— "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne, että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."
Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin lypsintuolille istumaan?
— "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen suuttunut, en millään muotoa."
Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän jo aikaa sitten unhottanut.
XI.
Eräs köyhä rouva.
— "Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa olla."
Näin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle isällensä.
— "Mitä sinä tarkoitat?"
— "Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka kanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua."
— "Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen."
— "Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut järki päähän."
— "No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen saamme?"
— "Minä koetan tiedustella."
— "Tiedustella? No, hanki siis joku."
Parin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.
— "Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan rouvan."
— "Olet jo löytänyt? Mistä?"
— "Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle erästä sangen hyvää naista."
— "Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty."
— "Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka sen jälkeen hylkäsi hänet."
— "Sen — uskon."
— "Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet, että luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa."
— "Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta sitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?"
— "Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa myötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla hänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa."
— "Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret kavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha ihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt."
— "Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa, löi häntä, pieksi häntä."
— "No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua lyönyt."
— "Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!"
— "Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja itkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika siihen riitä."
— "Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä rouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli kotia…"
— "Se vielä lisäksi?"
— "Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen koristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli äidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti hän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä kynnyksellä aamuun asti."
— "Ohoh, se hirtehinen!"
— "Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä. Tuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän uskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan."
— "Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka."
— "Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä köyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on oleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen perheesen kuin meidän."
— "Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?"
— "Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys."
— "Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?"
— "No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on jaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia."
— "Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa miehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia."
— "No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että otamme hänet tänne?"
— "Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että vaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee takaisin miehensä luokse."
— "Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori
Grisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?"
— "Saat, saat."
— "Sinä et kysy vaimon syntyperää?"
— "Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan hänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä."
— "Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo ollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava ihminen."
— "Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?"
— "Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi."
— "Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin."
— "Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!"
Erzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli pakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä luottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.
Muutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.
Kun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän uskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi, että hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta hänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä, hän ei voinut sitä tukehuttaa.
Mutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä määrässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:
— "No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?"
— "Tuo eräs köyhä rouva."
— "Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?"
— "Hän on jo saapunut Pest'iin."
— "Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan."
— "Umpivaunut, eikö niin?"
— "Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla."
— "No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään."
Erzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut uutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se olisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta seura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi Tarvitaanko vielä mitään?
— "Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi. Ystäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes kunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä."
— "Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun tulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?"
— "Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin paljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme hänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan pahentuvat."
— "Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on vartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?"
— "Oi, ei suinkaan."
— "Mistä sen tiedät?"
— "Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on varmaankin hyvin laiha."
— "Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä."
— "Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä, isä kulta."
— "Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot."
Erzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin koffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen naispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen asti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus. Sitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja antoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä käsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti erinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.
Ankerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin aika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi sangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.
Aivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut voitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.
Erzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja tyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän hehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin ymmärtäisi.
— "Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan, ja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää voinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna minä sen löydän."
— "Aiotko mennä huomennakin pois?"
— "Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi."
— "Mutta päivälliseksi tulet kotia?"
— "Päivällisen kannan laukussani."
— "Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?"
— "Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin."
— "Oi, älä jää niin kauaksi pois!"
— "Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä."
— "Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva."
— "Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä kohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta kurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä itsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin näit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!"
— "Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun sitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja tule kotia."
— "No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta odotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen kotia kello yhdeksän."
— "Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän."
— "Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin kuin puoli yhdeksän."
— "No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois."
— "Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille."
— "Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna täyttää."
— "No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos sattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään soimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen yhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt."
— "No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?"
Näin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari Ankerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän seuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta Pyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä pois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän saanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän kiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä maasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti pyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan kalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa. Että hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään kiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi. Muutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä eivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.
Sade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan, jolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa, ukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.
Erzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.
— "No, sinä paha tyttö," soimasi ritari vihastuneena; "sinä olet kai rukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet rukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan."
— "Oi, en suinkaan", vastasi tyttö vapisten. "Sitä en suinkaan ole rukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla; kuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?"
— "Hän? Kuka 'hän'?"
— "Voi, tuo köyhä rouva."
— "Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele sitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo 'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. — Hiiden pönkkä!"
Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée; silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja; tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku alku!
Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."
Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.
Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike.
Tietty, että se oli hän.
Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.
— "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.
— "Olen!" vastasi muristen ritari.
— "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen isän kättä.
— "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja, peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".
Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen; siihen tarvittiin aikaa.
Lopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua herättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen elämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin viimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.
— "No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua."
— "Hän on jo täällä. — Hän on saapunut tänne."
— "Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta on täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää mikään vaivaa?"
— "Voi, paljon!" huokasi tyttö. "Köyhä rouva on kovin kipeä."
— "Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän on varmaan vilustunut matkalla."
— "Ethän sinä suutu?"
— "Mitähän enää suuttuisin?"
— "Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä."
— "No niin; mitähän nyt pyydät?"
— "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan lasketaan."
— "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi, kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen takki ylleni pukeminen, eikö niin?"
— "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."
— "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami? Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä häiritse häntä?"
— "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."
— "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa, että hän minut näkee, olkoon menneeksi."
Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.
Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.
Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.
Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen, tuon "erään köyhän rouvan" — oman rakkaan tyttärensä — onnettoman Herminen…
… — "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin lääkäriä noutamaan!"
Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.
— "Noilla väsyneillä hevosilla?"
— "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"
— "Tässä raju-ilmassa?"
— "Niin. Tässä raju-ilmassa!"
Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä.
Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.
Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.
Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa, jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä, akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari, milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään, jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.
Ja tätä kestää yöstä yöhön.
Unentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä kuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se, joka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?
Ja kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt unta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä hirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut häntä!
Hän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen sielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta, jota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.
Yksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen kiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä hänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä niistä: "Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi luokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin herrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi minua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän sinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot: minä vihaan häntä!"
Tämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä: tästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä, kun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi, hän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.
Ja kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita tarjontelevia unen-näköjä!
— "Herätä minä usein", pyytää hän sisartansa, "älä anna minun raskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä minä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä unta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!"
Lääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä hermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu voisi poistaa.
Parasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja sitte etsisi huvitusta maailmassa.
Ankerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori
Grisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.
Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.
— "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä ajatustani olisi."
— "Kyllä se katoo."
— "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."
— "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle. "Kuinka suloinen lemu niillä on!"
Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois luotansa.
— "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän poltti."
Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia niitä.
Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi ahdistustaan:
— "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."
— "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."
— "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut sitä itselleni anteeksi antaa."
— "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän nytkin hymyilee sinulle."
Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.
— "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."
— "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."
Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli todellakin sangen synkkä.
Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.
— "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää, että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."
— "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.
— "Mutta hän alkoi nyt vasta", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän ei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin oli kotia tullut.
Ankerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.
— "Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon eräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja minua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen."
— "Näetkös, että minä olin oikeassa", kuiskasi Hermine. "Ruohokin on keltaista, kun sitä katselen."
— "Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän lääkäriä jäämään tänne."
Hermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:
— "Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen mielelläni sairaana."
— "Minkätähden, lapseni?" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti
Herminen otsaa. "Minkätähden sen sanot?"
Hermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.
— "Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole vihastunut minuun."
— "Oi, rakas lapseni", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta lastansa, "mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja balsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut jälkimmäistä kuin edellistä."
Hermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.
— "Totta, totta", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas; — "ja kuinka myöhään me sen opimme!"
— "Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä asia on sangen tärkeä."
— "Oi, isä kulta!" lausui siihen Erzsike; "mihinkä sinä näin illan suussa lähtisit? Me emme laske sinua."
— "Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun täytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa."
— "Yöllä on matka paha."
— "Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole ensimmäinen matkani yöllä."
— "Mutta minkätähden riennät noin?"
— "Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen tietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos, vaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria Herminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma."
— "Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?"
— "Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty", kiiruhti Ankerschmidt puhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä, hyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli valjastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.
Hermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin kauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat vaunut perästänsä tuoksuttivat.
* * * * *
Ankerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut, ylös tohtori Grisák'in luokse.
— "Oletteko saanut kirjeeni?" kysyi lakitieteen tohtori.
— "Se toi minut tänne."
— "Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?"
— "Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta, pakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan."
— "Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja…"
— "Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen sillä?"
— "Saanko puhua suoraan?"
— "Sitä hartaasti pyydän."
— "Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe muuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän kunnialtanne."
— "Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus."
— "Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä. Teidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu edellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa. Teidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain edessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen miehestään. Ilman semmoista — muistakaa, kuinka kovin siveelliset hallituksemme mielipiteet ovat — ei vaimo saa elää miehestään erinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten tuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin herra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen mitään."
— "Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa' vaimoansa."
— "Täytyy — niin on tapa."
— "Varsin hyvä, mikä lienee hinta?"
— "Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän täytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi."
— "Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin avion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta vaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa minulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in pankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa, kuinka minun tulee se kirjoittaa!"
XII.
Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?
Tohtori Grisák riensi tämän hänelle aivan edullisen ehdoituksen perästä heti ensimmäisellä pikajunalla Wien'iin. Straff'in asuntoon tultuansa, tapasi hän siellä vielä toisenkin vanhan tuttavan; herra Maxenpfutsch oli siellä.
Kun tohtori Grisák oli astunut esikamariin, huomasi hän jo kohta ensi silmäyksestä, millä kannalla täällä asiat olivat. Kaikkiin huonekaluihin oli näet ilman poikkeuksetta painettu eräs virallinen sinetti, joka osotti, että täällä oli käynyt velkojia.
Jo ulkopuolella ovea kuuli herra Grisák, että sisällä kaksi ihmistä piti suurta melua, päälliseksi vielä yhtä haavaa, ja ettei mikään leikinteko ollut riidan aineena; siitä hän sai sitä varmemman tiedon, kun hän avasi oven ja omin silmin näki, kuinka nuot molemmat hyvät tuttavat melusivat niin likellä toinen toistaan, kuin kumpikin olisi tarkoittanut, että vastustajan, maksoi mitä maksoi, täytyisi nenällään kuulla, mitä toinen hänelle sanoi.
— "Ah, hyvät herrat! Mistä te riitelette tuommoisella tieteellisellä kiivaudella?" kysyi leikillisesti tohtori Grisák toraavílta, jotka hänet nähtyänsä kovasti säpsähtivät. "Mikä epäilyksen-alainen thesis on? Enkö minä voisi olla avuksi sen suorittamisessa?"
