Kuka panisi pahaksensa, jos tämä paljon kärsinyt nainen pikemmin kuin paremmin halusi lukea tämmöistä tietoa?
Molemmat sisaret pitivät neuvottelua sähkösanomasta, olisiko heidän sallittu ilman isäänsä avata ja lukea se.
Itävallan rangaistuslaki määrää suuren rangaistuksen vierasten kirjeitten auki murtamisesta; mutta toiselta puolen on luultava, ettei Ankerschmidt haasta heitä tästä rikoksesta oikeuteen.
Eikä tämä salaisuus enään olekaan mikään salaisuus, ja jos se keneenkään koskee, koskee se etupäässä varmaankin Hermineen itseen.
Erzsike kyllä teki sen vanhan-konservativisen muistutuksen, että vaikka kirjeen sisältämä salaisuus oli sisaren omaisuus, pitäisi ehkä kuitenkin odottaa siksi, kuin isä sen perustuslaillisella tiellä heille ilmoittaa; mutta Hermine väitti sitä vastaan, että hän kuolee levottomuudesta ennenkuin isä tulee takaisin.
Erzsike tosin pani juhlallisen vastalauseen semmoista hirmuvaltaa vastaan, mutta lainasi kuitenkin saksensa sinetin leikkauksen temppuun.
Kummallinen kirje! Se on kokonansa sinisellä lyijykynällä kirjoitettu, ikäänkuin se tahtoisi osottaa, että telegrafistin on niin kiire, jottei hänellä ole aikaa kynää alinomaa läkkiin kastaa.
Hermine avasi vapisevilla käsillä sähkösanoman ja katsoi siihen.
Hän saattoi sen pian lukea, siinä oli vaan:
"Straff ei suostu. Hän vaatii enemmän. Helvetin ihminen.
En tiedä, mitä hänen tehdä.
Toht. Grisák."
Erzsike istui vastapäätä sisartansa pienen, ympyriäisen pöydän vieressä ja näki, että Herminen kasvot yhdessä silmänräpäyksessä muuttuivat kalman kalpeiksi, ikäänkuin joku pimeä, kylmä käsi yht'äkkiä olisi hänen kasvoistaan pyhkäissyt pois kaiken elon värin.
Hän tempasi äkisti sähkösanoman hänen kädestään ja heitti sen pois. Se oli myöhäistä: myrkky oli jo sydämeen asti tunkenut; ainoastaan sen verran oli vielä aikaa, että hän sai tuolilta tainnoksiin kaatuneen syliinsä. Kotia palaava Ankerschmidt, heti kun hän oli ratsun selästä alas hypännyt, vastaan-otettiin sillä tiedolla, että hänen tyttärensä taas oli sairastunut, eikä häntä vielä oltu saatu tointumaan.
Postipaikassa oli hän jo saanut tietää, että sähkösanoma oli lähetetty.
Hän riensi suoraan tyttäriensä kamariin. Jo ulkopuolelle ovea kuului heikko vaikeroiminen taistelevan huulilta.
Isänsä askelet kuullessaan riensi Erzsike häntä vastaan.
— "Mitä on tapahtunut?" kysyi isä vapisevilla huulilla.
Erzsike näytti hänelle avatun sähkösanoman ja lausui ainoastaan:
—- "Hän on lukenut tämän."
Ankerschmidt loi silmäyksen vastaan-otettuun paperiin ja, puristaen sitä rikki kämmenessään, huokasi tuskallisesti:
— "Nyt hän on murhattu."
* * * * *
Herra Straff oli viimeisen kohtauksen perästä joutua tappelukseen tohtori Grisák'in ja herra Maxenpfutsch'in kanssa ja päätti sentähden kahden päivän aikana olla kotiin asuntoonsa menemättä.
Vasta kolmannen päivän iltana kysyi hän tai talonvartialta, kuinka monta kertaa tohtori Grisák ja herra Maxenpfutsch häntä sill'aikaa olivat hakemassa käyneet.
