— "Vielä — vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi ruutisarvi."
Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin kanuna tulisi esiin.
— "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia, lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."
Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä, joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.
Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle, siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta. Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä. Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.
Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra, hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.
Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa. Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat, jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.
Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen mieleensä.
Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!
Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.
— "Tule esiin, kalabrialainen!"
Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle, riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille seuraavan kauniin puheen:
— "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös, hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton konna; sen voin sanoa."
Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.
— "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff, puff! Kas niin!"
Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.
Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.
Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla varustetulle rengille.
— "Tuoss' on! — Se on jo viimeisen virtensä veisannut. — Viekää se pois — naulatkaa tangon päähän — pistäkää hernemaahan — linnun-peljätykseksi!"
Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.
* * * * *
Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.
Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.
Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet, lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.
Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon. Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien, mitä olisi tytölle sanova.
Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.
— "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet alas! Tänään emme laske leikkiä."
Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.
— "Te — seisotte tuomarinne edessä!"
Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.
— "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.
Tiedättekö, mistä nyt tulen?"
— "Tunnustakaa pois se!"
— "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"
— "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."
— "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."
— "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen kohta häntä korvasta nipistämään."
— "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"
Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.
— "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana, paremmin kätkeä sitä."
— "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi perheen-salaisuuksia!"
— "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."
— "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"
— "Älkää siis kysykö minulta enempää."
— "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään. "Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä kotonani."
Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.
Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.
Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin suuret, niin loistavat, että…
Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin kääntyneinä.
— "Olenko siis — tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.
— "Vaiti! — Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua teidät."
— "Mutta koska olen tyttäresi, niin — suutelet minua siitä!" lisäsi siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.
V.
Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,
"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."
Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista sananlaskua, kuin unkarilainen?
Mutta hän on oikeassa.
Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa, jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta: hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.
Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra, vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä ennen oli.
Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin koron lainatusta pääomasta.
Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti kohotti jyväin hinnan.
— "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."
Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin leikkuu.
— "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.
— "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta." (Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista pehtoria).
— "Minkätähden ei?"
— "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään, että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta toukoa."
— "Kuinka raskitte siitä iloita?"
— "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa tehdään."
— "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."
— "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta vadit tyhjentyisivät."
(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin todistukseksi barbarilaisista oloistamme).
Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen; pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.
Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.
Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta, viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-, puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.
Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.
Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies. Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä kokeita.
Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin — peltopyitten ammuntaan. Muuta työtä ei ollut mitään.
Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä, missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla siimeksessä teetä juomassa.
Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin — tuore seljaistee.
— "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.
Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.
— "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."
— "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.
Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.
— "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa kaatumatauti?"
— "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.
Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.
— "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."
— "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja työkaluja?"
— "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."
— "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"
— "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran, jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."
— "Entäs sitte?"
— "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs herrankin repsi niittäminen."
— "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"
— "No — yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla; päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää; päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa; välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko puiduista jyvistä meidän."
Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina pitää.
Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.
— "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."
Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen hattunsakin.
Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.
— "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan, ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."
— "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä talonpojan hinta on."
Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan (konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.
Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.
Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!
Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.
Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää
edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.
Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.
Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen asti mitään rikki mennyt.
Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja voimakasta meklenburgilaista — taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.
Nyt siis toimeen!
Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.
Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:
— "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin, vieläpä jauhaakin."
Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.
Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!
Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus, että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat seisautetutkin.
Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.
— "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia, lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta kohti.
Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt siinä kavioillaan kauheasti.
Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.
Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?
Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita, jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa, osaavatko he pellolta "parran ajaa."
Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki, kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse turvata.
Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen muista seikoista.
Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista, Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä myynyt.
Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle, niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa, jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä korkea kivimuuri.
Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin- kaitsijain.
Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon ilmoittamaan, että yöllä — millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton ymmärtää — kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.
Todellakin suuri tapaus!
Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille ilmoittamaan.
Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi rangaistuksi.
Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada ilmi.
Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.
— "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian kuin mahdollista lähetetään takaisin."
Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni työväestö.
Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin kuulustelemaan jahtimiehiä.
Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.
— "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.
— "Suvaitkaa vaan odottaa!"
Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.
— "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.
— "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata meitä."
Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.
Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä
enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra
Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.
Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.
Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän vahinkoa kuin hyötyä!
Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit, palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.
Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?
Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.
Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.
Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.
Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."
Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu, niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin tämän orjuuden alaiseksi.
On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen — varsinkin semmoisen, joka aina häviää.
Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata, semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa" puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan lääkärintodistus hankkiminen.
Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.
Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.
— "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen asiassa?"
— "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"
— "Kuinka pitkälle?"
— "Vaan yhdeksään asti."
Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää kumppaninsa peliä.
— "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy sulun-rakennuksestaan."
— "Kuinka niin?"
— "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies, työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt laskuissaan. — Te heitätte siis valttinne pois?"
— "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."
— "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."
Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.
— "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta menee sitä vähemmän alaspäin."
— "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen osan."
Tätä molemmat nauroivat hyvästi.
— "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin, jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"
— "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä! Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte matiksi!"
— "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."
