YHDESKOLMATTA LUKU.
Pääkaupungissa.
Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein hyvin.
Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.
Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet, kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi. Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.
— Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. — Pidä suopunkisi valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.
— Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, — hyvin hyvä pian saada ne kiinni.
Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun, Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat, syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis, suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin: pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä aikaa — kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi, sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten talttuivatkin. — Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. — Miten kesytämme ne?
— Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna — hyvin kesyjä huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.
— Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä, sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.
Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.
Kun he saapuivat kotiin, karkotettiin Kimo heti tallista, ja uusi hevonen sai sen paikan seimen ääressä; mutta ruokaa se ei saanut — sehän oli kesytettävä. Koska oli jo myöhäistä, ja hevosenmetsästäjät olivat väsyksissä, päätettiin jättää toiset hevoset metsään. Vasta seuraavan päivän illalla he saivat molemmat hevoset kotiin, ja nyt seisoi Alfredin tallissa kolme uutta pulskaa hevosta: punaisenruskea raudikko ja kaksi teräksenharmaata oritta. Alice ja Edit olivat kovin ihastuneet uusiin hevosiin, ja Alfred oli perin tyytyväinen ja ylpeä siitä, että hänen oli onnistunut saada ne kiinni.
Oltuaan kaksi päivää ilman ruokaa, olivat eläinraukat niin kesyt, että ne söivät Pablon kädestä ja sallivat hänen silittää ja taputtaa itseään, ja kahden viikon kuluttua saattoivat Alice ja Edit vaaratta mennä talliin.
Lunta satoi yhä taukoamatta koko talven. Ani harvoin sai Edvard kuulla uutisia pääkaupungista, silloin tällöin vain tuli joku ratsastava lähetti, joka toi kirjeen metsäpäällikkö Stonelle. Viimeisissä kirjeissä kerrottiin, että Kaarle-kuningas värväsi uutta sotajoukkoa Hollannissa, ja että hänen puoluelaisensa Englannissa odottivat vain hänen saapumistaan liittyäkseen häneen.
— Luulenpa, että kuninkaan asiat ovat paremmalla kannalla nyt, sanoi metsäpäällikkö, — mutta odottakaamme vielä. En tahdo estää teitä lähtemästä ja senvuoksi lähetän teidät heti, kun talvi on lopussa Lontooseen, missä itse voitte käyttää silmiänne ja korvianne saadaksenne selkoa asiain todellisesta tilasta. Tämä jääköön kuitenkin meidänkaskiseksi salaisuudeksi. Kaikki riippuu siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat Skotlannissa. Pelkään pahoin, että kavaltajia on liikkeellä taaskin, ja siksi on vaikeata arvata, kuinka kaikki päättyy.
Muutaman päivän kuluttua saapui Lontoosta kirje: kuningas Kaarle Toinen oli juhlallisesti kruunattu Skotlannissa.
— Katsopas, mutisi metsäpäällikkö Stone päätään nyökyttäen, — jo valkenee. Hän kääntyi Edvardin puoleen jatkaen: — Ystäväni Cooper kertoo minulle tässä kirjeessä, että kuninkaan sotajoukko on hyvin varustettu, ja ylipäällikkö on David Lesley. Middleton johtaa ratsuväkeä ja Wemyss tykkiväkeä. — Wemyss on kieltämättä hyvä upseeri, mutta hän ei ollut uskollinen entiselle kuninkaalle. Nyt minä lähetän teidät Lontooseen, Edvard Armitage, ja annan teille suosituskirjeitä sellaisille henkilöille, jotka voivat antaa teille viisaita neuvoja. Voitte ottaa Mustan, se on hyvä juoksija. Sampsonin otatte mukaan, mutta hänet voitte lähettää kotiin, milloin haluatte. Emme saa hukata aikaa; olkaa varma siitä, että Cromwell, joka nyt on Edinburghissa, lähtee liikkeelle niin pian kuin pääsee. Voitteko lähteä jo huomenna?
— Kyllä, olen valmis. Mutta pelkään, etten ennätä heittää hyvästiä sisaruksilleni. Kenties se onkin viisainta. Lähetän Oswaldin viemään heille terveiseni.
