Tämä syntymäin ja kasvatuksen erinomaisen tärkeyden huomiottajättäminen mystillisen kansanvallan tehostamiseen liittyvänä esti marxilaista tajuamasta kasvatustoimen ja sosiaalisen kurin välttämättömyyttä ja avioliiton enemmän kuin henkilökohtaista tärkeyttä sosialistisessa suunnitelmassa. Hän voi sanoa kevein ja luottavaisin mielin kehittymättömille, tietämättömille, haparoiville sieluille: "Hävittäkää hallitus, ottakaa rikkailta heidän omaisuutensa, pankaa toimeen miesten yleinen äänioikeus, valitkaa kiinteästi velvoitettuja edustajia — niin tulette onnellisiksi!"
Eräät nykyaikaiset marxilaiset vaativat lisäksi referendumia, kansanäänestystä, jonka nojalla valittujen edustajien toimia voidaan vielä estää vetoamalla kiistanalaisissa asioissa yhteiskunnan kaikkien täysi-ikäisten yleiseen äänestykseen…
4.
Näistä marxilaisuutta koskevista seikoista kirjoittaessani muistuu mieleeni suuri kokous avarassa Queens Hallissa, ja minä näen jälleen mr Hyndmanin takaraivon liikahtelevan nopeasti hänen ottaessaan vastaan kysymyksiä ja niihin vastatessaan. Se oli tosiaankin eräs omituisimpia kaikista niistä kokouksista, joissa olen ollut mukana. Se oli sosialidemokraattisen puolueen (Social Democratic Federation) suuri kokous, ja koko sali — permanto, parvekkeet ja koroke — oli täynnä, joskaan ei suinkaan täpötäynnä, tummaa, vakavaa väkeä. Punaisia käsivarsinauhoja ja kaulaliinoja näkyi runsaasti, samoin paljon kalpeita kasvoja, ja minua kummastutti, että läsnä oli tyttöjä ja naisia pienine lapsineen. Se muistutti kansanomaisissa romaaneissa kuvailtua sosialistikokousta enemmän kuin mikään ennen näkemäni. Puheenjohtajan paikalla oli sinä iltana lady Warwick, huomattava luokkataistelun alueelle tunkeutunut henkilö, sangen upeasti puettu, mikäli osasin asiaa arvostella, ja hänen vaiheillaan näytti luokkatietoisuuden ilmakehä tihentyvän. Hänen vaaleat hiuksensa ja hänen kukkarikas hattunsa erosivat auttamattomasti kokouksen yleisestä tummuudesta, ja oli hetkiä, joina olisi voinut kuvitella jonkin kylän ammattilaisten keräytyneen lady-patronessansa ympärille. Toimitusten päätyttyä, kun oli heilutettu punaista lippua ja kuoro oli laulanut "Punaisen lipun" kokousyleisön kumeasti säestelemänä, joku esitti kiitokset kreivittärelle tutunomaista kunnioitusta uhkuvin sanoin, jotka tekivät mainitun vaikutelman sitäkin täydellisemmäksi.
Mr Hyndmanin esitelmän nimenä oli "Vallankumouksen virrassa". Hän oli selittänyt, kuinka välttämätön koko tapahtuma oli, kuinka Venäjä kiiti eteenpäin — ja samoin Saksa, Ranska ja Amerikka — kohti ennustettua ratkaisua ja kohti ennustettua tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta samalla hän ohimennen innokkaasti kehoitti ponnistuksiin, agitatioon, ja moitti Englantia, joka jäi takapajulle kohtalon määräämässä tapahtumassa. Joku kuuntelijoiden himmeään joukkoon kuuluva henkilö keksi siinä ristiriitaisuutta.
Sitten kysymykset jätettiin puhujalle, paperilapuille kirjoitettuina, ja vihdoin tuon kuuntelijan keksimä vaikeus tuli selvitetyksi.
"Entä tämä?" virkkoi mr Hyndman, avasi paperilapun ja luki: "Minkätähden huolisimme harjoittaa agitatiota tai muuta toimintaa, jos trustit suorittavat koko asian meidän puolestamme?"
Sosialidemokraattisen puolueen vanha johtaja oli vaiti vain lyhyen hetken.
"Niin, mutta meidän tulee varautua", sanoi hän tarttuen reippaasti seuraavaan kysymykseen — ja minusta tuntui kuin nuo sanat olisivat murskanneet fatalistisen marxilaisuuden.
