KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Edvard suostuu.
— Edvard, toru Pabloa, sanoi Edit. — Hän on paha poika; hän on ollut häijy kissaraukalleni.
Pablo nauroi.
— Katsos, Edvard, hän nauraa. Heitä hänet salakuoppaan takaisin, siellä hän saa olla, kunnes katuu.
— Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.
— Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut. Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.
— Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.
— Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut
Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.
— Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.
— Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.
— Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä kristitty taas.
Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta; pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka Pablo oli astunut kristinopin tiellä.
Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa matkaan.
— Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan? kysyi Edvard metsävoudilta.
— Kenties hän aikoo tarjota sinulle jotain tointa?
— Aivan oikein. Hän pyytää minua kirjurikseen ja minä aion suostua.
Mikä on sinun ajatuksesi asiasta, Oswald?
— Minun mielestäni sinun tulee ottaa paikka vastaan, ainakin koetteeksi, ja voithan luopua siitä, ellei toimi sinua miellytä. Siitä olen ainakin varma, että metsäpäällikkö panee parhaansa tehdäkseen olosi niin miellyttäväksi kuin suinkin.
— Metsäpäällikön kirjurina saan tietää yhtä ja toista sellaista, josta en nyt erakkona täällä metsässä tiedä mitään. Ja luulenpa, että piankin saamme kuulla tärkeitä uutisia.
— Kuninkaasta, tarkoitat? Luulet hänen tulevan Englantiin? Niin minäkin luulen; mutta ikävä kyllä eivät hänen toiveensa näytä kovin valoisilta tätä nykyä. Kysy vain herra Stonelta, hän kyllä tietää.
Näin keskustellen he ratsastivat edelleen, ja neljän tunnin kuluttua he joutuivat perille. Oswald otti Kimon huostaansa, ja Edvard kolkutti metsäpäällikön ovelle. Jane aukaisi oven ja vei Edvardin arkihuoneeseen, missä hän tapasi metsäpäällikön.
— Hyvää päivää, herra metsäpäällikkö.
— Olen iloinen nähdessäni teidät, Edvard Armitage. Te tulette antamaan vastauksen ehdotukseeni. Mitä olette päättänyt?
— Minä pyydän kiittää teitä, herra metsäpäällikkö, ystävällisyydestänne, vastasi Edvard, — ja suostun kiitollisuudella tarjoukseenne sillä ehdolla kuitenkin, että saan palata kotiini, ellei toimi olisi minulle sopiva.
— Sitä en pelkää, vastasi herra Stone. — Te tulette kirjoittamaan minun saneluni mukaan, koska en heikoilta silmiltäni itse voi hoitaa kirjeenvaihtoani, mutta minä en saa kovin monta kirjettä, joten teille kyllä jää vapaata aikaakin… Sitäpaitsi täytyy minun silloin tällöin lähettää teidät Lontooseen asioille, mutta se ei suinkaan ole teistä vastenmielistä?
— Ei, siinä olette oikeassa.
— Hyvä. Asia on siis selvä. Te saatte oman huoneen ja syötte minun pöydässäni kuin perheeseen kuuluva. Mitä palkkaan tulee, luulen teidän siihen tyytyvän. Nyt määräämme siis vain päivän, jolloin astutte toimeenne.
— Niin… en tiedä oikein, luulenpa, että minun täytyy vaihtaa pukua, sanoi Edvard katsellen metsästyspukuaan, — nämä vaatteet tuskin sopivat kirjurille.
— Oikein, ne voitte säästää metsästysretkiä varten — sillä arvaanpa, ettette kokonaan aio jättää rakkaita metsämatkojanne. Minä annan teille rahaa, niin voitte hankkia itsellenne uudet vaatteet Lymingtonissa.
— Kiitos, herra Stone, mutta minulla on kyllä itselläni riittävästi rahoja siihen tarpeeseen, vastasi Edvard.
— Miten tahdotte, malttakaa; tänään on keskiviikko — voitteko tulla maanantaina?
— Maanantaina, kyllä, luullakseni.
— Siis päätetty. Te jäätte tietysti tänne yöksi. Kate ja Klara ovat viereisessä huoneessa. Ettekö tahdo käydä heitä katsomassa? kysyi herra Stone.
Hän avasi oven ja vei Edvardin sisään sanoen: Kate: — Edvard Armitage syö meillä päivällistä tänään ja jää yöksikin. Koeta sinä huvittaa häntä päivälliseen asti.
Klara juoksi Edvardia vastaan. Edvard suuteli häntä ja ojensi kätensä
Katelle.
— Te olette siis suostunut? kysyi Kate.
— Niin, en voinut muuta.
— Milloinka muutatte meille? kysyi nuori tyttö edelleen.
— Maanantai-iltana, Kate-neiti, jos vain joudun siksi valmiiksi.
— Valmiiksi? Miten? kysyi Klara.
