— "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"
Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia ja häijynparisesti lausui:
— "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen, ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa hänelle matkakustannuksiin."
Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi, vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi, hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse on.
Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja, miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan, hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä, lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli. Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt! kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut! häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli. No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä, isänmaallista sieluansa!
Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!
No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä, havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä, hattua päästänsä ottamatta!
Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta, meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä kolkuttamatta sisään.
Häntä odotettiin.
Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran, että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita: päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.
Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä, suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat; musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat, rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi niistä pettynyt.
Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan unhotuksesta siihen olisi jäänyt.
— "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.
Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.
— "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi…"
Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:
— "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."
Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.
Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät soimaavat sanat:
— "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' — Minä tunnen teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää! Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille, päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa! vapiskaa!"
Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.
— "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä viisikymmentä florinia."
— "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi kurja, hylätty isänmaani!"
Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja, tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:
— "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"
Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi vimmastua.
— "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"
Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:
— "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä vihaisesti hieroen — pisti hän sen taskuunsa.
Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois huoneesta.
Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.
Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:
"Nagy a világ, végtül végig bujdosom."
(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).
Ja hän syöksi ulos.
Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada omantunnon rauhaa.
Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja pani sen tallelle erääsen kirstuun.
Vaan tuo lause: "Nagy a világ, végtül végig bujdosom!"
Tämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.
Mutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni — ei maailman toiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa hän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in vapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja joka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu vaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia etsimään.
Tällä matkalla oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin loistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä kyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi — niin kauan kuin se ei revennyt.
III.
Vanha sotamies ja hänen perheensä.
Ritari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta Unkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi siellä varsin hyvin.
Seurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa, niitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika oli loppunut.
Haavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa taistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan ja peräytyä yksityiselämään.
Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän sai noin puolen miljonaa.
Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24] noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon. — Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.
Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena, pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä paljon omaan päällikön-taitoonsa.
Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian laitaan ja rakensi sen edustalle.
Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone, sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä. Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen, jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa torjuaksensa.
Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.
Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä milloinkaan tiellä tapaa.
Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.
Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.
Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva, kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset, jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna. Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.
Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun; pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.
Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen ritarille ilmoitettiin tulleeksi.
Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.
— "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme", sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.
— "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.
— "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie, koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin pöydän päähän."
Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan. Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi lausua seuraavat sanat:
— "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."
— "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan, me syömme vasta soppaa."
Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten itseään katselevan.
— "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen taistellut teidän äärellänne."
— "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."
— "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa." (Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa). "Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin." Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.
— "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella nenän-rypistyksellä.
— "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni.
Olin eräässä vapaajoukossa."
— "Missä vapaajoukossa?"
— "Szirmay'n."
— "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä minun joukkoani."
— "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena syöksähdin alas jokeen."
— "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt kaksitoista-naulainen — johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."
— "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.
— "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo. Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri herra! — Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"
Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.
Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa, katsoi hän hyväksi huoaten lausua:
— "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa kotimaassani."
— "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"
— "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat.
Minun oli pakeneminen."
— "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä neiti Natalie.
— "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."
— "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"
— "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia, niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet, murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä vähän sitrunaakin sen päälle.
— "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.
Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.
— "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"
Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.
— "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.
— "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti: minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin todenmukaisena."
— "Ja — teidän kunnianne — kuitenkin — saattoi kärsiä?"
— "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"
— "Se osottaa jaloa sydäntä."
— "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka ajaa esiin otusta metsästäjälle."
Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa, että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää vettä.
Hän kaivoi siis syvemmälle.
— "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."
— "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä kuin hän itse."
— "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus…"
Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.
— "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa tehdä kantelijan virkaa."
N.k. Richard Marczián katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.
Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin, Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.
Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia "rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen säesti häntä obligati-huokauksilla.
Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei vieraansa tupakka-kamariin.
Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:
— "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu, paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat, ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."
Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta maanmiestensä vainoa.
— "No — hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."
Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.
Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o 11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä; ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.
Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä kohmettuneet.
Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.
Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.
Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.
Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan. Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.
Mihinkä lähettää hän tuon?
Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."
Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.
Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä takaisin.
— "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."
Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas huudettaisiin.
Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti esiin kirjeen.
Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää, mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.
Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.
Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.
Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.
Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.
Nyt oli kirje hänen vallassansa.
Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.
"Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.
Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa, kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!
Eräs tuntematon."
Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!
No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29] tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.
Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.
Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen. Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa; neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on — keltaista.[30]
Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin, jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.
Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä, ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella voimalla:
— "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon kuolla."
Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:
— "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen puolalainen emigranti, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan rinnalla!"
Tässä peitti Bogumil Brazeszky — vai kuka hän lie ollut? — kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.
Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.
Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:
— "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset. Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän vallassanne."
Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään, niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa. Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.
— "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan kieltä.
Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten suojelus-enkelien pariin.
Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.
Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä, pakolaiselta kysyäksensä:
— "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"
— "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"
Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan pöydälle.
— "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan. Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan joutuva."
Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään, kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.
Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi, että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä, katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.
Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.
Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.
— "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi miss Natalie.
— "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti kohottaen.
— "Sopiiko vierasta loukata?"
— "Sopiiko suojelijaansa pettää?"
— "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä 'hätä-puolustukseksi'."
— "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos keskuudestamme."
— "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan, kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen läksynne."
— "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään ranskan läksyä oppia."
— "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva — olla 'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."
— "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."
Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat tuolien alla auki kierimään.
— "Tämä on kauheata!"
— "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata, että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan, laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin kauniita."
Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä pustalla).[31]
— "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös neulous-työstä ja menkää grammaire'a lukemaan!"
Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:
"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."
— "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"
Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen itsepintaista päätänsä taaksepäin.
— "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."
Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.
Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta? Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti yhtä jaksoa koko tunnin — ei käskettyjä skaloja — vaan juuri tuota vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom."
Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä, pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.
— "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo." — — —
Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi oli sitä tietä takaisin tuleva.
Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan, niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.
— "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"
Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa: "tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."
Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.
— "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"
Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.
— "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]
— "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.
— "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka, vetäen esiin kirjettä hatustaan.
— "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.
— "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa lyödä itseään, eikä häntä.
— "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."
Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi ritari Ankerschmidt'in luokse.
Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.
— "Tavatonta! Kauheata!"
— "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.
— "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä hävyttömyys, tämä julkeus!"
— "No, no, mikä nyt?"
— "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä. Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen rohkeutta."
— "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"
— "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi, vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut. 'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen lukematta takaisin.'"
— "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen.
"Mikä kirje se lienee?"
— "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."
Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:
— "Tämä on Eliz'in käsialaa."
Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.
— "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan! Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän ymmärrä saksaa."
— "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä päällekirjoituksen että sinetin puolelta.
— "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella palveliaisuudella Bogumil.
— "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle kirjoitettu?"
Seikkailija joutui tästä vähän hämille.
— "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse ehkä…"
— "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa täytyy minun asia suorittaa."
— "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa."
— "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."
— "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"
— "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle kirje on adresserattu."
— "Mutta neiti itsekin…"
— "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."
— "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."
— "Kuinka? Minun sijastani!"
— "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä asiassa ruveta apulaiseksenne."
— "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi sapelia vyöllensä sitomaan.
— "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"
— "Meitä on kaksi!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt, minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."
Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut. — Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi; mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden, sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen — jos nämät kaksi törmäävät toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.
Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!
Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.
IV.
Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,
Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa ulkopuolia.
Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana "lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."
He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.
— "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"
— "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]
Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."
— "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.' Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"
— "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."
— "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut, eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."
— "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä saksaa."
— "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä minä olen ne lukenut."
Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.
— "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia, joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."
— "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen alamainen."
Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja ikäänkuin apostolin kaltaiset.
— "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi; "sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä loukannut?"
— "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan palvelija minun kartanostani toi tänne."
— "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne; luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."
— "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette ymmärrä saksaa."
Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä tämä siihen voisi vastata.
Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:
— "Sentähden, etten todella ymmärräkään."
— "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."
— "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt olen ne kaikki — unhottanut."
— "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt, tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille, eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten tänne."
— "Se on teistä humorillista?"
— "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut tuonlaisia!"
Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.
— "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi ihminen unhottaa — jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan, valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se 'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies; jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään, miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut, ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle, mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan, kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne! ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut; minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."
Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi, että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.
Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:
— "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä, koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."
— "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi, mitä se sisälsi.
Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.
Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen tavaamiseen.
Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?
Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.
Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.
— "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"
Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:
— "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"
Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.
— "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään, jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys päättynyt?"
— "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä toivon."
— "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle suojelijattarelleni."
— "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."
— "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."
Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo kotia.
Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde huoneestaan.
— "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.
— "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"
Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin yhtä haavaa se ajatus, että — kenties olisi sentään sopinut hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen sitä ensiksi tehnyt?
Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle, asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä häntä vastaan tarkoitettavan.
— "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö vielä! Kuulustelkaa minua!"
— "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.
— "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa. Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."
— "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi jotakin perää?"
— "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle, hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen viinihuoneen alushirren alle."
— "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.
— "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä tunnustan."
—- "Ettehän vaan…"
— "Aivan niin, niin se on; yksi vihko — 'Maaliskuun 15 päivää.'"
— "Mitä pirua se on?"
— "Sanomalehti vuodelta 1848."
— "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se pahentuu siellä."
— "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"
— "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei kukaan tule sitä sieltä perimään."
— "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä, suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."
— "Perhana! Vielä muutakin?"
— "Josta kirjeessä puhutaan."
— "Ehkä aseita?"
— "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."
— "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?
Mitä tarkoitusta varten?"
— "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin, kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."
— "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"