Elämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia artikkeleita kirjoitettu.
Aladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei olekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän löysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin pikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät näkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua kohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi määrätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin kuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun jokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli voi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?
Ja kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli, että tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä ruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava lupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan sovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri velka!
Vanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen sisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille, sillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen luotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle vierastensa luokse.
Hän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki siellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt silloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on linna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei häntäkään kukaan uskonut.
Garanvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi asian laitaa:
— "Venheesi on valmis…"
— "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa kultaansa enon eteen.
— "Me pidätimme häntä täällä — meidän luonamme", sanoi Erzsike, hellästi liittyen sulhoonsa.
— "Ja minä tuotin venheesi tänne — porstuaan", lausui hyväsydämisellä sarkasmilla vanhus.
Anckerschmidt purskahti nauruun.
— "Venheen porstuaan!"
— "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä, vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."
— "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa romanissa."
Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.
Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen, joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla, ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut yhden jalan.
— "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."
— "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa käsivartta vastaan. — Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen aivoissa! — "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä…"
Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä; mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän kättänsä suudella.
Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa sitä itsessään sieluna.
Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista katsomaan.
Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli niin sileä, kuin peili.
— "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on meidän!"
Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi venhettä kumoon.
— "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.
— "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.
Tänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi kovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki edessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja unelma.
XVI.
Vanha kastelli.
Hja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.
Kattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset eivät sallineet itseään järkäyttää.
Ja kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty rotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki jauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se kasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi rakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin, elementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan ihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan "tehkää hyvin, katsokaa."
Garanvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin etupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen jälkeensä ohuita muta-kerroksia.
— "Rakas hää-isäni!" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen muistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in muotokuvan. "Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan kastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei sillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä hinnan. Minä myyn pois tämän kastellin — ja sen hinta on, niinkuin kansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'"
— "Annetaan!" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat vanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.
— "Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä siksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän, tarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin nähden johtaa rakennusta."
— "Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta uutta — minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia köyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa. Osa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun nyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini: auran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun haltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet orret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä yhdessä rakkaan poikani kanssa."
— "Oho, herra ritari!" virkkoi Garanvölgyi; "tästä tulee ilmi, että te tahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin. Minä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra poikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan."
— "Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni, vaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä."
— "Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?"
— "Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan poissa.'"
— "Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani."
— "Katsokaa", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; "te olette hyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä tarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani."
— "Ennemmin annan pois Kampós'in."
Kampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla pois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä edes Moskovan tsaarille.
— "Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla luoksemme."
— "Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään menemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno."
— "Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt tässä!"
— "Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja, etten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda. Mutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen taas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että minulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon minun talossani kotona."
Ankerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.
— "Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te tiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä, joihin asia koskee. Onko tämä oikein?"
— "Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä."
— "Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne, toinen tänne?"
— "Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on pää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu."
— "Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee."
Molemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä kulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat jääneet tuohon muistettavaan kamariin.
Lipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu, oli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi Aladár'in huomion siihen.
— "Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin virallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon."
— "Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska antoivat sen takaisin."
— "He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä, jotka olivat teille kirjoitetut."
— "Ah!"
— "Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?"
— "Minun ei ole niillä väliä." Aladár ei saattanut ajatella muuta, kuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia vanhoilta ajoilta.
— "Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on kirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut."
— "Se lienee ollut kovin kauan sitte."
— "Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa."
— "Se on helppo sanoa."
— "Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille vielä rakkaampi, kuin minä."
Aladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: "Minun sieluni ei tiedä siitä mitään." Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.
— "Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin teille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän rakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?"
Oliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa kysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta luvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki, vaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?
Sill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.
— "Eno kulta, tulkaa tänne", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike Garanvölgyille, "ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä minulle lupasi."
— "No, mitä se on?"
— "Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän lippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet."
Garanvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:
— "Ja sinä olet luvannut tämän?"
Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan; Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi nauraen:
— "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi, sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."
Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän alla kirjeet.
— "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."
Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen, rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.
Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä vastaan!
Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"
XVII.
Eriskummainen oikeuden-käynti.
Viikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut takaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä kala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta kolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen, turmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt sitä vaikeroimasta.
Vielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen, hävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä Ankerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille "musta rokkaa" keittämään.
"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet."
Hän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi onnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja vanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.
Sen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut solmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista. Ainoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä sitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.
Ennen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa mies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on asianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on ollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti rangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi, että kaikkiin on ollut syynä "eräs pieni väärin-käsitys", joka sattui herra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden käsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä; se tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty Galizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi erinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja lopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet siitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa, ei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä tämän, niinkuin muunkin jne. jne.
Ankerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin vahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä; siinä kyllä, että se on olemassa.
Mutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.
Herra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin Lembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen vuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin läheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen pienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista. Vaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus Mikucsek'iin; — hän meni heti kuolijaksi.
Murhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti tietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus postikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.
Sen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz——stä itsensä tuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.
Hän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän kertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä oli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle; mihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan. Täydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella saattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan aikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz——stä Miskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla sanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.
Toisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat veljekset.
Mutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä vastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.
Kun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen tehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli tahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.
Sitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta varmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.
Toinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut selkoa, kumpiko?
Kun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he erinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa, että toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota hän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa ristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli tapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi sanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen molemmat yhtä tarkasti.
Vihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi säästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia: ritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa, että vaan hän saattaa olla murhaaja.
Molemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet ajatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.
Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:
— "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla, että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte puheisin?"
— "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.
— "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies siellä puhui herrain kanssa?"
— "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että jonkun siitä on kuoleminen."
— "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies olin minä."
— "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."
— "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon, että minä olin venheessä."
— "Minäkin vannon sen."
Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.
Oikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.
Kun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä, uhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla äänellä:
— "Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi, mutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään."
Illalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän, tehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin hänelle.
Seuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan hirttänyt itsensä ovenkääkään.
Pöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:
"Armollinen herra!
Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa, on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut. Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin murhaaja, veljeni on syytön.
Péter Bárd".
Oikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut tosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.
Tähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää yksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.
Pál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta vapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut murhaaja.
Mutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta, kahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän pannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.
Puhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä murhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in nimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden, että tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään kuultu.
Ken tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.
XVIII.
Pikku pilanteko Cabinet noir'issa.
Rouva Pajtay asui tähän aikaan Wien'issä. Heti kun Aladár oli laskettu vapaaksi, muutti hän pois Pest'istä, vapauttaakseen itseänsä kaikista ikävistä asioista.
Wien'issä oppi hän yhden lyhyen vuoden kuluessa kaksi asiaa.
Ensiksi sen, että pörssissä sopii vaan semmoisten ihmisten keinotella, jotka sitä ymmärtävät. Dilettanttein käy siellä huonosti. Unkarista erotessaan oli hän muuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa rahaksi, ja sanoi julkealla kevytmielisyydellä, ettei hän enään ollenkaan huoli tuosta köyhästä valtakunnasta; tästä lähtien aikoo hän elää kapitalistina.
Nyt alkanut aikakausi oli kuitenkin erittäin omansa houkuttelemaan sitä, joka luuli itsellään olevan rahaa, siihen kouluun, jossa hänelle opetetaan, ettei hänellä todellakaan mitään ole.
Yhden vuoden kuluessa olivat järjettömät rahatoimet — hän hyppäsi tietysti aina pahaan aikaan milloin hausse'lle, milloin baisse'lle — saattaneet hänet siihen, että hän tuosta petollisesta merestä sai pelastetuksi vaan omaisuutensa jäännöksiä.
Toinen asia, jonka hän oppi, oli se, että vanhain valtiomiesten käypi laatuun ja on joskus edullistakin lopullisesti riitaantua entisten puoluelaistensa kanssa, mutta neljättäkymmentä käyvältä naiselta on jo hyvin vaarallista hylätä kaikki entiset tuttavansa, sillä uuden puolueen kokoon-saanti käypi silloin jo kovin vaikeaksi.
Semmoisen kokemuksen perästä ei ole mitään parempaa neuvoa, kuin "taas takaisin, elämämme hetkiä rakastetulle isänmaalle pyhittämään."
On näet tietäminen, että tuo hyvä, narrimainen unkarilainen enemmän iloitsee yhdestä kadonneesta, joka takaisin palaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät koskaan ole erhettyneet.
Eräänä kauniina päivänä päätti siis tuo tuntehikas patriotinna — niinkuin baali-referenttien oli tapa häntä nimittää — viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä.[69]
Tämä oli sangen hyvä tekosyy taas ruveta yhteyteen rakastetun isänmaan kanssa. Sairastetaan tautia, jota ei mikään muu kylpylaitos koko maailmassa voi parantaa, kuin yksistänsä Balaton-Füred. Ihminen ei sentähden näytä katuvaisen takaisin-palaajan rôlia; hän tarvitsee vaan kivennäis-vettä, on senvuoksi tullut takaisin; sill'aikaa, kuin hän suorittaa Anna-baalin parannus-keinoa, totutaan häntä näkemään; vanhat ihastelijat ilmestyvät, niitä sopii taas jalkojensa juureen sitoa; kylpykauden päätyttyä rukoilevat he, ettei hän enää lähtisi takaisin Wien'iin; semmoisten sydämellisten rukousten täyttäminen on nais-avu; ehkä käypi jotain "liaison'iakin" vahvistaminen, ja sitte tekee ihminen "rakkaudellensa" sen "uhrin", että taas jää tähän ikävään valtakuntaan. Tähän asti on kaikki hyvin; mutta siitä täytyy nyt myöskin ennakolta antaa tieto asianomaisille, jotta hekin olisivat Füred'issä sinä päivänä, jona hän saapuu sinne. Tähän taas ei tarvita muuta, kuin että se jokaiselle erittäin kirjeessä ilmoitetaan ja lausutaan halu toisiaan tavata.