Sill'aikaa kuin Maxenpfutsch, kokonaan hämilleen joutuneena, näytti etsiskelevän sanoja, jotka vastaisivat hänen kiukkuansa, pisti Straff, olkapäitään kohauttaen kätensä housujensa taskuihin ja vastasi leikillisesti:
— "No, me pidämme kunnioitetun ystäväni kanssa toisillemme esitelmiä vekseli-oikeudesta, eikä hän tahdo käsittää, että, vaikkapa hän aikaisemmin antoi panna huonekalut takavarikkoon, jos toinen myöhemmin tullut velkoja on todeksi näyttänyt, että nämät ovat olleet vaimoni huonekaluja, ja vekselissä myöskin on vaimoni nimi, tämä saa viedä ne pois. Sehän on ihan luonnollista."
— "Mutta piru vie", ärjäsi siihen Maxenpfutsch. "tämä ei ole mitään leikintekoa! Suvaitkaa katsoa, herra tohtori, tässä ovat vekselit, joista minä olen tuolle ihmiselle antanut kymmenen-tuhatta florinia."
— "No, no, ainoastaan viisituhatta; sillä hän kirjoitutti aina kahdenkertaisesti."
— "Minä en sano mitään! Vekselit puhuvat. Kymmenen kappaletta, kukin tuhannen florinin. Mitä arvoa minä voin panna noihin viheliäisiin huonekaluihin?'"
— "Sitähän minäkin sanon."
— "Mutta sillä tavoin olen minä häviöön joutunut mies."
— "No, enkö minä sitä ole?"
— "Mutta minä en voi ymmärtää tämän herran hyvää mieltä! Hän ottaa minulta lainaksi kaikki rahani; hän ei voi niitä takaisin maksaa ja siitä hän vielä nauraa!"
— "Minä pyydän", sanoi tohtori Grisák, "sallikaa minunkin saada suunvuoroa. Ehkä ei vielä kaikki ole hukassa. Paljonko herra Straff on velkaa herra Maxenpfutsch'ille?"
— "Uskokaa pois, tohtori, se oli ainoastaan viisituhatta florinia."
— "Mutta vaikkapa vaan niinkin paljon, mihin kummaan olette ne menettänyt?"
— "No, oikeuden-käyntiin appeani vastaan. — Siihenkin olette te minua saattanut, herra tohtori; ettekö voinut minulle sanoa, tarjoustani hylätessänne, ettette ota asiaa ajaaksenne sentähden, että testamentti on tuolle vanhalle narrille antanut oikeuden elämän ja kuoleman suhteen?"
— "No, mutta siihen ette ole saattanut kaikkia rahoja hukata."
— "Oi, heittäkää se sikseen! Te tiedätte varsin hyvin, että jos lakitieteen tohtoria vaan edes tervehtää kadulla, se jo maksaa rahaa. Jos joku joutuu konkurssitilaan, sanokoon vaan: 'minulla on ollut oikeuden-käynti', ja hän katsotaan aivan syyttömäksi. Sitte täytyi minun myöskin elää arvoni mukaan. Mitäpä Wien'issä muutama tuhat florinia on semmoiselle miehelle, joka on ottanut ylhäisen herran tyttären puolisokseen? Voinko minä siihen mitään, ettei tuo ylhäinen herra mitään antanut?"
— "No, mutta löimme vähän korttiakin, eikö totta?"
— "No, sitäkin. Kuka ei korttia lyö? Minä tahtoisin tuntea semmoisen ihmisen. Hyvä, ettei minua soimata vielä siitäkin, että olen polttanut sikaria."
— "Jospa ette vaan olisi polttanut minun sikareitani!" ärisi myrkyllisestä herra Maxenpfutsch, jota varsinkin se seikka suututti, että hänen velallisensa nytkin poltti cabanoja.
— "Minä pyydän, vähän hiljempaa menoa, hyvät herrat", sanoi lepyttäväisesti tohtori Grisák. "Sallikaa minun puhua. Entäs jos olisi mahdollista asiaa ystävällisesti sovittaa? Herra Maxenpfutsch olisi luullakseni varsin tyytyväinen, jos hän voisi saada takaisin nuot viisituhatta florinia ynnä laillisen koron kanssa."
— "Mitä sanotte lailliseksi koroksi?"
— "No — minä otaksun kymmenen prosenttia."
— "Vai niin! Ja mitä arvelette, herra tohtori?"
— "Se riippuu kokonansa kunnioitetusta ystävästäni, herra Straff'ista.
Tehkää hyvin, herra ystäväni, kuunnelkaa minua. Hänen kunniansa herra
Ankerschmidt on käskenyt minun ruveta käymään oikeutta teidän kanssanne
hänen tyttärensä avion-erosta."
— "Mutta siitä ei tule mitään, sillä minä tahdon rouvan kotia."
— "Tahdotte kotia!" kiljaisi Maxenpfutsch, raivoissaan päätänsä pudistaen; "eihän teillä ole edes tuolia, jolle voisitte häntä istumaan panna."
— "Se saadaan, jos hän tulee takaisin."
— "Hän ei tule, hyvä herra", sanoi häijynkurisesti tohtori Grisák. "Ankerschmidt tarjoo teille siinä tapauksessa, ettette aseta mitään estettä avion-eroa vastaan, sangen kauniin summasen sovinnoksi."
— "Kuulkaa, kuulkaa!" kiihoitti tämän kuultuaan Maxenpfutsch
Straff'ia.
Mutta Straff kysyi vaan ylenkatseellisesti:
— "Mikä tuo kaunis summanen on?"
— "Sitä ansaitsee sanoa summaksikin", vastasi tohtori Grisák, lyöden rintaansa ja takkinsa nappeja avaten. "Tässä on minulla osoitus pankkiin; suvaitkaa lukea: 'kymmenen-tuhatta florinia puhtaassa rahassa.'"
