Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä, joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut, tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.
Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.
— "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.
— "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"
— "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."
Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi, unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan pieniä kaloja.
Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa, niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se tällä kertaa oli todellinen meri.
Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen lepopaikkaa etsiessään.
Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä, kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.
— "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen väsyneenä vatsalleen.
"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen
Ankerschmidt.
Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole se, joka syöt minut.
— "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta, katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia; pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.
— "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi pientä, arkaluontoista elävää.
Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.
— "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä", virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen — jäännöksen eilisestä illallisestaan — pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle valmistanut.
Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu sääliväisen tielle.
— "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa palaten.
— "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."
— "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"
— "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."
— "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta sataa ihmistä pelastaa."
— "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."
Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se, joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.
Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.
Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan padon.
Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä; joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei patoa.
Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.
Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:
— "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin, jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."
Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.
— "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne täytyy jokaisen paeta."
— "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."
— "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota; mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään, ennenkuin apuun tullaan".
Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen, ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.
— "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät metsään."
— "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt; "hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."
— "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä puheita ammun kuolijaksi."
Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi veisi metsälle.
Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.
Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.
— "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."
— "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana huutaminen."
— "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää maanviljelijä.
— "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."
Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.
— "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet; vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."
— "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; — "minä olen siis nyt laivan kapteinina tällä vedellä."
Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua; isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt, oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi tätä padolle asti.
Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.
— "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää. Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan; viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina. Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"
Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja pudisti päätään.
— "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus, mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni vuotamasta."
— "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67] kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään. Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää, vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile molempia käsiään."
Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:
— "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee. Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea: 'Rakennettu Anno Domini …' suuren tulvan jälkeen."
Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti; itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:
— "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."
Vanhus pudisti päätään ja vastasi:
— "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."
Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain siunauksia, taas vesille.
— "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella kysyivät."
— "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"
— "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."
— "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee, huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."
Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.
— "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."
— "Te lienette väsynyt".
— "Minä en siitä vielä tiedä mitään."
— "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."
— "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."
— "Eikö kylän tornia jo näy?"
— "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."
Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja niittyheinät.
Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla — tuima susi.
"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun — salametsästyksestä."
Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt näkyy taivaan rannalla.
Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.
Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa; siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista eilispäivän unettoman yön perästä.
Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti, ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.
Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.
Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin kuva.
Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.
Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus, se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.
Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon; näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen taivaalla, toinen vedessä.
Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut maahan kukistunut.
Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten kohtalosta.
Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.
Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti saattanut nähdä.
Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään, oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.
— "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.
— "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" … murisi Aladár ja yritti talojen väliin pääsemään.
Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva, jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.
Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja huusi mielettömän äänellä:
— "Tyttäreni!"
Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt veteen.
— "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.
— "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan kumoon menemällänsä.
Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.
— "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.
— "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan, oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme. 'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka, mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri, niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra: 'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole ottaneet vaaria viittauksesta?'"
— "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan tahtoi tietoja tyttärestänsä.
— "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä, että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!). 'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen. Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa. Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä, sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki. Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä oli sangen kaunis nähdä."
Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle, joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea jalkaa ylempänä kuin vesi.
Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.
XV.
Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.
Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita, jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.
— "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."
Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme Aladár'ia.
Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.
— "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"
— "Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin muassani."
— "Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän tähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?"
— "Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti en ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut."
— "Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna."
— "Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?"
— "Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää tiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa."
— "Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän huusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin kuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä kauan."
— "Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä nyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain."
— "Minutin päästä olen valmis", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin avaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka tietää olevansa kotona.
Enonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän itsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun ihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan, hutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin laskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee aamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa häntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä, janoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle, silloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa kysyä vihollisensa tyttäreltä: "Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?"
Aladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi kuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa, jotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi hän jo on mennyt levolle.
Tämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka tuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.
Hyvä, suoritetaan siis tämäkin.
Vanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: "ajattele meneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä tanssit aamuun asti."
— "Se kävi silloin päihinsä", kuiskasi Aladár takaisin.
Sitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta saattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven suussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.
Semmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon seremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi vasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että esitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.
Ankerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen ojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen tavalla.
— "Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää."
— "Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä tilassa."
— "Minä kiitän teitä lapsestani."
Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:
— "Minä taas kiitän teitä isästäni."
Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.
Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.
— "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut täällä vaaran aikana."
— "Minkätähden, vanha mies?"
— "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat…"
Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita, puuttui Aladár hänen puheesensa.
— "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan olennon."
Ankerschmidt ajatteli itsekseen: "no, tämä nuori mies mielii täällä kotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos mielii, tehköön niin."
— "Missä? Kenen?" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi saada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun sankari-seikan.
— "No, tuolla puolen poppeli-metsää — yhden hiiren", vastasi Aladár hymyillen.
— "Ah! Oh!" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus. Ankerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa oikaisemaan.
— "No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää pelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla tuumalla."
— "Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa", ahdisti Kampós herra korkealla äänellä.
"Eikö mitä", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "tässäkö tyttäreni kuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa puhukaamme ennemmin hiirestä."
— "Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen kokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa", kysyi hän Aladár'ilta.
— "Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu", vastasi Aladár.
"Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan."
— "Mitä? Minä? Hiirtä?" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies. "Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä tuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun täytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla."
— "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta se on aivan kaunis."
— "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."
Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin, siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.
— "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.
— "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta? Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."
— "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se töllistelee kynttilää."
— "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen silmät ovat."
Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike silitteli sitä vienosti kätösellään.
— "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti", varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä. "Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."
Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa virtaavan, likeisyydestä — mutta ei hiiren tähden.
Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille, pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita sijansa.
Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin tätä themaa.
— "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta sitä varten.
— "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."
Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.
— "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.
— "Aivan mielelläni."
— "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti
Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."
— "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti liikkua."
Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.
— "Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä nimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa."
— "Eipä suinkaan, hyvä. herra!" oikaisi häntä Garanvölgyi. "Minun vieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne kodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne rakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä yksinäni."
Tätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä sanoja seurasi pitkä vaiti-olo.
Semmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin vaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.
Ankerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.
— "Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun olisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan Erzsikekin teitä jo 'sedäksi.'"
— "Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen vanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa. Hänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt, olisinko minä sitä ansaitseva."
— "Mitä se oli?" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.
— "Oi, ei mitään. Pilantekoa", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.
— "Mutta minuun katsoen oli se vakava asia", lausui Garanvölgyi.
— "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte vielä tuota narrimaisuutta?"
— "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina taskukirjassani."
Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti vanhimpia relikejään, — nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., — tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.
Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.
Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.
Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki, jopa hän itsekin, olivat hylänneet.
Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?
— "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?" kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.
— "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan — erään toisen kirjoituksen muotoinen."
Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.
— "Hja, poikaseni", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin reliki-soppeensa, "yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet, yhtäläisellä sydämellä harvat."
Ankerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän päivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin pöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman minutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.
Aladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon kirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.
Kuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta nuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja herätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta näkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.
Garanvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä, varpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia herättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo näki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.
— "Sinä olet jo noussut ylös?"
— "Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan."
— "Lähteä? Mihin? Ja millä?"
— "Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla hyödyksi."
— "Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?"
— "Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa."
Vanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.
— "No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?"
— "Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä sen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa anomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani."
Tämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.
— "Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin."
— "Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on."
— "Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?"
— "Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni naisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita siitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä nimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi ja minä: miksi satumme me yhteen?"
— "Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat sinä hänet ja he antavat hänet sinulle."
— "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; — jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet haaksirikkoiset?"
— "Sinä olet oikeassa; lähde!"
Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.
Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen Ankerschmidt'ilaisten kanssa.
Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku on.
— "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä vastustellaksensa.
— "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."
— "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle retkelle ulko-tanyoille."
Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.
— "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."
Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."
Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja "kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä; sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.
— "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus, rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."
Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.
— "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."
Neljännestä hän ei virkkanut mitään.
— "Entäs neljäs?"
— "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."
Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua; paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti: "tässä alkaa minun tilukseni."
Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.
Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä
tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden.
— Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee.
Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan
Ankerschmidt'in.
— "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."
Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.
— "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa, niinkuin teidän."
— "Kaikki vertaukset ontuvat."
— "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."
— "Mitä te tällä tarkoitatte?"
— "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin takavarikkoon otetut tilanne."
Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.
— "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän, toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."
Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti vastustamaan.
— "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."
Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.
Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin, että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia, johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura; vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.
Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.
Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen, varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan; täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan enään yhteyteen joutumasta.
Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon pieneen saareen.
Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi kuin siihen asti.
Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?
Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.
Erzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt pelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni ylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla varustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut puutarhasta.
Garanvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin aamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja mitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei mitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären kanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö luoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.
Ruokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in hattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi luki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli seitsemän.
Kohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin enoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas ruokasaliin.
Garanvölgyi luki uudestaan ohran-tähät — niitä oli vaan kahdeksan; sitte ruusun-ummut — niitä oli enään ainoastaan kuusi.
"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan", ajatteli itsekseen vanha herra.
Hänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan ohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun päinvastoin Aladár'in taskukirjasta.
Kun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä
Ankerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.
— "Minä surkuttelen sinua, poika parka", sanoi siihen vanhus katkerasti. "Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä ajatuksessa, että 'oli, ei ole' — 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan Budan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä luulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se vielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää, olet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän uuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei tarvitse. — Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani on käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia hän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä arentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät tilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä, että summat figureeraavat budgetissä. — Kauniit Mürzthal'in lehmäsi, merino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies mennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi puistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin huoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä hyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä viimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun lannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille. Huoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta sitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin olivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon rakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi sadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli sen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä maksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista ei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen toimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua sääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan antaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata päätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko asuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös? Sentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön surkuttelemiseni."
— "Ei se nyt tässä ole pääkysymys", sanoi Aladár, olkapäitänsä kohauttaen.
Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen tähden.
Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin avatusta kirjasta.
Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan lähtenyt?
Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta hankittava vahvistus.
Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä otollisempi stadiumi?" — Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla, että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle vaarallista.
Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen, jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.
Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle kakkuja matka-evääksi.
Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:
— "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."
— "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi
Ankerschmidt'ilaisille."
— "Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle."
Aladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren rikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen tyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun. Hän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.
Tytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.
— "Te lähdette siis jo?" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään nuorukaiselle.
— "Minä olen jo ollut kauan täällä."
— "Olettehan täällä kotona."
— "Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän ei rakasta laiskoja ihmisiä."
— "Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt meidänkin. Onko se totta, vaiko ei?"
— "Totta."
— "Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö minua sen vuoksi uhka-rohkeana."
— "Käskekää minua."
— "Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille, jota minun on valta käskeä, — se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan pyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja olette niin armollinen, että otatte sen huomioon."
— "Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?"
Erzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena taaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen muodon, jotta se olisi esitetty "pakoittavain asianhaarain" vallitessa.
— "Sitä mielisin teiltä pyytää, että — jäisitte tänne vielä yhdeksi päiväksi."
Siihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.
— "Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: — minä jään."
— "Ah", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo hänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. "Minä kadun jo, etten pyytänyt — yhtä viikkoa."
— "Hyvä", sanoi Aladár. "Minä jään siis tänne viikoksi."
— "Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun pitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi."
Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.
— "Minä jään tänne kuukaudeksi — kahdeksi, vuodeksi."
Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:
— "Jääkää tänne ainaiseksi!…"
— "… Kyllä — ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen armasta lasta.
Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän, puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"
Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä — molempia — sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa, ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä — edeltäpäin pyytää anteeksi.
— "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.
Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in rinnalla astui sisään hänen luoksensa.
— "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa minut."
— "Sen arvasin", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun tämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä molemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: "rakas poikani!"
Aladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen ilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä ihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn elämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.
Ja tämä toinen elämä — alkaa hyvin.
Valtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana tavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen kaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman ja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.