— Minun täytyy saada uudet vaatteet, Klara pieni. Kun minusta nyt tulee kirjuri, en enää voi käyttää metsästyspukuani. Sen vuoksi minun täytyy lähteä Lymingtoniin räätälin luo.
Sitten puhelivat nuoret vielä kauan aikaa iloisesti, ja aika kului nopeasti.
— Millä lailla tulitte tänne? kysyi Kate. — Ratsastitteko?
— Kyllä, vastasi Edvard, — minä ratsastin vanhalla Kimolla,
Kate-neiti.
— Miksi sanot Kate-neiti? — kysyi Klara. — Minulle sinä sanot vain
Klara, miksi et siis sano Kate hänelle?
— Minä kutsun sinua Klaraksi, koska vielä olet pieni tyttö vain, mutta neiti Stone on sinua monta vuotta vanhempi, minä en siis voi käyttäytyä häntä kohtaan yhtä vapaasti.
— Niinkö sinäkin arvelet, Kate? kysyi Klara ystävättäreltään.
— Ei, minusta ei olisi kummallista, jos ihminen, joka tuntee minut hyvin, kutsuisi minua Kateksi, vastasi metsäpäällikön tytär. — Mutta sen asian saa herra Armitage itse päättää, Klara. Hän tietää kyllä itse, kuinka hänen on käyttäydyttävä. Menkäämme nyt näyttämään herra Armitagelle hänen huonettaan, sanoi Kate vaihtaakseen puheenaihetta.
Hän avasi oven ja saattoi Edvardin suureen, hauskasti kalustettuun huoneeseen.
— Tässä on vastainen asuntonne, sanoi Kate. — Toivon, että olette siihen tyytyväinen.
— Olisipa kummallista, ellei näin kaunis huone minua tyydyttäisi.
— Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ja nyt, kun olemme katselleet huonettanne, palaamme ehkä vierashuoneeseen. Te tuotte kai hevosella tavaranne maanantaina? Minä kysyn sitä siksi, että olen luvannut sisarillenne vähän kukkia ja muuta pientä, jonka samalla voisin heille lähettää.
— Te olette liian ystävällinen noin muistaessanne heitä, vastasi Edvard. — He rakastavat suuresti kukkia, ja jos te todellakin tahdotte lähettää heille joitakuita, kun hevonen lähtee takaisin, niin tuottaa se heille varmasti suurta iloa.
— Te jäätte meille yöksi, sanoi isä. Nyt ei Jane saa lähettää teitä ylisille. Mutta eikö totta, sillä kertaa oli oikeastaan vain onni, että hän oli niin äreä ja ajoi teidät ulos; muuten kai minä olisin hukkunut liekkeihin!…
— Enkä minä koskaan olisi saanut näin hauskaa asuinhuonetta, ellei Jane olisi karkoittanut minua ullakolle. Oikeastaan tuntuu omituiselta ajatella, kuinka asiat elämässä kiertyvät, sanoi Edvard vaipuen ajatuksiin.
— Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. — Sinä olet kai vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.
— Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.
— Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.
— Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.
— Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.
— Niin, eipä paljon puutu.
— Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen töitä. Eikö niin?
— Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.
Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis, kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä. Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään pääasiallisesti metsästyksestä.
Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. — On tämä elämää, hän valitti. — Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh — useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin pöytään — se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.
— Niin, mutta minunhan täytyy hoitaa kirjurin tointani, vastasi
Edvard.
— Hoh, ei suinkaan aamusta iltaan. Metsäpäällikkö itse on sanonut, että me kaksi saamme tuon tuostakin käydä metsällä.
— Sen parempi!… Mutta maltahan, eikö tuo mies, joka seisoo seinää vasten nojautuneena tuolla, ole Tom?
— Onpa niinkin. Mutta hän lähtee kaikeksi onneksi täältä pian pois. Hän ontuu yhä vielä ja tulee ontumaan koko elämänikänsä, sanoo lääkäri. Hän vihaa sinua, ja minä olen oikein iloinen, että hän saa eropassit, sillä hän on vaarallinen ihminen. — Mutta nyi aurinko pian laskee ja illallinen on kai valmis, on siis parasta, että menet sisään metsäpäällikön luo jälleen, Edvard. Jää hyvästi!
— Hyvästi, Oswald.
Edvard meni sisään, ja aivan oikein: pöytä oli katettu. Illallisen jälkeen tulivat Jane ja muu palvelusväki huoneeseen. Metsäpäällikkö luki rukouksen, ja kaikki menivät sitten levolle. Herra Stone ja uusi kirjuri keskustelivat kuitenkin vielä tunnin aikaa, ja metsäpäällikkö saattoi lopuksi Edvardin hänen huoneeseensa.