— "Kuulkaa, kuulkaa!" kehoitti Maxenpfutsch Straff'ia. "Kymmenen-tuhatta florinia. Ottakaa pois, ottakaa heti. Suostukaa, hyvä herra!"
Mutta Straff vastasi, kylmäverisesti ivaten:
— "Minun tulisi suostua, eikö niin? Ja sitte heti antaa pois teille koko nuot kymmenen-tuhatta florinia? Suudelkaa minua kumminkin 'a conto' tuommoisesta mielettömästä ajatuksesta."
— "Ei, ei, minulle tulee vaan minun viisituhatta florinia. Luovunpa vielä koroistakin, hyvä herra! Saatanko enempää tehdä?"
— "Oih, menkää te tiehenne, älkää pilatko asioitani!" sanoi Straff, työntäen luotaan velkojaansa. Sitten asettui hän, käsivarret ristissä, tohtori Grisák'in eteen ja lausui, vahvasti puhaltaen yhteen likistettyjen huuliensa välistä:
— "Herra tohtori! Tätä ehdoitusta minä olen odottanut. Minä tiesin varsin hyvin, että näin täytyi käydä. Mutta asia ei ole vielä kypsynyt. Minä en ole semmoinen narri, joka tämänpäiväisestä varpusesta annan pois huomispäivän kurjen. Ensinnä on tarpeellista, että koko tämä 'affäri' käy Ankerschmidt'ilaisille mitä ikävimmäksi, sillä minä olen varma siitä, että jos minulle tänään ehdoitellaan kymmenen-tuhatta florinia, jotta minusta päästäisiin, minulle kuukauden päästä tarjoomalla tarjotaan kaksikymmentä-tuhatta; siitä minä vakuutan teitä."
— "Mutta, hyvä herra!" huusivat yhtä haavaa Grisák ja Maxenpfutsch.
— "Ja nyt on kaikki keskustelu päättynyt; minun kanssani ei saata enempää puhua. Minä olen hasardipelaaja. Koko voitetun summan jätän minä rulettipöydälle: siinä on kymmenen-tuhatta florinia! Kaksinkertaisesti taikka ei mitään! Minä tahdon saada kaksikymmentä-tuhatta taikka rouvani kotia. Ja nyt, älkää riidelkö kanssani enää, sillä minä huolin kehoituksesta yhtä vähän kuin kipeä hevonen. 'Faites vos jeux, messieurs!'"
— "Minä pyydän, sananen vaan", rukoili vielä herra Maxenpfutsch ristityillä käsillä.
— "Ei mitään enempää. Puoti on kiinni."
— "Te olette inhoittava ihminen!"
— "Minä tiedän sen. Juuri siihen luotankin."
Herra Maxenpfutsch syöksi epätoivoissaan ulos huoneesta, mutta jäi seisomaan portaitten alapäähän, tiedustellaksensa tohtori Grisák'ilta, saattaisiko tuo hupsu ihminen toivoa, että Ankerschmidt vielä rupeisi tähänkin suureen uhraukseen hänen ilkeän-kaunisten silmäinsä tähden.
Mutta Straff pidätti vielä tohtori Grisák'ia yhtä sanaa varten.
— "Minä pyydän, tohtori, ymmärtäkäämme toisiamme. Te olette järkevä mies, minä myöskin. Nyt on meillä semmoinen tilaisuus käsissämme, jonka laiminlyöminen olisi tyhmyyttä. Ankerschmidt on varmaankin sitounut maksamaan teille kauniin vaivanpalkkion siinä tapauksessa, että saatatte laillisen avion-eron toimeen. Minä en jaarittele tyhjänperäisiä. Jos sovinto tehdään minun ehdoitukseni mukaan, sitoun minäkin puheen-alaisesta summasta antamaan teille palkkioksi kymmenen prosenttia. Kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista siis kaksituhatta florinia. Ei sekään ole mikään halveksittava honorari niin lyhyestä romanista."
Tohtori Grisák näki, että hänellä oli edessään käytöllinen ihminen, joka ymmärtää ammattinsa; hän hymyili sentähden hänen ehdoitukseensa, ja kun he erosivat toisistaan, pudisti hän vielä Straff'in kättäkin, sanoen: "no, saamme nähdä."
Ulkona portailla tapasi väijyvä Maxenpfutsch herra tohtorin ja kuulusteli häneltä rajattomalla tiedonhalulla, olisiko mahdollista, että tuota vapaa-ehtoista lainaa noin tehtäisiin kahta suuremmaksi, johon tohtori Grisák, silmiänsä viekkaasti räpyttäen, vastasi, että heitettäköön asia vaan hänen huostaansa, kyllä kaikki hyvin päättyy.
— "Oi, jos vielä voisin saada minun viisituhatta floriniani takaisin teidän kautta, rakas herra tohtori, antaisin teille koko koron, uskokaa pois."
— "Viisisataa florinia? Onhan sekin rahaa."
Tohtori Grisák pani tämänkin tarjouksen kirjoihinsa.
Vielä samana päivänä lähti hän takaisin Pest'iin.
Ankerschmidt odotti häntä jo levottomasti. Justinianuksen mainio jälkeläinen kertoi, mitenkä oli käynyt, kuinka hän oli tavannut Straff'in, joka ei näytä olevan rahanpulassa, sillä Maxenpfutsch lainaa hänelle niin paljon kuin hän vaan haluaa. Sentähden pysyykin hän sangen kovakiskoisena, eikä tahdo ruveta keskustelemuksiin vähemmällä kuin kahdellakymmenellä-tuhannella florinilla.