Miehet tavallisesti katsovat sangen vaikeaksi semmoisista asioista kirjoittaa; naisille se on todellinen nautinto.
Corinna kirjoitti aamusta iltaan, ja sai vasta silloin kirjeet valmiiksi.
Hän oli itseensä tyytyväinen, kun hän vielä kerran oli lukenut ne.
N:o 1 oli maanviljelijälle.
"Rakas ystäväni!
Lääkärini määräyksestä aion viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä. Minä olen senkin vuoksi enemmän mieltynyt tähän kylpylaitokseen, että se on halvempi, kuin ulkomaan, ja minä pidän paljon lukua, mihin panen rahani. Siellä ihminen saattaa käydä minkälaisessa toaletissa hyvänänsä; unkarilaisten suora mielenlaatu ei soimaa sitä, kun sen sijaan Ischi'issä täytyy kilpailla herttuatarten kanssa. Jos tapaisin teidät siellä, olisi minulla siitä suuri lohdutus; te tiedätte, kuinka suuresti nykyisen nuorison teeskennelty pilvien-ajo minua ikävystyttää; minä vapisen, jos tuo köyhä runoilija, joka Fellegormi'n nimellä oli tottunut ylpeilemään muoti-lehdissä, sattuisi siellä olemaan. Kuinka me nauroimme yhdessä hänen viattomia värssyjänsä! 'yhdessä,' mutta 'erikseen' minä pakenen niitä. Tulkaa sentähden, jos mahdollista, ja ruvetkaa suojelijakseni!
Corinna".
N:o 2 kirjoitettiin tuolle eräälle runoilijalle.
"Rakas Fellegormi'ni!
Lääkärini väittävät, että rinnassani on kipu, jonka vaan Balaton'in ilma voipi parantaa. He ovat oikeassa, rinnassani on kipu: sydämessäni, ja sen saattaa yksistään innokkaasti rakastetun isänmaani ilma terveeksi tehdä. Minulla ei siitä asti ole mitään rauhaa, ei iloa, kuin yksityisten juonet ja vainoova kohtaloni pakoittivat minua isänmaatani jättämään, enkä minä muuta halua, kuin että tomuni kerran lepäisi isänmaani povessa. Minulle se olisi suuri lohdutus, jos kohtaisin teidätkin siellä. Se olisi minulle sitä mieluisampaa, kuin Grisák'kin, niinkuin varmaan tiedän, on siellä, tuo ihminen, jota minä vihaan yhtä paljon, kuin te, ja jonka kiihkeästä seurustelemisesta teidän ritarillisuutenne voisi minua suojella. Te saatatte olla varma minun kiitollisuudestani. Monta kertaa olen ajatellut teitä, monta kertaa teistä unta nähnyt; tällä kertaa se ehkä ei ole oleva unen-näköä.
Corinna."
N:o 3 oli kirjoitettu saksaksi tohtori Grisák'ille.
"Rakas ystäväni!
Lääkärieni neuvosta lähden minä Balaton-Füred'iin. Se ei ole kaukana Pest'istä; jos teillä on aikaa, tulkaa minua sinne tervehtimään. Minun tarvitsisi puhua teidän kanssanne tähdellisistä oikeudenasioista, joita teidän pitäisi ottaa ajaaksenne, ja sitte, jos tekin joutuisitte johonkin oikeuden-käyntiin, otan minäkin vaihdoksi sen asian ajettavakseni. Te tiedätte, että jo aikoja sitten minun ja Aladár Garanvölgyin väli on rikkoontunut; nyt voin ilmoittaa, että olen työntänyt oikeuden-istujankin luotani. Tulkaa, jos vaan mahdollista on; saan siten kumminkin jonkun, jonka kanssa saatan haastella, sillä yhden vuoden kuluessa olen jo melkein tykkänään unhottanut unkarin kielen.
Corinna."
Kirje N:o 4 oli ritari Ankerschmidt'ille.
"Rakas ystäväni!
Sydämeni syvyydestä otan osaa siihen murheesen, jonka taivas on mitannut teidän perheellenne; sallikaa, että teidän vilpitön, vanha ystävättärenne yhdistää kyynelensä teidän kyyneliinne. Ja kuka muu voisikaan tuntea sen tuskaa, joka kadotti perheensä rakkaimman jäsenen, kuin se, joka itsekin on kadottanut kaikki ja luopunut kaikista. Mutta onnettomuudenkin molemmanpuolisessa kohtauksessa on joku onni. Jos te tahdotte vainota tuota ihmistä, joka teidän poveenne on iskenyt semmoisen haavan, voin minä sanoa, missä hän on. Jos haluaisitte kohdata minua, saavun minä tämän kuukauden kuluessa Balaton-Füred'iin, johon lääkärini lähettävät minut. Minulla on teille paljon sanottavaa, josta saatte nähdä, että teillä on etäällä ystävätär, joka joka päivä ajattelee teitä.
