YHDESTOISTA LUKU.
Mustalaispoika.
— Olisitteko te… olisitko sinä tarkoitan… itse löytänyt tien Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän halki.
— Luulenpa kyllä, arveli Edvard, — mutta silloin minun olisi pitänyt ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme oikotietä, joten se jää tekemättä.
— Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä entisen kotisi surullisia raunioita.
— Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni, onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen takavarikkoon.
— Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut kokonaiseen vuoteen… niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita… Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.
Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla, koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi. Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen seurassa.
— Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.
— Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. — Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä kuulunut?
— Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on tapahtunut.
— Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?
— Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on kuollut.
— Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla kuten kuninkaidenkin.
— Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.
— Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen Edvardin puoleen.
— En, vastasi tämä, — minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään puolesta.
— Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja jokainen saa varoa kieltään.
Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä. Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo, joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se oli.
— Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, — se ei oikeastaan ole minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä, että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma… katsokaahan, näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, — tässä on hänen nimikirjoituksensa hopealevyllä… E.B…. Herravainaja oli minulle vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut myydä miekan…
Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein hän lausui:
— Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley tulee sitä vaatimaan.
Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.
— Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, — et usko kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.
— Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia ihmisiä… Vieläkö tarvitset jotain muuta?
— En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme. Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.
Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti tarkastaen miekkaa:
— Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.
— Todella! vastasi Oswald. — Mikä on nimenne?
— Benjamin Wite, vastasi mies. — Minä palvelin Arnwoodissa aina siihen päivään asti, jolloin se poltettiin ja olen senjälkeen oleskellut täällä.
— Mikä toimi teillä nyt on?
— Olen tarjoilijana Tasavalta nimisessä ravintolassa.
— Oletteko hyvä ja seisotte tässä kärryjen luona, sillä aikaa kun minä pistäyn sisässä pikimmältään.
— Mielelläni, mutta sanokaahan ensin, hyvä metsävouti, kuinka olette tämän miekan saaneet?
— Selitän sen heti, kun tulen takaisin, vastasi Oswald.
Oswald riensi Edvardin luo kieltääkseen häntä tulemasta ulos, niinkauan kuin Benjamin oli pihalla.
— Voit olla oikeassa, Oswald, mutta kysy häneltä, tietääkö hän, missä tätini hauta on ja minne toiset palvelijamme ovat joutuneet. — Ehkä hekin ovat Lymingtonissa.
— Kyllä minä saan ongituksi häneltä kaikki, mitä hän tietää, luota siihen, vastasi Oswald. — Sitten hän palasi Benjaminin luo, jolle hän kertoi, että vanhan Armitagen pojanpoika oli ostanut miekan mestari Filipiltä.
— En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.
— Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki
Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?
— Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.
— Entä vanha neiti?
— Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet… Mutta tässä seison nyt pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.
Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.
Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.
Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: — Onko siellä kukaan? Ja hänen kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti, tuijotti kuoppaan — ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi siellä, oli ehkä kuolemaisillaan — ja hän oli siihen tavallaan syypää. Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan. Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.
Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli Alfredin mahdoton ymmärtää — sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei poika puhunut englanninkieltä.
— Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin. Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti Alfred Kimon kärryjen eteen.
Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.
— Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.
— Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut kuoppaan.
— Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella… Mutta yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika parka!
— Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.
— Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä.
Hän voi paimentaa karjaa.
Edvard hymyili. — Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.
He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.
— Mikä on nimesi? kysyi Alfred.
— Pablo.
— Puhutko englanninkieltä?
— Kyllä vähän.
— Kuinka sinä putosit kuoppaan?
— Ei nähdä aukkoa.
— Oletko mustalainen?
— Olen.
Vähitellen saivat Edvard ja Alfred tietää pojalta, että hän oli ollut muutamien mustalaisten seurassa, jotka joitakuita päiviä sitten olivat majoittuneet lähelle salakuoppaa. Yöllä oli poika lähtenyt virittämään satimia kaniineille ja oli paluumatkalla pudonnut kuoppaan oksapeitteen läpi. Kolme vuorokautta hän sitten oli maannut kuopassa syömättä ja juomatta. Heimolaisiaan oli hänen vaikea enää löytää, eikä hän heitä kaivannutkaan; isäänsä hän ei koskaan ollut nähnyt, mutta hänen äitinsä oli samassa parvessa, josta poika niin äkkiarvaamatta oli eksynyt.
