Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki, kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.
— Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.
— Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan levähtämään. — Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. — On tietysti hyvinkin vaikea ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken, kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin ja hännät pystyssä.
— Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin, mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä umpimähkään — ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein hän oli aivan ymmällä.
Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä. Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan, ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi kotiin.
Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Rosvojen ja murhaajien parissa.
Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen — sitten oli taas aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. — Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä — tai oikeammin miehistä, sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.
— Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. — Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä hänen luotaan vasta pimeän tultua.
— Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.
— Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta — olen aivan unohtanut, mikä kilpi hänellä on.
— Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.
— Niin, jos vain… Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi kovinkaan mieluista.
Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:
— Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?
— Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli kultarahoja nahkapussista.
Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui toinen taas.
— Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu, jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan kautta.
— Onko hän yksin?
— Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme… Saatpa nähdä, että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii — siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin sinuun luottaa, Ben.
— Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?
— Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, — sillä silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin. Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.
— Matkustaako — ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen — pohjoiseen.
Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.
Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni huusi: — He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.
Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.
— Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän, joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. — Nouse, poikani, sanoi hän, — ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.
— Oi ei, huudahti poika. — Hänen verensä vuotaa kuiviin.
— Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard.
— Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.
Mutta ikävä kyllä — kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:
— Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.
Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän kuoli.
Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut. Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.
— Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä,
Ben.
Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille.
Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:
— Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan, että kuolen —. Mutta sinä tiedät tammen — salama on siihen iskenyt — mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen —. Kolme kyynärää siitä — eteläänpäin — sinne kaivoin kaikki rahani — ne ovat sinun — oi, vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti henkensä.
Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.
— Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa tässä metsässä, ajatteli Edvard. — Mitähän nyt teen poikarukan suhteen?
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle, sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat tästä maailmasta eronneet.
Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa. Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki, kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä, missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään — ja kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa, uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.
Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä kimaltelivat ilonkyyneleet. — Jumalan kiitos, me löysimme sinut kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt — tässä sinä olet.
Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.
— Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.
— Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.
Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle. Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.
— Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. — Mitä hänen suhteensa teemme?
— Missä hän on?
— Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin luo?
— En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini. Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.
— Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo, ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä, valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin pian kuin mahdollista.
Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni herättämään poikaa.
Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja oli aivan epätoivoissaan. — Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän nyyhkyttäen.
— Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, — minä lupasin isällesi hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta, ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein hyvänä.
— Onko teillä sisaria?
— On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. — Sanopas, kauanko olet asunut täällä?
— Vähän yli vuoden.
— Kenen on tämä talo?
— Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet kuolemaan.
— Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?
— Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.
— Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin hänen? kysyi Edvard edelleen.
— Kyllä, kaikki tyynni.
— Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?
— Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.
— Älä itke, poikani, sanoi Edvard. — He eivät enää voi vahingoittaa isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä tänä iltana. Tänne et voi jäädä.
— Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte, mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.
— Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani. Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.
— Inhoittavat rahat! huudahti poika, — niin, hänellä oli paljon rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.
— Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. — Kun surusi on lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.
Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä ruumista.
— Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra, vastasi poika, — onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani. Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan, jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Metsäpäällikkö tutkii.
Sillä aikaa kuin poika kokosi ja sulloi tavaroitaan yhteen makuuhuoneessa, otti Edvard sängynpeitteen mukanaan toiseen huoneeseen, nosti ruumiin nurkkaan ja peitti sen vaipalla. Sitten hän alkoi tarkasti tutkia kaikkia kaappeja ja komeroita. Hän löysi paljon sellaista, jota hänen täytyi viedä kotiinsa, niinkuin kirjoja, liinavaatteita, kaikenlaisia aseita ja muuta sellaista, kaksi kiiltävää haarniskaa, pyssyjä, pistooleja, ruutia ja kuulia. Eräässä kaapissa oli rautainen lipas, joka oli lukittu. Missä oli sen avain? Kenties vainajan hallussa. Aivan oikein. Edvard haki hänen taskuistaan ja löysi avainkimpun. Yksi avaimista kävi lukkoon, mutta Edvard ei avannut lipasta. Hän arvasi sen sisältävän onnettoman miehen rahat, jotka olivat olleet syynä hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Sitäpaitsi oli huoneessa monta kallisarvoista kapinetta, kynttilänjalat olivat puhdasta hopeata, muutamia hopeapikarejakin oli. Edvard kokosi kaikki arvoesineet ja sulloi ne kahteen suureen vasuun, joita luultavasti oli käytetty halkoja varten.
Viereisessä huoneessa hän tapasi vielä muutamia lippaita ja arkkuja, jotka kaikki olivat lukitut. Hän päätti ottaa nekin mukaan, koska ne luultavasti sisälsivät arvokkaita esineitä. Tällä tavoin kerääntyi tavaroita enemmän kuin sopi kärryihin; täytyi näet kuljettaa vuode ja vuodevaatteetkin metsänvartijantalolle, kun ei pojalla muussa tapauksessa olisi ollut mitään makuusijaa.