Edvard ei nukkunut paljon sinä yönä. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä monia muutoksia, joita hänen uusi asemansa luultavasti tuottaisi sekä hänelle itselleen että hänen omaisilleen köyhässä metsänvartijan talossa. Vasta aamuyöstä hän vaipui uneen. Siitä huolimatta oli hän jo aamulla varhain jalkeilla. — Edvard oli aina ollut aamuvirkku. Kun aamurukous oli pidetty ja vahva aamiainen syöty, heitti hän hyvästi metsäpäällikölle ja tytöille ja lähti taas kotimatkalle.
Kimo oli saanut tarpeekseen levätä ja juosta ravasi rivakasti eteenpäin, niin että Edvard jo varhain iltapäivällä oli kotona omaistensa iloksi. Hän kertoi nyt heti veljelleen ja sisarilleen, mitä oli tapahtunut. Alfred iloitsi veljensä puolesta, mutta Alicen ja Editin silmiin kiertyi kyyneleitä: he olivat murheissaan siitä, että iso veli lähti heidän luotaan vieraisiin oloihin.
Seuraavana aamuna Edvard ja Alfred lähtivät kaupunkiin.
— Tiedätkös, Edvard, mitä minä aion tehdä? kysyi Alfred. — Aion ostaa muutamia vuohia ja vuonia.
— Mitä ihmettä! Eikö sinulla ilmankin jo ole kylliksi karjaa?
Sinullahan on neljä lehmää ja tänä vuonna vielä kaksi vasikkaa.
— Niin, näetkös, minä en aiokaan pitää vuohia maidon takia, selitti Alfred. — Ei, vaan lihan vuoksi, lampaiden asemesta; ne tarvitsevat vain vähän heiniä talvella, suurimman osan vuotta ne hakevat itse ravintonsa metsästä. Ja saatpas nähdä millainen vuohilauma minulla ensi vuonna on, kun en tänä vuonna vielä teurasta mitään emävuohta.
— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Edvard, — ja majatalon isäntä tietää luultavasti, keneltä saat vuohia ostaa. Minulle hän saa sanoa, missä taitava räätäli asuu.
Lymingtoniin saavuttuaan he ajoivat suoraa päätä majatalon pihalle. Isäntä oli kotona ja kutsutti Edvardin pyynnöstä räätälin, joka otti hänestä mitan uuteen pukuun. Sitten veljekset lähtivät kaupungille ostamaan Edvardille saappaita ja muita tavaroita, joita hän tarvitsi uudessa kodissaan.
— Entä hattu? kysyi Edvard äkkiä. — Minkälaisen hatun minä nyt oikein valitsen? En mielelläni käyttäisi keropäiden suippohattua, mutta tuskinpa minä, halpa kirjuri, myöskään voin ostaa matalaa töyhtöhattua, jota vain kuninkaanpuoluelaiset käyttävät.
— Ota sinä vain suippohattu, neuvoi Alfred. — Se on järkevintä.
Silloin ei kenelläkään ole mitään sanomista.
Edvard lupasi totella veljeään, ja kun he vähän myöhemmin näkivät kaupan, jonka kilpi ilmoitti, että siellä myytiin "hattuja ja miekankantimia", menivät he sisään ja ostivat yksinkertaisen vyön ja niin matalan suippohatun kuin suinkin löysivät.
Näin oli siis Edvard toimittanut ostoksensa, ja kun Alfredkin jo oli ostanut koko joukon tavaroita, kuten työkaluja, neulomatarpeita ja muita esineitä, joita hän ja Alice tarvitsivat, palasivat veljet majataloon, missä isäntä kertoi heille, että hän oli lähettänyt sanan miehelle, jolta Alfred saattoi ostaa vuohia; ja tämä istui nyt odottamassa veljeksiä. Sillä aikaa kuin Edvard laittoi ostetut tavarat kuormaan, sopi Alfred kaupoista miehen kanssa ja niinpä päätettiin, että Alfred ostaisi pukin ja kaksi vanhaa vuohta sekä neljä vuonaa ja lopuksi vielä kymmenen pikku vuonaa, jotka aivan äskettäin olivat vieroitetut. Omistajan oli määrä seuraavana päivänä ajaa vuohet sovitulle paikalle metsään, missä Alfred oli luvannut tavata hänet maksaakseen hänelle. Kun asia näin oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, tuli Alfred Edvardin luo, joka jo oli päättänyt työnsä, ja molemmat lähtivät heti kotimatkalle.
— Tänään on kulunut pulskasti rahaa, sanoi Alfred veljelleen tiellä.
— Mutta luullakseni olemme käyttäneet kolikkomme viisaasti.
— Niin olemme, kuului vastaus, — ja sitäpaitsi saan minä pian lisää rahoja. Metsäpäällikkö on luvannut minulle palkkaa…
— Milloin lupasi räätäli vaatteesi?
— Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä kaupunkiin niitä noutamaan.
— Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. — Sisaret ovat mielissään, kun sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.
— Niin, Pablo, lausui Edvard, — onpa onni, että hän on meillä.
Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.
— Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, — sillä jos minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.
— Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä Oswaldin kanssa… Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?
He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice riensi vastaanottamaan veljiään.
— Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit? kysyi hän.
— Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. — Nyt pitää sinun odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?
— Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa hiessä.
— Hyvä. Me puramme siis yksin kuorman. Hankipas, Alice, meille vähän syötävää. Olen nälkäinen kuin susi.
— Kaninpaisti on jo valmiina sinua varten, Alfred.
— Sepä mainiota! Oikein mieliruokaani.
Yks kaks olivat kärryt tyhjät ja kaikki ostokset huoneessa. Kimo riisuttiin valjaista ja päästettiin laitumelle, kärryt työnnettiin vajaan — ja pojat olivat ruoan kimpussa.
Seuraavana aamuna lähtivät Alfred ja Pablo jo varhain määrätylle yhtymäpaikalle. Talonpoika oli jo saapunut; hän sai rahansa, ja sitten lähdettiin ajamaan vuohilaumaa kotiinpäin.
— Vuohi hyvin hyvä, vuona parempi; aina syödä vuonia Espanjassa, sanoi
Pablo.
— Oletko syntynyt Espanjassa, Pablo? kysyi Alfred.
— Ehkä, ei tiedä, mutta luulla niin. Pablo muista ensin sitä maata.
— Muistatko isääsi?
— Ei koskaan nähdä häntä.
— Entä äitiäsi?
— Kutsua häntä äidiksi, ei olla oikea äiti.
— Minkävuoksi siis kutsuit häntä äidiksi?
— Hän anta minulle ruoka, kun olin pieni, lyödä minua, kun olla iso.
— Vai niin… Kuinka jouduit sitten Englantiin?
— Ei tiedä; mutta kuulin ihmiset sanoa: Englannissa paljon raha — paljon ruoka — paljon juoma.
— Kauanko olet ollut Englannissa?
— Yksi, kaksi, kolme vuotta — niin kolme vuotta ja vähän päälle.
— Mistä maasta pidät enemmän Pablo: Espanjastako vai Englannista?
— Ennen pitä Espanjasta enemmän: lämmin päivä, lämmin yö. Englanti — vähän aurinkoa, kylmä yö, paljon sadetta, paljon lunta, ilma aina kylmä. Mutta nyt Pablo saada lämpöisen vuoteen ja hyvää ruokaa hyvien ihmisten luona — nyt Pablo rakastaa Englantia.
— Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?
— Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin —
Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat — ne purra
Pabloa — ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa
— selkäsauna — aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.
— Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?
— Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.
— Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, — se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.
— Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu — hän puhua vakavasti. Edit myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö. Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin panna ne?
— Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden vartijaksi, sanoi Alfred.
— Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.
— Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea ja Editiä.
Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.
Seuraavana aamuna ajettiin koko vuohilauma metsään, jossa oli runsaasti ruohoa, ja Pablo ja Virkku paimensivat niitä. Päivällisaikaan ajoi Pablo vuohet metsänvartijanmökin läheisyyteen ja käski Virkun paimentaa niitä, sillä aikaa kuin hän itse meni syömään. Virkku toimitti tehtävänsä Pablon tyytyväisyydeksi, se ei poistunut vuohien luota, niin kauan kuin Pablo oli sisässä. Ja parin kolmen päivän kuluttua tuli koira aivan hyvin toimeen yksinkin; joka aamu se meni vuohiparven kanssa metsään ja palasi kotiin illalla — lyhyesti sanoen, Virkku oli mainio paimenkoira.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Edvard lähtee kotoa pois.
Lauantaina Alfred ja Pablo lähtivät Lymingtoniin, josta he toivat Edvardin uudet vaatteet. Sunnuntai kului levossa ja rauhassa. Sisarukset ja mustalaispoika kokoontuivat vielä kerran pitämään hartaushetkeä vanhan metsänvartijan haudalle, ja iltapuolen he viettivät yhdessä ihanassa metsässä. Vähän tavallista vakavampia he kuitenkin olivat, mutta jokainen pani parastaan ilahduttaakseen muita.
Maanantai koitti, ja Edvardin oli nyt määrä lähteä "suureen avaraan maailmaan" ja jättää omaisilleen hyvästi. Jo varhain aamulla hän pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja tyttöjen mielestä ne soveltuivat hänelle erinomaisesti. — Sinä muistutat nyt niin Arnwoodin aikoja, he sanoivat. Ja siinä he olivat oikeassa. Edvard näytti todellakin nyt uusiin vaatteisiinsa pukeutuneena enemmän aatelismieheltä kuin yksinkertaisessa metsästystakissaan.
Aamiaisen jälkeen valjastettiin Kimo, ja kärryt pyörivät portaiden eteen. Edvardin kapineet nostettiin kärryille, ja Alfredin toivomuksesta hän jätti Virkun kotiin ja otti vain Turvan mukaansa. Pablo lähti mukaan, hänen oli näet määrä tuoda hevonen takaisin kotiin. Edvard heitti sydämelliset jäähyväiset, hän suuteli itkeviä sisariaan ja pudisteli veljensä kättä.