— Haluttaisiko sinua jäädä tänne meidän luoksemme meitä auttamaan? kysyi Alfred.
Siihen poika mielellään suostui, jos he vain olisivat hänelle ystävällisiä eivätkä panisi häntä liian ankaraan työhön. — Pablo ei kelpaa raatamaan, sanoi mustalaispoika, — Pablo keittää ruokaa, pyytää lintuja ja tehdä paljon muuta.
— Hyvä, Pablo, sanoi Edvard, — me tahdomme koetella sinua, ja jos olet kiltti poika, saat hyvän kodin luonamme, mutta jos käyttäydyt huonosti, täytyy meidän ajaa sinut pois.
— Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias, tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.
— Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta, sanoi Alfred, — ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen. Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä oikein voimiinsa.
Edvard ei oikein luottanut Pabloon. — Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan oikeita veijareita, hän sanoi, — ja miksi tämä olisi toisia parempi? Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.
— Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?
— Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias keropäitä kohtaan nykyään — ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan nuoren kauniin tytön luo.
— Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi
Alfred.
— Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi
Jumala minulle eilen lahjan, joka…
— Lahjan?…
— Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. — Katso, Alfred, sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.
— Niin, veljeni, sanoi Alfred, — sinun voimakas käsivartesi on kerran heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?
Edvard kertoi nyt hänelle kaikki, mitä Oswald ja hän olivat kaupungissa kokeneet. Alfred sai myös tietää, että he olivat tavanneet Benjaminin, sekä mitä he olivat päättäneet metsänriistan myynnistä.
Päivällisen syötyään Edvard ja Alfred ottivat pyssynsä seinältä; he aikoivat lähteä metsään ajamaan villikarjaa. Alfred oli edellisenä päivänä nähnyt koko lauman, ja hän oli varma siitä, etteivät ne vielä olleet lähteneet laitumeltaan, koska siinä paikassa vielä arvattavasti oli runsaasti ruohoa. — Puolen mailin päässä löydämme kyllä mitä etsimme, arveli hän. — Pohjanpuoleisilla rinteillä ei nurmi vielä ole noussut, niin että sinne ei karja siis tule.
— Meidän täytyy kai hiipiä niiden taakse? Muuten emme pääse ampumamatkan päähän? kysyi Edvard heidän kulkiessaan metsän halki.
— Tietysti me voimme tehdä niinkin, ja saamme silloin yhden kaadetuksi. Mutta pelkään pahoin, että koko joukko silloin kiitää tiehensä. Ei, jos seuraamme minun neuvoani, niin ahdistamme niitä edestäpäin. Luultavasti joudumme silloin härkien kanssa tekemisiin, mutta toiselta puolen voimme siten saada paljon suuremman saaliin.
— Hyvä, sanoi Edvard, — tehkäämme niin — nimittäin jos lähellä on puita, joihin voimme kiivetä, kun härät alkavat meitä ahdistaa.
— Siinä olet oikeassa… Mutta nyt kai pian saamme nähdä ne. Oikein!
Tuossahan on koko lauma.
Veljekset pysähtyivät ja latasivat pyssynsä, sitten he hiipivät puulta puulle karjaa kohti. Virkku, joka oli mukana, aikoi juosta elukoita vastaan, mutta Edvardin käskystä se levollisesti astui heidän jäljestään. Kun he olivat saapuneet suuren, vanhan tammen luo, noin kolmensadan askeleen päähän karjalaumasta, he taaskin pysähtyivät vakoillakseen. He saattoivat täältäkäsin lukea lauman — siihen kuului noin seitsemänkymmentä eläintä, nuoria ja vanhoja; pieniä ja suuria. Suurimmat härät olivat asettuneet nurmen reunamalle ikäänkuin voidakseen hätätilassa puolustaa muita.