Päivä oli jo korkealla, eikä Pabloa kuulunut. Koska oli jo päivällisaika, otti Edvard kaapista hiukan ruokavaroja, ja kutsui pojan syömään. Suurella vaivalla hän sai hänet maistamaan leivänpalasen ja juomaan lasillisen viiniä, joka tuntui häntä virkistävän. Edvard pakotti häntä syömään enemmän, ja syödessä pojan ruokahalu kasvoi. Samassa saapui jo Pablo.
— Nyt on hevonen täällä, sanoi hän.
— Hyvä, vastasi Edvard, — viekäämme siis kaikki tavarat kärryihin.
Tule sinä, Pablo, auttamaan.
Ensi työkseen he kuitenkin kantoivat oven vieressä makaavan rosvon ruumiin viidakkoon peittäen sen sanajaloilla. Sitten he alkoivat kantaa tavaroita kärryihin ja pian niitä kertyikin oikein suuri kuorma. Päällimmäiseksi levitettiin pari lakanaa, Pablo sitoi sitten vielä kuorman lujasti kiinni kärryihin köydellä. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:
— Kas niin, nyt ei muuta kuin matkaan.
— Minä olen valmis, vastasi isätön poika, — mutta, lisäsi hän kyynelsilmin, — sallikaa minun vain heittää hyvästi isälleni.
Ääneti vei Edvard hänet huoneeseen missä kuollut makasi, ja veti peitteen vainajan kasvoilta. Poika laskeutui polvilleen ja suuteli isänsä verettömiä huulia, sitten hän nousi seisomaan, lankesi Edvardin kaulaan ja purskahti itkuun. Nuorukainen ei koettanut estää hänen kyynelvirtaansa, hän talutti vain hiljakseen hänet ulos huoneesta, ja kun he olivat tulleet pihalle, sanoi hän:
— Nyt meidän täytyy lähteä. Muutoin tulemme liian myöhään kotiin. Ja pienet sisarraukkani ikävöivät kovin minua, he eivät ole nukkuneet lainkaan, kun en tullut kotiin viime yönä.
Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: — Niin, lähtekäämme täältä.
Kovin hankalaa oli kulku kapealla metsäpolulla; kauan saivat Edvard, Pablo ja Kimo yhdistetyin voimin työskennellä, ennenkuin kärryt pääsivät paremmalle tielle. Mutta sitten päästiinkin nopeasti eteenpäin, ja kahden tunnin kuluttua näkyi jo koti. Samassa tulikin Edit juoksujalkaa heitä vastaan ja heittäytyi Edvardin syliin.
— Sinä paha Edvard, kuinka meitä peloitit, sanoi hän suudeltuaan veljeään monta kertaa.
— Katso, Edit, minä olen tuonut sinulle uuden leikkitoverin. Ojenna hänelle kätesi ja toivota hänet tervetulleeksi.
Edit ojensi kätensä pojalle ja katseli häntä suurin silmin.
— Hän on kaunis poika, Edvard, paljon kauniimpi kuin Pablo.
— Ei, neiti Edit, sanoi Pablo, — Pablo olla enemmän mies kuin hän.
— Missä on Alice? kysyi Edvard.
— Hän on illallispuuhissa. Mutta minä juoksin edeltäkäsin sinua vastaan, sillä tahdoin saada ensimmäisen suutelon.
— Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. — Olen pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput. Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä yönä täytyy nukkua minun kanssani.
— Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet tulipunaisiksi. — Kuinka vanha olet?
— Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.
— Entä mikä on nimesi?
— Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.
Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen, missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:
— Edvard, hän on tyttö.
— Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.
— Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.
— Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?
— Hänen isänsä tahtoi niin. Hänen täytyi usein lähettää tyttö erään ystävän luo, ja hänen mielestään tyttö oli turvatumpi pojan puvussa. Hän on luvannut kertoa minulle kaikki elämänvaiheensa tänä iltana.
— Siinä tapauksessa saatte valmistaa hänelle vuoteen teidän huoneeseenne. Ota Pablon sänky, hän voi nukkua minun kanssani.
— Kylläpä Alfredin silmät suurenevat, kun hän tulee kotiin, sanoi
Alice nauraen.
— No, Pablo, nyt kun tiedät hänen olevan tytön, myönnät kai, että hän on sinua kauniimpi? sanoi Edvard.
— Niin, hyvin kaunis tyttö, mutta liian paljon tyttö ollakseen kaunis poika.
Vihdoin viimein oli kaikki tavarat kannettu sisään, ja Kimo sai kelpo illallisen, jonka se hyvin oli ansainnut. Edvard ja Pablo olivat niinikään kauhean nälissään, ja pian istuivat kaikki illallispöydässä.
— Kas niin, sanoi Edvard vieraalle tytölle, — me saimmekin uuden sisaren uuden veljen asemesta. Ehkä nyt saan tietää nimesi?
— Minun nimeni on Klara.
— Miksi et heti sanonut minulle, että olet tyttö?
— Minä häpesin, kun olin pojan vaatteissa, ja sitäpaitsi olin niin onneton rakkaan isäni puolesta, että tuskin muistinkaan, mikä olin. Ja tätä sanoessaan tyttöparka taas purskahti kyyneliin.
Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.
Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa, pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja metsäpäällikköä.
Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.
Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista, että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi. Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan, johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.
— Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.
— Tämän talon isäntä.
Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista makasi.
— Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.
— Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä. — Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui tuolille pöydän ääreen.
— Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.
— Minä en nähnyt tätä henkilöä enkä rosvoa, mutta kuulin yhtaikaa kaksi laukausta ja arvaan, että he kaatuivat toinen toisensa kädestä.
Metsäpäällikkö kutsui kirjurinsa luokseen, käski hänen asettaa kirjoitusvehkeensä järjestykseen ja kääntyi sitten Edvardin puoleen sanoen:
— Edvard Armitage, me aiomme nyt merkitä pöytäkirjaan kertomuksenne näistä surullisista tapahtumista.
— Minä kuljin metsässä, alkoi Edvard, — ja eksyin.
— Te olitte metsässä öiseen aikaan?
— Niin.
— Pyssyinenne?
— Minulla on aina pyssy matkassani, vastasi Edvard.
— Metsästääksenne?
— Ei, minä en ikimaailmassa ole ollut metsällä pimeässä.
— Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain huviksenne?
— Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.
— Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?
— Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone, olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy hajamielisyyteeni.
— Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi, osasiko Edvard kirjoittaa.
— Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä paperiin.
Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: — Suokaa anteeksi, että kysyin teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa eivätkä lukea, enkä minä tiennyt…
— Olette oikeassa, sanoi Edvard. — Minun ei olisi pitänyt ihmetellä teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?
Metsäpäällikkö sanoi: — Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on joutunut?
— Hän on minun luonani, kotonani.
— Teidän luonanne? Miksi niin?
— Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä aion pitää sanani.
Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: — Te olette muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin vienyt papereita ja muuta sellaista?
— Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen isälleen, että…
— Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.
— Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.
Metsäpäällikkö ei vastannut.
— Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. — Ainakin tiesitte hänen asuvan tässä talossa.
— Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. — Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne. Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa; ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.
Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. — Ja niin hankitaan mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.
— Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage, jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.
— Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti takaisin, sanoi Edvard.
Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan syrjään ja kuiskasi hänelle: — Lähde täältä kenenkään huomaamatta, riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä kukaan löydä.
Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli sanomattoman surullinen ilme.
— Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän viereen. — Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen. Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii…
— Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi enkä tahdo olla erilainen.
— Sitä teidän ei tarvitsekaan, eikä kukaan sitä teiltä vaadi. Mutta teidän täytyy myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että te vain pahennatte kuninkaan asiaa huutaessanne julki mielipiteitänne liian avomielisesti. Ajatelkaapa, jos kaikki puoluelaisenne tekisivät samoin, mikä olisi siitä seurauksena? Vankilat täyttyisivät ja kuninkaanne menettäisi parhaat miehensä. Aika neuvon tuo, on hyvä sananparsi, uskokaa minua. Me olemme erimieliset monessa suhteessa, Edvard Armitage, mutta ymmärrättehän, etten minä koskaan kuitenkaan voi käyttää valtaani teidän vahingoksenne — teidän, jota minun on niin paljosta kiittäminen. Miksi tahdotte siis liian rohkealla ja häikäilemättömällä puheellanne pakottaa minua kohtelemaan teitä tylysti toisten läsnäollessa. Olenhan kuitenkin teihin syvästi kiintynyt.
— Minä kiitän teitä hyvästä neuvostanne ja lämpimistä sanoistanne, joihin panen suurta arvoa, sanoi Edvard.
Herra Stone kertoi nyt, että vainaja ja hän olivat olleet vanhoja tuttavia, ja että hän aivan hyvin oli tietänyt hänen piileskelevän Uudessametsässä. Hänen nimensä oli majuri Ratcliff, ja hän ja metsäpäällikkö olivat olleet nuoruudenystäviä ja aina erottamattomia. Herra Stone oli tiennyt, että hän asui näillä seuduin jo ennenkuin hän tuli metsäpäälliköksi Uuteenmetsään, ja oli kauan pelännyt hänen puolestaan.
Kaiken tämän kertoi metsäpäällikkö Edvardille ja kummastuneena tämä virkkoi:
— Suokaa anteeksi, herra Stone, mutta mitä enemmän opin teitä tuntemaan, sitä enemmän täytyy minun teitä kunnioittaa ja samalla ihmetellä, että olette voinut liittyä Cromwellin puolueeseen.
— Minä liityin Kaarle-kuninkaan vastustajiin, vastasi metsäpäällikkö, — senvuoksi, että kuningas tahtoi riistää kansalta vapauden. Mutta en voinut uneksiakaan, että asiat saisivat näin surullisen päätöksen. Vapauttaan ja oikeuttaan täytyy jokaisen puolustaa, mutta en koskaan olisi hyväksynyt rosvoamista enkä kuninkaan murhaa — en milloinkaan. Senvuoksi olenkin nyt joutunut Cromwellin epäsuosioon — Cromwellin, tuon miehen, joka mestautti kuninkaan ja joka luullakseni itse tavoittelee kruunua. Minä ja monet muut kanssani olemme kadottaneet luottamuksemme häneen… niin, Edvard Armitage, nyt tunnette asemani, olen avannut sydämeni teille salaamatta oikeata ajatustani. Mutta minä tiedän myöskin, että te ansaitsette luottamukseni, ettekä sitä väärinkäytä.
