— Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. — Jos onnistun, saatte kyllä tietää siitä aikoinaan. — — — Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.
Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä savustaa kinkun tarvittaessa.
— Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. — Huomenna nähdään, mihin se kelpaa.
— Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.
— Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi yöpuulle.
Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi hämmästykseksi.
— Näettekö! hän huusi iloisena. — Onnistui kuin onnistuikin. Ansani tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan vaihtelua ruoassamme.
— Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?
— Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.
Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista. Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle suulle.
SEITSEMÄS LUKU.
Veljekset.
Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän teki.
Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli kotiin ja sanoi:
— Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?
— Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?
— Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.
— Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain edellä.
Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.
— Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, — tässä on minun iso satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.
He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.
— Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. — Emme kai saa sitä elävänä ylös?
— Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen nyt heti, arveli Jaakko.
— Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.
— Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan, peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa, kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.
— Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. — No, ammunko sen?
— Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.
Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden, toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi syvästä kuopasta.
— Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien otsaltaan. — Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä kaivosta.
— Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän nahkaa. — Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme ikinä olisi saaneet sitä ylös.
— Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, — silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.
Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan kotiin metsänvartijantalolle.
— Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla
Alfredille. — Tästä lihasta saan monta markkaa.
— Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen saaliini.
— Ei suinkaan. Mutta kuulehan — siitä johtuu mieleeni — sinun pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa, häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.
— Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. — Ja tiedättekö mitä — minä vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.
— Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi
Edvard.
— Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan täytyi minun kantaa se vasussa.
— Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.
Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä — juuri siinä kuussa Jaakko oli luvannut ne noutaa — mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. — Minä tulen kyllä pian terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi, salli hän Edvardin lähteä.
Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard Armitagena.
Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.
— Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi veljeään kappaleen matkaa.
— Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.
— En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta, kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit, Edvard, jos lähtisit pois metsästä?
— Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni maatilaa, Arnwoodia.
— Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.
— Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?
— Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä. Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa. Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.
— Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.
— Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää, että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.
— Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki. Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni pikku mökillemme.
— Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan, vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi. Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti Beverleyn pojilta.
— Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. — Äläkä sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee. Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi — niin kauan kuin kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.
— Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin kuin yksinomaan tässä metsässä — ole vain varovainen! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää hyvästi.
— Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.
Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa — hän, jonka tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin Edvard Beverley.
Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa ollut niin kiihkeätä laatua — se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla — sellainen elämä häntä miellytti.
Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä — noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.
KAHDEKSAS LUKU.
Keropää ja hänen tyttärensä.
Edvard ratsasti hyvää vauhtia, ja parin tunnin kuluttua hän oli saapunut Uudenmetsän toiseen päähän. Vähän ennen päivällisaikaa hänen hevosensa seisahtui metsävoudin talon edustalle. Hän talutti Kimon aidan luo, sitoi sen suitsista portinpieleen ja astui pienen puutarhan poikki, jossa lumikellot jo alkoivat pistäytyä esiin; muutoin oli maa vielä paljas tähän aikaan vuodesta. Hän kolkutti ovelle, ja pieni, noin kolmen-neljäntoistavuotias tyttö tuli avaamaan.
— Onko Oswald Patridge kotona? kysyi Edvard.
— Ei, hän on metsällä, vastasi tyttö.
— Milloin hän palaa?
— Luultavasti vasta illalla.
— Sepä ikävä. Olen ratsastanut pitkän matkan tavatakseni häntä. Eikö hänellä ole vaimoa tai muuta perhettä, jonka kanssa saisin puhua?
— Vaimoa ei hänellä ole, mutta kenties voisin minä…?
— Niin, minä tulin vain noutamaan kahta koiranpentua, jotka hän oli luvannut sukulaiselleni, Jaakko Armitagelle. Ukko on liian heikko voidakseen itse tulla niitä ottamaan, senvuoksi hän lähetti minut.
— Minä tiedän kyllä, että talossa on koiria sekä suuria että pieniä, mutta en ollenkaan tiedä, mitkä niistä ovat teille tulevat. Odottakaa hetkinen, niin puhun isälleni.
Hän meni sisälle, mutta tuli heti takaisin ja pyysi Edvardia sisään; isä halusi puhutella häntä. Nuorukainen astui sisään tytön seurassa ja tuli huoneeseen, missä istui mies puritaanien tummassa, yksinkertaisessa puvussa. Pöydällä hänen edessään oli suuret läjät papereita ja kirjoja. Edvard huomasi heti, että hän oli niinkutsuttu "keropää", sen nimen olivat Cromwell ja parlamentin puoluelaiset saaneet, koska heillä oli tapana leikata tukkansa ihoa myöten, päinvastoin kuin kuninkaan väki ja aateliset, joiden hiukset liehuivat kiharoina olkapäillä. Samoin oli hänen suippokupuinen hattunsa, jonka hän oli asettanut tuolille miekkansa viereen, aivan toista mallia kuin kavaljeerien päähineet.