Meidän tulee varautua. Epäilemättä — kasvatuksen, tarkoituksen ja tehdyn päätöksen nojalla. Sosialismia ei saavuteta kohtalon, vaan tahdon varassa.
5.
Tässä sopii sanoa sana anarkismista, joka on jonkinlainen marxilaisen sosialismin itäeurooppalainen reunamuistutus, äärimmäinen ja kerrassaan lopullinen muoto mystillisen demokratian ja sosialismin yhteenliittymistä. Anarkismissa Marxin hallinnollinen laissez faire saavuttaa loogillisen äärimmäisyytensä. "Jos kerran tavallinen kouluttamaton mies on oikeassa, niin mitä teemme noilla vaaliuurnilla, mitä noilla lain ja edustuksen välittävillä muodoilla?"
Siinä on hallinnon ja uudestirakentamisen täydellisestä huomiottajättämisestä johtuva loogillinen tulos. Äärimmäinen sosialidemokraatti ja äärimmäinen individualisti kohtaavat toisensa siinä opissa, ettei Kehityksen voimia ole vastustettava — tässä yhteydessä he tekevät asiasta jonkinlaisen jumaluuden käyttämällä suurta alkukirjainta. Organisatio, tarkastus, suunnitelma, kuriin tottunut tahto ovat heidän mielestään onnettomuudeksi — ne muodostavat elämän varsinaisen onnettomuuden. Jos siis henkilö sattuu olemaan luonteeltaan aktiivinen, hän joutuu tätä suuntaa noudattaessaan käyttelemään pommia hyveen täydellisen vapauttamisen välineenä; luonnonlaadultaan rauhallinen henkilö taas taipuu Tolstoin tavoin passiivisesti vastustamaan kaikkea hallitusta ja omaisuutta.
Anarkismi on niinmuodoin sosialistisen virran viimeinen vastajuoksu, sosialistisen ajatuksen viimeinen poimuttelu, joka ei enää ole minkäänlaisessa elähdyttävässä kosketuksessa luovaan kokemukseen. Anarkismi syntyy, kun sosialistinen yksityisomaisuuden hylkääminen joutuu sellaisten henkilöiden ajatuskehään, jotka ovat tottuneet elämään hallittuina ja vastuuttomina, kun sen omaksuvat henkilöt, joiden toimintavapaus on rajoitettu ja jotka luonnostaan vieroksuvat uupumatonta työtä, harmillisia takapoukkoja ja epäonnistumisia, ponnistuksia, väsymystä ja hankausta moniosaisen ihanteen tavoittelussa. Niinpä se rehoittaakin runsaimmin idässä, missä ihmiset näyttävät olevan vähemmässä määrässä tarmokkaita ja rakentavia, ja räjähtää tai sammuu Amerikan manterella.
Anarkismi puukkoineen ja pommeineen on sosialismin keskeinen, tuon hedelmällisen äidin muodoton sikiö. Se on luonnoton olento, aivan toisenlainen kuin sen synnyttäjä, sillä sosialistien keskuudessa on rakentava henki, järjestävä ja organisoiva henki ollut alun alkaen voimakas. Tuo poliittinen laissez faire pääsi erehdyksestä, huomaamatta, pujahtamaan liikkeeseen, joka oli ennen kaikkea laissez faire-periaatteen järjestelmällistä vastustamista taloudellisen ja sosiaalisen elämän aloilla…
Tähän kirjoittamani koskee anarkismia, joka on nykyaikaisen sosialismin vastakohta, poliittista anarkismia. On kumminkin olemassa eräs toinenkin anarkian laji, joka näiden ajatussuuntien oppijan tulee tarkoin erottaa äsken käsitellystä, nimittäin Tolstoin anarkismi ja toinen, William Morrisin laatu. Kumpikaan niistä ei heiluta mitään mustaa lippua eikä yllytä väkivaltaan, vaan molemmat edustavat sitä esteettömän ja omaehtoisen kunnon ja hyvyyden käsitettä, joka otaksumani mukaan on kaikkien oikeinajattelevien ihmisten siveellisenä ihanteena. Maksaa vaivan määritellä erittäin selvästi tämän toisen anarkisminlajin, jalomman anarkismin suhde uurastavaan ja rakentavaan sosialismiin, jota monet meistä nykyjään pitävät käytännöllisenä oppaanaan elämän toiminnoissa, jotta voimme tarkoin sanoa, missä ne toisiaan koskettavat, missä kohden taas toisistaan eroavat.