— "Tehkää hyvin, jakakaa!"
Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä, pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.
— "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita seitikkoja ja kahdeksikkoja."
— "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.
— "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."
— "Eivätpä ne minulle koskaan tule. — Onko ilmoitus vangitun Aladár
Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"
— "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli ensimmäinen pisto?"
— "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö Straff'in kirjeetkin seuraa?"
— "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.
Terz von Ober! Onko näin hyvä?"
— "Varsin hyvä."
— "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár
Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"
— "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"
— "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin pahoja kohtia."
— "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"
— "Bellus musicus. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas neljä yhdeksikköä."
— "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."
— "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."
— "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki teidän."
— "Te kadotitte taas pelin."
— "Tänään on minulla erittäin huono onni."
— "Pelataanko vielä yksi?"
— "Aivan kernaasti."
Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.
— "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."
— "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."
— "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat siat varastaneet."
— "Omituinen uteliaisuus."
— "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen panemisesta."
— "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"
Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,
Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.
Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen lukemiseen.
— "Rakas ystäväni, tässä on virhe."
— "Mikä se olisi?"
— "Kartta ei ole riittävä."
— "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja kartta kelpaa 400 floriniin asti."
— "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe Yorkshiren sioista; niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400 florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi florinia."
Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin, että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli, jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli kortit kädessä.
Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille yhdeksän florinia.
— "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi, sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."
— "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna aikaisemmin."
— "Päivällisen jälkeen olen täällä."
Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän kustannukset.
"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra insinöri Schmerz debet."
"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — rouva
Pajtay debet."
"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra ritari Ankerschmidt debet."
No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada korvausta keneltäkään.
Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä armottomasti loikkiinsa.
Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui, se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.
Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.
Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille — ja sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon- ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä, vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.
— "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo palkatut koko leikkuun-ajaksi."
Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.
Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että heitä ei edes saanut puhutella.
Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia muitakin imisiä.
Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.
Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin ajoi porsaansa kotia metsästä.
— "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"
Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen, moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa käsitystä maan tavoista.
— "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla 'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan haltuun!"
— "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.
Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta yksinänsä kotia.
Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili, viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, — hän ei enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona lojuvan, niitetyn repsin. — Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä; tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.
Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.
Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin, peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi havaita, että sade-aika oli tulossa.
— "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa. Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."
Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.
Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.
— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin lämmin ilma."
— "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla humorilla ritari.
— "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula Kassa'n tappelussa raapaisi."
— "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.
— "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun, muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan, mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein kerjäläiseksi joutua."
— "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.
— "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."
— "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"
— "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta, johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko. Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille hukkaan on vahingoksi koko maalle."
Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra mitään virkkanut.
Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa tarjottu.
— "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa, suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."
Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he kaikki olivat syyttömät.
Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois, sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.
Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:
"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä suurimmassa salaisuudessa, sen sanon; sillä joka vielä kerran rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman armotta ajan talosta pois!"
Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti; mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.
Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen, siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin; tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen säädyllisyydessä pidetty palkollinen.
— "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."
— "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"
— "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista jalo-ihraisista[42] sioista."
(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään "jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat "jalo-ihraisia").
— "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän nojatuoliin."
Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.
— "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti. "Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa, pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."
Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin rahakukkaronsa.
— "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."
— "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."
— "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä." Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.
— "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin kaksikymmentä florinia."
— "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en ansaitse. Puolessakin on kylläksi."
Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!
— "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"
— "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan puoli."
— "Kymmenen florinia siis riittää?"
— "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."
Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat kreditiäkin!
— "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat viedä siat muurin ylitse."
— "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."
Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.
Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen florinia.
— "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa, saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"
Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja meni kauniisti kiittäen pois.
Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.
— "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini, tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten kanssa kotia tulla."
— "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut ajatelleeksi."
Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen erosivat he suurimmassa ystävyydessä.
Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle, että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille, mitenkä oli saanut ne takaisin.
Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä varten hän hymyili.
— "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole tapahtunut."
— "No mitä tällä tarkoitatte?"
— "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa, vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"
Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!
Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.
Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä päähineessä näkivät.
VI.
Kaunohenki.
Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.
Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät kauniina. Sen lisäksi — hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää huolta kauneudestansa.
Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi, ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.
Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä, kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen mitään.
Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan kohdella.
N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.
Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt laiminlyöminen.
Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah, sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta. Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi mistään tarkkaa vaaria pitää.
Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on, epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten kasvatettu.
Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat; sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan toista laatua.
N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.
— "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."
— "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän! Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."
— "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella, joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa itsensä ainoastaan rouva Olkinen."
— "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään. Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."
— "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä, ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa — missä; siinä kylläksi, että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."
— "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"
— "En, teidän armonne, sitä en voi."
— "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla? Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako. Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä, muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"
Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.
— "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste, joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin kuin timantit."
Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!
Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna Pajtay eikä kukaan muu.
Seuraa N:ro 3.
Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3 on runoilija.
N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä alla.
— "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.
— "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."
Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.
N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen yhteyteen.
Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.
— "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu lintu" — ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44] Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.