— Niinkuin asiat nyt ovat, kuiskasi Edvard, — täytyy meidän ampua yksi härkä tai ei mitään, eikö totta, Alfred? Toisia emme pääse kylliksi lähelle.
— Olkoon menneeksi, täytyy kai tyytyä sitten härkään.
He hiipivät nyt vielä lähemmäksi, ja pian he olivat vain sadan askeleen päässä ulommaisista häristä.
— Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. — Sinä voit laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun tuon toisen tammen taakse.
— Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?… Virkku, maahan!… Koira jääköön minun luokseni, Alfred.
Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!
Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta, niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu. Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa. Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja — pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti ulvovan — härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan. Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas, siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.
Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.
Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Edvard ja Kate.
— Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.
— Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme…
Entä koiraparkamme… onkohan se pahoin haavoittunut?
He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.
— Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, — antakaamme nyt vain sen levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme… Ajattelepas, Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.
— Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä, joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen noutamaan hevosen ja kärryt.
— Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.
Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin. Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas jalkeilla.
Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.
— Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan lautaselle.
— Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo nauraen.
Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa päällä.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:
— Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään. Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.
— Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.
— Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja minä… minä… lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle nuorelle tytölle.
— Milloin aiot lähteä.
— Huomenaamulla varhain.
— Huomenna… maltahan… niin silloin minulla on aikalailla työtä. Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on nyt kyllin kauan laiskoitellut — huomenna hän voi tulla puutarhaan tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin? Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?
— Mutta mistä saisit auran ja hevosia?
— Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja…
— Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.
— Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta. Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti. Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin hänet työhön!… Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas, Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma…
— Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. — On jo myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.
Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.
— Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
— Ei, Pablo, selitti pikku Edit, — me rukoilimme Jumalaa tekemään meistä hyviä ihmisiä.
— Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. — Pablo ei olla paha.
— Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, — mutta jos rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.
Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.
Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti, koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin kevätperhoset — hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. — Parlamentti, mutisi hän. — Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia. Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille… Mutta nyt häiritsi Valpas hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.
Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan, metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja vastenmieliset kasvot.
— Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.
Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: — Minä kuljen metsän läpi kuten näette.
— Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.
— Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne, muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.
— Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.
— Silloin saatte raahata minua jäljestänne… Mutta minä sanon teille vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly äänensä osoitti hänen harmiaan.
— Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni — tehkää hyvin, nuori mies.
Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.
— Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.
Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat sitten yhdessä matkaa.
— Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän ajan kuluttua. — Hän ei ole kotona.
— Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.
— Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon kohteliaammaksi. — Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, — näin hänet puutarhassa aamulla.
— Entä Oswald?
— Hänet tapaatte kyllä myöskin — te näytte tuntevan talonväkemme hyvästi… saanko luvan kysyä kuka olette?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. — Missään tapauksessa en halua sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.
Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin… — Kunpa en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.
Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:
— Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia?
Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard
Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata
häntä.
Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista, joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. — Kiitos, sydämellinen kiitos, sanoi hän lopuksi.
— Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard pidellen tytön kättä omassaan. — Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa, mutta huomasi ajoissa.
Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.
— Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. — Mutta sanokaa, mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.
— Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.
— Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja… rehellisesti puhuen, niin… Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.
— Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.
— Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.
— Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä. Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.
— Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?
— En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi tapasimme.
— Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista, ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen. Se johtuu…
— Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. — Niin, minä tiedän kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä siitä.
Katen silmiin nousi kyyneliä — ilonkyyneliä. — Kuinka ystävällisesti puhutte, sanoi hän. — Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani teidän kiittävän isäni menettelyä… Mutta tässä minä istun juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä että jano… Jane, Jane!
Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön tytär. — Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me — isäni ja minä, voimme tehdä puolestanne.
— Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on valta maassamme, vastasi Edvard, — jättäkäämme siis tämä asia sikseen.
— Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, — ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta… Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman käänteen?… Missä muuten asutte?
— Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on minun.
— Asutteko yksin?
— En.
— Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun, en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.
— Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni kanssa.