— Kiitos luottamuksestanne, herra Stone, huudahti Edvard. — Minä lupaan aina vastedes elämäni taipaleella muistaa sanojanne.
— Oikein, nuori mies! Seuratkaa vain minun neuvoani, älkää olko niin kiivas, se ei ole hyödyksi asiallenne, ja itse joudutte vain suotta vaaroihin. Mutta asiasta toiseen. Tehän sanoitte, että majuri Ratcliffilla oli lapsi, mutta te puhuitte pojasta. Hänellä ei koskaan ole ollut poikaa, ainoastaan yksi tytär.
— Niin, herra Stone, minä sanoin kuulustelussa tavanneeni pojan tässä talossa. Niin luulin itsekin ensin. Majurin tytär oli pojanvaatteissa, ja vasta sisarilleni hän ilmaisi olevansa tyttö.
— Olin siis oikeassa. Mutta Edvard Armitage, tämän nuoren tytön tahdon minä ottaa kotiini. Aion kasvattaa häntä kuin omaa tytärtäni ja luulen voivani olla hänelle hellä isä. Teidän lupauksenne hänen isälleen ansaitsee kunnioitusta, mutta luulen teidän myöntävän, että minä kykenen suomaan hänelle sopivamman kodin kuin te.
Edvard jätti tietysti mielellään Klara Ratcliffin niin kunnollisen miehen huostaan eikä osannut kyllin lämpimästi kiittää metsäpäällikköä siitä, että hän niin ystävällisesti vapautti hänet suuresta edesvastuusta.
— Vielä muuan seikka. Kuten jo ennen olen maininnut teille, Edvard Armitage, olen minä urkkijain ympäröimänä, ja senvuoksi täytyy minun olla hyvin varovainen. Sanoittehan, ettette äsken huomannut mitään papereita.
— Niinpä kyllä, mutta minä epäilen, että niitä mahdollisesti on. Sentähden lähetin veljeni, Alfredin kotiin edeltäkäsin ja käskin hänen kätkeä kaikki paperit, mitä hän löytäisi.
Metsäpäällikkö hymyili.
— Siinä tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin lähteä teidän kotiinne. Me emme löydä mitään ja minä olen täyttänyt velvollisuuteni. En tiennyt, että veljenne oli täällä. Arvattavasti hän on sama nuorukainen, joka tullessamme kulki Oswaldin seurassa.
— Niin on.
— Hän näyttää myöskin siltä, kuin olisi hän kasvatettu Arnwoodissa?
— Niin, eversti Beverley on kasvattanut meidät molemmat.
— Vielä sana. Muistakaa, että jos minä muitten läsnäollessa olen tyly ja ankara teitä kohtaan, on se vain teeskentelyä, ymmärrättehän mistä syystä?
Metsäpäällikkö meni sitten ulos ja sanoi seuralaisilleen: — Nuoren Armitagen puheesta päättäen on hän vienyt kotiinsa koko joukon lippaita ja laukkuja. Meidän täytyy siis rientää sinne tutkimaan niiden sisältöä. On päivällisaika. Voitteko tarjota meille jotain syötävää kotonanne, nuori mies?
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Herra Stone ja Klara.
Pari tuntia päivällisen jälkeen saapui metsäpäällikkö seurueineen vanhalle metsänvartijantalolle. Alfred tuli heti ulos tulijoita vastaanottamaan ja kuiskasi Edvardille paperien olevan tallessa. Metsäpäällikkö astui hevosen selästä ja astui Edvardin ja kirjurinsa saattamana sisään matalaan arkihuoneeseen, missä hän tapasi Pablon, Alicen ja Editin. Pikku tytöt olivat kovin hämillään saadessaan niin hienoja vieraita — he kun tuskin koskaan näkivät ihmisiä.
— Tässä ovat sisareni, herra Stone, sanoi Edvard. — Alice, missä on
Klara?
— Hän pelästyi vieraita ja pakeni meidän huoneeseemme.
— Toivottavasti ei minun läsnäoloni teitä peloita, sanoi herra Stone katsellen tutkivasti molempia tyttöjä. — Teidän ei tarvitse minua arastella. Edvard Armitage, tuokaa nyt esille kaikki arkut ja laatikot, jotka olette tänne kuljettanut.
Se oli pian tehty. Alfred ja Pablo kantoivat kaikki arkut ulos, ja metsäpäällikkö ja kirjuri penkoivat ja hakivat, mutta papereita ei löytynyt. Lopuksi tutki kaksi aseistettua miestä talon juurta jaksain löytämättä muuta kuin aseet ja haarniskan, jotka Edvard sanoi tuoneensa kotiin, koska ne olivat arvokkaita ja vainajan tyttären omaisuutta.