Sitten hän nopeasti nousi kärryihin. — Aja! huusi hän Pablolle, ja niin hän lähti uuteen kotiinsa.
— Kukapa olisi uskonut, että minä, Edvard Beverley, tulisin asumaan keropään katon alla, mietti Edvard ajaessaan metsän halki. — En tiedä, miksi minulla on niin suuri luottamus herra Stoneen? Ja miksi en häneen luottaisi? Hän on rehellinen ja kelpo mies, ja minä pidän hänestä todellakin — mutta omituiselta tuntuu joka tapauksessa.
Edvard ei itse ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli saattanut hänet suostumaan metsäpäällikön tarjoukseen. Jos hän olisi paremmin tuntenut oman sydämensä ja ollut tarkkanäköisempi, olisi hän epäilemättä keksinyt, kuka oikeastaan oli syypää hänen taipuvaisuuteensa. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Kate Stone jollain lailla oli vaikuttanut hänen päätökseensä. Hän iloitsi vain siitä, että saisi nauttia herttaisen ja iloisen tytön seurasta.
Näissä unelmissa häiritsi häntä Pablo, jonka oli vaikea pitää kieltään kurissa niin kauan aikaa. — Edvard-herra, teistä ei olla hauska jättää koti — te ajatella paljon. Miksi siis lähteä pois?
— Totta kyllä, Pablo, en mielelläni lähde sisarteni ja veljeni luota, mutta maailmassa ei aina käy tahtomme mukaan, ja minä teen sen enemmän heidän hyväkseen kuin omasta mielihalustani.
— Ei ymmärrä mitä hyvää siitä sisaruksille, että lähteä pois.
Ajatelkaa, onnettomuus tapahtua, mitä hyötyä silloin te tehdä?
Edvard-herra, te olla hyvin hullu.
— Sinä olet oikeassa, Pablo, minä en voi itse suojella sisariani, mutta minä hyödytän heitä enemmän lähtemällä kuin jäämällä kotiin. Muutoin en heitä jättäisikään. He eivät tunne ketään, ei heillä ole ainoatakaan ystävää, ja jos Alfred ja minä molemmat kuolisimme — kuka silloin heistä huolen pitäisi? — Mihin he joutuisivat? Eikö siis ole viisaampaa, että minä hankin heille ystäviä, jotka heitä auttavat ja tukevat, jos joku onnettomuus tapahtuisi? Ymmärrätkö minua?
— Kyllä, nyt minä ymmärrän; te ajatella enemmän kuin minä, Edvard-herra. Sanoin äsken, te olla hullu, nyt minä sanoa, Pablo suuri hölmö.
— Sitäpaitsi en koskaan olisi jättänyt Alicea enkä Editiä, ellet sinä olisi ollut luonamme, Pablo. Sinä olet kiltti ja näppärä poika, ja sinä pidät meistä kaikista, joten voimme sinuun luottaa. Sinä autat Alfredia, niin hyvin kuin voit, ja senvuoksi on minun helpompi lähteä matkaani. Eikö totta, Pablo?
— Kyllä, Edvard-herra! vastasi mustalaispoika ja tarttui Edvardia käteen, — te puhua totta. Pablo rakastaa Editiä, neiti Alicea, herra Alfredia ja teitä, herra Edvard. Hän rakastaa teitä kaikkia. Hän rakastaa teitä niin, että hän kuolla tähtenne. Ja te, hyvä herra, voitte lähteä kauas pois, Pablo tehdä työtä sillä aikaa.
— Sitä luulinkin, Pablo, ja minua ilahduttaa kuulla se sinun omasta suustasi. Ja ahkeria te kyllä olette, Alfred ja sinä, mutta mitenkähän te oikein tulette toimeen yhdellä hevosella, joka päälle päätteeksi on niin vanha kuin tämä Kimo tässä? sanoi Edvard. Hän tahtoi Pablon kautta kuulla, ajatteliko Alfred todella kesyttää jonkun villihevosen — ja aivan oikein!
— Alfred-herra puhua minulle hevosista eilen illalla; monta, monta hevosta metsässä, sanoi hän; mutta ei tiedä kuinka ottaa kiinni ne. Pablo osaa! Pablo ottaa kiinni yksi, kymmenen, kaksikymmentä — Pablo ottaa kiinni monta hevosta, sanoi mustalaispoika, ja ylpeys loisti hänen silmistään.
— Niinkö? kysyi Edvard epäilevästi. — Etköhän sinä nyt laske vähän liikoja, ystäväni? Mitenkä luulet saavasi kiinni tuollaisia villieläimiä?