— Aivan niin. Jättäkää minut nyt, minä kirjoitan kirjeeni, sillä aikaa kuin te panette tavaroitanne kokoon. Kate ja Klara voivat auttaa teitä. Lähettäkää. Sampson luokseni. — — —
— Viivyttekö kauan poissa, Edvard? kysyi Kate kuultuaan Edvardin matkasta.
— En tiedä itsekään. Minähän matkustan isänne asioissa, niin että hänestä se oikeastaan riippuu. Tiedättekö, Kate, missä satulalaukut ovat?
— Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.
— Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan liinavaatevarastoani?
— Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. — Menepäs, Klara, noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.
Klara näytti alakuloiselta. — Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee
Lontooseen, sanoi hän. — Täällä tulee niin yksinäistä.
Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja suuteli sitä sanoen: — Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän laski miekan vuoteelleen ja kääntyi… Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja änkytti: — Minä — minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te astutte niin kepeästi…
— Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.
— Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.
— Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.
— Rakastan? Edvard punastui.
— Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin…
— Sulhanen morsiantaan, lisäsi Edvard.
— Ei, sitä en tarkoittanut, ajattelin sanoa niinkuin hurskas katolilainen suutelee pyhäinjäännöstä. Sen vuoksi kysyn teiltä: miksi niin teette? Tehän ette ole sotilas, joka lähtee taistelutantereelle, ja jos niin olisikin, hauska olisi kuitenkin tietää, minkävuoksi suutelitte miekkaa.
— Kate, minä rakastan tätä miekkaa. Se on ollut eversti Beverleyn oma, siksi se on minulle niin rakas. Te tiedätte, kuinka paljosta minun on kiittäminen häntä ja hänen sukuaan.
— Mutta mistä syystä viette sen mukananne Lontooseen? Ei se sovi kirjurin aseeksi, Edvard, siksi se on liian suuri ja raskas.
— Koska en tahdo erota siitä, ja koska sekin päivä koittaa, jolloin sitä tarvitsen, Kate.
Kate ei vastannut, ja kun Klarakin nyt tuli huoneeseen, alkoivat tytöt tarkastaa Edvardin liinavaatevarastoa. Edvard lähti tapaamaan Oswaldia, ja nuoret kohtasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Edvardin äkillinen lähtö painoi kaikkien mieliä; metsäpäällikkökin oli ääneti ja mietteissään. Illalla hän antoi Edvardille kirjeet, jotka hän oli ystävilleen kirjoittanut päivän kuluessa, sekä suuren rahasumman. Sitäpaitsi hän ilmoitti kenen puoleen Edvardin oli käännyttävä, kun hän tarvitsi lisää rahoja, ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa, kuinka hänen tuli pääkaupungissa käyttäytyä.
— Jos matkustatte pois Lontoosta, on parempi, ettette kirjoita minulle. Sampsonista on teillä paljon hyötyä pääkaupungissa. Mutta jos hän palaa yksin kotiin, ymmärrän minä, mitä se merkitsee: te olette silloin lähtenyt pohjoista kohti. Nyt en tahdo kauemmin viivyttää teitä, Edvard. Jääkää hyvästi, taivaan Herra teitä suojelkoon ja siunatkoon.
Näin sanoen meni metsäpäällikkö omaan huoneeseensa.
— Sinä hyvä, jalo mies! kuiskasi Edvard. — Kuinka suuresti erehdyinkään sinun suhteesi ensi kerran tavatessamme.
Kirjeet ja rahat kädessään meni Edvardkin yläkertaan omaan huoneeseensa. Rukoiltuaan Kaikkivaltiaalta apua ja siunausta hän sitten laskeutui levolle.
Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja näki Katen.
Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:
— Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja lukea sitä silloin tällöin?
— Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.
— Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi
Kate hymyillen.
— Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea, kuului Edvardin vastaus.
— Luvatkaa minulle vielä jotain.
— Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.
— Minä — minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen — olkaa varovainen sisartenne tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi teitä kaipaisivat — luvatkaa se minulle.
— Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.
— Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.
Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.
Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti.
Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson
osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster
Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.
— Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.
— Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.
— Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin
Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.
Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.
Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:
— Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin. Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat matkallanne maan halki. — Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen tyttärensä?
— Oikein hyvin.
— Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.
— Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.
— Koska saavuitte Lontooseen?
