Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.
— "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."
— "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"
— "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen kuulla."
— "Sallikaa minun nähdä se."
— "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"
Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti silmällä.
— "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että vien sen 'Kuutamalle.'"
— "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette kuullut sen. Ehkä myöhemmin."
— "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista isänmaan-rakkautta!"
Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!
Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon jo N:ro 4.
N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin — tohtori Grisák.
Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka "lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.
Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen tosiperäisten havaintojen kautta.
Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot "doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät — mikä on kaikista hurjin väitös — erästä oikeuteen jätettyä asiaa kiiruhtamaankin omaa avioliitto-asiaansa.
Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?
Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta, kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut, sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön panna.
Oikeuden-pohja on siis olemassa.
Mutta on siihen syytäkin.
Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä saattaa reimaasti elää.
On siis syytäkin.
Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen. Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu; tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.
Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin, että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."
Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria omituisessa asiassa.
Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli pitkälliseen vankeuteen tuomittu.
Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.
Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle, saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle anteeksi annetuksi.
Siihen on vastapaino asetettava.
Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin, niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on estettävä.
Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran ennen olemme kuulleet mainittavan.
Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.
Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.
Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää, mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi loukatun rakkauden kostoa?
Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla, puoleksi virallisella tiedonhalulla.
— "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret syyt, sitä en epäile."
— "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta 'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi, tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."
Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:
— "Niin se on."
— "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena; tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon, kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa. Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain sill'aikaa odottaa häitä!"
— "Hirveä huikentelevaisuus!"
— "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi; hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies; päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte nähdä, kuinka mitätön mies hän on."
— "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"
— "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa menetetyksi."
— "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi jo valjeta hänen edessänsä.
— "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"
— "Täydellisesti."
Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten, että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.
— "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, jonka olopaikka on tuntematon, kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi katsottavat.'"
— "Olisiko se mahdollista?"
— "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin purattu."
— "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."
— "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa turvassa."
Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa heijastavan.
Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.
— "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta pitäminen."
— "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa pidentämiseksi."
— "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän. Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua; jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."
— "Mutta lopulta, — eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän kruunun-alusmaahan."
— "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"
Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.
— "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille kirjeitä kirjoittaa."
— "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."
— "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"
— "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."
— "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."
Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi hän…
Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle, lila-väriselle paperilehdelle:
"Rakas ystäväni!"
Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.
Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an, poste restante."
Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!
Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello viisi jälestä puolenpäivän.
— "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan, ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani tapaamassa."
Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta, sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita, näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.
— "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori
Grisák, ritarin viereen istuen.
— "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän luoksenne."
— "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi oikeudenasioista keskustella."
— "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen luoksenne tullut."
— "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."
— "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!" huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa. Jotakin kaunista."
— "Minä olen valmiina."
— "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa, teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä suullisesti aion itse kaikki sanoa."
— "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"
— "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa hankkia."
— "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta raha-asioissa tuomittu?"
— "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."
— "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]
— "Ei. Unkarilainen sotamies."
— "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"
— "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä piru teitä vaivaa?"
— "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."
— "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa syönyt."
Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.
— "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa suojella?"
— "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä. Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa säilyssä olevan."
— "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"
— "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."
— "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."
— "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."
— "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."
— "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen sukulaisen."
Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se lienee?
— "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"
Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä johdatetuksi.
— "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja; mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä, kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle; sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne; ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."
Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla, vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin haluaa!
Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu asiakirja oli valmis.
Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.
— "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."
— "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."
— "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"
— "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse kopioita se, sanasta sanaan."
~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."
— "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle dikterata."
Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin riistää.
Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin tapaa ehkäistävä.
Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.
Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys heille kummallekin on ollut, mutta — huomaavat, että molemmat aikovat mennä yhdelle taholle.
— "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."
Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset, pudistivat uudestaan kättä.
— "Paljon onnea!"
— "Herran haltuun!"
— "Minne päin on teidän matka?"
— "Minä menen Vácz'in-kadulle."
— "No, sinne minäkin menen."
Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.
Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.
— "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti, rakas tohtori!"
— "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle menemään.
— "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"
— "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"
— "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme jäähyväiset sanoneet."
— "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."
— "Kuka tuttavanne tässä asuu?"
— "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."
— "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään, sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä oiva sattumus."
Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet "jus fortioris'een" vetomaan.
Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa säästetä.
Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle, viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.
Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja, harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia" nuorukaisia.
Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua, mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija, maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset ihastelijansa eivät häirinneet häntä.
Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä haastelossa.
Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita, niinkuin maailmassa on tapa.
Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus kohtaa!
Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä yössä.
— "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti liikkuen edes takaisin.
— "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain, miks'ette mene kotia?"
— "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut vaunut."
— "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on kyllä aikaa."
Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.
Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.
Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen kirjahyllyyn.
— "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.
— "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.
— "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."
Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.
— "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi
Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.
"Hän tietää jo asian."
"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori
Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.
— "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi
Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.
— "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.
— "Mutta niin minulle on kerrottu."
— "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."
Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän väitettänsä vääräksi osotetaan.