Ankerschmidt ei räpähyttänyt edes silmiänsä näistä sanoista. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti vielä toisen kymmenen-tuhannen florinin osoituksen.
— "Tehkää hyvin, herra tohtori, antakaa hänelle, hän on pyytänyt."
Tohtori Grisák oli ihastunut tästä asiain loistavasta menosta ja palasi vielä yöjunalla Wien'iin. Ankerschmidt sanoi odottavansa Pest'issä siksi, kuin hän tulisi takaisin; älköön viipykö kauan, jos mahdollista. Tohtori Grisák oli nopeampi kuin Hermes jumala sanansaatossa. Suurella kiiruulla riensi hän Straff'ille päätöstä ilmoittamaan. Tietysti hän ei kertonut asiaa niin, kuin se oli tapahtunut.
— "No, hyvä herra", sanoi hän, Straff'in luokse sisään astuen, "tämä oli vaikea työ. Vanhus oli hurjistunut, niinkuin kettu; Fuchswild! niinkuin sanomme. Hän parjasi, olipa melkein lyödä minua."
Straff kuulteli tätä esitystä sangen kylmäkiskoisesti, kädet selän takana, nojaten itseään tuolin yläpuolta vastaan.
— "Minä saatan sanoa, että vaan työläästi sain häntä taipumaan", jatkoi tohtori, yhdelle laillisesti taka-varikkoon otetulle tuolille istuen.
— "Todellakin?"
— "Mutta lopuksi hän sentään myöntyi."
— "Vai niin."
— "Minä sanoin hänelle, että tässä kysytään hänen tyttärensä onnea; minä kerroin hänelle, kuinka hirveä ihminen te olette, kuinka kostonhimoinen, sanalla sanoen minä panettelin teitä armottomasti hänen edessään."
— "Kiitoksia!"
— "Teidän sopii tosiaankin kiittää, sillä siten sain minä sen aikaan, että vanhus hikoili ulos vielä nuot toisetkin kymmenen-tuhatta florinia. Tässä on minulla osoitus."
— "Hyvä."
— "No, mitä sanotte siihen?"
— "Ei mitään."
— "Ei mitään?" kysyi tohtori Grisák, laskien kämmenensä polvilleen, voidaksensa paremmin ihmetellä tätä ihmistä. "Te ette sano siihen mitään, että minä voitan teille hasardi-pelinne ja tuon siihen lasketut kymmenen-tuhatta florinia kaksinkertaisesti takaisin?"
Straff astui nyt tohtori Grisák'in luokse ja koska he olivat niinkuin tuttavat ainakin keskenänsä, laski hän molemmat kätensä tämän olkapäille, siinä kun hän istui tuolilla, ja puhui hänen nenänsä alle:
— "Minä sanon sen, tohtori, että missä oli kaksikymmentä-tuhatta florinia, siellä on kolmekymmentä-tuhattakin."
— "Mitä?" huusi kauhistuneena Grisák ja kavahti pystyyn tuoliltaan, niinkuin salaiset vieterit olisivat hänet ylös viskanneet.
— "Siellä on kolmekymmentä-tuhattakin", kertoi kylmäverisesti seikkailija.
— "Oletteko mieletön?"
— "Enpä suinkaan; päinvastoin olen sangen järkevä. Mitä ajattelette, tohtori? Jos mikä 'affäri' on hyvin 'courant', kuka sitä silloin tahtoisi lopettaa? Kuka panisi sulun kiinni, kun kultavirta paraiten juoksee?"
— "Mutta, hyvä herra!" huusi tohtori Grisák, kiukusta aivan vimmastuneena, "minä en tiedä, miksi tätä teidän käytöstänne nimittäisin."
— "Miksi?" vastasi seikkailija cynillisellä ivalla. "Sen nimi on 'Archimedeen ruuvi' — ilman loppua. Älkää suuttuko, rakas tohtori; minä tunnen vastustajani, minun on pelini varma. Ei teilläkään sovi olla mitään valittamista minun suhteeni; tänäpänä saisitte minulta kaksituhatta florinia, muutaman päivän perästä saatte kolmetuhatta."
— "No — te olette pirullinen mies. Minä en uskaltaisi jousta noin kireesen jännittää. Minä koetan kuitenkin vielä kerran taivuttaa Ankerschmidt'ia myöntyväisyyteen; mutta jos hän sanoisi, ettei hän enää mitään anna, tehkää hyvin ja lähtekää hänen perästänsä Amerikkaan, jos hän viepi tyttärensä sinne, taikka pahimmassa tapauksessa suvaitkaa tuoda rouva kotia; minua älkää siitä syyttäkö."
—- "Oi, tuo vanha, hampaaton jalopeura ei tee kumpaakaan; hän ei mihinkään matkusta eikä tyttärestään eroa. Hän lunastaa hänet kolmellakymmenellä-tuhannella florinilla ja me olemme kuitit."
— "Minä sanon teille vaan sen, että rukoilkaa, jottette tänäpänä olisi nähnyt minua viimeistä kertaa."
— "Näkemiin asti, rakas, tohtori!" sanoi, kättä pudistaen, Straff
Grisák'ille, eikä saattanut häntä edes etuhuoneesen.
Hän tunsi, että ohjakset nyt olivat hänen käsissään.
