkyttäessänne valtakunnan uskontoa.
Ja tässä hädässä, tämän sorron alaisina, mitä te pyysitte? Vapautta. Te vaaditte oikeutta olla tottelematta muita kuin Jumalaa, palvella ja jumaloida häntä omantuntonne mukaan.
Kun, vaikkapa erehtyenkin uskossaan, toiset vaativat teiltä tätä pyhää oikeutta, niin kunnioittakaa sitä heissä, niinkuin te pyysitte, että pakanat kunnioittaisivat sitä teissä.
Kunnioittakaa sitä, jotta ette himmentäisi uskontodistajienne muistoa ettekä tahraisi marttyyrienne tuhkaa.
Vaino on kaksiteräinen miekka: se haavoittaa oikealle ja vasemmalle.
Jollette enää muista Kristuksen opetuksia, niin muistakaa katakombeja.
XXIX
Säilyttäkää visusti sydämissänne oikeamielisyys ja lähimmäisenrakkaus; ne ovat teidän turvanne, ne karkoittavat keskuudestanne eripuraisuudet ja riidat.
Se, mikä synnyttää eripuraisuudet ja riidat, mikä aiheuttaa käräjäjutut, jotka loukkaavat kunnon ihmisiä ja vievät perheet perikatoon, on ennen kaikkea iljettävä oman voiton pyynti, omaisuuden hankkimisen ja omistamisen kyllästymätön intohimo.
Taistelkaa siis lakkaamatta sydämissänne tätä intohimoa vastaan, jota
Saatana niissä lakkaamatta kiihoittaa.
Mitä saatte ottaa mukaanne kaikista niistä rikkauksista, jotka olette hyvin ja huonoin keinoin keränneet? Vähäinen riittää ihmiselle, joka elää niin vähän aikaa.
Toisena syynä loppumattomiin riitaisuuksiin ovat huonot lait.
Ja nyt maailmassa tuskin on muita kuin huonoja lakeja.
Mitä muuta lakia tarvitsee se, jolla on Kristuksen laki?
Kristuksen laki on selvä, se on pyhä, eikä ole ketään, joka ei helposti tuomitsisi itseään, jos hänellä on tämä laki sydämessänsä.
Kuulkaa, mitä minulle on sanottu:
"Kristuksen lasten, jos heillä on jotakin riitaa keskenänsä, ei pidä siinä vedota niiden tuomioistuimiin, jotka sortavat maata ja turmelevat sen.
"Eikö heidän keskuudessaan ole vanhuksia? Ja eivätkö nämä vanhukset ole heidän isiänsä, jotka tuntevat oikeuden ja rakastavat sitä?
"Menkööt he siis jonkun puheille noista vanhuksista ja sanokoot hänelle: Isäni, me emme ole voineet sopia, minä ja tämä minun veljeni; me pyydämme teitä, tuomitkaa asiassamme.
"Ja vanhus on kuunteleva molempain sanoja ja tuomitseva heidän asiassansa, ja tuomittuaan hän on siunaava heidät.
"Ja jos he tyytyvät tähän tuomioon, niin siunaus on pysyvä heillä; jos eivät, niin se on palaava vanhukselle, joka on tuominnut oikeuden mukaan.
"Ei ole mitään, jota eivät voisi ne, jotka ovat yksimielisiä, olkoonpa hyvässä tahi pahassa. Se päivä siis, jolloin olette yksimieliset, on oleva vapautuksenne päivä.
"Kun Israelin lapset olivat sorrettuina Egyptin maalla, jos silloin kukin heistä yksin, unohtaen veljensä, olisi tahtonut lähteä sieltä pois, niin ei ainoakaan olisi pelastunut; he lähtivät kaikki yhdessä, eikä kukaan heitä pidättänyt.
"Te olette myöskin Egyptin maalla, kumartuneina Faaraon valtikan ja hänen veronkiskuriensa ruoskan alle.
"Huutakaa Herralle, Jumalallenne, ja sitten nouskaa ja lähtekää yhdessä."