Rouva Pajtay."
N:o 5 lopuksi oli Aladár'ille.
On näet tietäminen, jottemme sitä perästäpäin liioin kummastelisi, että rouva Pajtay jo oli kuullut Grisák'in kertovan, jotta Aladár saa takaisin omaisuutensa.
Tämän johdosta siis.
"Rakas Aladár!
Elämässä löytyy väärin-käsityksiä, joita vaan kuolema selville saattaa. Minunkin elämässäni on semmoinen arvoitus, ja se asia, ettette ole yrittänyt sitä suorittamaan, se tuottaa minulle kuoleman. Ulkonäky, varjo on jo kaivannut monelle haudan, ja he ovat vaipuneet siihen, eikä kukaan ole ymmärtänyt heitä. Te olette mies, te olette kuumaverinen; minä olen nainen ja heikko, sentähden on minun soveliaampi nöyryttää itseäni teidän edessänne, ja tuon kohtauksen perästä, joka eroitti meidät, lausua tämä sana: 'anteeksi!' Jos tietäisitte, mitä tämä sydän on teidän tähtenne kärsinyt, mitä tämä sielu teidän tähtenne ajatellut, mitä nämät kädet teidän tähtenne tehneet! Mutta ei, te ette tiedä sitä ikinä. Tänä vuonna aion olla Balaton-Füred'issä; jos te ilmestyisitte siellä yhdeksi minutiksi, saisitte vielä kerran nähdä sen naisen, joka tuli sinne — teidän läheisyyteenne — kuolemaan — ja unhottumaan, ja jonka ainoa toivo on se, että te kerta seisoisitte hyljätyn haudalla ja kuiskaisitte: 'tälle köyhälle naiselle, tuolla tomussa, annan minä anteeksi.'
Corinna".
Kas niin! Tämäkin on käynyt hyvin käteen.
Nyt täytyy vaan pitää vaaria siitä, että kukin kirje tulee sille määrättyyn kuverttiin, jottei mitään vaihtoa tapahtuisi, niinkuin sitä on nähty huvinäytelmissä, joissa joku on vaihtanut kirjeet ja kuvertit. Se olisi kaunista, jos esimerkiksi joka mies saisi toiselle kirjoitetun kirjeen.
Sentähden olikin Corinna niin varovainen, että hän ensin kirjoitti päällekirjoituksen jokaiseen kuverttiin, ja sitte tarkasti katsoi, minkä kirjeen kuhunkin pani, jottei mitään erhetystä tapahtuisi. Muutamia veti hän ulos kaksi kertaa, vakuuttaaksensa itseään, ettei hän ollut niitä vaihtanut. Sitte lukitsi hän ne joutuisasti yksitellen sinetillä, ja saattoi nyt olla varma siitä, ettei mitään vaihtoa jakamisessa ollut tapahtunut.
Olipa hän vielä niinkin varovainen, että itse, fiakkerilla ajaen, vei kirjeet postiin ja itse pani ne sisään kirjelaatikkoon. Ja sen jälkeen palasi hän, niinkuin se, joka on asiansa paraimmalla tavalla toimittanut, rauhoittuneena kotia; hänen kirjeensä ovat hyvällä tiellä.
Mutta jälellä oli vielä "cabinet noir."
Viisi kirjettä, jotka yhtä haavaa suljahtavat laatikkoon, sama käsi-ala päällekirjoituksessa, ja lisäksi vielä niin epäluuloa herättävillä adresseilla, kuin yksi tuomittu ja armoitettu vallankumouksen päämies; yksi entinen keisarillinen yli-upseeri, nyt unkarilainen tilanhaltia; yksi asianajaja; yksi jurnalisti, ja yksi äreä oikeuden-istuja — ne pistävät jokaisen silmään. Epäluuloa enensi vielä se seikka, että nämät kirjeet ovat kaikki Wien'issä kirjoitetut ja lähetetään Unkariin. Valtion on todellakin tarvis tietää semmoisten epäilyttäväin kirjoitusten sisällys, sillä tämä saattaa ainakin johdattaa jonkun salaliiton laajalle haaroittuviin säihin.
Cabinet noir, me tiedämme jo, mimmoinen laitos se on.
Herra Straff, hukkaan menneen avioliittonsa perästä, palasi sinne taas takaisin.
Ihmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.
Yksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan nälkään-kuolo.
Ja sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän vaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa vaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.
Herra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä edessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten kirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä käsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää salaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.
Hänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut huulet.
Näitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.