Inhimillisen yhteiselämän lopullinen ihanne ei varmaankaan ole sosialismi, vaan sellainen elämänjärjestys, joka ei ole riitaisa eikä perustu valppaasti vartioituihin oikeuksiin, olotila, joka on vapaa omaisuudesta, vapaa kateudesta ja "lain yläpuolella". Silloin, silloin ei tule olemaan "avioliittoa eikä avioksi antamista". Kristuksen opin koko sisällys viittaa sellaiseen ihanteeseen; Paavali ja Kristus viittaavat kerran toisensa jälkeen "oikeiden ja täydellisten" ihmisten ihanteelliseen maailmaan, missä oikeus ja kauneus kukkivat vaiston varassa, missä oikeat lait ja säännöt ovat tarpeettomat ja väärät mahdottomat. "Kohdistakaa huomionne", sanoo ystäväni Stewart Headlam mainiossa kristillistä sosialismia koskevassa tutkimuksessaan, "kohdistakaan huomionne sarjaan Kristuksen opetuksia, joita mainitsemme vertausten nimellä ja joissa tosiaankin verrataan toisiinsa sitä, mitä Kristus näki tapahtuvan jokapäiväisessä elämässä ympärillään, ja sitä, mikä kuuluu taivaan valtakuntaan. Jos näiden vertausten taivaan valtakunta tarkoittaa jotakin paikkaa pilvien takana tai paikkaa, johon ihmiset joutuvat kuoleman jälkeen, niin väitän, ettette saa niistä kirvoitetuksi ilmi minkäänlaista merkitystä. Mutta jos taivaan valtakunta tarkoittaa (kuten Kristuksen opin toiset kohdat selvästi osoittavat) maan päälle perustettavaa oikeuden yhteiskuntaa, niin ne kaikki saavat selvän ja kauniin merkityksen, merkityksen, jonka summa sisältyy epäilijöiden ja ateistien usein meitä vastaan käyttelemään lauseeseen 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä annetaan teille sen lisäksi.' Kristus siis sanoi näin: 'Eläkää kaikki yhdessä, älkää kukin erikseen; eläkää sen vanhurskaan yhteiskunnan jäseninä, jota minä olen tullut perustamaan maan päälle, niin tulette puetuiksi kuin Idän liljat ja ruokituiksi yhtä varmasti kuin taivaan linnut'."
R.J. Cambell, joka tulee sosialismiin vapaakirkollista tietä, väittää yhtä vakuuttavasti, että "taivaan valtakunta" oli ja on mainen ihanne.
Se ei ole ainoastaan kristillinen yhteiskuntaihanne, vaan jokaisen oikeinajattelevan miehen, jokaisen täysin kauneutta tajuavan ihmisen ihanne. Te löydätte sen esitettynä kahdesta kuolemattoman kauniista oman aikamme Utopiasta, jotka molemmat — olen ylpeä sen sanoessani — ovat englantilaisen kirjoittamat. Toinen on William Morrisin News from Nowhere ("Uutisia Ei-mistään"), toinen Hudsonin hieno Crystal Age ("Kristallinen aika"). Kumpikin esittää itse asiassa anarkistisen valtion, kumpikin edellyttää ihannoituja inhimillisiä olentoja, jotka ovat hienompia, yksinkertaisempia, jalompia kuin ne kiihtyneet, rajoitetut ja ponnistelevat sieluraukat, jotka toivovat ja kärsivät nykyisen elämän ahdingossa. Ja tämän kirjoittaja — minun täytyy mainita hänet tässä ehkäistäkseni myöhempää sekaannusta — kuvitellessaan joitakin aikoja sitten ihmiskunnan, jota pyrstötähden pyrstön hipaisu kohotti sekä siveellisesti että älyllisesti,[28] joutui premissiensä pakottamana ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaanko kuvailemaan tämän maailmannuorennuksen tulosta yleväksi anarkismiksi eikä sosialistiseksi valtioksi.