— Tässä on nuorukainen, isä, sanoi tyttö, jonka jälkeen hän astui toiselle puolelle huonetta ja istui tulen ääreen.
Mutta hänen isänsä ei keskeyttänyt työtään, hän luki edelleen kirjettä, jonka hän juuri oli avannut; ja Edvardia loukkasi syvästi tämä keropään huolimaton kohtelu. Hänen, Edvard Beverleyn, täytyi seisoa oven suussa nöyrästi odottaen, kunnes hänet suvaittiin huomata. Onneksi hänen järkensä voitti, ja hän muisti, että hän itse oli esiintynyt Jaakko Armitagen sukulaisena eikä Edvard Beverleynä. Hänen poskensa olivat kivahtaneet punaisiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja odotti. Silloin tällöin hän loi silmäyksen tyttöön, ja joka kerran kohtasi hänen katseensa tytön silmät, jotka nopeasti aina silloin painuivat maahan.
Viimein oli vakava mies pöydän ääressä lukenut kirjeensä loppuun. —
Mitä haluatte, nuori mies? hän kysyi.
— Minulla oli asiaa Oswald Patridgelle. Minun piti noutaa kaksi koiranpentua, jotka hän oli luvannut isoisälleni, Jaakko Armitagelle.
— Armitage, toisti mies selaillen papereita pöydällään. — Armitage… Jaakko… niin oikein, huomaan, että hän on metsänvartijoita. Miksi ei hän ole käynyt minun luonani?
— Mistä syystä hän sitä olisi tehnyt?
— Mistäkö syystä? Siitä syystä, että parlamentti on määrännyt Uudenmetsän minun valvontani alaiseksi. Minä olen metsänvartijain uusi päällikkö.
— Siitä ei Jaakko Armitage tiedä mitään, vastasi Edvard. — Hän tuli metsänvartijaksi Kaarle-kuninkaan aikana. Kahden viimeisen vuoden kuluessa hän ei ole saanut palkastaan penniäkään, mutta hän asuu omassa mökissään, jonka hän on perinyt isältään.
— Nuorukainen, asutteko isoisänne luona?
— Kyllä, olen oleskellut hänen luonaan runsaasti vuoden.
— Millä hän on tullut toimeen? Tehän väitätte, ettei hän ole saanut palkkaa moneen vuoteen.
— Millä ovat muut metsänvartijat tulleet toimeen?
— Teidän ei sovi kysyä, te vastaatte. Siis: millä on Jaakko Armitage elänyt?
— Oh, me tulemme mainosti toimeen, vastasi Edvard. — Meillä on pieni maapalsta, jota viljelemme ja sitäpaitsi on meillä hevoinen ja rattaat, sikoja ja lehmiä.
— Ja se riittää elatukseksenne?
— Oliko Aabrahamilla, Iisakilla ja Jaakobilla sen enempää? Nyt oli
Edvard taas kysyjänä.
— Te olette vähän liian suulas, nuorukainen, sanoi uusi metsäpäällikkö, — mutta — pysyäksemme Jaakko Armitagessa — me tiedämme kyllä mikä hän on miehiään, ja ketä hän aikoinaan palveli. Ja sitäpaitsi — te sanotte tulleenne noutamaan kahta koiranpentua. Mitä tarkoitusta varten niitä tarvitsette? Sikoja paimentamaanko?
— Meillä on kyllä niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko Uudessametsässä; mutta me haluaisimme pari kappaletta lisäksi, jos sattuisimme menettämään vanhan Turvamme.
— Niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko metsässä? Hyvä — mihin se on hyvä?
— Metsästykseen tietysti.
— Te myönnätte siis metsästäneenne?
— Jaakko Armitage vastatkoon omasta puolestaan, lausui Edvard, — hän elää ja toimii niinkuin itse hyväksi näkee, minulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Sen verran saatan kuitenkin sanoa, että jos hän olisikin ampunut jonkun otuksen silloin tällöin, ei kukaan häntä voi siitä moittia.
— Todella! Vai eikö? Saanko kysyä mistä syystä?
— Niin, katsokaapa — Jaakko Armitage palveli Kaarle-kuningasta, joka teki hänestä metsänvartijan ja antoi hänelle palkan. Ihmiset, joiden ei olisi pitänyt siten menetellä, nousivat kapinaan hallitsijaansa vastaan ja riistivät häneltä vallan, mutta sehän ei oikeastaan kuulu hänen uskollisille palvelijoillensa, he ovat hänen miehiään kuten ennenkin, ja kun ei heidän herransa voi palkita muulla lailla, on heidän ollut pakko silloin tällöin ampua hänen otuksiaan.