Mutta sitä Pablo ei tahtonut ilmaista. Hän nauroi vain ja sanoi, että kun Edvard joskus tulee kotiin, joutuu hän kylläkin ymmälle nähdessään tallin täynnä hevosia; Edvard itsekin saa ratsuhevosen — kuin leikillä vaan Pablo sen hankkii. — Herra Alfred myöskin olla taitava, hän sanoi. — Hän pyytää lehmiä!
— Niin, ja mustalaispoikia, lisäsi siihen Edvard hymyillen.
— Niin, toisti Pablo nyökäyttäen kiharapäätään. — Lehmiä, mustalaisia ja viimein — hevosia!
Kun Edvard saapui perille, vastaanottivat metsäpäällikkö ja molemmat tytöt hänet sydämellisesti. Kannettuaan huoneeseensa kapineensa meni hän heti tervehtimään vanhaa ystäväänsä Oswaldia, joka toimitti Turvalle rauhallisen paikan koiratarhassa. Palatessaan takaisin arkihuoneeseen hän näki Pablon istuvan keskellä lattiaa matolla innokkaassa keskustelussa Katen ja Klaran kanssa; heistä oli tuota pikaa tullut hyvät ystävät. Sittenkun Pablo ja Kimo kumpikin olivat saaneet syödäkseen, nousi mustalaispoika jälleen kärryihin, jotka Kate sitä ennen oli miltei täyttänyt ruukkukasveilla Alicea ja Editiä varten. Sitten heilutti Pablo ruoskaansa, ja Kimo lähti juoksemaan kotia kohti.
— Kuulepas, Edvard, nyt näytät aivan — —, sanoi Klara, mutta vaikeni äkkiä.
— Kirjurilta toivoakseni, vastasi Edvard.
— Ainakaan hän ei näytä metsänvartijalta, vai mitä, Kate? jatkoi
Klara.
— Ei pidä arvostella ihmistä hänen pukunsa mukaan, Klara.
— Sitä en teekään, vastasi Klara. — Nämä vaatteet eivät kaunistaisi
Oswaldia eikä muita metsänvartijoita, mutta Edvardille ne soveltuvat.
Enkö ole oikeassa, Kate?
Ja kun ei Kate vastannut mitään, kysyi Klara:
— Miksi et vastaa, Kate?
— Klara kulta, pikku tyttöjen sopii mahdollisesti tehdä huomautuksia ihmisten puvuista, mutta minun ikäiselleni se ei enää sovi.
— Mutta sanoithan Pablollekin, Kate, että Edvard näytti sievältä uusissa vaatteissaan.
— Niin, mutta Pablo ei ole herra Armitage, siinä on ero.
— Komeat sulat, komea lintu, Klaraseni, nauroi Edvard ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Vähän ajan kuluttua käytiin päivällispöytään. Metsäpäällikkö oli kuten muutkin ystävällinen, ja Edvard tunsi olevansa tervetullut uudessa kodissaan.
— Miksi sanot aina "neiti Stone", kun puhuttelet Katea? kysyi pikku Klara taaskin. — Sinun pitäisi kutsua häntä Kateksi… eikö totta? lisäsi hän kääntyen herra Stonen puoleen.
— Se riippuu hänestä itsestään, Klara, vastasi herra Stone. — Edvard Armitage on tullut taloomme elääkseen parissamme kuin yksi meistä, ja minä tulen aina kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä. Sen vuoksi kutsun häntä vain Edvardiksi, ja hän saa minun luvallani käyttää samaa vapautta Katen suhteen. Toivon, että hän kätkee "neiti" sanan siksi, kunnes hän ja Kate joskus joutuvat riitaan.
Sillä oli asia ratkaistu, ja siitä hetkestä alkaen kutsuivat Edvard ja
Kate toisiaan vain nimeltä.
Parin päivän kuluttua oli Edvard jo aivan kotiutunut. Aamupäivällä hän kirjoitti jonkun kirjeen herra Stonen sanelun mukaan, ja senjälkeen hän sai aivan vapaasti käyttää aikaansa. Tavallisesti hän silloin oleskeli Katen ja Klaran seurassa, ellei ollut metsällä Oswaldin kanssa. Varsinainen metsästysaika ei kuitenkaan vielä ollut käsissä. Sitävastoin Edvard kävi usein ratsastamassa Katen ja Klaran seurassa, ja tallissa seisoi hevonen häntä varten. Näin kului aika hauskasti ja nopeasti, ja hän aivan hämmästyi huomatessaan eräänä päivänä, että jo oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän saapui metsäpäällikön taloon.
Hän pyysi päästä tervehtimään sisaruksiaan, ja metsäpäällikkö lupasi mielellään. Kate ja Klara pääsivät mukaan. Ilo oli suuri metsänvartijantalossa, ja Alice pani parastaan, jotta rakkaat vieraat viihtyisivät hyvin heidän matalassa majassaan.