Pest'iin takaisin tultuansa, tapasi tohtori Grisák jo Anckerschmidt'in asunnossaan.
Hän alotti sillä, että hirveästi herjasi tuota ilkeää, raffinerattua taskuvarasta.
— "Älkää puhuko hänestä", pyysi häntä Ankerschmidt. "Sanokaa lyhyesti, mitä olette aikaan saanut."
— "Tuo konnamainen kujeilija, kun hän näki, että me olimme valmiit antamaan hänelle kaksikymmentä-tuhatta florinia, rohkaisi mieltänsä ja koroitti taas vaatimuksiansa; nyt tahtoo hän jo kolmekymmentä-tuhatta florinia."
Ankerschmidt ei joutunut raivoon. Hän otti tyvenesti esiin taskukirjansa.
— "Minä tiesin sen ennakolta. Olen pitänyt huolta uudesta osoituksesta, joka tekee kymmenen-tuhatta florinia. Viekää ne hänelle, ja koska minusta on sangen todenmukaista, että kun sanotte hänelle minun suostuneeni maksamaan nämät kolmekymmentä-tuhatta floriniakin, hän silloin pyytää neljäkymmentä-tuhatta, niin annan teille varovaisuudesta vielä yhden kymmenen-tuhannen florinin osoituksen. Tyydyttäkää häntä täydellisesti!"
Tohtori Grisák huomasi, että tämä soturi-vanhus oli praktillinen ja sen ohessa sentimentalinen; "practico-sentimentalis."
Hän pisti sievästi taskuunsa nämät kaksi uutta kymmenen-tuhannen osoitusta, ja väitti nyt methodistan yksivakaisuudella, jonka lausuttu sana on yhtä luotettava kuin vala, että tällä hinnalla toivottu menestys jo on täydellisesti taattu.
— "Tehkää hyvin, joutukaa nyt vaan."
Tohtori Grisák ei ollut perästyksin kuuteen yöhön maannut muualla, kuin rautatien-vaunuissa, mutta kun oli asioista kysymys, ei hän vaivoja paljoksunut. Hän käski herra ritarin vaan lähteä kotia: ensimmäinen telegrammi, jonka hän Wien'istä saa, on ilmoittava hänelle mitä ilahuttavimman menestyksen.
Siitä rauhoittuikin Ankerschmidt ja palasi kotia perheensä luokse.
Tohtori Grisák taas lensi kolmannen kerran pääkaupunkiin.
Tällä kertaa oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ottaa mukaansa apumies; hän meni ensiksi Maxenpfutsch'in luokse, jolle hän ei kertonut mitään hyvää sanomaa, vaan, muistuttaen Egyptin seitsemän laihan naudan muodosta, kehoitti häntä tyytymään alkuperäiseen lainasummaan; olkoon iloinen, jos saa edes senkin takaisin; hän itse taas ottaa toimeksensa taivuttaa Straff'ia.
Hän saikin herra Vendelin'in antamaan kirjallisen todistuksen siitä, että hän on tyytyväinen puoleen vekselin summaan.
Sitten otti hän hänen käsivartensa kainaloonsa ja vei hänet Straff'in asuntoon. Vendelin ei vielä tietänyt mitään Archimedeen ruuvista, joka oli nostanut vaatimukset kahdestakymmenestä-tuhannesta kolmeenkymmeneen-tuhanteen.
— "No, te olette onnellinen veitikka! Te olette Fortunan lemmikki!" Näillä sanoilla avasi tohtori Grisák ystävänsä Straff'in oven. "Te saatatte todellakin sanoa olevanne onnen helmalapsi! Se on vahinko, ettette pane mitään sisään arpajaisiin, te kaappaisitte pois kaikki suuret voitot."
Nähdessään Grisák'in loistavat kasvot, ei Straff voinut hillitä itseänsä tyytyväisestä hymystä.
— "Oi, suurissa arpajaisissa voittavat ainoastaan yksinkertaiset; minä pelaan siellä, missä järjellisillä ihmisillä on onni. Mitä hyvää tuopi tohtori?"
— "Ensiksi kysyn, kuinka paljon hellitätte kolmestakymmenestä-tuhannesta florinista?"
— "Kolmestakymmenestä…" kiljaisi herra Vendelin, mutta loppu istui kiinni hänen kurkkuunsa.
— "Ei äyriäkään", vastasi jäykästi tuo järkähtämätön mies.
— "Ettekö laske leikkiä?"
— "Minä vaadin täyden määrän, kolmekymmentä-tuhatta florinia".
Herra Maxenpfutsch oli vasta nyt tappeluun valmiina niin suuren pelästyksen jälkeen; hän ryntäsi Straff'ia vastaan ja syleili häntä uumilta. "Mitä. ajattelette, ystäväni? Eilenhän vaaditte vaan kaksikymmentä-tuhatta. Älkää ilkastelko! Ottakaa vastaan! Minä sanon, että ottakaa vastaan!"
— "Oih, älkää puhuko minun asioissani! Jättäkää minä rauhaan. Koko summa taikka ei mitään."
Tohtori Grisák oli varsin leikkisällä tuulella tänäpänä.
— "Ja jos minä tässä laskisin teille yhdeksänkolmatta-tuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän florinia ja kaksi kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta pöydälle, ettekö ottaisi sitä vastaan, vaikka yksi kahdenkymmenen kreutzerin kappale puuttuu?"
— "En."