Sosialismin tehtävä sijaitsee kuitenkin alemmassa tasossa ja koskee välittömiä asioita. Meidän aineksemme on maailma sellaisenaan, maailma täynnä vääriä lakeja, huonoja perintätapoja, perittyjä sairauksia ja heikkouksia, taudinsiemeniä ja myrkkyjä, likaa ja kateutta. Me emme ole tekemisissä suurenmoisten olentojen kanssa, sellaisten, joita näkee ihannoivissa maalauksissa ja loistavissa kuvanveistoksissa, miten kauniina ne tarjoutunevatkin nähtäviksemme alastomina ja häpeää tuntematta, me olemme tekemisissä kuumakorvaisten, huonostikammattujen ihmisten kanssa, joita vaivaa huono ruoansulatus, kaljupäisyys, liikalihavuus ja hermostuminen, jotka ovat surkuteltavia, heikkoja, turhamaisia ja äärettömän herkästi loukkaantuvia sekä erittäin ilkeitä ja kohtuuttomia, ihmisten kanssa, joita valitettavasti täytyy haastaa oikeuteen vastaamaan, jotta käyttäytyisivät edes jossakin määrin rehellisesti ja oikeamielisesti toisiaan kohtaan. Sellaisten henkilöiden äkillinen vapauttaminen kaikesta laista ja pakosta tarjoaisi yhtä kamalan ja ruman näyn kuin heidän ruumisraukkojensa riisuminen…
Tuo anarkistinen maailma, myönnän sen, on meidän unelmamme. Me uskomme — ainakin minä uskon — että tämä maailma, tämä kiertotähtemme tulee kerran kantamaan rotua, joka on kaikkein korkeimpia ja uskaliaimpia haaveitamme parempi, rotua, joka syntyy meidän tahdostamme ja ruumiittemme aineksesta, rotua, joka, kuten olen toisessa yhteydessä sanonut, "seisoo maan kamaralla niinkuin jakkaralla, nauraen ja ojentaen kätensä tähtien joukkoon", mutta siihen tulokseen johtaa ainoastaan kasvatuskuri ja laki. Sosialismi on valmistusta tuohon korkeampaan anarkismiin; me tahdomme vaivalla ja työllä kumota vääriä omaisuutta ja itseyttä koskevia käsityksiä, poistaa vääriä lakeja ja myrkyllisiä ja vihaaluovia neuvoja ja ennakkoluuloja, luoda oikean sosiaalisen menettelyn järjestelmän ja oikeiden tuntojen ja toiminnan perintätavan. Sosialismi on tuon jalon aitoanarkismin koulu, jossa me harjoittamalla ja rajoittamalla teemme vapaita ihmisiä.
Max Beerbohm on kirjoittanut sievän ja liian vähän tunnetun tarinan, The Happy Hypocrite ("Onnellinen teeskentelijä"), joka ei mielestäni vain kuvaile sosialismin suhdetta filosofiseen anarkismiin, vaan kuvaa kaikkienkin oppien suhdetta kaikkeen idealismiin. Siinä kerrotaan kauniista naamiosta, jota käytti rakastava mies, kunnes väsyi siihenkin petokseen ja heitti sen pois, hiukan epätoivoisena — ja havaitsi omien kasvojensa muuttuneen toivottua itseyttä vastaaviksi. Samoin tulisi meidän hunnuttaa ahneutemme, nykyinen epäluuloinen ja itsekäs saaliinhimomme alistumalla lakeihin ja laitoksiin, jotka huutavat "velvollisuutta ja palvelusta" kaikkien ihmisten korviin, meidän tulisi torjua pahaa niin kauan ja niin tehokkaasti, että laki lopulta muuttuu tavaksi ja ahneus ja itsekkyys lakkaavat olemasta maailmaa johtavina virikkeinä. Sosialismi on se naamio, joka tahtoo muovata maailman hyvien ihmisten haaveita vastaavan anarkismin muotoon.