Hän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan silloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan nenän lävitse.
Narri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän valitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle "kas ei mitään, ota hyvin kiinni." Vai mielisikö hän kenties jotakuta definitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.
Viimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu kirje.
Edellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy sellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa, mutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti hänen sappensa saatanallisella vimmalla.
"Madame pyytää vainota vielä minuakin! Minä olen hänestä halvin kapine, joka hänen sopii mukaansa viedä leikkikaluksi tuolle vanhalle lapselle, kun hän saapuu Wien'istä. Hoho, rouvaseni! Te valitsitte vihaisen apinjan menageriastanne! Tämä suittaa vielä matkalla pahasti kynsiä teitä. Hän niinmuodoin pettäisi minut? Hän tahtoo kilpailla kanssani petoksessa? Hahaha, hahaha! No, saadaan vielä nähdä, kumpi meistä paremmin ymmärtää tämän ammatin! Saadaan vielä nähdä."
Straff aivasteli ja nauroi yhä itsekseen, sill'aikaa kuin hän kuumalla lampunlevyllä kuivasi sitä pehmeää matricia, jolla kirjeet olivat uudestaan kiinni pantavat; hän mietiskeli oivallista pilantekoa; siitä tulee lopulta suuri huvitus.
Hän päätti, kirjeitä taas kuvertteihin pistäessään, ensiksi panna sen, joka oli kirjoitettu tilanhaltialle ja jossa runoilija Fellegormia morkataan, viimemainitun kuverttiin.
Jurnalistille aiotun kirjeen, jossa pyydetään ritarillista suojelusta tohtori Grisák'ín kiihkeyttä vastaan, sulki hän Grisák'in kuverttiin.
Saksaksi kirjoitettu kirje, jossa rouva todistaa unhottaneensa äidinkielensä ja sen tähden haluavansa seuralaista, joka osaa muukalaista kieltä, joutui tuon jyrkän tilanhaltian adressin alle.
Ja lopuksi vaihdettiin ilman mitään mutkia Ankerschmidt'in ja Aladár'in kirjeet toisiinsa.
Ankerschmidt saakoon lukea, kuinka sen nuorukaisen uskoton morsian, joka nyt on hänen tyttärensä ylkämies, koettaa tätä takaisin houkutella; Aladár sen sijaan huvittakoon itseään sillä, että hänen entinen morsiamensa yrittää pääsemään muinaisen sulhonsa anopiksi.
Tämä oli sangen hupainen tuuma!
Kaksi viikkoa sen perästä, kuin kirjeet olivat lähetetyt, näytti rouva Pajtay'sta aika soveliaalta ilmestyä Balaton-Füredissä, Hänen entiset ihailijansa väijyvät jo varmaankin joka päivä postivaunujen tuloa ja pitävät teaterin vokali-qvartettia valmiina tulopäivän iltana annettavaa serenadia varten.
Etupäässä täytyi hänen kuitenkin kokea, että kaikista vähimmin kohtelias naisille on ilma.
Sentähden onkin tämä valtakunta niin ikävä; heti kuin sataa, syntyy lokaa. Wienissä ei ihminen koskaan näe lokaa, se korjataan kohta pois. Täällä sen sijaan ei siitä alkaen kuin Tigris-hotellista astuu pika-vaunuihin, näe muuta, kuin sateen pieksemän akkunan ja siitä lokaisen tien, lokaisella tiellä märkä-viittaisia talonpoikia ja krinolinittomia talonpoikaisvaimoja, jotka vetävät hameensa päänsä ylitse.
Suurin onnettomuus on kuitenkin se, että ihastelijat tämmöisessä sateessa, vaikkapa he itse odottaisivatkin pikavaunuja kahvihuoneen edustalla, eivät saa toimeen mitään väenkokousta kävelypaikalle; kun vaunut saapuvat sinne, on jo ilta, eikä ole ketään muuta kylpylaitoksen pihalla, kuin happovesi-ihmiset, jotka silloin korkitsevat pulloja.
Aivan niin kävikin. Saapuvien vaunujen ja heliseväin valjakkojen ryminä houkutteli tuskin ketään kahvihuoneen oveen; nämätkin harvat paljoksuivat siunausta, joka ylhäältä tuli, eivätkä uskaltaneet astua edemmäksi kuin porstuaan.
Vaunut vierivät vastaan-ottamatta suuren Horváth-rakennuksen pihaan.
Siellä oli rouva Pajtay'n ennakolta tilattu asunto, kauniin ja paras, joka Füred'issä oli saatavana; sen johdosta myöskin kalliin.
Tuskin oli hän asettunut kamariinsa, kuin hänen ensimmäinen huolensa oli tutkia vierasten-luetteloa.
Niin monen sadan nimen vilkaiseminen ei ole mikään pieni työ, ja kun etsittyjen joukosta ei löydä muuta, kuin yhden, on se sangen köyhä saalis.