— Tulin eilen illalla.
— Aiotteko viipyä täällä kauankin?
— Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.
— Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme — mutta nykyinen mielivalta on entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä, jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat kirjeeni valmiit.
Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa, joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja, mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti Lontoosta pois.
Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti
Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa
Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa,
koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.
— Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. — Koska minun pitää lähteä kotimatkalle?
— Vaikka jo huomenna. Minä en lähetä mitään kirjettä herra Stonelle, mutta Sampson sanoo terveisiä minulta. Sanokaa myös, että voin hyvin ja että kirjoitan heille, heti kun minulla on jotakin tärkeitä uutisia.
Edvard antoi sitten Sampsonille juomarahaa ja toivotti hänelle onnellista matkaa.
Seuraavana päivänä oli Edvard sovittuun aikaan herra Langtonin luona, joka otti hänet sydämellisesti vastaan.
— Kirjeeni ovat valmiit, herra Armitage. Tässä on kirje kahdelle katolilaiselle naiselle Lancashiressä ja tässä toinen eräälle ystävälleni Yorkshiressä. Te voitte luottaa heihin aivan kuin itseenne. Molemmat naiset asuvat lähellä Buttonia ja ystäväni Yorkissa. Ja nyt jääkää hyvästi. Lähtekää Lontoosta, jos voitte, jo tänä iltana. Missä on palvelijanne?
— Hän lähti kotiin tänä aamuna.
— Siinä teitte oikein. Saanko antaa teille vielä yhden neuvon. Älkää ryhtykö puheisiin vierasten ihmisten kanssa tiellä älkääkä luottako kehenkään. Te matkustatte vain sukulaistenne luo Pohjois-Englantiin — eikö totta? Käsitättehän, mitä tarkoitan? Onko teillä pistooleja?
— Kyllä, herra Langton, minulla on pari kappaletta, jotka ennen ovat olleet majuri Ratcliffin.
— Silloin ne ovat hyvät. Se mies tiesi kyllä valita aseensa. Hyvästi, herra Armitage. Onnea matkalle.
Hän ojensi nuorukaiselle kätensä. Edvard kumarsi kunnioittavasti ja lähti herra Langtonin ystävällisestä kodista.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Verinen taistelu.
Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon, pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään suunnaten matkansa pohjoista kohti.
Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui takan viereen lämmittelemään.
Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan, ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä. Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.
Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui sisään, ja yksi heistä virkkoi:
— Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?
— Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään pitempiin puheisiin.
— Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen kuluttua.
— Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen keskustelusta.
— Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.
Ja kolmas lausui: — Niin, hän ei nähtävästi ole tottunut puhuttelemaan sivistyneitä ihmisiä. Tekisipä mieleni opettaa hänelle ihmistapoja.
Emäntä, joka oli kuullut keskustelun, kutsui miehensä huoneeseen ja käski hänen pitämään huolta siitä, ettei äskentullutta nuorta herraa loukattaisi.
Isäntä, joka näytti tuntevan nuo suurisuiset juomaveikot, huusi heille:
— Ulos heti paikalla täältä, taikka saatte tavallista nopeamman kyydin!
Miehet nousivat meluten ja kiroillen paikoiltaan; mutta tottelivat sentään isännän käskyä ja poistuivat huoneesta.
— Olen pahoillani, että nuo lurjukset ovat teitä loukanneet, sanoi isäntä; — mutta minä en tiennyt, että he olivat täällä. Meidän on vaikea kieltää heitä panemasta hevosiaan talliimme, mutta me tiedämme kyllä mitä ihmisiä he ovat, ja jos aiotte pitkälle matkalle, niin on paras, että hankitte itsellenne matkaseuraa.
— Kiitos neuvostanne, isäntä hyvä, vastasi Edvard. — He ovat kai maantierosvoja?
— Juuri niin. Tähän asti he aina ovat osanneet kiertää oikeutta, muuten he jo kauan olisivat istuneet salpojen takana. Teillä on hyvä miekka vyöllänne, näen minä, mutta toivottavasti teillä on muitakin aseita?
— Niin on, kas tässä, vastasi Edvard ja näytti isännälle Ratcliffin pistooleja.