XXX
Kun kristillinen rakkaus oli kylmennyt ja vääryys alkanut kasvaa maan päällä, niin Jumala sanoi eräälle palvelijoistansa: "Mene viemään minulta sanaa tuolle kansalle ja ilmoita sille, mitä näet; ja se, mitä näet, on varmasti tapahtuva, jollei tuo kansa jätä huonoja teitään ja kadu ja palaa minun luokseni."
Ja tuo Jumalan palvelija totteli hänen käskyänsä, ja pukeuduttuaan säkkiin ja ripoteltuaan tuhkaa päänsä päälle hän lähti tuon kansanpaljouden luo, ja korottaen äänensä hän sanoi:
"Miksi ärsytätte Herraa omaksi turmioksenne? Luopukaa pahoilta teiltänne, katukaa ja palatkaa hänen luoksensa."
Ja toiset kuuntelivat hänen sanojansa, ja ne liikuttivat heitä, ja toiset pilkkasivat niitä sanoen: "Kuka tämä mies on, ja mitä hän tulee meille sanomaan? Kuka on käskenyt hänen nuhdella meitä? Hän on hullu."
Ja katso! Herran henki valtasi profeetan, ja aika avautui hänen silmillensä ja vuosisadat kulkivat hänen ohitsensa.
Ja repien yhtäkkiä vaatteensa hän sanoi: "Näin tulee Aatamin perhe revittäväksi.
"Vääryyden miehet ovat mitanneet maan mittanauhalla; he ovat laskeneet sen asukkaat, niinkuin lasketaan elukoita, pääluvun mukaan.
"He sanoivat: 'Jakakaamme tuo keskenämme, ja tehkäämme siitä raha käytettäväksemme.
"Ja jako tapahtui: ja kukin otti sen, mitä hänen osalleen oli tullut, ja maa ja sen asukkaat joutuivat vääryyden miesten omaksi, ja neuvotellen keskenään he kysyivät toisiltaan: 'Paljonko arvoinen on omaisuutemme?' Ja kaikki yhdessä he vastasivat: 'Kolmenkymmenen hopearahan.'
"Ja he alkoivat tehdä kauppaa keskenänsä noilla kolmellakymmenellä hopearahalla.
"Ja ostettiin, myytiin, vaihdettiin: ihmisiä maahan, maata ihmisiin, ja kultaa täytemaksuksi.
"Ja jokainen havitteli toisen osaa, ja he rupesivat surmaamaan toisiansa ryöstääkseen toisiansa molemmin puolin, ja verellä, jota vuoti, he kirjoittivat paperipalaselle: Oikeus, ja toiselle: Kunnia.
"Herra, riittää, riittää!
"Kas tuossa kaksi, jotka heittävät rautaiset koukkunsa yhteen ja samaan kansaan. Kumpikin ottaa siitä palasensa.
"Miekka kulki edes takaisin. Kuuletteko nuo vihlovat huudot? Ne ovat nuorten aviovaimojen vaikeroimisia ja äitien valituksia.
"Kaksi aavetta hiipii eteenpäin hämärässä: ne samoilevat läpi maaseutujen ja kaupunkien. Toinen, laiha kuin luuranko, kalvaa jonkin saastaisen eläimen jätettä; toisella on kainalokuopassa musta paise, ja shakaalit seuraavat häntä ulvoen.
"Herra, Herra, onko vihastuksesi oleva iäinen? Onko käsivartesi aina ojentuva vain lyödäkseen? Säästä isiä lasten tähden. Helly noiden pienten olentoraukkojen kyynelistä, jotka eivät vielä osaa eroittaa vasenta kättään oikeasta.
"Maailma laajenee; rauha on palaava jälleen; on oleva tilaa kaikille.
"Voi onnettomuutta! Veri virtaa tulvanaan: se ympäröi maan kuin verinen vyö.
"Kuka on tuo vanhus, joka puhuu oikeudesta, pidellen toisella kädellään myrkytettyä maljaa ja hyväillen toisella irstasta naista, joka sanoo hänelle: isäni?
"Tämä sanoo: 'Minun omani on Aatamin suku. Ketkä ovat joukostanne voimakkaimmat, niin minä jakelen sen heille?'