— Te myönnätte siis, että Jaakko Armitage on kaatanut metsänriistaa? kysyi metsäpäällikkö ankarasti.
— Siihen en vastaa, herra, lausui Edvard lujalla ja levollisella äänellä. — Ensiksikään en seiso tässä syyttämässä ketään; ja toiseksi tahtoisin tietää, millä oikeudella te minua tutkitte?
— Milläkö oikeudella, mestari Nenäkäs! Edvard hätkähti, mutta hillitsi suuttumuksensa. — Olkaa hyvä, tässä näette valtakirjan, jolla parlamentti on määrännyt minut Uudenmetsän päälliköksi samalla antaen minulle oikeuden palkata tai ajaa pois kenen hyväksi näen. Ja koska arvaan, ettette osaa lukea kirjoitusta ettekä kirjoittaa, niin on teidän pakko uskoa minun sanaani.
Edvard astui pöydän luo, otti paperin ja luki. — Aivan oikein, sanoi hän ja laski tyynesti valtakirjan takaisin pöydälle. — Mutta se on allekirjoitettu vasta 20 päivänä joulukuuta, kuten huomaan, ja on siis vain kahden viikon vanha.
— Entä sitten? kysyi ankara metsäpäällikkö ja silmäili hiukan kummastuneena reipasta poikaa, joka niin rohkeasti puhui puolestaan.
— Tahdon vain huomauttaa, että Jaakko Armitage on maannut sairaana kokonaista kolme kuukautta eikä sen ajan kuluessa tietysti ole voinut ampua mitään. Koska nyt metsä luonnollisesti kuului kuninkaalle, siksi kunnes parlamentti sen anasti, on päivänselvää, että vanha isoisäni, olipa hän sitten ampunut kuinka paljon otuksia tahansa, on siitä vastuunalainen vain herralleen ja kuninkaalleen.
— Ei ole vaikea nähdä, mitä koulua te olette käynyt, nuori mies.
— Huono koira on se, joka puree sitä kättä, joka hänelle ruokaa antaa, herra, vastasi Edvard lämpimästi. — Isoisäni ja hänen isänsä ennen häntä ovat palvelleet eversti Beverleyn perhettä; häntä he kiittävät maasta ja mannusta ja paljosta muusta hyvästä, ja senvuoksi he aina ovat pitäneet hänen nimeään suuressa kunniassa ja ovat taistelleet sen asian puolesta, jonka edestä hän meni kuolemaan — ja niin teen minäkin.
— Te puhutte rohkeata kieltä, nuori ystäväni, mutta sananne osoittavat kiitollista sydäntä, ja minä itse kunnioitan suuresti eversti Beverleyn muistoa. Hän oli uljas mies, ja sille asialle, jota hän voimakkaalla käsivarrellaan tuki, pysyi hän loppuun asti uskollisena, joskin se oli huono asia… Mutta palataksemme isoisäänne — minä en voi, jos rehellisesti tahdon palvella isäntiäni, ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka on nykyisen hallituksen ilmeinen vastustaja.
— Herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard liikutettu väre äänessään, — teidän kauniit sananne eversti Beverleystä liikuttivat sydäntäni, kiitos niistä. Isoisäni suhteen olette myöskin oikeassa, mutta suoraan sanoen en usko sen paljoakaan merkitsevän vanhalle Jaakko Armitagelle; ensiksikään hän ei missään tapauksessa tahtoisi olla teidän alamaisenne — siihen hän on liian kuningasmielinen ja sitäpaitsi hän ei voisikaan — hän on jo liian vanha ja heikko. Mutta hänen ei olekaan pakko sitä tehdä. Talo ja maapalsta ovat hänen yksityisomaisuuttaan, ja siellä hänellä on hyvä ja rauhallinen olo elämänsä loppuun asti.
— Arvattavasti on isoisällänne kiinnekirja maahan, jonka sanotte hänen omistavan.
— Jo hänen isoisänsä sai lahjoituskirjan siihen, kauan ennen kuin Kaarle-kuningas oli syntynytkään, ja minä otaksun, ettei parlamentti aio peruuttaa entisten kuningasten päätöksiä.
Metsäpäällikkö alkoi nyt kysyä Edvardin ja hänen isoisänsä keskinäistä suhdetta ja tulisiko nuorukainen perimään talon ukon jälkeen ynnä muuta sellaista.