— Katsokaahan kukkianne, Kate, sanoi pikku Edit, kun he kaikki istuivat yhdessä puutarhassa, — katsokaa, kuinka ne kasvavat! Mutta minä kastankin niitä joka päivä.
— Syksyllä saatte enemmän, Edit, lupasi metsäpäällikön tytär, — tähän aikaan vuodesta niitä ei kannata istuttaa. Mutta kuulehan, Alice, nyt sinä kai näytät minulle kotisi ja koko taloutenne — tallit, maitohuoneet ja kaikki tyynni. Mennäänkö?
— Kyllä, mutta ei nyt heti, Kate, en voi jättää patojani ja pannujani, muuten menee ruoka pilalle. Ei, vasta päivällisen jälkeen, jos maltat siihen asti odottaa.
— Hyvä! Minä odotan. Mutta sillä aikaa autamme sinua pöydän kattamisessa — niin teemme jotain hyötyä.
Alice vastusteli väittäen, että se oli Pablon ja Editin työtä; mutta ennenkuin hän ennätti kutsua heitä, oli Kate Stone jo täydessä puuhassa, eikä aikaakaan niin pöytä oli katettu ja ruoka pöydässä. Alice oli pannut esille mitä parasta talossa oli: kinkkua, linnunpaistia, suolattua häränlihaa, vuonanpaistia sekä sen lisäksi perunoita ja tuoreita herneitä. Pikku emännällä oli täysi syy ylpeillä. Ateria tuotti todellakin kunniaa hänelle ja metsänvartijantalolle.
Edvardilla ja Alfredilla oli paljon puhumista. He lähtivät senvuoksi metsään saadakseen rauhassa keskustella.
— Miten asiat luistavat, Alfred? kysyi Edvard.
— Mainiosti, kuului vastaus. — Minä olen saanut suuria aikaan. Olen kaivanut sahakuopan ja sahannut pintalautoja laudoittaakseni sivut. Huomenaamulla varhain ryhdymme Pablo ja minä työhön oikein toden teolla. Suuri kuusi, jonka myrsky kaatoi, viruu nyt kuopan reunalla ja sen me aiomme sahata lankuiksi. Pablo on muutoin oikein toimekas, sahaaminen ei häntä tosin miellytä — ja se on ymmärrettävää, sillä sehän on kovin väsyttävää työtä. Tästedes ei hänen tarvitsekaan käyttää sahaa kuin kaksi kertaa viikossa.
— Siinä teet oikein, arveli Edvardkin. — Pablo tekee kyllä mielellään työtä, mutta hän ei ole tottunut raskaaseen työhön. Kuinka vuohesi jaksavat?
— Mainiosti, ja heinää olen koonnut enemmän kuin tarpeeksi. Kimo rukka, joka on vetänyt kuormat kotiin, tietää sen kyllä.
— Vanha toveri rukka; mutta se saa kai levätä pian, kun sinä saat uusia hevosia, sanoi Edvard hymyillen.
— Naura sinä vain, sanoi Alfred, — mutta tokkohan ensi keväänä enää naurat.
— Hyvä on, Alfred, mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistatko, mitä rosvo, jonka ammuin, kertoi minulle vähää ennen kuin hän kuoli?
— Minä muistan sen nyt, vastasi Alfred, — vaikka en ole ennättänyt ajatella sitä ennen.
— Näetkös, jatkoi Edvard, — rosvohan jätti rahat minulle; mutta hän piti minua toisena henkilönä, ja senvuoksi en tiedä, onko minulla niihin oikeutta. Sitäpaitsi eivät rahat oikeastaan olleet hänenkään… Mitä arvelet?
Alfred mietti hetkisen. — Rahat kuuluvat kuninkaalle, kuten kaikkien rikoksentekijäin omaisuus. Meidän tulee siis kätkeä aarre kuninkaan varalle tai myöskin käyttää sitä hänen hyödykseen.
— Muista, sanoi Edvard, — että mies ammuttiin ilman laillista tuomiota. Jos hän olisi saanut surmansa esivallan kädestä, olisivat rahat kuninkaan, mutta nyt on asia toinen.
— Silloin kuuluvat ne löytäjälle, ehdotti Alfred.
— Mutta sinähän voit sitäpaitsi kysyä metsäpäälliköltä neuvoa keventääksesi mieltäsi…
Äkkiä Edvard purskahti nauruun. — Me olemme sentään hyvin lapsellisia. Kukaties on koko juttu pelkkää pötyä, ja kun lähdemme kaivamaan aarretta, emme sitä ehkä löydäkään. Parasta on siis toistaiseksi, ettemme mainitse siitä kenellekään. Jos Jumala suo minulle terveyttä, palaan tänne taas kahden viikon kuluttua. Tahdotko sinä sillä aikaa ottaa selkoa siitä, onko miehen puheessa perää?