Sitten hän söi illallisensa, tyhjensi pikarillisen viiniä ja meni levolle.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa, mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta, — siinä seisoi yksi veijareista nenä litteänä ikkunassa. — Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen, — nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.
Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.
Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. — Me tapaamme kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan. Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla, jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui, mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja kaatoi yhden vainoojistaan maahan.
Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks — kaks — kolme hän hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.
— Kiitos — monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! —, Te saavuitte tosiaan oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.
— Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.
— En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti, mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin…
— Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?
— Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on kahta konnaa vähemmän — tehkää te samoin.
Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.
— Hyvä, hän sanoi, — minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan päästä niin pian kuin mahdollista perille.
— Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. — Silloin voimme kulkea turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin samantapaisten rosvojen kanssa.
Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että
Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.
Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut, mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä, jotka olisivat voineet tuntua utelevilta — he iloitsivat vain toinen toisensa seurasta.
Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. — Niissä on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, — ja minua ei haluta saada seuralaisia kintereilleni.
Edvard heristi korviaan. — Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä ja uteliailta kysymyksiltä.
Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori vieras mursi ensimmäisenä jään.
— Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, — nyt olemme jo muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te? Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku, mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias… mutta lyhyesti sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon, josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani…
— Sen teen, kuului Edvardin vastaus, — ja suoraan ja rehellisesti tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.
— Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin tervetullut heidän kotiinsa — siitä vastaan.
— Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.
— Conynghame.
Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen
Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton.
Lancashire.
Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:
— Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.
— Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin taskuunsa.
— Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, — ikävä, ettei kaksi kelpo miestä uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?
— Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi nuorukaisen ojennettua kättä.
Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.
— Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. — Ne, jotka nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.
— Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. — Olitteko itsekin samassa taistelussa?
— Olin.
— Siinä kaatui minunkin isäni.
— Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista… Mutta hän oli ehkä sotamies?
— Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.
— Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.
— En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli eversti Beverley.
— Beverley! toisti nuori kavaljeeri. — Niin, nyt käsitän. Monta kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte. Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!… Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa. Tuossa on käteni.
Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä loppuun saakka, huudahti hän:
— Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän kauheasta kuolemastanne — kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa. Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?
— Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa joltain ystävältä.
— Ystävältä, toisti Chaloner. — Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta — tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua, armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen saapuu heidän vieraakseen.
Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.
Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon, missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.
— Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.
— Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori Chaloner, — mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni parhaaseen aikaan… Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa — hän on eversti Beverleyn poika!
Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen herkkuja.
— Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, — kun ei tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa. Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa eivät ratsut näe nälkää, Edvard… Mutta tosiaan — onko minulle tullut kirjeitä?
— Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.
— Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.
Kirjeet tuotiin. Chaloner avasi ne ja ojensi ne sitten Edvardille. Ne olivat kenraali Middletonilta ja muutamilta Chalonerin ystäviltä armeijassa ja sisälsivät uutisia asiain menosta.
— Kuten näet, Beverley, ovat he jo lähteneet liikkeelle, sanoi Chaloner, — ja kenraali Cromwell on tukalassa asemassa. Meidän armeijamme seisoo hänen ja Lontoon välillä ja heillä on kolmen päivämarssin ennätys. Saammepa nähdä, että englantilaiset yhtyvät skotlantilaisiin, ja silloin on voitto varma. Parlamentin sotajoukko ei ole läheskään niin suuri kuin meidän, ja päivä päivältä liittyy yhä uusia joukkoja kuninkaan armeijaan. Huomenna saapuu Derbyn jaarli miehineen, kuningas on lähettänyt hänelle sanan.
— Missä paikoin on sotajoukko tällä haavaa? kysyi Edvard.
— Maltahan — tänä iltana he kai ovat täällä aivan lähellä. Huomenna voimme yhtyä heihin, jos haluat.
— Kyllä, vastasi Edvard Beverley, — mitä pikemmin, sitä parempi.
Illallisen jälkeen juttelivat nuorukaiset vielä noin tunnin ajan herttaisten vanhojen neitien kanssa. Sitten he saivat kumpikin oman huoneen, ja pian oli vanha herraskartano vaipunut sikeään uneen.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.