Edvardin suu vetäytyi hymyyn, ja kun hänen silmänsä samassa kohtasivat nuoren tytön, joka yhä istui takan ääressä hiljaa ja levollisena, kysyi hän häneltä hiukan leikillisesti, eikö isä hänen mielestään kysynyt vähän liikoja?
Tyttö hymyili. — Oh, enpä tiedä, sanoi hän. — Hänellä on kai siihen oikeus.
— Ei suinkaan. Minun suhteeni ei hänellä ole mitään määräysvaltaa — eikä myöskään isoisän suhteen nyt, kun hän on antanut hänelle lähtöpassin.
— Oletteko kasvatettu metsänvartijantalossa, nuori mies? kysyi metsäpäällikkö.
— En, minä olen saanut kasvatukseni Arnwoodissa yhdessä talon lasten kanssa.
— Missä olitte silloin, kun Arnwood paloi?
Edvardin nuorekkaille kasvoille välähti hurja ilme.
Hän muisti tuon kauhean yön, jolloin synnyinkodin korkeat muurit luhistuivat raunioiksi, ja hänen silmissään paloi kostonhimo, kun hän vastasi keropäälle, että hän oli ollut kotona isoisänsä mökissä sillä kertaa. Metsäpäällikkö näki, kuinka hänen silmänsä iskivät tulta.
— Ymmärrän teidät hyvin, nuori ystäväni, hän sanoi, — teidän ei tarvitse peittää tunteitanne tässä suhteessa. Arnwoodin polttaminen oli häpeäpilkku meidän puolueellemme, ja monta kertaa olen hartaasti rukoillut taivasta, ettei se liian ankarasti rankaisisi tuon hirveän rikoksen toimeenpanijoita.
Edvard vaikeni, ja hänen vihansa lauhtui hiukan. Hän ajatteli itsekseen: Kaikki keropäät eivät nähtävästi kuitenkaan ole niin kelvottomia kuin minä olen luullut.
Hetkisen kuluttua hän muisti asiansa ja sanoi:
— Kuten arvaan, olen tehnyt turhan matkan, koska te metsäpäällikkönä tuskin sallitte, että metsäkoiria annetaan sellaisille, jotka eivät enää ole palveluksessanne.
— Sen seikan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä; minä olen täällä vain valvoakseni, ettei metsästyslakeja rikota, vastasi metsäpäällikkö ja jatkoi hymyillen: — Te kai kuitenkin väittäisitte, että pennut luvattiin teille, ennenkuin minä sain valtakirjani. Tahdon senvuoksi mieluummin olla niistä mitään tietämättä. Ohimennen tahdon kuitenkin teille huomauttaa, että salametsästystä koskeva lakipykälä on yhtä ankara kuin ennenkin — te ymmärrätte, mitä tarkoitan?
— Kyllä, herra! Ja jos suvaitsette, tahtoisin mielelläni antaa teille rehellisen ja suoran vastauksen.
— Puhukaa vain pelkäämättä.
— Tarkoitan, että metsänotukset ovat Kaarle-kuninkaan omaisuutta, ja hän on ainoa, jolla on määräysvalta ylitseni. Ja hän ei varmaankaan kieltäisi minua ampumasta vähän metsänriistaa kotitarpeiksi.
— Niin, se on teidän mielipiteenne, nuori ystäväni. Mutta jos joudutte kiinni, ei tuollaisista puheista ole vähintäkään hyötyä. Silloin ei mikään auta. Te saatte määrätyn rangaistuksenne ja päälle päätteeksi juuri minulta! — Mutta menkää nyt keittiöön saamaan jotain suuhunne. Oswald Patridge tulee kai pian.
Edvard kumarsi jäähyväisiksi ja lähti huoneesta. Hän hymyili tahtomattaan ajatellessaan, että hän oli tullut hakemaan kahta koiranpentua ja oli löytänyt — keropään… Mutta hän oli kuitenkin varsin ystävällinen minua kohtaan. Ja tytär! Kuinka viehättävä hän oli! Ja miten sievästi hän hymyili!… Kas niin, tässähän on keittiö — Arnwoodin perillinen lähetetään keittiöön! Entä sitten! Aika neuvon tuo, kuten Alfred sanoo… Mutta täällähän ei ole ihmissieluakaan, parasta, että menen katsomaan Kimolle jotain paikkaa. Se seisoo varmaankin ulkona ikävissään.
Sanottu ja tehty. Talli oli rakennuksen takana, ja kun hän oli taluttanut Kimon sinne ja antanut sille vähän heiniä, istuutui hän portaille takaoven edustalle.