"Ja mitä hän on sanonut, sen hän tekee, ja valtaistuimeltaan, ylös nousematta, hän määrää jokaiselle hänen saaliinsa.
"Ja kaikki ahmivat, ahmivat; ja heidän nälkänsä yhä kasvaa, ja he syöksevät toistensa päälle, ja liha vavahtelee ja luut ruskavat hampaissa.
"Kauppatorilla alkaa liike. Sinne tuodaan kansakunnat köysi kaulassa; niitä koetellaan, niitä punnitaan, ne pannaan juoksemaan ja kävelemään: ne ovat sen ja sen hintaisia. Se ei ole enää entistä mellakkaa ja sekasortoa, se on säännöllistä kauppaa.
"Onnelliset ovat taivaan linnut ja maan eläimet! Ei kukaan niitä pakoita, ne tulevat ja menevät niinkuin hyväksi näkevät.
"Mitä ovat nuo myllynkivet, jotka lakkaamatta pyörivät, ja mitä ne jauhavat?
"Aatamin pojat, nuo myllynkivet ovat niiden lait, jotka teitä hallitsevat, ja ne jauhavat teitä."
Ja profeetan luodessa tulevaisuuteen näitä kaameita valonvälähdyksiä, salaperäinen kauhu valtasi ne, jotka häntä kuuntelivat.
Yhtäkkiä hänen äänensä lakkasi kuulumasta, ja hän näytti ikäänkuin vaipuneen syviin mietteisiin. Kansa odotteli äänetönnä, ahdistus rinnassa ja sydän levotonna sykähdellen.
Silloin profeetta lausui: "Herra, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa sen kurjuudessa; sinä et ole jättänyt sitä ainiaaksi sen sortajille."
Ja hän otti kaksi oksaa ja riipi lehdet niistä pois, ja pantuaan ne ristiin, hän sitoi ne yhteen ja kohotti ne kansanjoukon yli, sanoen: "Tämä on oleva teidän pelastuksenne; te olette voittavat tämän merkin avulla."
Ja yö tuli, ja profeetta katosi kuin ohi kiitävä varjo, ja kansanjoukko hajosi joka haaralle pimeyteen.
XXXI
Kun pitkän kuivuuden jälkeen leppeä sade lankeaa maahan, niin se juo halukkaasti taivaan vettä, joka sitä virkistää ja sen hedelmöittää.
Samoin janoiset kansat tulevat juomaan halukkaasti Jumalan sanaa, kun se on laskeutuva alas niiden päälle, niinkuin lämmin sade.
Ja oikeus ja rakkaus ja rauha ja vapaus versovat niiden povessa.
Ja on oleva niinkuin siihen aikaan, jolloin kaikki olivat veljiä, eikä ole kuuluva enää isännän ääntä eikä orjan ääntä, ei köyhän valituksia eikä sorretun huokauksia, vaan ilo- ja siunauslauluja.
Ja isät sanovat pojilleen: "Ensimmäiset päivämme olivat synkät, täynnä kyyneliä ja tuskaa. Nyt aurinko nousee ja laskee meidän ilomme ylitse. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"
Ja äidit sanovat tyttärillensä: "Katsokaa meidän otsiamme, jotka nyt ovat niin levolliset; tuska, suru, levottomuus kaivoivat niihin muinoin syviä vakoja. Teidän otsanne ovat kuin keväällä järven pinta, jota ei mikään tuuli liikuta. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"
Ja nuoret miehet sanovat nuorille neidoille: "Te olette kauniit kuin kedon kukkaset, puhtaat kuin kaste, joka niitä virkistää, kuin valo, joka niille antaa värin. Meistä on suloista nähdä isämme, meistä on suloista olla äitiemme parissa; mutta kun näemme teidät ja olemme lähellänne, niin sieluissamme liikkuu jotakin, jolla ei ole nimeä muuta kuin taivaassa. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"
Ja nuoret neidot vastaavat: "Kukkaset kuihtuvat, ne kuolevat pois, tulee päivä, jolloin ei kaste niitä virkistä eikä valo anna niille enää väriä. Ei ole maan päällä muuta kuin hyve, joka ei koskaan kuihdu eikä kuole pois. Isämme ovat kuin tähkäpää, joka syksyn tullen täyttyy jyvillä, ja äitimme ovat kuin viiniköynnös, joka tulee täyteen hedelmiä. On mieluista nähdä isämme; on mieluista olla äitiemme parissa; ja isiemme ja äitiemme pojat ovat meille myöskin mieluiset. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme"!