— Onko veljenne teitä nuorempi?
— On.
— Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?
— Ovat.
— Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa?
Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?
— Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.
— Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?
— En. Minä en ole kaukaista sukua hänelle — Edvardia ei tämmöinen ristikuulustelu oikein miellyttänyt — mutta jos eversti nyt eläisi, niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta… Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne… Onko teillä sisaruksia?
— Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.
— Mitä sukua on perheenne?
Kate katsahti häneen kysyvästi. — Mitäkö sukua? Niin, äitini oli
Cooper syntyään.
— Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.
— Niin.
Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle tytölle.
Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen kerran, kun isäkin oli kotona. — Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän, — pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin sanomattoman hyvä.
— Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.
— Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän, samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän kesken.
— Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?
— Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut seurata heitä kaikessa.
— Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa metsänvartijaa kohtaan.
— Milloin tulette isääni tervehtimään?
— Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, — mutta kukaties jonakin kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä, ja te samoin.
— Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö, — mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan joudu siitä itävyyksiin, — jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä kerran ja kiitos!
Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.
KOLMASTOISTA LUKU.
Satimessa.
Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta kuullut saavansa vieraita.
— Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, — ja se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä. Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä piittaamatta.
— Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni.
Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.
— Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he saa sinua hätyyttää — sehän on selvä.
— Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.
Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.
— Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän halki, — ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen isänsä luo.
Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä keskipäivän helteessä. — Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.
Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, — mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti? Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä, ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin pois.
— Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo. Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra… Niin, silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut koiran matkaansa.
Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? — Valpas, Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi, ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä, seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.
Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi, heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi, jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei ollut tietääkseen.
— Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.
— Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.
— Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen itseäni — ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi. Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.
Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen jälkeen.
Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. — Vai siinäkö olet, arveli Edvard. — Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan… Hän katseli ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.
Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.
Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään; hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen — ja pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan, ja hänen pyssynsä laukesi samassa. — Kas niin, se tekee sinulle hyvää! sanoi Edvard. — Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.
Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista. Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan, hypähti pystyyn huudahtaen: — Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo ottaa pyssyn ja ampua hänet.
— Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.
— Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.
Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.
Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. — Jääköön sinne, se lurjus! sanoi hän. — Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle, kumartui Oswald ja huusi:
— Kuka on siellä alhaalla?
— Minä Tom!
— Oletko vahingoittunut?
— Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.
Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös; he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?
— Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. — Ei käy laatuun, että nämä molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa olemme minä ja Kimo taas kotona.
Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei Edvard pitänyt.
— Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta, kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. — Saammepa nähdä, miten hän esittää asian.
— Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin nähdessään Pablon. — Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta, jatkoi hän matalalla äänellä, — mustalaiset ovat omituista väkeä, älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin, kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin surua — aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.
— Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.
— Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.
— Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa vain Editiä kanojen hoidossa… niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden jäniksen.
— Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi häneltä vaatia… Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan… pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan tien.
— Sen teen! lupasi Edvard. — Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?
— Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. — Ei käy päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt, Edvard. Alfredia hän ei tunne.
Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti, kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.
Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas lähti matkalle.
— Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. — Mutta vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.
Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon suitsiin.
— Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, — minä, näetkös, olen hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä ruokatavaramme alkavat olla vähissä.
Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Uusi kuningas.
— No, Alfred, mitä sinä nyt oikeastaan aiot toimittaa? kysyi Edvard, kun he olivat saapuneet puiden kaatopaikalle.
— Niin, näetkös, minä olen merkinnyt noin kolme tynnyrinalaa maata, joka on yhdessä rivissä puutarhan kanssa ja aivan puhdas puista. Tämän paikan ympärille aion rakentaa paaluaidan niistä puista, joita nyt alamme kaataa, sittemmin luon maapenkereen paalutuksen sisäpuolelle ja istutan siihen pensasaidan. Tiedän missä kasvaa orapihlajia tuhansittain, ja ne aion kaivaa maasta aikaisin ensi keväänä ja istuttaa, kun olen saanut multapenkereen valmiiksi. Kun aidattu ala sitten päälle päätteeksi vielä vahvasti lannoitetaan, tulee siitä mainio laidunmaa lehmille, vasikoille ja vanhalle Kimolle.