Herra tohtori oli käynyt kahdeksan kertaa, herra Maxenpfutsch taas joka puoli tunti, vieläpä sydänyölläkin.
Se oli arvattava.
Straff päätti, ettei hän vielä tänäkään yönä kotona makaisi.
Viimeiset kaksi yötä oli hän viettänyt eräässä olutkapakassa, penkillä nukkuen, sillä hänellä ei ollut rahaa mihinkään hotelliin mennä.
Koko hänen käyttövarainen kassansa oli florininsetelin neljännes,[59] ihan uuden-aikainen, eikä se riitä enempään illalliseen, kuin pariin kreutzerin-makkaraan ynnä niihin kuuluvaan olut-kolpakkoon.
Seikkailija nauroi itsekseen asiaa, kadulla jölkkäröidessään.
"Minulla ei ole enemmän kuin rääsyinen pankisetelin neljännes, ja minä mietiskelen, kustannanko itselleni kaksi paria kreutzerin-makkaraa ja lasin olutta sekä yhden 'stinkadorin' (huonon sikarin), vaiko pari makkaraa ja kaksi lasia olutta, mutta ei mitään stinkadoria?"
"Kuitenkin minun vaan tarvitsisi ojentaa kättäni saadakseni heti neljäkymmentä-tuhatta florinia kouraani, ja silloin voisin asettua ensimmäiseen hotelliin ja lyödä esiin semmoista trahtamenttia, että koko kaupunki siitä puhuisi."
"Neljäkymmentä-tuhatta florinia on kaunis raha."
"Vaan jos minun siitä täytyy antaa neljätuhatta Grisák'ille, viisituhatta viisisataa Maxenpfutsch'ille, tuhatviisisataa kaikenlaisille pikkuvelkojille, ei siitä jää jälelle kolmeakaan-kymmentä-tuhatta."
"Mutta sekin on kaunis raha."
"Silläkin vielä saattaisi missä hyvänsä herrastella."
"Mutta ehkä vielä odotamme ja annamme ruohon kasvaa."
"Tuo Archimedeen ruuvi on kaunis keksintö."
"Se on sangen hyvä, kun ihmistä niin vihaa, kuin Ankerschmidt minua."
"Oh, hän on kylläksi rikas mies; hänelle jää vielä yksi miljona, vaikkapa hän heittäisikin kuusikymmentä-tuhatta menemään."
"Tytärtänsä rakastaa hän sentään paljon."
"Jos joku on suorittanut kaksikolmatta osaa matkasta, on todenmukaisempaa, että hän vielä kulkee viimeisenkin kolmanneksen, kuin palaa takaisin kahteen ensimmäiseen."
"Ja pahimmassakin tapauksessa ovat nuot neljäkymmentä-tuhatta jo tässä; ei tarvitse muuta kuin avata tyhjää taskukirjaansa, jotta ne sisään lentävät."
"Kysymys on siis vaan: joko tänäpänä vielä kreutzerin-makkaraa ja kuusikymmentä-tuhatta florinia taikka neljäkymmentä-tuhatta ja komea illallinen?…"
No, jos tähän kysymykseen oli vaikea päätöstä antaa, suvaitsi kohtalo tulla hänelle avuksi suojelusenkelin muodossa, jonka me tunnemme Maxenpfutsch'in nimellä.
— "Vihdoin viimeinkin saavutin teidät!" huusi yht'äkkiä joku puoleksi ilon, puoleksi vimman äänellä jölkkäröivälle, ja kun kauluksesta kiinni otettu mies katsahti taaksensa, näki hän edessään ystävänsä Vendelin'in. "No, että teidät sentään tapasin! Minä olen etsinyt teitä kaikkialta: joka kapakasta, joka kahvihuoneesta, jossa teidän oli tapa käydä; minä olen seisonut väijyksissä teidän asuntonne edessä. Missä olette ollut? missä piileskellyt? No, nyt ette pääse minusta irti, ennenkuin olette sopinut tohtori Grisák'in kanssa."