Nämä ovat kuitenkin kaukaisia näköaloja, vilkahduksia sosialistisen näkörannan takaa. Ne henkilöt, jotka tahtovat saattaa anarkismia voimaan jo nyt, ovat henkilöitä, joilta puuttuu inhimillistä kokemusta ja kaikkea huumorin lieventävää vaikutusta, vain hiukkasta parempia kuin ne eriskummalliset, yksipuoliset olennot, jotka naurettavan vakavina piirtävät olemuksellaan pilakuvan Nietzschestä ja ymmärtävät Shaw'nsa kerrassaan väärin — tahtovat luoda "yli-ihmis"-luokan, joka petoksen ja väkivallan voimalla vallitsisi heitä itseään parempien ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. Se on typerä oppi, jonka kauheutta vähentää vain sen erinomainen naurettavuus. Meille on parasta uskollisuus ja nöyryys, totuus ja palvelus, suurimpana kunnianamme on, että olemme nähneet tuon suuren näyn ja epäonnistuneet — mutta emme täydellisesti… Me itse ja meidänlaisemme emme tahdo "tehdä kauppaa ylpeydellä", vaan tahdomme olla iloiset oppiessamme hiukan tätä palveluksen henkeä, kyetessämme toteuttamaan hiukan nöyryyttä, antautuessamme aikaansaamaan sosialismia ja sivistynyttä valtiota ilman minkäänlaista omahyväisyyttä — kuin lapset, jotka ovat iloiset saadessaan olla avullisina suurempien töissä ja jättää ne lelut, jotka ovat aikaisemmin heitä askarruttaneet.
KAHDESTÖISTÄ LUKU
HALLINNOLLINEN SOSIALISMI
1.
Marx antoi sosialismille koko maailman käsittävän sosiaalisen kehityksen teorian vapauttaen sen siten kerrassaan aikaisempien vaiheiden erillisistä ja paikallisista sovellutuksista, hän toi sen niin lähelle todellisuutta, että se voi esiintyä poliittisena mahtina, aluksi työväen kansainvälisenä yhteenliittymänä ja sitten Euroopan manteren sosiaalidemokraattisena liikkeenä, joka nykyjään vallitsee enemmän kuin kolmatta osaa Saksan kaikista äänioikeutetuista. Niin paljon Marx teki sosialismin hyväksi. Mutta samalla kuin hän avarsi sen sovelluttamisen koko maailmaa käsittäväksi, hän supisti sen alueen elämän taloudelliseen puoleen. Hän keskeytti joksikin aikaa sen biologisia ja moraalisia puolia koskevat pohdinnat. Hän jätti sen epätäydelliseksi, pelkkää taloudellista uudestirakentamista käsitteleväksi opiksi, jota täydensi mystillinen kansanvaltaisuus, ja vaikka tämä mystisismi, enempää kuin epätäydellisyyskään, ei tuottanut mitään vaikeuksia asioihin perehtymättömälle työmiehelle, se kuitenkin teki opin epäoleelliseksi ja viehätyksettömäksi niille henkilöille, jotka olivat todella hallintoon perehtyneet.
Jäi etupäässä sen pienen ryhmän asiaksi, joka perusti Englannissa Fabian Societyn, tuoda sosialismin avartuvan käsitteen piiriin kolmas aatejärjestelmä, muuttaa kumouksellinen sosialismi hallinnolliseksi.
Tämä uusi kehitys johtui oleellisesti taloudellista uudestirakentamista koskevien laajakantoisten ehdotelmien vaikutuksesta pariin nerokkaaseen nuoreen virkamieheen ja pariin muuhun henkilöön, jotka kuuluivat yhteiskunnan poliittis-sosiaaliseen kerrostumaan, Englannin "hallitsevan luokan" liepeeseen. Minä totean tämän mitä ylimalkaisimmin. Mainittu vaikutus ei rajoittunut Englantiin, vaan oli jossakin määrin välttämätön kaikkialla, missä uusi aateliike tuli koskettamaan älykkäitä hallinto- ja muita virkamiehiä. Britannian julkisessa elämässä, jossa yksilöllinen aloitekyky ja eloisa valtiollinen vaisto yhtyvät huomattavalla tavalla toisiinsa, tämä vaikutus pääsi vapaimmin kehittymään. Fabiolaisuutta oli tosiaankin olemassa ennen Fabian Societyn perustamista; osoittaisimme kiittämättömyyttä kuningatar Viktorian hallituksen keskivaiheilla suoritetulle sosiaaliselle työlle, jos jätettäisiin huomioonottamatta, kuinka se on ehdotelmillaan ja puolusteluillaan edistänyt sosialistista synteesiä. Esimerkiksi Birminghamin kaupunki kehitteli erinomaisen laajalle ulottuvaa kunnallistamista vain paikallisen patriotismin terveen järjen tuotteena. Liike oli kuitenkin vailla varmaa määritelmää ja vuorovaikutussuhdetta aina fabiolaisten esiintymiseen saakka.