XXXII
Näin pyökin, joka kohosi huimaavaan korkeuteen. Latvasta melkein alas asti se levitteli suunnattoman suuria oksia, jotka peittivät maan ylt’ympärillä, niin että se oli paljas; siinä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta. Jättiläisen juurelta kasvoi tammi, joka, kohottuaan muutaman jalan ylöspäin, kumartui, mutkistui, sitten kurottihe vaakasuoraan, sitten taas kohosi ylöspäin ja mutkitteli uudelleen; ja vihdoin näin sen kurottavan laihaa ja paljasta päätänsä pyökin voimakasten oksien alla saadakseen edes vähän ilmaa ja vähän valoa.
Ja minä ajattelin itsekseni: kas noin pienet kasvavat suurten varjossa.
Ketkä kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Ketkä lähestyvät heitä? Eivät köyhät. Heidät ajetaan pois; heidän näkemisensä tahraisi rikkaiden katseet. Heidät poistetaan huolellisesti heidän läheisyydestään ja heidän palatseistaan; heidän ei anneta kulkea edes heidän puutarhainsa läpi, jotka ovat avoinna kaikille paitsi heille, sentähden että heidän työstä riutunut ruumiinsa on verhottu puutteen vaatteisiin.
Ketkä sitten kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Rikkaat ja imartelijat, jotka tahtovat tulla mahtaviksi, kunniattomat naiset, heidän salaisten nautintojensa katalat kätyrit, ilveilijät, narrit, jotka viihdyttelevät heidän omiatuntojaan, ja väärät profeetat, jotka pettävät ne.
Ketkä vielä? Väkivallan ja kavaluuden miehet, sorron apurit, sydämettömät veronkiskurit, kaikki, jotka sanovat: "Jättäkää kansa meidän käsiimme, niin me vuodatamme sen kullan teidän kirstuihinne ja sen rasvan suoniinne."
Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.
Pikkulinnut tekevät pesänsä nurmikkoon ja petolinnut korkeisiin puihin.
XXXIII
Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen laakson rinteellä.
Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.
Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.
Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys, ja särkyneellä äänellä hän sanoi:
"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."
Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei voinut valua alas.
Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni,
Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"
"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä olen yksin."
Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan, nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan lähettämiä, hän sanoi hänelle:
"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani; kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."
Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan matkamiehen ateriaa.
Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.
Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta. On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei kärsi eniten, vaan sortajat."
Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.
Pyhiinvaeltaja jatkoi: "Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte."
Ja käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja vanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen, joka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat onnettomuudet.
Ja hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään vuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa nukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin selvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä tapahtuu.
Ja mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää pyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan murtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina koveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan ja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti, ikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.
Kauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen palatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän ihmisen näköinen.
Ja unissaan hän näki edessään poikki pantuja päitä; ja avaten suunsa, nuo päät sanoivat:
"Me olimme uhrautuneet sinun hyväksesi, ja kas tässä palkka, jonka olemme saaneet. Nuku, nuku; mutta me emme nuku. Me valvomme odottaen koston hetkeä: se on lähellä."
Ja veri hyytyi nukkuneen miehen suonissa. Ja hän sanoi: "Jospa edes voisin jättää kruununi tuolle lapselle", ja hänen tuijottavat katseensa kääntyivät erästä kehtoa kohti, jonka päälle oli laskettu kuningattaren otsanauha.
Mutta kun hän alkoi tyyntyä ja saada hiukan lohdutusta tästä ajatuksesta, niin eräs toinen, kasvoiltaan hänen näköisensä mies sieppasi lapsen ja löi sen murskaksi seinää vastaan.
Ja vanhus tunsi menevänsä tajuttomaksi kauhusta.