— Niin, niin, sinä saatat kyllä olla oikeassa, tuuma on kerrassaan mainio. Mutta kas, tuossa tulee Pablo.
— Ei hän ainakaan tule työtä tekemään, tuumasi Alfred. — Mutta häntä huvittaa ehkä nähdä puuhaamme. Muutoin luulen, että saan hänet narratuksi työhönkin. Arvaapas kuinka… Minä, näetkös, aion puhua hänelle niinkuin pitäisin häntä kerrassaan kelpaamattomana pienimpäänkin työhön. Luulenpa melkein, että se kiihottaa häntä käymään käsiksi. Ja kun hän sitten on saanut työnsä valmiiksi, aion kehua häntä vallan kauheasti ja olla kovin kummastunut.
— Tuumasi ei ole hullumpi. Kunpa hän vain ei olisi liian veltto.
— Hän ei oikeastaan ole veltto, hän on vain niin tottumaton tekemään työtä, ja sitä hänen täytyy oppia. Kas niin, toimeen! huudahti Alfred, riisui takin yltään ja tarttui kirveeseen. Edvard seurasi hänen esimerkkiään. Sitten he ryhtyivät työhön, ja vasta kaadettuaan puoli tusinaa pitkiä kapeita puita, jotka paraiten soveltuivat laudoiksi, lepäsivät he hetken aikaa.
— Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, — sinusta on kai hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.
Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.
— Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.
— Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja — sen kyllä tiedämme.
— Niin, vastasi Pablo, — ja te syödä niitä.
Edvard nauroi. — Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin teette hyötyä omalla tahollanne.
— Molemmat hyviä, sanoi Pablo. — Vahva mies kaataa puita, heikko katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.
Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut. He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.
Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen:
— Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.
— Palkinto sekin, nauroi Alfred.
Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta iltaan.
Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin, jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut. Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.
Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. — Mutta kotiin tultuasi saat jälleen lähteä liikkeelle — tai menen minä; jommankumman meistä täytyy lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita. Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.
— Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. — Minulla ei ole maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään. Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.
— Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.
— Onpa niinkin, minulla on voita.
— Entä sinulla, Edit?
— Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.
Alfred väitti kyllä täyttävänsä lupauksensa ja sanoi heti rupeavansa kaivamaan lammikkoa ankoille. Mutta palkaksi siitä täytyi Editin auttaa häntä sipulipenkereen puhdistamisessa, ja siihen Edit suostuikin.
Seuraavana aamuna Edvard lähti jo varhain matkalle pyssy olalla Pablon ja Turvan seurassa. He suuntasivat kulkunsa Oswaldin asunnolle päin ja puhelivat vilkkaasti. Pablo kertoi Edvardille entisistä vaiheistaan, ja Edvard huomasi, että pienen mustalaispojan mieli oli vielä puhdas ja turmeltumaton, vaikka hän olikin elänyt huonossa seurassa. Mutta kesken puhettaan Pablo äkkiä nosti sormen suulleen, tarttui Turvaa niskaan ja viittasi pienelle kummulle. Tarkemmin katsoessaan huomasi Edvard mitä mustalaispojan terävä silmä oli keksinyt, kummun takaa näkyi kaksi lehmänsarvea. Edvard viritti pyssynsä hanan ja hiipi lähemmäksi, kunnes hän oli niin likellä, että hyvästi saattoi tähdätä. Laukaus — ja eläin kaatui maahan, Turva päästettiin nyt irti, ja se syöksyi heti lehmän luo. Edvard ja Pablo riensivät sen perästä. Silloin he huomasivat, että ammutun lehmän vieressä seisoi vasikka, joka oli noin kahden viikon vanha. He seisoivat siinä neuvottomina tietämättä mitä tehdä. Viimein sanoi Edvard:
— Meillä ei ole nyt aikaa viipyä, Pablo, vaikka Alfred kyllä mielellään ottaisi vasikan. Toivokaamme, että se pysyy emän luona, kunnes palaamme.