Tämä yksi oli Fellegormi, runonsepustelija.
Missä muut viipynevät?
Varmaankin ovat he kirjoittaneet kirjeen, jossa antavat tietää, että ovat jo tulossa.
Corinna ei malttanut odottaa kokonaista yötä tämmöisessä epäilyksessä; vielä samana iltana lähetti hän käskyn posti-expeditörille, että jos hänelle on tullut kirjeitä, ne heti annettakoon ulos.
Füred'in posti-expeditöri on sangen hyvä nuorukainen. Oli juuri tanssijaiset hotellin vieras-salissa; hän tanssi par'aikaa csárdás'ia, kun häntä ruvettiin attilasta nykäisemään, että joku tarvitsee pikaista apua, hän kuolee aamuksi, jos ei hän vielä tänäpänä saa ulos hänelle ehkä tulleita kirjeitä. Palvelukseen valmis nuorukainen käsitti vaaran, jätti viipymättä sikseen tanssin jatkamisen ja juoksi asuntoonsa, jossa hän veto-laatikosta etsi rouva Pajtay'lle adresseratut kirjeet; niitä oli luvultaan viisi. Näitten kanssa meni hän taas takaisin tanssisaliin.
Corinna otti sykkivällä sydämellä kirjeet. Kaikki viisi olivat siis rientäneet vastaamaan. Mutta minkätähden myöskin runoseppä, jos hän itse on täällä? Arvattavasti on hänen kirjeensä tullut aikaisemmin.
Minkä hän ensimmäiseksi avaa?
Hän antoi etusijan Ankerschmidt'in kirjeelle. Tämä on kaikista asianosaisista se, jonka toimeen-tulo on paras.
Kun hän oli avannut kirjeen, näki hän suureksi hämmästykseksensä oman kirjeensä siitä esiin putoovan.
Kuinka? Hän lähettää saadun kirjeen takaisin? Tämä on suuri epäkohteliaisuus!
Mitä lienee hän kirjoittanut sen ohessa?
"Kunnioitettu rouva!
Toisella kertaa, jos yhtä haavaa kirjoitatte kirjeitä kahdelle hengelle, pitäkää vaaria, ettette vaihda kuvertteja!
Ankerschmidt."
Ei mitään muuta.
Mitä tämä on? Corinna tempasi oman kirjeensä kuvertista, johon selvästi oli kirjoitettu Ankerschmidt'in nimi, mutta heitti sen pelästyneenä pois kädestään. Se oli Aladár'ille kirjoitettu teksti.
Sitte repäisi hän äkisti rikki Aladár'in kirjeen. Siitäkin putosi esiin hänen oma, Ankerschmidt'ille aiottu kirjeensä, mutta Aladár oli niin hienotunteinen, ettei hän siihen ollut kirjoittanut mitään katkeraa muistutusta. Nämät kaksi kirjettä ovat vaihdetut! Se on jo selvää. Kuinka se lienee tapahtunut? Sitä on mahdoton käsittää. Kun hän itse kaksi kertaakin oli katsonut, että kirjeet tulisivat oikeaan paikkaan!
Eih, nämät miehet asuvat samassa kylässä; varmaankin ovat he olleet kyllä epäritarillisia näyttämään saadut kirjeet toinen toiselleen, ja he ovat harkinneet itsekseen tämän pilanteon, häntä, naista solvaistaksensa. Tämä on epäilemättä Aladár'in tuuma, sillä hänellä on paha sydän ja ivallinen luonto. Hänessä on miestä semmoista tekemään!
Tällä tavoin lohdutteli Corinna itseään, ja mursi auki kolmannen kirjeen. Tämä oli tilanhaltialta.
Ikäänkuin käärme olisi hänen syliinsä puikahtanut! Tästä kuvertista putosi esiin tohtori Grisák'ille määrätty kirje. Tuo kirje saksalaisella tekstillä.
Tilanhaltian vastaus oli maahan ruhtova. Hän oli kirjoittanut saksaksi:
"Also gnädiger Frau! nicht mehr wajsz ungrisch. Hat vergessen Allen, vergessen Mutterzungen, Vaterlanden; ergo: mich auch sollen vergessen!"
Seisoipa siinä vielä muutakin, mutta sitä ei sovi tässä kertoa.
Corinna oli tainnoksiin menemällään.
Neljättä kirjettä avatessaan vapisi hänen kätensä niin, että kirje melkein oli siitä liepsahtaa.
Ettei tämän mukaan Grisák'kaan ollut saanut hänelle aiottua kirjettä, oli varmaa. Ja jos hän olisi sattunut saamaan juuri runosepälle määrätyn kirjeen, jossa hänestä on puhe?…
Avattu kirje osotti pelon todeksi. Grisák'kin lähetti kauniisti takaisin hänelle tulleen kirjeen, joka hänen adressinsa alla oli Fellegormille kirjoitettu.