Ja heti pisti hän käsivartensa herra Straff'in kainaloon, sillä tavoin vakuuttaaksensa itseään siitä, ettei tämä todellakaan voisi paeta tästä ystävällisestä yhteydestä.
— "Mutta, hyvä herra!" ärjäsi Straff, "mitä väkivaltaa teette minulle?? Te ette ole minun holhojani, jotta minua saisitte sinne, mihin en tahdo mennä."
— "No, no, no, ei mitään kiivastusta! Saatte kohta tietää, mikä minä teille olen."
— "Velkojani! Todellakin suuri ansio. Minä en pelkää sitä lajia villipetoja. Haastakaa minut oikeuteen."
— "Rauhoittukaa nyt vaan kauniisti. Minä en ole teidän velkojanne. Katsokaa, tässä on kirje taskussani, siinä lähetän minä kaikki kymmenen vekseliä Ankerschmidt'ille. Hän maksaa ne minulle. Minä olen myöskin antanut hänelle neuvon, mitenkä hänen on niitten kanssa menetteleminen. Hän älköön viekö niitä kaikkia yhtä haavaa oikeuteen, vaan ainoastaan yksittäin. Te ette koskaan voi niitä maksaa, vaan teidän täytyy antaa panna itsenne kiinni. Velkojan on oikeus yhden vuoden aikana omalla kustannuksellaan pitää teitä vangittuna. Vuoden kuluttua tuopi hän esiin oikeudessa toisen vekselin; silloin te taas suljetaan sisään, ja niin edespäin. Kymmenen vuoden ajaksi on teillä ruoka ja kortteeri taattu, jos ette sitä ennen kyllästy siihen. Minä olen siis kuitenkin teille joku, vai kuinka?"
Straff uskoi, että hänen ystävässänsä Vendelin'issa oli miestä tätä uhkausta toimeen panemaan, sillä niin tuimasti pyörivät hänen silmänsä.
— "Sillä tapaa ei Ankcrschmidt'in ole tarvis sopia teidän kanssanne. Hän saattaa olla varsin huoleti teidän suhteenne, sillä velkavankeudessa ei komenneta puolisoa miehensä viereen. Tuletteko nyt tohtori Grisák'in luokse, miekkoiseni, heh?"
— "Saadaan nähdä."
— "Mutta katsokaa vaan, että näette pian, sillä minä olen miss Natalien mies, ja hän tappaa minut, jos en joko tuo rahoja takaisin kotia taikka toimita kostoa teille."
Tämä oli todellakin tukeva peruste. Jota kotona odottaa semmoinen vaara, se ei saata kadulla laupeutta harjottaa.
— "No — siis, perkeleen nimessä — menkäämme!"
— "Vihdoinkin! Mutta minä en luovu teistä."
— "Minä en sillä välitä, menkäämme käsityksin. Missä tohtori Grisák asuu?"
— "Kultaisessa karitsassa."
— "Sinne saakka emme voi jalkaisin käydä; meidän täytyy ottaa fiakkeri."
— "Varsin hyvä; te ette kumminkaan voi niin helposti luotani karata."
— "Onko teillä rahaa?"
— "On kyllä. Vaikka se oikeastaan pitäisi olla teidän maksettava."
— "Todellakin?"
— "No, minä en sillä pidä väliä, jos panemme puoliksi."
— "Hahaha! panemme puoliksi? Minä tuskin luulen, että minulta riittää."
— "No, paljonko rahaa teillä on?"
— "Neljäs osa…"
— "Neljäs osa! Ei enempää? Ettekä tahdo ottaa vastaan neljääkymmentä-tuhatta? No, te olette tosiaankin pirullinen mies! Panette pelin menemään viimeiseen groschiin asti."