He astuivat sitten edelleen ilman muita seikkailuja, ja saapuivat päivällisaikaan Oswaldin asunnolle. Hän ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa lähti noutamaan häntä metsäpäällikön talosta.
Neljännestunnin kuluttua palasivat vaimo ja Oswald.
— Tervetuloa, Edvard, sanoi metsävouti ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Olin metsäpäällikön luona ja hän kysyi taas kovasti sinusta. Minä kerroin hänelle Tomin käytöksestä sinua kohtaan, ja hän oli hirveän suuttunut tuohon lurjukseen. "Mitä sanoo Tom itse seikkailustaan?" kysyi hän minulta. "Oh", vastasin minä, "hän luulottelee, että hän muka ajoi takaa peuraa ja putosi yhtäkkiä kuoppaan, jota hän ei huomannut pimeässä".
— Viisaasti keksitty! huudahti Edvard. — Uskoiko metsäpäällikkö hänen juttuaan?
— Herra Stone ei tietysti uskonut sanaakaan koko sepityksestä, sanoi metsävouti. — Mutta tosiaan… olinpa vallan unohtaa. Metsäpäällikkö tahtoi välttämättä tietää, missä asut. Hän haluaa tavata sinua ja kysyi, enkö voisi opastaa häntä sinun luoksesi.
— Ja mitä sinä vastasit?
— Minä sanoin, että sinä asut kovin kaukana, ja että minä olen ollut niin harvoin luonanne, etten ole oikein varma tiestä. Mutta metsäpäällikön tytär tahtoisi myöskin mielellään käydä tervehtimässä sinua ja sisariasi.
— Pelkäänpä, ettemme voi heitä estää, Oswald. Metsäpäälliköllä on sananvalta tässä metsässä, ja minun täytyy mukaantua. Kunpa hän vain ei rupeaisi epäilemään asian oikeaa laitaa.
— Älkää tehkö mitään valmistuksia hänen tuloaan varten, sanoi Oswald.
— Ei suinkaan, vastasi Edvard, — on aivan yhdentekevää, vaikka hän yllättäisikin meidät kotiaskareissamme.
— Päinvastoin on se vain eduksenne, vastasi Oswald. — Sitä pikemmin häviävät hänen epäluulonsa, jos sisaresi esimerkiksi pesevät vaatteita ja sinä ja Alfred ajatte lantaa pellolle.
— Mitä uutta Lontoosta? kysyi Edvard.
— Minä en tiedä mitään, mutta Janella kai on koko pussillinen uutisia.
Syö sinä täällä päivällistä, niin minä sillä välin menen keittiöön
Janen puheille. Vähän ajan kuluttua palasi Oswald takaisin.
Jane toi sitten ruokaa sekä Edvardille että Pablolle. Heidän syödessään ehdotti Pablo, että hän vielä samana päivänä palaisi kotiin kertomaan Alfredille pikku vasikasta. Ja vahvan aterian syötyään Pablo lähtikin matkaan. Edvard käski hänen sanoa Alfredille, että hän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana ajaisi kummun luo, jossa kaadettu lehmä oli.
Vähän ajan kuluttua tuli Oswald.
— Onko poika mennyt? kysyi hän.
— On, vastasi Edvard ja kertoi samalla lehmästä ja vasikasta.
— Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi
Oswald.
— Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. — Mutta unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.
— Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua,
Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.
Edvard huokasi. — Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta?
Siinäkö kaikki?
— Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.
— Todella! Missä hän on?
— Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee
Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.
Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle; hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.
Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.
Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan nuoren kuninkaan rinnalla… ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien puoluelaisiensa väkivallanteoilta — ja sitten hän heräsi. Päivä paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan tallista ja lähti kotimatkalle.
Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli, että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon. Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi silmukan sen toiseen päähän.
— Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. — Näin Espanjassa härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin sadan kyynärän päässä heistä.
— Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.
— Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. — Sinä olet reipas poika, ja vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan Pablolle?
— Annetaan vain, sanoi Alfred. — Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.
Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.
Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun. Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan, jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.