Hän vaipui pian syviin ajatuksiin, joista sievähymyinen tyttö hänet herätti.
— Minä en tiennyt, että Jane oli poissa, sanoi hän, — ja teitä on huonosti kestitty keittiössämme, ikävä kyllä. Mutta jos tahdotte seurata minua, niin toimitan teille jotain syötävää.
— Kiitos neiti, te olette hyvin ystävällinen minulle, ja kuitenkin olen tunnustanut olevani salametsästäjä, lisäsi hän leikillisesti hymyillen.
— Niinpä kyllä, mutta tästälähtien ette kai enää harjoita salametsästystä; ja vaikkapa sitä tekisittekin ja joutuisitte kiinni, niin rukoilisin isää päästämään teidät vapaaksi, vastasi tyttö hymyillen.
He tulivat nyt keittiöön, ja pian istui Edvard pöydän ääressä, jolle tyttö toi kylmää linnunpaistia, lihapiirakkaa sekä tuopillisen vanhaa olutta.
— Tämän enempää en voi teille tarjota, hän sanoi laskien oluttuopin pöydälle.
— Teidän isänne nimi on Stone, eikö totta? kysyi Edvard. — Olin huomaavinani sen valtakirjasta.
— Niin, se on hänen nimensä.
— Entä teidän nimenne?
— Sama kuin isäni tietysti:
— Niin, mutta etunimi?
— Ohoo, te olette aivan liian utelias!… Minun nimeni on Kate, mutta nyt täytyy minun mennä sisään.
— Hän on pieni herttainen tyttö, ajatteli Edvard tytön poistuttua huoneesta, — ja hän kutsui minua herraksi, tuskinpa hän samoin puhuttelee muita metsänvartijoita. Minä näytän ehkä sitten vielä liian hienolta, täytyy siis olla varovainen.
Näin miettien maisteli nuorukainen hyvällä halulla ruokia. Juuri kun hän oli lopettanut syöntinsä ja joi viimeisen kulauksen oluttuopista, astui Kate sisään ja sanoi:
— Oswald on nyt tullut kotiin.
— Kiitos neiti, ja kiitos ruoasta. Hän nousi pöydästä. — Ja kuulkaa, jatkoi hän, — voitteko sanoa minulle, missä kuningas nykyään on?
— Mikäli minä tiedän, on hän vankina Hurstlinnassa. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä. Jos joku koettaisi häntä tavata, tuottaisi se vain sekä kuninkaalle että hänelle itselleen onnettomuutta.
Näin sanoen Kate lähti huoneesta, ja Edvard jäi taas yksin metsäpäällikön keittiöön.
YHDEKSÄS LUKU.
Tärkeitä tapahtumia.
Edvard astui nyt ulos pihalle ja keksi pian miehen, jolle hänellä oli asiaa. Hän astui Oswaldin luo ja sanoi nimensä ja mitä varten hän oli tullut.
— Kas vain! huudahti metsävouti hämmästyneenä. — En ole koskaan tietänyt, että vanhalla Jaakolla oli poika — ja nyt on hänellä vielä päälle päätteeksi pojanpoikakin. Oletteko kauankin asunut hänen luonaan?
— Vähän yli vuoden; sitä ennen olin Arnwoodissa.
— Arnwoodissa! Silloin kai olette kuninkaan miehiä? kysyi Oswald.
— Niin olen, koko sydämestäni.
— Ja minä, totta vieköön myös. Muutoin en teille koiriani antaisikaan.
Mutta mennään nyt pentuja heti katsomaan. Koirilla on se hyvä
ominaisuus, että ne kyllä kuulevat, mutta eivät kieli, mitä kuulevat.
— Minä, nähkääs, en enää asu yksin.
— Niin, minä huomasin sen, tapasin näet uuden metsäpäällikön teidän sijastanne, sanoi Edvard ja sitten hän kertoi Oswaldille, mitä oli tapahtunut herra Stonen ja hänen välillään.
— Te olette ollut rohkea, kuulen minä, sanoi Oswald, kun Edvard oli lopettanut kertomuksensa, — ja se miellyttää minua. Muuten on paras pitää suunsa kiinni tähän aikaan. Merkillistä kyllä, olemme minä ja pari muuta kuninkaalle uskollista miestä saaneet pitää paikkamme, muutoin on otettu pelkkää uutta, tuntematonta väkeä. He eivät juuri osaa muuta kuin soimata ja panetella kuningasta, mutta se lieneekin tärkeintä tähän aikaan. Ennen vanhaan täytyi metsänvartijan olla myöskin taitava metsästäjä. Sellaisia eivät nämä ole, mutta sen sijaan he kyllä tekevät parastaan estääkseen muita kaatamasta peuroja. Varokaa siis, etteivät he iske kynsiään teihin, sillä metsästyslait ovat ankarat.