Herra Maxenpfutsch joutui epätoivoon.
— "Hyvä herra! Älkää olko hullu! Tässä se on. Tässä se on. Minä olen itse valmis panemaan lisäksi tuon puuttuvan kahdenkymmenen kreutzerin rahan."
Tämä jalomielisyyden ilmi-tuonti, joka jätti kaikki komillisuuden rajat taaksensa, yhdisti toiset molemmat miehet homerilliseen nauruun. Pilanlasku oli täydellinen. Herra Vendelin tahtoi innoissaan painaa milloin toisen, milloin toisen herran käteen tuota kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta, joka yksistänsä enää heidät eroitti.
Nähtävästi on sopimus nyt täydellisesti päätetty.
— "No, hyvä herra", sanoi tohtori Grisák, iloissansa hymyillen, sittekuin hän tarpeeksi oli huvittanut itseään, "jos te olette niin paatunut, ettette tahdo kolmeakymmentä-tuhatta florinia vastaan-ottaa, näytän minä. ettette saakaan kolmeakymmentä-tuhatta florinia, vaan — neljäkymmentä-tuhatta."
Tämän sanottuaan heitti hän voitonriemulla taskukirjastaan otetut neljä kappaletta osoitusta pöydälle.
Herra Maxenpfutsch'in kasvot vääntyivät yht'äkkiä tästä näystä galvaniseen hymyyn, josta sitte syntyi sangen huvittava ilmiö, jos otti vaaria, kuinka tästä ympyriäisestä irvinaurusta neljän sekunnin kuluessa taas muodostui kiukkuinen; ynseä pahanhengen kuva. Hänen juohtui mieleen että "jos sen tiesit, minkä hiiden tähden pakoitit minua kymmenen-tuhannen sijasta viiteentuhanteen tyytymään?"
Meidän sitä vastoin sopisi syystä kysyä herra tohtorilta, että jos hän näki, jotta Straff tyytyy kolmeenkymmeneen-tuhanteen, mitä varten hän veti tälle esiin neljännenkin osoituksen, jonka hänen klienttinsä oli hänelle antanut vaan sitä tapausta varten, että koroitusta välttämättömästi tarvittaisiin — ellemme muistaisi, että viisaus joskus käskee uhrauksia tekemään, ja viisasta oi harkita, että kun Straff oli luvannut kymmenen prosenttia, maksaako hän sen kolmestakymmenestä vaiko neljästäkymmenestä tuhannesta florinista?
— "Eihän teillä nyt enään ole sanaakaan enempää sanottavana?" kysyi jalouden tunnolla tohtori Grisák herra Straff'ilta.
— "Te saatte käskeä minua", vastasi tämä, jokaiseen palvelukseen valmiina.
— "Meidän tulee siis ensiksi toimittaa asiakirja, jossa te tunnustatte, että teissä kytee leppymätön viha vaimoonne, ettette tahdo elää hänen kanssansa ja että haluatte avion-eroa."
— "Suunnitelkaa se, herra tohtori, niinkuin parhaaksi katsotte; minä kirjoitan alle."
Tohtori Grisák istui alas ja kirjoitti samaa päätä.
— "Onko se teistä näin hyvä?"
— "Minä en sitä edes lue; jos se teistä on hyvä, on se minustakin."
— "Ettekö tietäisi esiin tuoda mitään semmoisia asianhaaroja, joitten valossa te lain edessä näyttäisitte varsin vihattavalta ja jotka vielä paremmin antaisivat syytä vaimon vihaan?"
— "Kyllä, hyvin mielelläni; tehkää vaan hyvin ja kirjoittakaa. Minä tunnustan ensiksikin, että minun oli tapa häntä lyödä."
— "Millä, jos saan kysyä?"
— "Usein käärin kellonpainon nyörin käteni ympäri ja löin häntä lyijyluodeilla."
— "Kas se kelpaa."
— "Sitte: minä salpasin hänet aamulla sisään, enkä antanut hänelle iltaan asti mitään syödä."
— "Tämäkin on varsin hyvä."
— "Lisäksi: minä otin häneltä väkisin pois hänen vihkisormuksensa ja panin sen hänen nähden kamaritytön sormeen."
— "Oho! No, tässä on jo kylläksi."
— "Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata."
— "Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä kuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte."
— "Sitä epäilen."
— "Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra
Maxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät."
Straff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin hänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta henkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.
Ensin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi hän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi nimensä siihen. Se tapahtuikin.
Sen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.
Straff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä likemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen, viisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se, joka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä, piti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä sitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee. Sen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren ilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas kumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. — Lopuksi heitti hän kynän pois ja hypähti ylös.
— "Ei, minä en kirjoita alle!"
— "Mitä sanotte?" huudettiin yhtä haavaa hänen kummaltakin puoleltansa.
— "Nyt en enää kirjoita alle — vähemmällä kuin kuudellakymmenellä-tuhannella florinilla!"
Sen sanottuansa repi hän asiakirjan kappaleiksi ja viskasi ne hajalle huoneesen.
* * * * *
Ankerschmidt oli niin hyvällä mielellä kotona, että 'olisi voinut hänellä lintuja pyytää', niinkuin meidän on tapa sangen talonpoikaisesti sanoa.
