Hän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio ystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti nojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski uutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.
Samassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi lääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: — Jumala armahda, sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä olin juuri kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä ympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja korvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei ole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä koululta, niin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että vihdoinkin olin kotona sievän, oman ryökkynäni luona — — —
Anderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui liikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa kerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.
— On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki vaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle maalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä lämmintä teetä, se tekee sekä neidille, että teille hyvää, luulen minä.
Hän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä sohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta tyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli maannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli hän todellisuudessa käynyt samariittikurssiin osoittaessaan laupeuttaan lähimmäisiään kohtaan.
Oli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona sateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin hitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtootähti sinisellä taivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään taivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta kestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja raikas ilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy myrskyineen, pimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.
Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään. Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt suuret taistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut tyytymättömän mielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan uutterassa työssä ja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä, sillä eihän täällä eletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten — palvellakseen Jumalaa veljissään.
Tuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin selväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin, antautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin sentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä hetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa hänen rinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi vielä niin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen hyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen luottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja kutsui häntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada kerrassaan vaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa.
— Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset, lausui hänessä rukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni enkä enää koskaan uneksia.
XII.
Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.
Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta emäntää.
Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut, mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen käsityötunneilla koulussa.
Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää erotutkinnon heidän kansaan.
Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja, ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. — Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut, ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.
Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.
Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä, iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen pistävän okaan.
Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat liikutetuiksi.
— Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt, sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi. Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet suunnatuiksi itseeni, niin siiloin olen tuntenut itseni iloiseksi, mutta samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja ohjaajaksi.
— Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani, mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä — minä luulen että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen — silloinkin kun voimat joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan viedä teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön teidän hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut teille rakkauteni — Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!
— Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka ovat lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta, joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.
— Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana, uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani en koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan. Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä uusi aika tarjoaa kansalle — tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs, minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran siunaus suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen sadon. —
Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.
Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja uuden opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies Vikström kostein silmin lausui: — Olisipa vain opettaja täällä viipynyt vuoden vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi koulu olisi tullut perustetuksi.
— Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa riviin hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä, ettei tuttavuutemme ole ollut turha.
— Kas tässä käteni, että pidän sanani!
Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä mies, joka pysyi sanassaan.
Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. — Sallikaa minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin sen ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa enkä ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en nähnyt päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja opettajan on pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle sen, te olette lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun penseyteni ja avannut silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Että minä olen oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen vuoksi, se on teidän vaikutustanne!
— Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!
Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.
Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma. Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran; hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja päättäväiseltä. — Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän kovana, — onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas sattuvat yhteen.
Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä, mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.
Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. — Kohdelkoon elämä kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi, kutsui Rullen ja meni.
Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, — että minä...
Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!
XIII.
Elokuun aurinko virtaili kirkkaana ylitse seudun, jonka läpi juna juuri kulki. Melkein tyhjässä kolmannen luokan vaunussa istui nainen ikkunan luona kiintyneenä lukemaan jotain aikakauskirjaa; vaalea sadetakki kietoutui notkeana hänen hienon vartalonsa ympärille, vaaleanharmaa lakki peitti lyhyeksi leikatun tukan, ja niin hän itse kuin matkakapineensakin olivat hienon ja soman näköisiä.
Juna vihelsi, lähestyttiin asemaa ja konduktöörin yksitoikkoinen »K., viisi minuuttia» kuului vaunuissa, kun hän nopeasti kulki läpi tavallista kiertoaan. Muuan vanha herra eräässä nurkassa hypähti säikähtyneenä pystyyn sanomalehtensä äärestä, kaksi eukkoa kamiinin vieressä nuokkui vielä syvempään. Juna pysähtyi, ja nuori mies kesäpalttoossa ja ylioppilaslakissa astui sisään, ja heitettyään pikaisen katseen vähäväkiseen vaunuun, nosti matkalaukkunsa ovenpielessä olevalle hyllylle sekä istui vastapäätä tuota nuorta naista.
Nainen oli hetkeksi nostanut katseensa aikakauskirjastaan; sitten näytti hän vielä syvemmin vaipuvan siihen, ja samalla kun hän äkkiä veti hatunreunan otsalleen niin näytti hän ikäänkuin tahtovan piiloutua aikakauskirjan lehtien taa.
Ilma vaunuissa oli tukala, kun ulkona oli lämmin. Ylioppilaalla oli halu avata ikkuna, ja kääntyen naiseen hän kohteliaasti kysyi: Sallitteko?