Ja hänet siirrettiin samassa silmänräpäyksessä kahteen eri paikkaan; ja vaikka olivatkin erillään, niin nuo paikat muodostivat hänestä vain yhden paikan.
Ja hän näki kaksi miestä, joita, lukuunottamatta heidän ikäänsä, olisi voinut luulla samaksi mieheksi; ja hän ymmärsi, että he olivat saaneet ravintonsa samasta rinnasta.
Ja heidän unensa oli samanlainen kuin tuomitun, joka odottaa kuolemanrangaistusta herätessään. Veriseen käärinliinaan verhottuja haamuja kulki heidän ohitsensa, ja kukin niistä kosketti heitä ohi kulkiessaan, ja heidän jäsenensä nytkähtivät taaksepäin ja vetäytyivät kokoon, ikäänkuin väistääkseen tätä kuoleman kosketusta.
Sitten he katsahtivat toisiinsa, eräänlainen hirvittävä hymy huulillaan, ja heidän silmänsä syyti tulta ja heidän kätensä liikahteli suonenvedon tapaisesti väkipuukon kahvalla.
Ja vanhus näki sitten kalpean ja laihan miehen. Epäluulot hiipivät joukoittain hänen vuoteensa ääreen, vuodattivat myrkkyään hänen kasvoilleen, kuiskailivat hiljaisella äänellä kaameita sanoja, ja upottivat hitaasti kyntensä hänen pääkalloonsa, jota kylmä hiki kostutti. Ja ihmishahmo, kalpea kuin käärinliina, lähestyi häntä ja osoitti hänelle sanaakaan sanomatta sinertävää arpea, joka hänellä oli kaulan ympärillä. Ja vuoteessa, jossa hän makasi, tuon kalpean miehen polvet löivät yhteen ja hänen suunsa meni kauhusta ammolleen ja hänen silmänsä suurenivat hirveästi.
Ja tuo kauhusta tyrmistynyt vanhus siirrettiin vielä suurempaan palatsiin.
Ja se, joka siellä nukkui, hengitti ainoastaan äärettömän vaivalloisesti. Mutta aave istua kyyrötti hänen rinnallaan ja katseli häntä ilkeästi nauraen. Ja se puhui hänen korvaansa, ja sen sanat muuttuivat näyiksi tuon miehen sielussa, jota se painoi ja survoi terävillä luillaan.
Ja tuo mies näki olevansa lukemattoman kansanjoukon ympäröimänä, josta kuului peloittavia huutoja:
"Sinä lupasit meille vapauden ja annoit meille orjuuden.
"Sinä lupasit meille hallitsevasi lakien avulla, mutta lakeina ovat vain sinun oikkusi.
"Sinä lupasit meille säästäväsi vaimojemme ja lastemme leipää, mutta teit kurjuutemme kahta kauheammaksi kartuttaaksesi aarteitasi.
"Sinä lupasit meille kunniaa, mutta hankit meille kansojen ylenkatseen ja heidän oikeutetun vihansa.
"Astu alas, astu alas, ja mene nukkumaan yhdessä valapattoisten ja tyrannien kanssa!"
Ja hän tunsi, että kansanjoukko syöksi hänet alas ja laahasi hänet pois, ja hän tarrautui kiinni kultasäkkeihin, ja säkit repesivät, ja kulta vuoti ulos ja putosi maahan.
Ja hän oli harhailevinaan köyhänä maailmassa ja janoissaan pyytävinään armosta juotavaa, ja hänestä näytti, että hänelle ojennettiin lasi täynnä lokaa ja että kaikki häntä karttelivat, kaikki häntä kirosivat, koska hänellä oli otsassaan petturien merkki.
Ja vanhus käänsi inhoten katseensa hänestä pois.
Ja kahdessa toisessa palatsissa hän näki kaksi muuta miestä, jotka mietiskelivät kuolemanrangaistuksia. "Sillä", sanoivat he, "miten saamme edes jonkinlaista turvallisuutta? Maa on uurrettuna jalkaimme alta; kansat meitä kammoavat; pienet lapsetkin rukouksissaan pyytävät illoin aamuin Jumalaa vapauttamaan meistä maan."