— Ei maksa vaivaa enää etsiä papereita, sanoi herra Stone. — Minun täytyy kuitenkin ennen lähtöäni tehdä muutamia kysymyksiä vainajan tyttärelle. Mutta koska hän kuuluu olevan peloissaan, lienee parasta, että te muut menette ulos siksi aikaa. Hän ei luultavasti uskalla puhua, kun meitä on niin monta.
Kirjuri ja hänen apulaisensa poistuivat huoneesta, ja Edvard toi Klaran tyttöjen makuuhuoneesta. Hän ujosteli vierasta miestä ja painautui itkien Alicea vasten. Mutta metsäpäällikkö tervehti häntä ystävällisesti ja sanoi:
— Tulepas luokseni, Klara. Sinä et ehkä tiedä, että olen vilpitön ystäväsi, ja nyt kun isäsi on kuollut, toivon, että tulet asumaan minun ja tyttäreni luo. Tahdotko seurata minua ja tulla lapsekseni?
— Minä en tahdo lähteä Alicen ja Editin luota. He ovat niin ystävällisiä minulle, vastasi Klara itkien.
— Niin, sen kyllä arvaan, mutta pikku Kateni ja minä olemme myöskin sinulle ystävällisiä, sanoi metsäpäällikkö, — ja jos isäsi saisi määrätä, neuvoisi hän varmaankin sinua seuraamaan minua. Etkö muista minua enää, Klara? Olethan sinä usein pikkutyttönä istunut minun polvellani. Vieläkö muistat suurta pähkinäpuuta, joka levitti oksiaan arkihuoneen ikkunan ulkopuolella?
— Muistan, vastasi Klara ja katseli kummastuneena vierasta kirkkailla silmillään.
— Entä muistatko Jasonia, suurta pihakoiraa, jonka selässä usein ratsastit?
— Kyllä, mutta se kuoli jo monta, monta vuotta sitten.
— Niin se kuoli, kun sinä olit kuuden vuoden vanha. Ja muistatko vielä, minne vanha puutarhuri sen hautasi?
— Mulperipuun juurelle, vastasi Klara.
— Aivan oikein, ja minä olin mukana, kun Jason rukka haudattiin. Ehkä tunnet minut paremmin, jos otan hatun päästäni, sillä minä olin silloin toisella tapaa pukeutunut kuin nyt. Katsohan nyt oikein tarkkaan, etkö minua tunne?
Klara, joka ei enää pelännyt, katseli hetken aikaa miettiväisenä metsäpäällikköä. Sitten hän äkkiä huudahti: — Te kutsuitte minun isääni Filipiksi ja hän sanoi teitä Kaarleksi.
— Oikein, tyttöseni, sanoi metsäpäällikkö painaen Klaran syliinsä. —
Sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä. Tahdotko nyt tulla luokseni.
Minullakin on tytär, joka on sinua vähän vanhempi. Hän tulee kovin
iloiseksi saadessaan sinusta pienen, herttaisen sisaren.
— Saanko joskus tulla tervehtimään Alicea ja Editiä?
— Saat kyllä, ja Kate tulee mukaasi… Eikö totta, Edvard? Saahan tyttäreni tulla tervehtimään sisarianne? Minä en nyt tänään vielä vie sinua kotiini, lapseni. Vasta muutaman päivän kuluttua tulen sinua noutamaan. Hyvästi, Klara pieni, hyvästi, pikku tytöt. Hyvästi, Alfred Armitage. — Kuka on tuo nuori poika?
— Muuan mustalaispoika, joka sattumalta on jäänyt seurueestaan ja joutunut meidän huostaamme, vastasi Edvard.
— Vai niin! Hyvästi nyt, Edvard Armitage, sanoi metsäpäällikkö ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Hyvästi ja näkemiin.
Sitten herra Stone lähti ulos seuralaistensa luo Edvardin saattamana; ja kun hän nousi ratsunsa selkään, sanoi hän kylmästi Edvardille: — Tietäkää, Armitage, minä tulen pitämään teitä tarkoin silmällä.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti matkoihinsa.
— Mistähän syystä hän puhutteli sinua noin ynseästi, Edvard? kysyi
Alfred, kun veljekset taas olivat kahden kesken.
— Siksi, että hän tarkoittaa hyvää, mutta ei tahdo, että muut saavat siitä tietää, vastasi Edvard. — Mutta tule sisään, Alfred, minulla on sinulle yhtä ja toista kerrottavaa, joka varmaankin panee sinut ymmälle.
— Minä olen jo ymmällä, vastasi Alfred. — Kuinka saattoi metsäpäällikkö niin tarkoin tuntea Klaran isän?
— Minä selitän sinulle kaikki ennen maata panoamme, mutta mennään nyt sisälle.
Veljekset juttelivat sinä iltana kauan aikaa. Edvard kertoi Alfredille kaikki, mitä herra Stone ja hän olivat keskustelleet. Hän kertoi myöskin, että Kaarle-kuningas oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi.
— Olen iloinen, Edvard, että sinä ja metsäpäällikkö olette niin hyvissä väleissä, sanoi Alfred. — Melkeinpä toivoisin, että suostuisit, jos hän tarjoaa sinulle jonkun edullisen toimen.