Seuraavana aamuna jo ennenkuin Chaloner ja Edvard Beverley olivat ennättäneet noustakaan, toi lähetti kirjeen kenraali Middletonilta. Siten he saivat tietää, että kuninkaan sotajoukko parhaillaan oli leirissä noin mailin päässä itäänpäin herraskartanosta.
Edvard oli juuri pukeutumassa, kun hänen ystävänsä tuli hänen luokseen.
Hän neuvoi häntä heittämään hyvästi vanhalle puvulleen.
— Nyt, kun sinun ei enää tarvitse esiintyä kirjurina eikä keropäänä, olisi ehkä parasta vaihtaa pukua, arveli hän. — Ellet halveksi käyttää minun vaatteitani, jotka ovat käyneet minulle liian pieniksi, niin pyytäisin sinua valitsemaan itsellesi puvun niistä. Tulehan katsomaan.
Hän vei Edvardin vaatesäiliöönsä, jossa oli yllin kyllin valitsemisen varaa. Edvard suostui kiitollisena ehdotukseen. Pian oli metsäpäällikkö Stonen kirjuri kuin poispuhallettu, ja hänen sijallaan seisoi nuori kaunis aatelismies.
Kun he olivat syöneet aamiaista, heittivät he hyvästi ystävällisille emännilleen, nousivat satulaan ja ratsastivat leiriin. He ratsastivat nopeasti ja tunnin kuluttua he saapuivat etuvartijain luo. He ilmoittautuivat vahtiupseerille, ja heidät vietiin kenraali Middletonin luo, joka vastaanotti Chalonerin kuin vanhan ystävän. Kuultuaan, että Edvard oli eversti Beverleyn poika, hän tervehti häntä kunnioittavasti ja ystävällisesti.
— Olen kaivannut teitä, Chaloner, sanoi kenraali. — Me kokoamme juuri ratsuväenrykmenttiä — Buckinghamin herttua tulee sen päälliköksi, mutta Masseysta tulee varsinainen johtaja. Teillä on vaikutusvaltaa tässä kreivikunnassa ja voitte siis hankkia meille monta uljasta ratsumiestä, eikö totta?
— Kenties. Missä on Derbyn jaarli?
— Täällä leirissä.
— Entä kenraali Lester?
— Hän on pahalla tuulella. Luulenpa, että häntä suututtavat monet papit, joita armeijassamme vilisee… Mutta kuninkaan pitäisi olla tähän aikaan tavattavissa. Oletteko valmiit, niin vien teidät hänen luokseen?
Sanottu ja tehty. Kenraali Middleton opasti nuoret ystävämme talolle, jonka kuningas oli ottanut asunnokseen, ja muutaman minuutin odotettuaan he pääsivät hänen majesteettinsa puheille.
He tervehtivät kunnioittavasti kuningas Kaarle Toista — maatonta kuningasta — ja kenraali Middleton lausui: — Suvaitkaa minun, teidän majesteettinne, esittää majuri Chaloner, jonka isän nimen teidän majesteettinne kyllä tuntee.
— Ettenkö tuntisi! Kuningas kääntyi ystävällisesti Chalonerin puoleen. — Tiedän, että hän oli uljas ja uskollinen mies. Olen varma siitä, että poika on perinyt hänen uljuutensa ja jalon mielensä.
Näin sanoen hän ojensi Chalonerille kätensä, jota nuori mies polvistuen suuteli.
Kenraali jatkoi:
— Ja nyt hämmästyy teidän majesteettinne varmaankin, kun esitän teille tämän nuoren miehen — eversti Beverleyn vanhimman pojan.
Kuningas hämmästyi todellakin. — Mitä kuulenkaan! huudahti hän iloisesti. — Ja minä kun luulin, että kaikki lapset olivat saaneet surmansa, silloin kun Arnwood niin häpeällisesti poltettiin. Toivotan teidät sydämellisesti tervetulleeksi armeijaan. Mitä voimme tehdä puolestanne, Beverley? Sallikaa meidän tietää se, jotta voisimme osoittaa kiitollisuuttamme isänne muistolle.
Edvard tuli syvästi liikutetuksi Kaarle-kuninkaan ystävällisistä sanoista.
— Minulla on vain yksi toivomus, hän änkytti, — saada aina olla teidän majesteettinne läheisyydessä vaaran hetkellä.