— "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo. Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin. Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on, että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta, jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."
Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti voisi kätkeytä sen taakse.
— "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."
Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää lasin vettä.
Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:
— "Minä en ymmärrä."
— "No, sehän on varsin yksinkertaista."
Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.
Tohtori tunsi olevansa hukassa.
— "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille, että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."
Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.
Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.
Tämän oli loppu tullut.
Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa kirjoitetaan!
Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!
Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!
Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä kauhistuttaa!
Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään armaan naisen ääntä.
Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan koettaisi estää.
Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.
Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:
— "Hyvä herra! Ennenkuin tunsin teidät, olisin ollut valmis tähän toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on minunkin vastustajani.'"
Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!
Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.
Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa ja pani takkinsa napit kiinni.
— "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."
— "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.
— "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."
Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.
Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois.
Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.
Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi luvattu ministerin-salkku.
Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan, millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.
Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski hän kätensä tohtorin olkapäälle.
— "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut elävältä kuopataan?"
Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän sillä tarkoittaisi.
— "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"
Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.
VII.
Toinen.
Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta olivat pörheät kuin peuran jalka.
Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi erhettyä.
Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu maahan.
Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla, oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni pois.
Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.
Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta Ankerschmidt itsekin häntä luuli.
Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen menevän.
Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.
Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin silmänkääntäjän japonitsa.
Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas. Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.
Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä lippaan. — Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.
Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään, tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.
Ja mitä hän lisäksi tekee?
Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.
Kovin epäilyttävä sorminta!
Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.
Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!
Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta, näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.
"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."
Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.
Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan ylimääräinen posti, käsketään joutua.
Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.
Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni ottamaan.
Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.
— "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"
— "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.
— "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"
— "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä aamu jo koittaa."
— "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."
— "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."
— "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa seuraa teitä."
Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut; vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.
— "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra, jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat seisokoot pakkasessa.
Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri aseellisia santarmeja.
Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä avata lukitut ovet.
Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.
— "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!" komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"
Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään kysynyt, mitä tahdottiin löytää.
Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.
Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen, yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt. Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.
Nyt tuli uunien vuoro.
Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien, savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja. Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin; pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas, lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.
Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä; sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.
Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään salakuljetusta voisi tapahtua.
Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa tyhjäksi.
Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä; sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.
Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.
Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.
Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa
Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.
— "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"
Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta, että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi tahtonut sitä ruumiillaan peittää.
— "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti kaivamaan.
Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä.
Jotakin kilahti.
— "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään, mitä siihen lienee maahan kaivettuna.
— "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia; puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä; tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.
Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä merkitsee?"
Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.
Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi, sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon, purivat häntä sormiin.
Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja, joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.
Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.
Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.
— "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.
Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja katsastakaa."
Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?
Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan punoittunut.
Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.
Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta aarteesta oli katsastettu.
Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä, sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden, saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.
Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot suuresti kunnioitetut herrat.
Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään. Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää, hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä pieni naukku tätä luumuviinaa?"
— "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.
Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti, mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin. Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava silmänräpäys.
Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä, jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle, sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle, huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa, huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät, paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.
Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä katsastusta jatkaa.
Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone, jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta jotakin olisi!
Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään. Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.
Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti varoillansa.
Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä ollut mitään epäilyttävää.
— "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen; pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"
Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.
Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.
Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.
— "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.
— "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei voinut nähdä, sillä se oli sidottu.
— "Olemmehan sen jo katsastaneet?"
— "Emmekä siitä mitään löytäneet."
— "Eikö mitään?"
— "Ei mitään."
— "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"
— "Ei sitäkään."
— "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä, että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"
Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.
— "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."
— "Niin on."
— "Nyt se taas on kokoon vedettynä."
— "Onpa niin."
— "Mihin joutui siis kansi?"
Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.
— "Se katosi johonkin lautojen väliin."
— "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota, sinne muutakin voi kadota."
— "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.
— "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden, ikäänkuin tahdissa.
Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä kysymästä:
— "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan tahdotte löytää täältä?"
Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja tiuskasi hänelle:
— "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."
— "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se osaa puhua."
Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä, kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.
Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli asetettu esiin pöydälle.
Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:
— "Mitä tässä laatikossa on?"
— "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."
— "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.
— "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne ole pannut."
— "Mitä lipas sisältää?"
— "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"
— "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus siinä piilee?"
— "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä; mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen nenään sitomaan."
— "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen on tästä hetkestä alkaen vankina."
Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49] saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:
— "Ottakaa pois!"
Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä, osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä puolustaa.
— "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä vartioittavaksi."
— "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai käsketäänkö valjastaa?"
Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi. Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle. Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.
— "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden, mitä tuossa lippaassa on?"
— "No, entäs sitte?"
— "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"
— "Ei mitään?"
— "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"
— "No, mitä ajattelette?"
— "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei; sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon, enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne vaivanneet."
Tämä on varmaankin totta.
Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi nostettiin auki, kaikki viran puolesta.
Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä kirjettä.
— "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.
— "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja sukulaisen."
— "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"
— "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille. Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja todistuksista."
Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään syytä epäluuloon.
— "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät kirjeet tänne?"
Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.