— Pyh! Minä kyllä heistä suoriudun. Pahinta on saada metsänriista myydyksi, arveli Edvard.
— Siinä minä kyllä teitä autan, lupasi metsävouti. — Minä tunnen kyllä monta, jotka ostavat kaikki otukset, mitkä saatte ammutuksi… Ja tiedättekö mitä? Minä luulen kuten tekin, ettei tämä uusi metsäpäällikkö ole niinkään ankara. Hänen kanssaan tulee kyllä helposti toimeen. Eikö totta? Se on jo hyvä merkki, että hän salli teidän puhua niin vapaasti, ja sitten tapa, jolla hän puhui eversti Beverleystä…
— Niinpä kyllä. Mikä hän muuten on miehiään?
— Hän lienee Cromwellin hyvä ystävä. Muuta en tiedä hänestä… Mutta kuulkaa, te ja minä tapaamme kai vielä toisemme. Ensi kerralla ette kuitenkaan saa tuoda pyssyä mukananne tänne. Tässä ovat koirat isoisällenne… Kuinka vanha te muutoin olette? Jaakko ei suinkaan ole kuuttakymmentä vanhempi.
— Minä olen täyttänyt viisitoista, vastasi Edvard.
— Ettekö sen vanhempi. Minä olisin luullut teitä kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäiseksi. Niin, siinä sen näkee! Metsäelämä kehittää pian pojasta miehen. Osaatteko ajaa otusta?
— Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.
— Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä metsälle… Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi on?
— Kyllä.
— Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?
— Jos elän ja olen terve.
— Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.
Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.
Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään, ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä. Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut reippaasta metsästäjänelämästä. — Ja ajakoon vain minua takaa metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.
Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.
Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.
— Sinä olet käyttäytynyt uljaasti, poikani, sanoi vanhus, — kenties liiankin uljaasti, mutta se osoittaa, että olet liian ylpeä ja miehekäs tyytyäksesi valheeseen. Niin kauan kuin et ase kädessä taistele kuninkaan puolesta, eivät he voi sinua rangaista, vaikka oletkin hänen puolellaan. Mutta varovainen sinun kuitenkin tulee olla, nyt kun metsä on heidän hallussaan, ja muista, että vaara ei uhkaa yksin sinua, vaan myöskin sisariasi. Minä puhun sinulle näin, rakas poikani, koska tunnen, että päiväni pian ovat luetut, ja kun minä lähden pois, tulee kuorma lepäämään sinun hartioillasi. Jumalan avulla luulen kuitenkin, että sinä ja veljesi voitte hankkia jokapäiväisen leivän teille kaikille neljälle. Jos tahdotte seurata minun neuvoani, niin harrastakaa niin paljon kuin mahdollista maanviljelystä ja ampukaa vain villikarjaa, silloin ette riko metsästyslakeja. Mutta mene nyt, poikani, ja pyydä Alice luokseni. Illalla haluaisin vielä puhella kanssasi.
Edvard oli hyvin alakuloinen nähdessään, kuinka huonoksi Jaakko oli käynyt. Alfred ja hän työskentelivät pellolla koko päivän, mutta illalla keskusteli Edvard taas kauan vanhan metsänvartijan kanssa, jolle hän nyt myöskin kertoi, että hän ja Oswald olivat päättäneet tavata toisensa seuraavana aamuna.
— Niin, Oswald on uskollinen kuin kulta, häneen voit luottaa. Arvelen muuten, että olisi kenties parasta ilmaista hänelle syntyperänne. Olen joskus itse aikonut puhua siitä hänelle, jotta ainakin yksi ihminen voisi tarvittaessa todistaa, kuka sinä olet. Sano hänelle huomenna, että minulla ei enää ole monta elonpäivää ja pyydä häntä käymään luonani. Haluaisin puhutella häntä ennen kuolemaani.
Varhain seuraavana aamuna Edvard lähti pyssy olalla kuninkaantammelle, joka oli runsaasti puolitoista mailia metsänvartijatalolta. Hän oli ottanut Turvan mukaansa ja oli ensimmäisenä yhtymäpaikalla, mutta eipä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Oswaldkin saapui pyssy olalla ja koira kintereillään.
— Tervetuloa, Oswald, sanoi Edvard.
— Hyvää päivää, poikani, sanoi Oswald puristaen hänen kättään. — Ettepä usko, kuinka kovassa kuulustelussa olen ollut, siitä kun viimeksi tavattiin — ja teistä yksinomaan oli kysymys.
— Minusta?