Tohtori Grisák vastasi pitkältä; pitkältä ja "loukkaavasti."
Yksi arkki, kahdenkertaiseksi taitettuna, oli täynnä hänen vastaustansa, jossa hän järjestänsä, kohdasta kohtaan osotti, datumin mukaan, koska, kuinka monta kertaa ja kuinka kauan hän oli ollut armollisen rouvan luona; se oli lopussa yhteen laskettu, summa summarum: niin ja niin monesta "asianajajan neuvottelusta", à kymmenen florinia; hän pyytää sitä tasaisena pikku summana itselleen lähetettäväksi, muussa tapauksessa on hän pakoitettu oikeuden-käyntiin ryhtymään.
Tämä vielä tarvittiin! Että kaunis rouva maksakoon ihastelijansa seurassa vietetyt "tête à tête" tunnit kymmenellä florinilla, niinkuin oikeudenasiain neuvottelusta! Mutta, sen mukaan kuin me tunnemme olot, on hän tämän varmaankin maksava.
Viidennestä kirjeestä ei enää saattanut olla mitään epäilystä, että sekin oli vaihdettu kappale.
Mutta Fellegormi on kuitenkin tullut tänne. Kuka tietää, kirjailijain suku ehk'ei kuitenkaan ole niin leppymätön; ainoastaan latinaksi heitä parjataan "genus irritabile vatum'iksi." Lisäksi lienee mahdollista, että hän on katsonut vaihetusta pilanteoksi; hänellä on taipumus humoriin.
Auki murretussa kirjeessä ilmestyikin tosiaan toinen variationi kuin neljässä ensimmäisessä.
Siinä oli lähetetty hirveän hävytön pasquilli.
Pasquillista on siinä tarpeeksi, kun sanoo, että se on pasquilli.
Enempää ei tarvitse siitä puhua.
Nyt saattaa jo käsittää, minkätähden viimeinen ihailija oli tullut tänne.
Siitä saakka käy herjaruno varmaankin kädestä käteen; sitä luetaan kävelypaikassa, kylpylaitoksessa, kahvihuoneessa, arenassa, ampuradalla, koko lähistössä.
Tuon naurun asian tietää jo jokainen, kyyppäreihin ja kylpy-palvelijoihin asti.
Huomenna kysyy joka ihminen kävelypaikassa: mikä se nainen on, jolle on tapahtunut semmoinen paha pilanteko?
Corinnan elämässä oli silloin ensimmäinen kerta lyhyt hetki, jona hän tunsi, että hänellä on sydän.
Hänen turhamielisyytensä oli kärsinyt niin syvän nöyrytyksen, ettei hän enää voinut paeta sen kylmään suojaan. Ulkona hajosivat pilvet, tuli kaunis, kirkas yö; tähdistä välkkyvällä Balatonilla alkoi iloinen seura soutaa venheellä tulisoittojen valossa; keskellä järveä ruvettiin laulamaan yhtä noista surumielisistä kansansävelistä, jotka syntyvät yhdessä sanojen kanssa, niinkuin tuoksu kukan kanssa.
Ja hänen mieleensä juontui, että eräänä vuonna hän itsekin oli juuri tuolla tavoin kulkenut venheessä myöhäisenä yönä myrskyn perästä, hauskassa seurassa, sen nuorukaisen kanssa — joka silloin niin tulisesti rakasti häntä, ja jonka hän kovan onnen päivinä niin kylmästi hylkäsi.
Nytkin luuli hän kuulevansa hänen äänensä, kuin hän tuntisi sen etäältä kaikuvasta qvartetista; nytkin kuvaili hän häntä vieressään istuvaksi, kuinka hän ohjasi venhettä ja piti hellää huolta siitä, ettei hänen daminsa vilustuisi iltatuulesta.
Ja nyt oli hän yksinänsä se, joka lähetti kirjeensä ilman vastausta takaisin.
Muut kaikki yrittivät, mikä hienommin, mikä karkeammin, loukkaamaan häntä ilmi saadun petoksen johdosta; hän yksinänsä ei vastannut mitään. Hän lähetti eksyneen kirjeen takaisin millänsäkään olematta.
Ja kuinka onnellinen hän nyt saattaisi olla hänen rinnallaan, jos hän olisi ymmärtänyt hänen kanssaan kärsiä, odottaa ja rakastaa!
Ja kuinka onneton hän nyt on, kun hänellä ei ole ketään, jota hänen olisi suloinen ajatella, eikä ketään, joka häntä rakkaudella ajattelisi!
Ison ajan tuskaili hän tällä tavoin; ison ajan katseli hän Balaton'in mustaa pintaa, johon tuikkivain tähtien vesikuvat vetivät värähteleviä ajatusmerkkejä ja jolla soihtu-venhe uiskenteli tulikäärmeen tavalla laulavin väkinensä; ja hetken aikaa ajatteli hän, kuinka ihanaa olisi levätä tuon taivasta kuvastelevan vedenkalvon peitteessä ja olla yksi niitä virvatulia, jotka pimeässä yössä vettä myöten juoksevat tuulen edessä.