Elli Vinter mutisi puoliääneen: kyllä, mutta samassa lensi aikakauskirja, johon raitis tuulenhenkäys puhalsi ulkoa, hänen kädestään, ja hän huomasi olevansa entisen virkaveljensä Kaarlo Raution kanssa.
Silmänräpäyksen tuntui kuin hämmästys olisi saattanut Rautionkin tolkultaan, mutta sitten kumarsi hän hänelle ystävällisesti: Tämähän oli hauskaa. Kuinka neiti voi?
— Kiitos, oikein hyvin, entä te itse?
— Kerrassaan mainiosti! Oletteko vielä Honkalassa?
— Olen, vielä tämän vuoden, sitten olen ajatellut etsiä paikkaa jossain pääkaupungin kansakoulussa.
— Vai niin, no kuinka elellään nyt siellä hyvässä Honkalassa?
Rautio istui taas vastapäätä neiti Vinteriä ja tyyneellä katseellaan tutkisteli noita tuttuja tyttökasvoja, joilta kaksi välillä ollutta vuotta ei ollut riistänyt mitään niiden heleästä terveydestä.
— Oh, minä luulen Honkalan olevan jotensakin entisellään, vastasi Elli, joka ehdottomasti punastui hänen tutkivasta katseestaan, ainoastaan rovasti kuoli jo viime vuonna ja rovastinna on muuttanut Hagaan, pienelle leskentilalleen, kuten hän sitä kutsuu.
— Silloin kai pääsee Virolin kirkkoherraksi? kysyi Rautio.
— Ei, omituista kyllä, on seurakunta yksimielisesti kutsunut pastori Ståhlen neljänneksi vaalisaarnaajaksi.
— Vai niin, silloin koittaa varmaankin uusi aika sielläkin?
— Niin luulen minäkin; pastori Ståhle on nykyään suurella innolla ryhtynyt kouluasiaan ja hänellä on innokkaana auttajana lautamies Vikström.
— Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståhle ehkä jo naimisissa?
— Ei, ei edes kihloissakaan, vastasi Elli ja punastui uudelleen; Rautio ei voinut tietää, että hän, Elli itse, kauan oli ollut pastorin hellimpien tunteiden esineenä, vaikka tämä oli saanut turhaan huokailla.
— Ja vanha Isola, miten hän jaksaa? kysyi Rautio taas.
— Niin, kyllä hän istuu yhtä mahtavana kuin ennenkin kuntakokouksissa, sanoi Elli hymyillen, mutta sukulaisuussuhteet uuden opettajan kanssa ovat saaneet hänen melkoisesti tasaantumaan; rähistään tosin vieläkin kuten ennenkin muutamista koulukysymyksistä, mutta »elämä on taistelua», te muistatte kai vanhan mielilauseeni? Kuollut tyyneys yksinään jättää kaikki paikoilleen.
Rautio hymyili. Elli oli entisensä, kun hän puhui ja innostui, aivan sama kuin ennenkin.
— Mitä opettajaan, herra Karlssoniin tulee, jatkoi hän, niin hän on rauhallisia, jotka mielipiteissään enemmän kuin puheillaan ja teoillaan vaikuttavat kansakouluasian hyväksi; muutoin kuleksii hän nyt naimisajatuksissa ja viettää häänsä syksyllä rovastinnan tyttären kanssa, joka on ollut rovastinnan luona nämät vuodet. Nyt luulen kertoneeni jotakuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista Honkalassa; korvaukseksi saatte te kertoa minulle jotain vanhasta Katrina-ystävästäni.
— Kiitos kysymästänne, eukko on jotensakin vöyre, vastasi hän, hän hoitaa myöskin kotona kanakartanoa, ja on kerrassaan hauska katsella häntä valtakunnassaan höyhenisten suosikkiensa ympäröimänä, jotka kaikki tuntevat erityisen nimensä.
— Ja äitinne, onko hän vielä reipas?
— On, Jumalan kiitos! Vaikka hän on kuudenkymmenen viiden vuoden, niin hänellä ei ole mitään vanhuuden vaivoja ja hän on vielä ohjaksissa, kuten ennenkin. Minulla on ollut koululupaa nämät kaksi vuotta, olen lueskellut, lisäsi hän matalammalla äänellä.
— Ah, sanoi Elli, minä aijon heti onnitella teitä lyyrystä ja valkolakista, onko nyt teidän vakaa päätöksenne jättää meidät?