— Sen teen mielelläni. Huomenna menen määrätylle paikalle, otan lapion ja rautakangen, vieläpä Kimon ja kärrytkin mukaan. Mutta nyt on paras rientää kotiin, päivällinen on kai valmis. Veljekset palasivat sisään ja kohta istui nuorekas seura päivällispöydässä iloisesti leikkiä laskien.
Mutta pian koitti lähdön hetki. Edvardilla ja tytöillä oli pitkä matka kotiin, ja heidän täytyi ennättää perille ennen pimeää. Hevoset talutettiin siis esille, vieraat heittivät sydämelliset jäähyväiset ja lähtivät matkaan.
Pikku Edit huusi heidän jälkeensä: — Tulkaa pian uudestaan! Kate, sinun pitää pian taas tulla, kuuletko!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Taistelu ja voitto.
Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:
— Oletko kuullut viimeisiä uutisia?
— Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.
— Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.
— Todella! Edvardin silmät säihkyivät. — Mutta siitä ei metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.
— Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.
— Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. — Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee valtakuntansa puolesta.
Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti syyn siihen.
— Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!
— Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.
— Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: — Istukaa, niin saamme jutella asiasta.
Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:
— Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus — lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.
— Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.
— Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard, teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te lähdette — puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia… Minä en ole tahtonut ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa päätänne vahingoitatte vain itseänne — hyödyttämättä kuningasta. Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. — Lukekaa, ja te myönnätte minun olevan oikeassa.
Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä; skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä ollut koittanut.
Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.
— Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.
— Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. — Minä en tule sitä pettämään.
— Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.
— Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä seikoissa.
— Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista… mutta toistaiseksi emme siihen kajoa.
Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen helposti järkytettyä mieltään.
Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta. Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. — — —
Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa, ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin lukemaan ja kirjoittamaan.
Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut. Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa, halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä, sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti Alfred hiipi eteenpäin — pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä oli vanha tuttu — Tom. — Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa, että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä talosta ulos.
— Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
— Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. — Tom on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa, on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.
Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman halkaisema — se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo lapio kolahti johonkin kovaan — se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä, kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti. — He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan! Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään — mutta Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.
Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred oli kaivanut aarrearkun. — Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat. Parasta on odottaa huomisaamuun.
Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi
Alicelle, mitä oli tapahtunut. — Missä on Pablo? kysyi hän.
— Hän on työssä puutarhassa — hän ja Edit.
— Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he tulevat — mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun, niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä on — Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon — ja ovet ja ikkunat meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt minun täytyy saada Pablo käsiini.
— Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.
— Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän makuuhuoneeseenne.
— Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut puutarhasta. — Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä — ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.
— Hyvä, sanoi Pablo. — Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!
— Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?
— Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin puolesta — ja teidän puolesta — ja omasta puolestakin, vastasi Pablo nauraen.
Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen — ja niin oli linnoitus valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.
Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski sisarensa menemään levolle.
— Kyllä, Alfred, vastasi Alice, — mutta me emme riisuunnu, sillä jos he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät, ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?
— Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat laukaista, vastasi Edit.
Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. — Nyt voit sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.
Hetket kuluivat — kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.
Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta arkihuoneen uuniin.
— En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä, sanoi Alice. — Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?
— Kyllä. Hei, Pablo!
Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen unenpöpperössä. — Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.
— Eivät, vastasi Edit, — rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.
— Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.
— Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.
— Kyllä, Pablo aivan virkku.
— Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta, sanoi Alfred.
Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
— Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.
Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi. Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut jälkiäkään rosvoista.
— Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. — Sitten saat satuloida Kimon ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.
Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä laukkaa matkaan.
Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään, hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.
Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.
— Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.
Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.
Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää sisään ketään vierasta niin myöhään.
Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty, muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.
— Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. — Me emme saa hukata enemmän ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit ampunut häntä vain käsivarteen.
— Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. — Tom ammuttiin sääreen — tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.
Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen ampumareiästä.
— Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!
— Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa, tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.
— Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.
— Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin, minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin levottomat.
Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois takaovelta.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa, raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista. Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin voimin.
— Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.
Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa ovesta, latasivat ja laukaisivat — mutta rosvot takoivat takomistaan ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja sadattelivat…
— Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein. Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: — Alfred, avaa! Alfred riensi avaamaan ovea.
— Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän, jotta rosvot eivät näkisi heitä. — Minä avaan heti oven, Edvard, vaara on nyt ohitse.
— Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella levottomalla äänellä.
— Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset sisään.
Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.
— Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. — Katsotaanpa tuota tuolla oven edustalla.
— Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.
— Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään: ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden jäljet kurkussaan.
Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä. Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: — Tom!
Edvard lisäsi: — Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen.
Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen. Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä. Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään. Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.
Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat pelkäämättä liikkua metsässä.
Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet metsänvartijantaloon.
Tom — niin kertoivat vangit — oli alinomaa kiusannut tovereitaan hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin kehoitusta.
Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja, pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.
Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle. Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli löytänyt.
— Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään, sanoi metsäpäällikkö, — mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on täällä minun puheillani.
Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä luvan lähteä mukaan.
Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.