— "Tässä tulee hyyryvaunut. — Yhtä kuitenkin pyydän teiltä, että älkää tulko yhtä haavaa minun kanssani sisään tohtori Grisák'in luokse. Te hävitätte minulta aina poroporvarillisella kiiruullanne asiani. Kauppaa hieroessa täytyy menetellä niin, kuin ei ensinkään tarvitsisi sitä, mitä tahtoo. Te olisitte valmis ilmi lavertamaan, että olen viimeisissä äyreissä, ja saattaisitte vielä painaa alas tähän asti ehdoiteltua summaa."
— "No, hyvä. Minä en tule sisään teidän kanssanne. Mutta minä seuraan teitä ovelle asti, siksi kuin astutte sisään, sillä minä luulen jo teistä kaikkia."
— "Mutta tarjokaa minulle nyt jo sikaria, sillä minulla ei ole yhtään."
Muutaman minutin perästä astuivat Kultaisen karitsan edustalla Orestes ja Pylades ulos vaunuista.
Portinvartia sanoi herra Vendelin'in iloksi, että tohtori on kotona; vast'ikään oli hän saanut yhden telegrammin.
Herra Maxenpfutsch saattoikin Straff'ia heti ilmoitettuun numeroon asti ja rauhoittui vasta sitte, kun näki tämän astuvan sisään ovesta. Sitte meni hän alas vaunuihin ja päätti niissä istuen odottaa ystäväänsä, kunnes hän tulisi ulos.
Herra Straff tapasi tohtori Grisák'in akkunaan päin kääntyneenä, josta häntä, siltä näytti, suuresti huvitti katsella katulamppuja illalla.
— "Kaunista hyvää iltaa, tohtori!" tervehti tulija.
Grisák katsahti taaksepäin olkapäänsä ylitse ja vastasi vaan:
— "Servus!"
"Hm, korkeallapa tuo lentääkin."
Herra Straff heittäysi rohkeasti sohvalle ja alotti keskustelun.
— "No, tohtori? Mitä Archimedeen ruuvi tekee? — Olkiako vai heiniä?
— Neljäkymmentä vaiko kuusikymmentä?"
Tohtori kääntyi nyt äkkiä kantapäällään ja ärjähti kuopistaan tuijottavilla silmillä kysyjälle:
— "Teidän sopii nyt mennä Schlesiaan kauranpäitä hapsimaan! Te ette enää tarvitse mitään Archimedeen ruuvia, eikä neljääkymmentä-tuhatta florinia, eipä edes neljääkymmentä kupari-kreutzeriä. Tänä yönä kuoli teidän puolisonne."
Ja hän heitti telegrammin hänen eteensä:
"Hermine kuoli kello kaksi sydän-yön jälkeen."
Straff arveli ensiksi, eikö tämä ole koirankoukku tohtorilta, hänen peljätyksekseen; ehkä hän itse on pannut toimeen tämän sähkösanoman itselleen? Hän kysyi sentähden hymyillen:
— "Eikö tämä liene leikkiä, herra tohtori?"
Mutta tämä teki jo lopun tuon kelpo Trebonianuksen kärsivällisyydestä.
— "Korjatkaa luunne täältä! Te olette houkkio, elukka, konna! Teidän hurja mielettömyytenne varasti taskustani neljätoistatuhatta viisisataa florinia, jotka jo olivat siinä. Te olette hävytön lurjus, hirtehinen, jne. jne. jne.!"
Herra Straff oli tosin kuullut semmoisia korupuheita muuallakin, mutta niin tukulta, kuin tällä kertaa, ei koskaan ennen.
Vihdoin se raivo, joka synnyttää jalopeuroja, paisutti tohtori Grisák'in toiminta-voiman niin, että kun frasit olivat loppuneet, hän, jottei tarvitsisi niitä alusta taas kertomaan ruveta, tarttui ystäväänsä Straff'ia kaulaan ja paiskasi hänet ulos ovesta sillä kierua, että tämä kahdesti kimmahti lattialta ylös.