— Minäkö palvelisin kuninkaani vihollisia, Alfred! Ja sitäpaitsi en voi jättää sisariamme, vastasi Edvard.
— Siinä suhteessa voit olla huoleti, vakuutti Alfred. — Pablo ja minä pidämme kyllä huolta tytöistä — ja maanviljelyksestä samoin. Ja tiedätkös mitä, Edvard — jos nyt kuningas jonakuna päivänä tulisi maahan joukkoineen, niin et kai sinä silloin epäilisi meitä jättää, vai kuinka? Miksi et siis saata tehdä sitä heti? Sinun suuret luonnonlahjasi eivät pääse kehittymään täällä erämaassa, ja mielesi palaa maailmalle. Jos sinä lähdet täältä, hyödytät ehkä meitä ja Kaarle-kuninkaan asiaa enemmän kuin vain kaatamalla hänen metsänriistaansa… Tämä on minun mielipiteeni.
— Kenties olet oikeassa, sanoi Edvard hymyillen, — mutta minä en voi luvata muuta kuin että todella suostun, jos minulle tarjotaan sellainen toimi, jossa rehellisellä tavalla voin edistää oikeata asiaa.
— Enempää en pyydäkään, Edvard, ja nyt lienee paras lähteä levolle.
Seuraavana aamuna kaivettiin rauta-arkku ja lipas, jonne Alfred oli kätkenyt kaikki paperit, taas esille. Edvard avasi arkun ja siinä oli melkoinen määrä kultaa ja suuri joukko kalleuksia ja koruja, joiden arvoa Edvard ei tuntenut. Papereita hän ei avannut, vaan päätti jättää ne metsäpäällikölle, johon hän tiesi voivansa luottaa. — Kaikki nämä korut ovat sangen kallisarvoisia, arvaan minä, Alfred, sanoi Edvard, — ja se ilahduttaa minua Klaran tähden. Hän on herttainen lapsi ja me tulemme paljon kaipaamaan häntä.
— Niin, en todellakaan ole koskaan nähnyt herttaisempaa tyttöä. Kuinka kauniit silmät hänellä on! Oletko kuullut, että hän kerran kulkiessaan Lymingtoniin oli vähällä joutua mustalaisjoukon käsiin?
— En, siitä en ole kuullut. Ihmettelen vain, että hänen isänsä salli hänen käydä niin kauas yksin.
— Hänen isänsä ei voinut muuta, hätä ei tiedä lakia.
— Mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistan nyt, että samana päivänä, jolloin eksyin ja tapasin molemmat rosvot, näin koko suuren parven villihevosia. Ajattelin silloin itsekseni: eiköhän Alfred keksi jotain keinoa saadakseen jonkun noista, Kimo käy jo vanhaksi ja me tarvitsemme uuden hevosen.
— Me tarvitsemme kaksikin, Edvard, ja minä hankin kyllä ruokaa niille, kun vain ensin saan ne kiinni.
— Niin, siinäpä pulma onkin, sanoi Edvard, — ja pelkäänpä, että se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne ovat arkoja kuin kauriit ja nopeita kuin tuuli.
— Sen kyllä tiedän, mutta saammehan nähdä. Nykyään minulla kuitenkin on niin monta rautaa tulessa, että asia saa toistaiseksi levätä.
Kolmen päivän kuluttua tuli Oswald metsänvartijantalolle herra Stonen lähettinä ilmoittamaan, että hän seuraavana päivänä aikoi tulla noutamaan pikku Klaraa.
— Herra Stone tuo pienen hevosen mukanaan. Hän arveli, että pikku neiti ehkä tahtoi ratsastaa.
— Osaatko ratsastaa, Klara? kysyi Edvard.
— Kyllä — ellei hevonen ole liian raju.
— Ei, se on vanha, siivo hevonen ja ellei neiti halua ratsastaa, saa hän ajaa kärryissä, jotka tulevat tavaroita varten. Herra Stone ja minä olemme puhuneet näinä päivinä paljon sinusta, jatkoi metsävouti Edvardille. — Ja hän näkyy olevan hyvin mieltynyt sinuun. Hän sanoi tällaisina aikoina tarvittavan sinunlaisiasi miehiä, ja koettaa keksiä jotain soveliasta tointa sinulle.
— Olen kiitollinen hänen hyvästä ajatuksestaan, vastasi Edvard, — mutta minä en usko, että hänellä on mitään paikkaa, jonka minä voin vastaanottaa.
— Niinpä minäkin arvelin, vaikka en mitään sanonut. Hän kyseli minulta myöskin kaikenlaista vanhasta Jaakko Armitagesta ja ahdisti minua kovasti. Viimein hän kysyi, olivatko sisaresikin saaneet kasvatuksensa Arnwoodissa. Minä vastasin, etten luullut sitä, he olivat vain usein käyneet leikkimässä everstin lasten kanssa. Koko ajan hän katseli minua tutkivasti ikäänkuin lukeakseen ajatukseni, arvaan hänen epäilevän, ettette olekaan vanhan Jaakon lapsenlapsia. En kuitenkaan usko hänen aavistavan oikeata syntyperäänne, ainakaan hän ei saa sitä minulta tietää.