Tämä oli ainoa hetki hänen elämässänsä, jona hän puhui sydämensä kanssa.
Tämä ei ollut hänen viimeinen hetkensä. Venhe kääntyi, laulun sävelet rupesivat taas lähenemään; Corinna veti kiinni kartiinit Balaton'in puolelta, ja kun tuo petollinen kuva oli suljettu ulos pimeään yöhön, vaikeni hänen sydämensä puhekin.
Kynttiläin valossa hänen sielunsa kylmyys palasi takaisin; hän ajatteli, että saattaa elää kauan ja vähäisellä omaisuudella, pienen koronkiskonnan avulla, kunniallisesti kituroita eteenpäin.
Hän huusi palvelijaa ja käski tilata itselleen kaikki sijat huomenna Pest'iin menevissä pikavaunuissa; aamulla lähdetään takaisin. Ei tarvitse edes laskea levolle siksi. Paitsi kirjeitä oli vielä eräs muotilehtikin pöydällä; se oli se lehti, johon Fellegormin oli tapa kirjoittaa; hän lähetti sen Corinnalle kunnia-kappaleena. Tämä oli tullut hänelle Füred'iinkin.
Hän avasi sen, ikäväänsä karkottaakseen. Hän alkoi uutisista — tavan mukaan. Ensimmäinen rivi, joka koski hänen huomiotansa, kuului:
"Huhun mukaan on eräs meidän kunnioitettavimmista patrioteistamme, Aladár Garanvölgyi, näinä päivinä kihlannut ritari Ankerschmidt'in ainoan, viehättävän ja mielevän tyttären Erzsiken. — Satakertaiset siunaukset ja onnentoivotukset liittyvät valtakunnan kaikilta tahoilta tähän todelliseen 'belle alliance'en.'"
Tämä oli viimeinen tärähys Corinnan kiviselle sydämelle.
Nyt ei hän enään ajatellut romantillista itsemurhaa; hänen mieleensä juohtui, että vielä löytyy maailmassa yksi ihminen, joka katsoo onneksensa, jos hänen entiselle suositukselleen aukenee uusi ala; yksi ihminen, joka on uskollinen kuin koira, viisas kuin kettu; ei hellätunteinen; jäntevän käytöllinen luonne; joka sangen hyvin tietäisi pidellä koronkiskontaan annettavia summia, ryöstää pakenevia velallisia, tutkiella, kuinka paljon kukin voi maksaa, kuinka suuressa hädässä kukin on; sen ohessa kaunis mies, jonka kanssa naisen ylpeästi sopii käsityksin kadulla kävellä; sanalla sanoen, kokonansa puolisoksi luotu mies, jolle vaan tarvitsee näyttää pikkusormeaan, häntä vangitaksensa.
Tämä oivallinen, viimeinen mies "in petto" on — herra Straff.
Me toivotamme onnea siihen.
Kello neljä aamulla, kun vielä kaikki nukkuvat kauniissa kylpypaikassa, vierivät pikavaunut viiden helisevän hevosen kanssa ulos lehmuspuitten välistä; niissä istuu kalpea nainen, joka eilen tuli tänne sairaana ja jo tänäpänä — täydellisesti parannettuna taas palaa takaisin.
Niitä löytyy onnellisia onnettomia, joitten sydänten ei ole tapa kauan vaivaantua.
XIX.
Kun karhu lähtee pesästänsä.
Karhu on sangen suuri filosofi.
Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira; vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?
Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt lumeen paleltunutta karhua.
Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan siltä yhdeltä kohdalta.
On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi." Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa ympärilleen maailmassa.
Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis, päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen, tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu — menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi; sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.
Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät; te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä — silloin pudistaa karhu turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.
Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.
Ja karhut ovat aina oikeassa.
Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on varmaa.
* * * * *
Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.
Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.
Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.
Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt kymmenen vuotta tässä meidän maassa.
Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä seisoo.
Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.
"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."
Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan muutosta "meidän kohtalossamme."
Sillä näin on laita.
Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.
Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen seuraus.
Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen, innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.
Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.
Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.
Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista edusti äärimmäistä vasemmistoa.
Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.
On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.
Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso; alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien, noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha tahtoa!"
Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.
"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä, vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois paikaltaan. — Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen pimeä ja sangen kylmä…"
Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.
"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."
— "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin — konventtiin."
Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa tähän aikaan.
Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin — — karhu on oikeassa.
Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.
Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli
Ankerschmidt.
Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja, joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava valtiopäivämieheksi.
Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen vuoksi muutkin esiin.
— "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."
Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:
"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"
* * * * *
Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli aikoja sitte; kenties se ei ole totta…"