— Niin. Ensin kuulusteli minua herra Stone. Hän tahtoi tietää minulta, olitteko todellakin vanhan Jaakon pojanpoika, kuten olitte väittänyt. Luulenpa, totta vie, että hän melkein kuvittelee teidän olevan vähintään Yorkin herttua omassa korkeassa persoonassaan. Minä en tietysti voinut sanoa hänelle enempää kuin itsekään tiesin, niin ettei hän minusta paljoakaan viisastunut. Mutta sitten alkoi pikku neiti kysellä, ja häntä ei ollut yhtä helppo tyydyttää. Viimein hän lähetti minun kauttani teille sellaiset terveiset, ettette millään muotoa ampuisi peuroja, sillä jos joudutte kiinni, täytyy hänen isänsä tehdä velvollisuutensa mukaan, ja se olisi kovin ikävä.
— Kiittäkää häntä ystävällisestä neuvosta, vastasi Edvard hymyillen, — mutta joka tapauksessa toivon tänään saavani pulskan peuran saaliikseni. Vai mitä te arvelette?
— Minä toivon samaa. Nyt saamme nähdä, kuinka taitava metsästäjä olette. Te saatte johtaa ajoa, sanoi Oswald.
— Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?
— On kyllä tähän aikaan vuodesta.
— Eteenpäin siis, tuuli on idästä… malttakaa… on kai parasta, että kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?
Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli tuntia sanaakaan vaihtamatta.
Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.
— Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.
Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä. Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka? Edvard viritti pyssyn hanan — ja aivan oikein, hanan napsutus sai eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet. Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.
Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa. Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.
— Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli täyttä vauhtia rämeen poikki.
— Nyt voitte ampua sen.
Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi sitä nylkeä.
— Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. — Nämä kuulathan ovat minun ampumiani.
— Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä. Se on komea eläin, saatte nähdä.
— Tämä minun on viisivuotias peura.
— Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.
Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.
— Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.
— Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä, niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.
Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.
— Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille hyödyksi… Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut, että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär omin käsin on valmistanut.
Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös, kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi, että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain töhertäjä hänen rinnallaan.
— Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi herra Stone hymyillen. — Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada hänestä metsänvartijan… Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald… Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.
Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja toisten keropäiden päivällispöytää varten.
Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa vieraille. — Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, — siellähän voitte nukkua.
Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli aivan vilusta kangistunut. — Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut, kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.
Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen vahva valo… ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti valkoinen naishaamu uutimet syrjään… aikoi varmaankin avata ikkunan… Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan — hän oli tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.
Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen, puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi liikkuivat — naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle. Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi, että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun, kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.
Herra Stone oli suunniltaan. — Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään väännellen. — Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!
Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä; liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua. Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: — Lapsiraukkani! Pikku Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!
Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä lasta!
Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.
Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi. Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä. Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi tallille.
— Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. — Pikku neitirukka!
— Neitikö? Hän on pelastunut!
— Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.
— Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte paikalle. Hän makaa täällä tallissa — kas tuossa hän onkin… Tuokaa vähän vettä… Jumalan kiitos, hän hengittää!… Kiitos Oswald… Kas niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.
He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä, hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:
— Missä on isäni?
— Hänellä ei ole mitään hätää.
— Entä talo, onko se palanut?
— Ei, tuli on sammutettu.
— Kuka minut pelasti?
— Nuori Armitage sen teki.
— Kuka? Armitage… Kuka hän on?… Ah niin, nyt muistan… Mutta missä on isä? Minä tahdon isäni luo.
— Hän on tuolla toisessa talossa.
Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. — Minä en jaksa, hän voihki. — Isä tulkoon minun luokseni.
— Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin yksin nuoren tytön luo.
Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja nyyhkytyksiin: — Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas lapsiparkani!
— Tyttärenne elää, herra Stone.
— Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?
— Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät luokseen.
Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan — hän etsi vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen syliinsä.
— Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. — Olipa onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä. Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja palohaavoja käsivarteeni…
— Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.
— Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. — Hän tekee kaiken mitä voi palkitakseen uljaan työnne.
— Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi… ja muistakaa Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani… Olen pelastanut hänen tyttärensä — ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa… ja sen hän kai tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.
Oswald satuloitsi siis Kimon — Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan voinut sitä tehdä. — Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat ystävät erosivat tällä kertaa.
Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.
— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. — Halusin mielelläni tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä — mutta minähän olenkin jo vanha mies.
— Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi…
— Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen… Kutsu nyt veljesi ja pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se minulle, rakas poikani.
— Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.
— Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.
Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen, kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: — Muista, Alfred, että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!… Jää hyvästi Alfred! Jää hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset… Laupias Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!
Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He purskahtivat kaikki katkeraan itkuun — he olivat pitäneet sanomattoman paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan. Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.
Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin Jaakko Armitagen tapana oli ollut — ja sitä muistellessa kyyneleet taas nousivat heidän silmiinsä.
KYMMENES LUKU.
Hautajaiset.
— Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, — meidän täytyy koettaa saada hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.
— Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?
— Suuren tammen juurelle rakennuksen taakse. Hän sanoi itse kerran, että hän mielellään tahtoisi levätä sellaisen puun juurella metsässä.
— Hyvä, silloin ryhdyn heti työhön; on kuutamo, niin että hyvin ennätän saada haudan valmiiksi ennen aamun koittoa.
— Niin, minä en ikävä kyllä voi nyt auttaa sinua, sanoi Edvard, jonka käsivarsi yhä oli kipeä.
Alfred arveli, että hän kyllä tulisi yksinkin toimeen, ja varhain seuraavana aamuna hän herätti veljensä ilmoittaen hänelle, että hauta nyt oli valmis.
— Kaikki on nyt järjestyksessä, Edvard, mutta luuletko, että voit auttaa minua osoittamaan vanhalle ystävällemme viimeisen palveluksen.
— Kyllä. Käsivarteni on nyt paljoa parempi. Aja sinä vain kärryt oven eteen.
Sitten käärittiin ruumis lakanaan ja nostettiin kärryille.
— Kutsummeko nyt Alicen ja Editin?
— Ei, laske hänet ensin hautaan.
He tekivät niin, ja palasivat sitten kotiin.
— Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.
— Luultavasti, minä menen heidän luokseen.
Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.
— Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia, 90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät haudan.
— Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. — Minä pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.
Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa heidän kaulaansa ja sanoi heille:
— Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen, jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat. Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.
He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen. Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän nuoria kasvojaan.
Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.
Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä, ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.
Kului kokonaista kuusi viikkoa, ennenkuin Oswald tuli.
— Kuinka vanhus jaksaa? kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.
— Hän on kuollut. Pari päivää sen jälkeen kun viimeksi olitte täällä, hautasimme hänet.
— Rauha hänen tomulleen. Hän oli mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Mutta hän oli jo vanha, ja minä arvasin kyllä, etten enää häntä näkisi… Miten on käsivarren laita?
— Oh, vastasi Edvard, — se on melkein terve. Mutta istukaa nyt, Oswald, minulla on niin paljon puhumista teille. Ensiksikin: missä olette ollut niin kauan? Miksi ette tullut niinkuin lupasitte?
— Sanonko teille mikä siihen on ollut syynä? Murha!
— Murha! toistivat Edvard ja Alfred.
— Niin tahallinen murha! Lyhyesti sanoen, he ovat mestanneet kuninkaan, mestanneet Kaarle I:n.
— Ovatko he uskaltaneet? huudahti Edvard kauhistuneena.
— Ovat. Täällä metsässä tosin saa niin vähän tietoja, mutta minä kuulin äskettäin, että kuningas oli viety Lontooseen, ja että hänet aiottiin asettaa syytteeseen ja tuomita.
— Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?
— Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa — mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut ennen tulla.
Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan. — Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?… Onko siis koko Englanti menettänyt rohkeutensa?… Mutta odottakaa — aika neuvon tuo, ja silloin lyö koston hetki!
Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa, joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta, mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. — Suoraan sanoen, jatkoi Oswald, — luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. — Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä pelastuksesta.
— Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald — sehän lienee yhdentekevää.
— Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä — nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?
Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.
Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua — molemmat veljet istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin piti Lymingtonissa toimittaa — ilmestyi metsävoudin kookas olento jälleen ovelle.
— Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. — Aloin näet ajatella, että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin! Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja toimittaa muutamia asioita puolestanne.
— Sehän on suurenmoista! Sydämellinen kiitos siitä! huudahti Edvard. — Mutta silloin on parasta, että heti koetamme päästä matkaan… Valjastapas hevonen, Alfred. Minä menen ottamaan vähän rahoja… Tosiaan, niin kauan kuin muistan: te ette saa kutsua minua Beverleyksi, rakas Oswald, ja parempi myöskin olisi, jos vain yksinkertaisesti sinuttelisitte minua — silloinkin, kun olemme kahden kesken, muuten unohdatte helposti kutsua minua Edvardiksi muitten kuullen, ja sehän olisi hullua.
— Hyvä, sinutelkaamme siis toisiamme! Se onkin selvintä, siinä olet oikeassa.
Muutaman minuutin kuluttua seisoivat kärryt oven edessä, Edvard ja Oswald istuivat niihin, ja sitten ajettiin hyvää vauhtia Lymingtoniin vievää tietä.