— Minä luotan sinuun, Oswald, sillä vaikka pidänkin metsäpäällikköä suuressa arvossa, en kuitenkaan tahtoisi hänelle vielä uskoa salaisuuttani. Mutta mitä ihmiset siitä sanovat, että hän on ottanut pikku Klaran luokseen?
— Eipä juuri mitään. He luulevat sen tapahtuneen parlamentin käskystä.
Ja siihen heillä ei ole mitään sanomista.
Seuraavana päivänä saapui metsäpäällikkö, kuten Oswald oli ilmoittanut. Kate ratsasti hänen rinnallaan ja heidän jäljessään tallirenki, joka toi hevosen Klaralle ja kärryt tavaroita varten. Edvard riensi ulos ja auttoi Katen maahan hevosen selästä. Kate ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Edvard puristi sitä kunnioittavasti; hän oli iloinen ja mielissään siitä, että tyttö kohteli häntä kuin vertaistaan.
— Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa, Kate-neiti, sanoi hän kumartaen.
— Älkää sanoko niin, minähän saan kiittää teitä elämästäni. Ja tänään aion vielä pyytää teiltä jotain, Edvard Armitage. Suostuttehan?
— Mielelläni, jos se vain on vallassani, vastasi Edvard.
— Luvatkaa minulle, jatkoi Kate matalalla äänellä, — ettette harkitsematta hylkää tarjousta, jonka isäni aikoo teille tehdä. Ja rientäkäämme nyt tervehtimään sisarianne. Isäni on kertonut heistä niin paljon, ja minä haluan heihin tutustua.
Edvard vei hänet sisään ja esitti sisarensa ja Klaran Katelle. Sitten hän meni tervehtimään metsäpäällikköä, joka seisoi keskustelemassa Alfredin kanssa. Edvard ilmoitti nyt herra Stonelle, että Ratcliff-vainajan tavaroiden joukossa oli myöskin rauta-arkku, joka sisälsi suuren summan rahaa sekä paljon kallisarvoisia koristeita.
— Pelkäänpä, ettei kaikki sovi yhdellä kertaa kärryihin.
— Minä en aio ottaa mukaani mitään raskaampia esineitä, kuten makuuvaatteita ja aseita. Otan vain Klaran omat tavarat sekä paperit, rahat ja kalleudet. Muu jääköön tänne toistaiseksi. Missä Oswald Patridge on?
— Tallissa, herra metsäpäällikkö, vastasi Alfred.
— Kenties on parasta, että te teette kuorman sillä aikaa kun miehet ovat tallissa. Oswald saa sitten pitää tavaroista huolta ja viedä ne kotiin minun luokseni.
— Tässä ovat avaimet, herra metsäpäällikkö, sanoi Edvard.
— Kiitos. Ja nyt tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa kahden kesken, Edvard Armitage, jatkoi herra Stone kääntyen Edvardin puoleen. — Te tiedätte, kuinka kiitollinen teille olen, ja kuinka mielelläni tahtoisin osoittaa teille kiitollisuuttani teossa. Sen vuoksi on minulla nyt teille ehdotus, ja pyydän teitä tarkoin punnitsemaan, ennenkuin annatte vastauksen. Minä tarvitsen kirjuria ja toivoisin, että te rupeaisitte tähän toimeen. Te tulette asumaan ja elämään minun kodissani, ja mitä palkkaan tulee, luulen sen teitä tyydyttävän. Ja minä maksan sen, Cromwellillä ja parlamentilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä; minä yksin olen teidän isäntänne. Te jäätte perheenne läheisyyteen ja voitte näin ollen paremmin auttaa ja suojella heitä. Mutta te ette aina tule olemaan kotona; minulla on suuri kirjeenvaihto ja te saatte olla lähettinä, kun jokin tärkeämpi asia on kysymyksessä. Siihen tarvitsen luotettavaa henkilöä. Ajatelkaa nyt ehdotustani. Neuvotelkaa veljenne kanssa ja ilmoittakaa sitten minulle, tahdotteko astua palvelukseeni vai ei.
Edvard kumarsi ja metsäpäällikkö meni sisään. Edvard auttoi sitten veljeään ja Pabloa kantamaan kärryihin raskaita arkkuja ja laatikoita, jotka sisälsivät Klara Ratcliffin omaisuuden. Pian oli kuorma valmis, ja Pablo pantiin sitä vartioimaan, kunnes Oswald tuli tallista. Molemmat veljet sitävastoin menivät sisään, jossa mieliala oli varsin hilpeä. Kate Stone oli pian tutustunut pikkutyttöihin, he istuivat pöydän ääressä metsäpäällikön seurassa, nauroivat ja juttelivat. Alice ja Edit olivat panneet pöytään mitä parasta talossa oli: maitoa, häränlihaa, kinkkua, voita, leipää ja hedelmiä. Kaikki söivät hyvällä halulla ja juttelivat ahkerasti.