Ikäänkuin se, joka on varma siitä, että hän on asiansa paraimmalla tavalla järjestänyt ja pahimmasta painajaisesta päässyt. Ah, tämä ajatus sisälsi hänen loukatun ylpeytensä, hänen halvennetun kunniantuntonsa, hänen isällisen rakkautensa; siihen oli yhdistynyt kaikki, mitä hän oli tuntenut tuskaa, häväistystä ja kostamatonta vihaa. Ja kaikista näistä oli hän päässyt vähäpätöisellä neljälläkymmenellä-tuhannella florinilla. Se ei ole iso hinta sille, joka on ymmärtänyt niitä arvossa pitää.
Hänen mielihyvästänsä ilostui koko talokin; isännän ilon nähdessänsä ottavat palkollisetkin siihen osaa; se levenee kaikkiin.
Mutta kaikkein kummallisimmasti oli tuo samantunteinen vaikutus nähtävänä perheen sairaassa. Hermine virkistyi muutamain päiväin kuluessa niin paljon, että kaikki sitä ihmettelivät.
Häntä Ankerschmidt nyt ennen kaikkia helli. Selvästi näkyi, että kaikki isän ajatukset tarkoittivat tytärtä.
— "Eihän häntä enää mikään vaivaa", sanoi hän joka aamu, tyttäriensä kamarissa käydessään. "Älä pelkää, tyttöseni, me heitämme pois sen, mikä meitä vaivaa, niinkuin vanhan vaatteen, eikä se meitä enää rasita. Päivän taikka parin perästä saamme kuulla niin ilahuttavan uutisen, että me vietämme sen johdosta juhlaa. Me tanssimme! Niinpä kyllä. Hankitaan musikia taloon. Minä tuotan mustalaisia, paraimman joukkokunnan. Se saapi soittaa, ja vieraiksi kutsun kaikki ihmiset, vieläpä nekin, joihin olen suuttunut! Ei, siitä päivästä alkaen ei ole ketään, johon olisin suuttunut. Hyi! ainoastaan yksi löytyi, mutta siitä ei kukaan saa puhua. Tule sinä vaan terveeksi siksi, sillä sinä päivänä täytyy joka ihmisen tanssia."
Vanha herra ilmoitti senkin tyttärillensä, että hän odottaa sähkösanomaa Wien'istä, tohtori Grisák'ilta; se tuopi tämän iloisen sanoman.
Ja sittekuin hän oli näin paljon sanonut, ei mikään vahvinkaan Wertheim ja Wiese'n arkku, jos salaisuus olisi semmoiseen suljettu, olisi voinut estää Erzsikeä saamasta siitä ulos kumminkin niin paljon, että oli puhe eräästä sopimuksesta, jonka mukaan Herminen mies hyvää maksoa vastaan suostuu vaimostansa laillisesti eroamaan.
Ja jos Erzsike jo tiesi niin paljon, olisi hän puolestaan ollut varsin kovasydäminen, jos ei hän sitä vähitellen olisi Herminelle ilmoittanut. Lopulta tiesivät niinmuodoin molemmat sisaret yhtä hyvin salaisuuden kuin isä itse, ja odottivat ihan yhtä levottomasti sähkösanomaa kuin hänkin; siinä vaan oli eroitus, että sill'aikaa kuin heidän isänsä joka päivä kaksi kertaa ratsasti tulevaa telegrammia vastaan, jotta hän heti stafetti-ratsastajan taskusta voisi sen käsiinsä saada, heidän oli sitä kotona odottaminen kärsimättömyydellä, jota töin tuskin saivat hillityksi.
Ankerschmidt'in kävikin tässä, niinkuin levottoman metsästäjän, joka jättää odotuspaikkansa ja juuri silloin on siitä pois, kun otus ilmestyy. Jossakin paikkaa tiellä oli hän kaartain kulkenut ratsumiehen sivutse, joka tuli postipaikasta, ja kun tuo suuresti odotettu telegrammi vihdoin tuli kastelliin, ei hän ollutkaan kotona.
Joka joskus on saanut sähkösanoman, tietää kuinka eri tavalla tämä ja tavallinen postikirje kiihoittaa mieltä. Salainen sanoma, jonka tiedoksi-saanti oli niin tärkeä, että täytyi pyytää salamaa sitä eteenpäin viemään! Tieto, joka tuli ilman lävitse; jota ei voinut vartoa; joka saattaa ilmoittaa suurta iloa, suurta hämmästystä, suurta surua, suurta pelästystä.
Kenen käsi oli vapisematta, kun avasi ensimmäisen telegrammin kuvertin?
Ketä ei peloittanut siihen ensiksi katsoa?
No, mutta tämä sähkösanoma ei ollut niitä, joita sopii pelätä. Tämä tuopi ilonsanoman, joka jo edeltäkäsin on tiedetty, ennustettu; tämäpä se, jota jo päiväkausia on odotettu; se, joka palauttaa onnellisuuden yhteen perheesen.
Ankerschmidt ei ollut kotona; mutta kuitti oli allekirjoitettava, sillä telegrammin-tuojan täytyy todeksi näyttää, minä minutina hän on perille tullut, kuinka hän on rientänyt tehtävänsä toimittamisessa; tämä on hänen ansiollisuutensa kilpakenttä. — Isänsä poissa ollessa täytyi siis Herminen kirjoittaa kuitin alle; hän otti haltuunsa sähkösanoman.
Kuinka hänen sydämensä sykki, kuinka hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän piti tätä kädessään! Tämä on siis se kirje, joka antaa hänelle takaisin hänen elämänsä rauhan; tässä on kirjoitettu, että hänen on sallittu vielä joskus onnelliseksikin tulla!