Tämän epä-ystävällisen toimituksen perästä kurkisteli herra Straff hattunsa alta, joka sysäyksessä oli hänen silmillensä lytistynyt, pisti molempien kättensä sormenpäät liivintaskuunsa ja sanoi itsekseen, hymyillen: "Täytyy siis kuitenkin tyytyä kreutzerin-makkaraan!" Viheltäen astui hän sitten alas portaista. Hänet huomattuansa hyppäsi herra Vendelin ulos vaunuista ja riensi hänen eteensä.
— "Na? na! Onko se teillä?"
Herra Straff, kun hän näki Maxenpfutseh'in epäilyksestä ja toivosta vääntyneet kasvot, ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Hän laski kätensä töllistelevän miehen olkapäille ja nauraa hekotti häntä vasten naamaa:
— "Hahahaha, hahahaha! Te tulitte todellakin hyvään huvitukseen, rakas ystäväni. Viime yönä kuoli puolisoni. Adjöö neljäkymmentä-tuhatta florinia! Nyt saatatte fiakkeroita, mihin haluatte."
XIII.
Se kumpu, joka itseensä sitoo.
Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!
Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.
Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" — silloin on vaikea sitä kestää.
Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki, että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä, että otti hänet luoksensa — mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo kadota kuin kuolla.
Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.
Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.
Yöt päivät hän niissä askaroitsi.
Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.
Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.
Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni
Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.
Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat. Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista unilauluaan nukkuvalle.
Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi
Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.
Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä, jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.
— "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár herralta."
— "Kiitoksia."
— "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."
— "Minä tiedän sen."
— "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun, huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."
— "Vai niin."
— "Niin kyllä… Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."
— "Hyvä."
— "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää, jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."
Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.
— "Kun Tisza tulvaa?"
— "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän paikkakunnan valtaansa."
— "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."
— "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet… Tässä kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa hautapaikaksi."
Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.
— "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen kaunista on siellä surullisten koivujen alla."
Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden tilanhaltian oma.
Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut, jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.
Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire on suuri.
Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.
Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten nähden.
Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi haudalle.
Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.
Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.
Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.
Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.
XIV.
Yhteinen hätä.
Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan — ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.
Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in, joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.
Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.
Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä; hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.
— "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä
Ankerschmidt.
— "Kuinka herra inspector jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.
— "Kiitoksia. Minä olen vaan huoneenhaltia," vastasi kummallekin puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi, jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän teihin, kuin meihin."
— "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan nenällensä painaen.
— "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse, ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"
Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.
— "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on tässä."
— "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla totta."
— "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne häntä."
— "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza tästä on?"
— "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se, sillä Aladár herra ymmärtää sen."
Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.
— "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."
Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista hirveästi.
— "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"
— "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."
— "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."
Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin kääntyen:
— "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."
Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.
— "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega" (jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."
Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa. Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon, velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita meijerin pihaan ajamaan."
— "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi, että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.
Kampós herra kohautti olkapäitään.
— "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."
Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.
— "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä, että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin, sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin suoraan lausun totuuden."
— "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.
— "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä kulcsár'iksi,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.
Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä, erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.
Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa; Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa tänne saarroksiin.
Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.
Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.
Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:
— "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"
Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:
— "Minua haluttaa katsella työtä."
— "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen
Tiszaa?"
— "Täältä".
— "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos kauniisti kysyn?"
— "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."
— "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".
— "Kenen käsky tämä on?"
— "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään kenraali komenna sitä, vaan insinöri."
Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen, että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.
Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.
Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin kuluessa oli noussut.
Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä, jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65] lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut; purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa. Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee. Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?
Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon ylimmäistä laitaa.
Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.
— "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies, osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika, joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä huutamisesta käheä.
Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi nähnyt; — mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä enemmän rakastanut!
— "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa ympärillenne."
— "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi. Nouseeko Tisza vielä?"
— "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se Tokaj'n luona koko jalan."
— "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki patoa toisella rannalla?"
— "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."
— "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"
— "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."
— "Me yritämme patojamme vahvistamaan."