— Minä tässä kiitän sisartenne taloudenpitoa, sanoi metsäpäällikkö
Edvardille. — Talonne näkyy olevan tuottava.
— Alice tiesi odottaa neiti Stonea, ja sen vuoksi hän on hankkinut tavallista parempaa, vastasi Edvard. — Emme näin suurellisesti elä arkioloissa.
— Niin, vastasi herra Stone leikillisesti. — Arkioloissa kai syötte toista ruokaa. Uskallanpa lyödä veikkaa siitä, että teillä ruokahuoneessanne on sellaistakin, jota ette uskalla näyttää Uudenmetsän päällikölle.
— Tällä kertaa ainakin erehdytte, herra Stone, vastasi Alfred.
— Uskon sanaanne, lausui metsäpäällikkö. — Mutta nyt, Kate rakas, täytyy meidän lähteä. Meillä on pitkä matka kotiin, ja Klara ei ole tottunut ratsastamaan. Jääkää hyvästi, rakkaat ystävät, ja kiitos vieraanvaraisuudestanne. Oletko valmis, Klara? Entä sinä, Kate?
Kaikki lähtivät pihalle. Metsäpäällikkö nosti Klaran hevosen selkään, ja Edvard auttoi Katea satulaan. Vielä kerran pyysi neiti Stone nuorukaista suostumaan hänen isänsä ehdotukseen. Metsäpäällikkö lausui ystävälliset jäähyväiset kaikille, varsinkin Edvardille ja sitten ratsastajat lähtivät liikkeelle. Kauan seisoivat sisarukset pihalla katsellen poislähtevien jälkeen, ja vasta kun he olivat kadonneet näkyvistä kutsui Edvard Alfredin syrjään kertoakseen hänelle metsäpäällikön tarjouksen ja kysyäkseen veljen ajatusta asiassa.
— Minun mielipiteeni tiedät jo, Edvard, minä kehoitan sinua muitta mutkitta suostumaan, sanoi Alfred. — Mistä syystä jäisit tänne metsiä samoamaan, kun kerran olet tilaisuudessa maailmaa näkemään? Minä tulen kyllä toimeen, nyt kun olen saanut Pablon, joka päivä päivältä käy yhä näppärämmäksi. Sinä opit toimessasi paremmin tuntemaan maailmaa ja sen oloja, ja sitäpaitsi hankit meille kaikille ystävän ja suojelijan. Lyhyesti sanoen: tyhmästi teet, jos kieltäydyt.
— Sinä olet kyllä oikeassa, Alfred, mutta minä olen niin tottunut vapaana samoilemaan metsiä, että minulle olisi hyvin vaikea istua nenä papereissa neljän seinän sisässä. Pyssy kynään, se on huono vaihtokauppa.
— Kynä on kyllä hyvä ase sekin, väitti Alfred; — se voi saada suuria aikaan. Ja sitä paitsi sanoit itse, että sinä tulet viemään tärkeitä kirjeitä metsäpäällikön ystäville, siitä päättäen saat kyllä liikkua ulkonakin. Ja miksi et voisi Oswaldin kanssa silloin tällöin käydä metsälläkin, vaikka olet kirjuri… usko pois, sinulle tulee hyvät päivät herra Stonen luona. Älä siis epäile ja muista, ettei tällaista tilaisuutta niinkään pian taas ilmene, tuskinpa koskaan.
— Sinä olet oikeassa, Alfred, jos oloni käy liian tukalaksi, palaan takaisin teidän luoksenne.
— Kiitos, Edvard, siinä teit viisaasti. Mutta kylläpä tuo Kate Stone on herttainen tyttö. Hän lupasi pian taas tulla tervehtimään Alicea ja Editiä ja tuoda heille kukantaimia puutarhaa varten; se ilahduttaa minua, tytöt ovat jo kyllin kauan olleet seuraa vailla täällä erämaassa, ja hänen seurastaan on heille vain hyvää.
Edvard ei vastannut tähän mitään, mutta hän ajatteli ehkä sitä enemmän. Ja kun Alfred vähän ajan kuluttua läksi toimilleen, vaipui Edvard syviin ajatuksiin. Hän oli niin iloinen! Kate Stonen kuva ei lähtenyt hänen mielestään. Ja metsäpäällikköön, joka hänelle ensin oli ollut niin vastenmielinen, hän päivä päivältä yhä enemmän kiintyi. — Kuningas tahtoi olla yksinvaltias ja riistää kansalta vapauden ja oikeuden, niinhän metsäpäällikkö sanoi. Niin ei Arnwoodissa kuninkaasta puhuttu, mutta jos se oli totta, saattoi kyllä ymmärtää, että kansa oli noussut kapinaan. — Mutta heillä ei ollut oikeutta häntä surmata, ajatteli Edvard edelleen. Ja se on metsäpäällikönkin mielipide. Hän inhoaa kuninkaanmurhaajia yhtä paljon kuin minäkin. Oikeastaan me molemmat siis olemme yhtä mieltä…
Tässä keskeytyi Edvardin mietiskely. Pablo tuli kutsumaan häntä sisään.
Illallinen oli pöydässä.