— "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin, ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."
Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.
Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä luonnolliseksi.
— "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta? Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi, vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."
Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän kysyi:
— "Enkö siis enään ole vanki?"
Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että hän nyt on vapaa.
— "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"
Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!
Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:
— "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"
— "No, mitä tahdotte?"
— "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni; en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No, tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole nähneet."
Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita, tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.
Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät ovat?"
— "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi. Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni, tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte lähtekäämme!"
Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna, mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla onnentoivotuksilla jälelle jääville.
— "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen veitikka!" — Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.
— "Pirullinen veitikka tuo!"
Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä tuossa paikassa tulee ilta.
No, siitä onkin jo huolta pidetty.
Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa, niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin, jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin tuvassa."
Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä tahdottiin pistää vartaasen.
Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.
Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui, tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin vietävän urkkija!"
Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"
Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja karkotti hänet siten.
Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle muutamia kunnon korvapuusteja.
Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen. Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin että jaloin.
— "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.
— "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."
Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat! Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."
Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä, ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.
— "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"
— "Pelästyin."
— "Armollinen herrako sinut lähetti?"
— "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti, että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"
— "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että kohta tulemme."
— "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"
Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan käskettävä.
Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.
Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:
— "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."
— "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä, pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."
— "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua kai kastelliin käskettiin?"
— "Niin, niinhän sanoinkin."
Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.
Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi kreutzeri."
Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.
— "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut tutkimus-vankeuteen."
— "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi", jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.
— "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra
Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss
Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa,
soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.
Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.
— "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.
— "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa. Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä! Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"
Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen minä.
Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta, joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi selitystä.
Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.
— "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie, osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"
— "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty. Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata silmää!'"
Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.
— "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.
— "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."
— "Vaarallinen muotokuva?!" — Mutta sitä nyt kaikki kolme naista tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.
Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan, jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan heidän eteensä.
— "Ah! ei mikään ruma nuori mies! — Hän näyttää vaan vähän uhkamieliseltä. — Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean rosvon katsannon. — Minusta hän on todellakin peloittava."
Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel myöntyi kummankin puoleen.
— "Ja nämät kirjeet tässä?"
— "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina; allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin omakätisiä kirjoituksia."
Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen; olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät siitä ymmärrä mitään.
Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää, että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä? että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin kieltä?
Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä, että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä tavalla toisiansa pelästyttivät — neiti Eliz varsin kauan katselee yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?
Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.
Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:
"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies, joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä — muotokuvalle, ja lähettää kirjeensä — muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan? Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän, että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni, jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni, anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. — Sill'aikaa minä luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa ja uipi…"
— "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.
— "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.
— "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte siitä lukenut."
— "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."
— "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."
— "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka tuosta kirjeestä."
— "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita silmiä."
Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille kauniille silmille.
Ken olisi sitä ajatellut?
Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa ja lukita laatikon.
Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut — niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!
* * * * *
Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.
Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä päättävät.
— "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään. Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"
Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.
Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.
Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi palkka.
Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.
— "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.
— "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]
— "Mutta eikö kukaan meitä petä?"
— "En minä, sen tiedän."
Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat "Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti, kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa tähän sisään ottamaan siemaus viiniä…
Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa kanssa csárdaan.
Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.
Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän tässä nyt oli pulaan joutunut.
— "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska Szemes'ista?"
— "Paljonkin."
— "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein orsihirteen kiinni.
Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui, ja heitti pöydän alle.
— "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä. Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi. Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"
— "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."
— "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on, siinä ei ole enää tippaakaan."
Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut pisaratakaan esiin.
— "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan florinin pään?"
Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.
— "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"
Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa, tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen, että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.
— "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon suuta ja tarjoten sitä hänelle.
Kaprali pisti vastaan.
— "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."
Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?" Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.
Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole myrkkyä eikä unijuomaa.
Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja; kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista, kun hänen tulisi jano.
Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta: luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti, virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä tämmöinen loisto ei olisi huimannut?
Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana ollut.
Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.
Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä painoansa.
Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä.
Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.
Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle sillalle, sanoi hän kuskille:
— "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon, että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte minun kanssani, muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."
Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.
Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta tuon perässä.
Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille ravistella.
Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli "Ryyppy"-csárdassa maksanut.
Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain viranomaisten maksaa hänen viininsä!
Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.
* * * * *
Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.
Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.
— "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"
Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet semmoisella miesvoimalla.
— "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."
— "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"
— "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia otettu tutkinnon-alaiseksi."
— "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"
Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan yksi ihminen — pakolainen. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun rouvasväki niin häntä suosi.
Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.
Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?
Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.
Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.
Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului ensimmäinen sana näin:
— "Onko piano-mestari kotona?"
Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.
Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä sangen vakavaa sanaa varten.
— "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana? Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."
Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.
— "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"
— "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän jaloa sydäntänne kauhistuttava."
— "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää tiraljeramista."
— "Teidän talossanne on petturi."
— "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."
— "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."
— "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"
— "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää mainetta."
— "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan, että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on salainen ilmiantaja."
Missi koetti häntä lepyttää.
— "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän perheenne jäsen."
— "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."
— "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"
— "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni. Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."
— "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään mitään tehkö!"
— "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"
Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.
— "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"
— "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa. Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin: 'armahani, tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit, karsamadiner.'[53] — Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"
— "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.
— "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen. Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"
Hän tuli jo.
Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää ratsurykmenttiä:
— "Seis!"
Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.
— "Kuuletko, sinä — ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"
Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi sanoa jotakin hirvittävää.
— "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä minä sanoin? — Oikealle käänny!"
Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen katkeraa huokausta rintaansa.
— "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:
— "Te muistatte minua vielä tästä!"
Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen palvelija-poikaan:
— "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"
Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin vaikutti.
Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä taputellut.
Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.
Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee pistämään.
— "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."
— "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi? Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut, ystävä maankulkija!'"
— "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin, kuka ei."
— "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"
— "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"
— "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."
— "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen kanssansa."
— "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"
— "Oi, ei."
— "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni häntä?"
— "Hänellä ei ole, mutta teillä on."
— "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"
— "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka valtiovankina istuu linnassa."
Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle ilmoitti?
— "Mistä sen tiedätte?"
— "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita kirjeitä."
— "Millä vieraalla kielellä?"
— "Unkarin."
— "Vai niin!"
— "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."
— "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."
— "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"
Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun kirjoituksen ja antoi sen ritarille.
— "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."
— "Suvaitkaa lukea päästä päähän."
Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän kirjoituksen.
Mikä se oli?
Mikä oli? — Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset, teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita; jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.
— "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"
— "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."
— "Mitä tietä?"
— "Postilla."
— "Se hupakko! — Missä hän nyt on?"
— "Koti-arestissa, kamarissaan."
— "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella häntä."
— "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi karkasitte."
— "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää nyt vaan tyttö luokseni."
— "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"
— "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän tunnustaa pikemmin kaikki."
— "Niinkuin tahdotte."
Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän meni pois kamariinsa.
Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan.
Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!
Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen, matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli tuon toisen rinnalla!
Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon, tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon takana!
Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.
Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet kasvonsa hänen polviinsa.
Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen milloin sitä, milloin lastaan.
Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.
Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen käheröitä.
Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.
— "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"
— "Olen."
— "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt vapauttamaan."
Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa hänen silmiinsä.
— "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."
— "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."
— "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi seuraa?"
— "Sen lupaan."
— "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"
— "En mene."
— "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"
Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet näillä sanoilla missille:
— "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."
"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!" riemuitsi itsekseen miss Natalie.
Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä "toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti "toinen" ylös.
VIII.
Kostoa sekin.
Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle. Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.
Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.
— "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet; vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas äitinsä."
Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin "english spoken."
— "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa, ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka. Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No, syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia mihinkään murheesen."
Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin. Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin, huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi akkuna.
Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään kotia jääneitten naisten luokse.
Tuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja valkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta piti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka suurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin piiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei kunnioitettu herra laske leikkiä.
— "Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin palvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette suvainneet nukkua?"
— "Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme jo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla oltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?"
— "Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee paljon aikaa toalettiin."
— "Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle."
— "Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin tullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen vieraanotto-hetki on."
— "Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän talon väkeä."
— "Te olette sangen suosiollinen. — Sepä kiihoittikin rohkeuttani, sillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin tärkeä."
Natalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota hän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja tärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan ommelluksi.
Herra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja ikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän mestarillisella änkytyksellä:
— "Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa lähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken, missi; asia koskee teitä personallisesti."
Miss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä lempeydellä:
— "Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia minuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen kokonansa laiminlöitte."
Eliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta kuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle semmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi mahdottomaksi. Hän totteli.
Herra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä toisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli siihen aivan omansa.
— "Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?"
— "Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta, hyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme niin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa."
Miss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti valkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin prosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi kirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas sekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:
— "Se on totta. — Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa. Mistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun luonani."
— "Ah!" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti esiin romanin ja oli sitä lukevinansa.
— "Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra ritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin Garanvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on tekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan todellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut; ilmoitanko sen?"
— "Sitä pyydän hartaasti."
— "Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra ritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss Natalien kanssa."
— "Ah!" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa batisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi tirkistellä.
Hermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.
— "Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja olen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän aikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen."
— "Ah, hyvä herra!"
— "'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa lupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman päivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä antoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä talossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän nuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti hän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron asian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään lisännyt."
Miss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.
— "Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te kohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?"
— "Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?"
— "Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän tapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu."
— "Voi, suuresti!" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen ja käsi sydämelle painettuna.
— "Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä näin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos siellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat helposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista."
— "Jumala varjelkoon, hyvä herra!"
— "Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin että te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa."
— "Voi, hyvä herra!"
— "Ettekö tahdo, missi?"
—- "Mutta näin kiiruusti!"
— "Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai luuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa puhdistamista?"
— "En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe, silloin olen minä valmis kaikkiin", vastasi Natalie, jalomielisesti kättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea näin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani kirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä rintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:
— "Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä."
— "No, näin on kaikki hyvin, missi", keskeytti heitä herra Maxenpfutsch; "on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua muutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi; mutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin."
Natalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi hänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös nyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli hänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia, sillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän saa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko summa, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa, tykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän pyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää sitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle joutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.
— "Ahaa!" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen aivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin hurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt. "Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se kaunistaa asiaa paljon."
Hän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.
Häät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.
Yöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä syystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden solvauksen alaiseksi.
Todistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat vaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi tuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä kieltä.
Sentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon tuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.
Kastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan. Tämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on, sisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella ei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku pyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka menee palvelusväen tupaan.
Kaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki kastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä tirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.
Mutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän sulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun saakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.
— "Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?"
— "Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi."
— "Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun, niinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän taas laskee minut sisään, kun tulen takaisin."
— "Mutta jos hän nukkuu?"
— "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin, koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."
— "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä … onko teillä … kastetodistusta?"
—- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen, Natalie."
— "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä mukaanne ottamasta."
Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.
Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon- isän[54] virkaan.
Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä rauhoittumaan.
Onhan tapa semmoinen.
— "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt, täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi osottaa suurinta voimaa."
— "Miss Natalie!" huusi yht'äkkiä profani ääni.
Tunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi viereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän unhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.
— "Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy alamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?"
Vai niin? Tuo on päästettävä.
— "Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa ääreen."
Ah, siis todellinen graci!
Eliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi hän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen käteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi hellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä mallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja, karrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita. Paljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan kopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia viattomia esineitä.
Varmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua, häntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.