— "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. — Eikö teidän kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"
— "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."
— "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää, kuka te olette."
— "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."
— "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa, omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on huono neuvonantaja."
— "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne ylitse meidän patojamme rikkomaan?"
— "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse, sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi, kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."
— "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.
— "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."
Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse, joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.
— "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse. Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan suojeluksen."
Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki rakentanut."
— "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden, kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."
— "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"
— "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."
— "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"
— "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni, vihastui hän ja meni pois."
— "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"
— "Uhkasipa hän ankarasti."
— "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."
— "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"
— "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme helposti saada yön kulumaan."
Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin ladotulle varpukimppu-kasalle.
Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin, kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen valossa.
— "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut rätisevän valkean ääressä.
— "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.
— "Ja yhteinen pelkomme esine."
— "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei omaisuuteni."
— "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te ette ole oikeassa."
— "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus yhdessä paikassa: meren pohjassa."
— "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: — sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut mikään tuuleen laskettu lause.
Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi, että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi "Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä sydänten "pondus specificum'iin?"
Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön. Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.
Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun hän jo nukkui.
Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan, liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti voisi nukkuvan kasvoja katsella.
Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä mitään teeskentelystä.
Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä valkeassa.
Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista, vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.
Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen taakse.
Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää huomenta Ankerschmidt'ille.
— "Ah! te olette herännyt!"
— "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti sitten oli vaipunut.
— "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.
— "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."
Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.
— "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"
— "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."
— "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."
— "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen etäältä."
— "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"
Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän, jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.
— "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."
— "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan vettä."
— "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."
— "Se lienee joku pölkky."
— "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."
Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.
Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k. sielun-hukuttaja-
— "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:
— "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat rikkoneet padon."
— "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.
— "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän hänen nimensä."
— "Kuka se oli?"
— "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle. Hyvästi, nuori herra!"
— "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos lähdet edemmäksi, ammun sinut."
— "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi ollut sitä ampua.
Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.
— "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello. Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."
— "Entäs te?"
— "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä ei ole aikaa neuvotella."
— "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"
— "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.
Herran haltuun!"
Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta tuo salainen venhemies oli tullut.
Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin vaunuillensa menemään.
Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat, tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.
Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.
Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.
Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle, ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.
Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.
Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki, ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.
Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.
Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi katsella seutua.
Kaikki oli vielä vihriäistä.
Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla; viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.
Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja; koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.
Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat, häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?
Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.
Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle, joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin, kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.
— "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."
Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin, kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen suuntaan.
Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.
Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä viheriäin toukojen välistä.
Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin, jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.
— "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän seutuun mitä pikemmin asettua.
Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.
Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.
— "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.
Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt; siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla; ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.
He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo häviön panoramana.
Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa. Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.
Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä, vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.
Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.
Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se patoa.
— "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella kierteleviltä.
— "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"
Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi kunnioituksella häntä puhutella.
— "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me pakenisimme, mutta mihin?"
— "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.
— "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon, mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin mennä."
— "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."
— "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että täällä on suuri hätä — jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä pois lakaissut."
Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.
Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.
Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan vedenpinnasta, kaikkialla taivas!
Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille, tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.
Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.
Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton, tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä huutaa apua.
Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi; sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.
Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen avuksensa mennä.
Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta, että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen olisi pitänyt uskoa.
Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.
Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei enää mitään voi muuttaa!
Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle puolelle hyvänänsä hän katsoi.
Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä sulusta.
— "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit', joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä, mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa oleville ensiksi apua antaa."
Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen, ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.
Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat olleet kaikkiin syypäät.
Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.
— "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta, vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen tuli jo tulva teitä vastaan."
— "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."
— "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole hetkeksikään niillä mitään tehtävä."
— "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"
— "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."
— "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."
— "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä hallitusmuodolla."
— "Hallitusmuodolla?"
— "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin taas tulee vettä eteen."
Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla. Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.
Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.
— "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."
"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."
— "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi, kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle, on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa sisään."
— "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.
Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa sielun-hukuttajan keulassa.