— Ei koskaan! huudahti hän lämpimästi, — kansakoulunopettajan kutsumus on minulle liian kallis, ja Jumalan avulla en koskaan petä lippuani; mutta minä en luule, että tämä kahden vuoden luku on ollut ilman hedelmiä elämäntyölleni; minä olen myöskin matkustellut ja tutkinut kouluoloja muissa maissa, ikä on oppia ei elää!
Elli nyökäytti myöntäen.
— Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata uudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen syksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan puuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla astuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja luottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan merkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän mielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen, jokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden voimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!
Hän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katseellaan olisi tahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden hyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa, kaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.
Elli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä mies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään tilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle muistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin rajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja väkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta niiden varalle monta hetkeä.
Juna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. — Pitiköhän heidän jo erota? Ei, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui lukemaan — peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä äkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui taas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai katsella miestä tuossa vastapäätä, »tuota talonpoikaa», josta eroamisen tähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville, oliko hän entisensä.
Luonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean värivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä otsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa juuri kauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja ajatteleva ilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin jotain miehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja kunnioitusta, tahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin asti. Mutta kuinka tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän kahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen puuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.
— Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan ikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut sohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin sydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan ollut mikään kivikuva.
Keveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen kätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli kerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen Ellin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle, että se ei ole unelmaa!
Nukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen, vanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään sanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy kierroksellasi tällä kertaa, — kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet toisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään todistajia!
Ja Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma, vaan todellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui matkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen naisellisena ihanteenaan.
Kuinka paljon heillä oli sanottavaa toisilleen! Miten onnelliselta tuntui tulevaisuus. Pieni uutisasunto kummulla koivikossa, josta Rautio kertoi, aivan kuin kutsui Elliä, joka tunsi, että hän, koditon, siellä löytää rauhaisan turvallisen sataman ja hän ylisti äärettömästi Herraa, että hän nyt oli oppinut rakastamaan ja palvelemaan.
— Sinä et usko, sanoi Elli katsoen innokkaasti sulhaseensa, miten minusta on tullut oikein talouden ihminen, minä osaan sekä leipoa että tehdä kaljaa, kehrätä ja kutoa, sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni äitisi edessä!
— Niin, työ ei pilaa ketään, minä vaan pelkään, että äitini liian mielellään haluaa ottaa kaikki vaivat ja huolet sinun hartioiltasi, lapseni, sanoi Rautio hymyillen; hän pitää sinua kerrassaan oikeana »Peukaloliisana»; minä näen jo kuinka hän panee suuren vahvan kätensä sinun pääsi päälle ja hymyilee onnellisena, kun hän on saanut noin lapsekkaan pienen tyttären.
— Oh, minä olen jotensakin vahva, vastusti Elli ja nosti kuten ennenkin rohkeasti päätään.
— Pieni, mutta reipas, niin, sinä olet oikeassa, mutta katso, nyt olemme asemalla, minne minun täytyy pysähtyä, Tuolla seisoo jo vanha Taavetti kärryineen; sinä tulet mukaan, ei mitään vastaväitteitä. Lukukausihan alkaa vasta viiden päivän perästä, ja ennen sitä täytyy sinun saada nähdä se vanha talo, missä minä olen syntynyt ja kasvanut, äitini, Katrinan ja — tulevan kotisi. Jumalan kiitos, eilen, kun kulin tätä tietä, niin olin köyhä, tänään minä olen rikas kuin kuningas. Tule, tule, rakkaani, ja anna minun näyttää sinulle se maanpalsta, missä me Jumalan avulla ja Hänen siunauksellaan aijomme elää ja työskennellä lähimmäistemme hyväksi. Tästä päivästä tulet minulle kumppaniksi taistelussa valon puolesta ja yhdessä toteutamme sinun tunnussanasi »elämä on taistelua», niin kuin minä olen sen käsittänyt. Ei taistelua maallisilla aseilla ja voimalla, vaan hengen mahtavalla voimalla, mikä Jumalaan turvaten tuottaa rauhan epäsovun, ja sopusoinnun hajanaisuuden sijaan, mikäli se voi tapahtua täällä maassa, joka on täynnä puutteita, sillä täällä jää kuitenkin jaloinkin elämäntyö vain puolinaiseksi, ainoastaan lupaukseksi, mikä toteutuu ijankaikkisuudessa, missä elämä vasta saavuttaa täydellisyytensä.