— Se oli Beverleyn arvoinen vastaus, sanoi kuningas; sitten hän kääntyi kenraali Middletonin puoleen ja sanoi:
— Pyydän teitä ottamaan nuoren Beverleyn suojaanne. Pitäkää hänestä hyvää huolta.
Molemmat nuorukaiset saivat sitten luvan poistua, mutta kenraali Middleton jäi vielä pariksi minuutiksi kuninkaan määräyksiä vastaanottamaan. Kun hän yhtyi nuorukaisiin, kertoi hän Edvardille, että kuningas oli suvainnut määrätä hänet kapteeniksi ratsuväkeen. — Chaloner, te pidätte kyllä huolta kapteeni Beverleyn univormusta ja muusta senkaltaisesta? — Kiitos. Niin, hevonenhan teillä jo on, meidän onkin oltava liikkeellä jo huomenna.
— Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, — tiedetäänkö mitään parlamentin sotajoukosta?
— Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.
Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!
Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa. Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet. Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia kuninkaalle.
Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn jaarli toisi lisää väkeä.
Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.
— Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.
— Niin oli, vastasi tämä. — Me olemme menettäneet parhaimmat miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin. Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.
— En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti suvaita tällaista.
— Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.
— Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään, unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.
— En usko, sanoi Chaloner. — Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset.
Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa — valitettavasti.
Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta isompi kuin kuninkaan.
Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?
Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja tallatuksi.
Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat, herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan — oli kaikki hukassa. Koko sotajoukko kadotti rohkeutensa.
Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.
— Seuratkaa minua! huusi kuningas. — Katsokaamme, mitä vihollinen tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä jäljellä.
Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita seurasi häntä — mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo tunkeutunut kaupungin sydämeen… Taistelu oli menetetty.
Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä, mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.
Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.
Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.
— Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. — Jos sallit, niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.
— Tule vain mukaani, sanoi Edvard. — Minä kyllä hankin sinulle turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa! Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin näemme mitä on tekeillä?
Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala yli koko seudun.
— Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. — Katso tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule, antakaamme heidän maistaa miekastamme.
— Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.
Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.
— Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. — Kiitos hyvästä avusta! Nämä velikullat tässä — hän osoitti väkeään — olivat juuri pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi heti paikalla.
— Malttakaa, sanoi Chaloner, — minulla on hyvä tuuma. Hän astui sotilaiden luo ja puhui heille: — Kuulkaa miehet, on paras, että me kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme. Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset kimppuumme, uskokaa minua.
Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.
— Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, — että me pukeutuisimme näiden kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat etsimässä kuningasta.
— Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, — ja mitä pikemmin panemme sen toimeen, sen parempi.
He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.
Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.
— Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, — silloin ei kukaan epäile meitä.
Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen pitämään kiirettä. — Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän. Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti, komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.
Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet, vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.
Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina, kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.
Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään sotatapahtumista.
Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan. Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven, mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, — ja samassa haihtui pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea korvat käsillään.
— Prr! huudahti hän nauraen. — Ensin meidän täytyy viedä hevoset talliin. Sitten…
— Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku
Edit taputtaen käsiään.
— Ei, vastasi Edvard, — sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.
Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret, uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla tärkeimmät uutiset; — että kuningas oli joutunut tappiolle ja nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä tehdä vieraittensa suhteen.
— Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. — Mutta sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta — se, näet, on heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? — Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut varhain huomenna — muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.
Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa. Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa. Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme puhui selvästi: — Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard huusi: — Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.
Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
— Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia — niin ymmärräthän…?
— Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.
— Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!
Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle, heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja kolkutti metsäpäällikön ovelle.
— Kuka siellä?
— Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.
— Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät — tuossakin puvussa. Mutta selittäkäähän… istukaa ja kertokaa.
— Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli vaihtanut asua.
— No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt kertomuksensa. — Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä! Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte kotiin kelpo kansansotilaana — ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?
— Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli
Edvard. — Se ei haitanne.
— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.
Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.
Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat asiasta, sanoi metsäpäällikkö:
— Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.
— Niin on, myönsi Edvard Armitage. — Ja silmäni eivät ole auenneet yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu kokoon sieltä täältä — se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan, ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan — sen olen oppinut ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta, jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!