Se yleistä hyvää harrastavien aristokraattisten ja varakkaiden raha- ja liikemiesten, Britannian valtakuntaa yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneen "hallitsevan luokan" järjestymätön, palkaton toiminta on nimenomaisten luokkarajojen Englannissa puuttuessa ja jokaisen luokan kärkkäästi omaksuessa ylemmän luokan sävyä — siitä se "snobismi", joka usein harkitsemattomasti tuomitaan aivan hylättäväksi asiaksi — on luonut brittiläiseen yleisiä kysymyksiä koskevaan ajatteluun ja brittiläiseen sosialismin-käsitykseen aivan erikoisen leiman. Se on tehnyt brittiläisen mielen kokonaisuudessaan "hallinnolliseksi". Esimerkiksi amerikkalaiseen mieleen verrattuna brittiläinen on valtiotietoinen, amerikkalainen sitävastoin valtiosokea. Amerikkalainen on epäilemättä kiihkeästi kansallismielinen, mutta hänen kansallismielisyytensä viittaa johonkin taivaankantta muistuttavaan yläpuolella olevaan ja avaraan asiaan, kuin tankoon vedettyyn lippuun, johonkin sellaiseen, mikä ei vaikuta eikä saakaan vaikuttaa hänen tavanomaisiin toimiinsa. Yleisten asioiden harrastaminen, valtion kokonaisuuden tajuaminen ja siihen kohdistuva hallinnollinen vaisto — kaikki tuo merkitsee, että henkilö kykenee ottamaan vastaan rakentavia, toisin sanoen sosialistisia aatteita. Ison-Britannian ajatuselämän historiassa huomaa tämän hallinnollisen taipumuksen alinomaa joutuvan ristiriitaan — Amerikassa vielä nytkin ehdottomasti vallitsevan — hyökkäyshaluisen kauppa- ja teollisuusluokan individualistisen kommersialismin kanssa. Viimeksimainitussa maassa individualismi, kuten yleisesti otaksutaan, vallitsee esteettömästi, ensinmainitussa se on taistellut vaivalloista taistelua kirkon ja valtion perihtötapoja vastaan eikä ole päässyt milloinkaan ehdottomasti voitolle. Kansantaloustieteilijät ja Herbert Spencer olivat sen profeettoja, mutta he eivät milloinkaan pitäneet yleistä tajuntaa vastustamattoman vaikutuksensa alaisena. 80-luvulta lähtien heidän otteensa on yhä enemmän höltynyt. Sosialistinen ajattelu ja lainsäädäntä jatkuivat niinmuodoin Isossa-Britanniassa kuningatar Viktorian koko hallitusaikana. Kaikesta huolimatta saattoi juuri Fabian Society 80-luvulla korkeintaan neljän tai viiden henkilön antaman älyllisen sysäyksen nojalla tuon brittiläisessä elämässä vallitsevan itsepintaisesti hallinnollisen hengen koskettamaan sosialismia sellaisenaan.
Tämän ryhmän vallitsevana älynä toimi Sidney Webb, ja ajatellessani että hän tuli Marxin jälkeen kehittelemään sosialismin kolmatta vaihetta, huomaan hämmästyksekseni, millainen ero on varhaisemman koulukunnan isopartaisten sosialistijohtajien ja tämän pienen, toimeliaan, vaatimattoman miehen välillä. Viimeksimainittu, hienopiirteinen pienine viiksineen ja silmälaseineen, hieman sammaltavine, sukoilevine äänineen, ilmaantui näyttämölle huomattavan tarmokkaana ja kyvykkäänä siirtomaaministeriön virkamiehenä ja oli jo Fabian Societyn johtaja ja "aatetehdas" mennessään naimisiin miss Beatrice Potterin, vanhoillisen parlamentijäsenen tyttären, Herbert Spencerin tyttöystävän kanssa, joka oli jo ehtinyt osoittaa loistavaa kykyä sosiologisten kysymysten tutkijana. Molemmat ovat antautuneet sosiaaliseen palvelukseen, elävät uutteraa, järjestettyä, kieltäymyksellistä, uupumatonta elämää, sihteerien käyttäminen ainoana ylellisyytenään ja tutkimusten ja yleisten tehtävien vuorottelu ainoana vaihtelunaan. He toivat ihan uuden henkilötyypin sosialistiseen liikkeeseen, joka oli tähän saakka ollut huomattavampi kaunopuheisuutensa kuin kurinsa vuoksi. Jo Fabian Societyn viimeksikuluneiden kahdenkymmenen toimintavuoden aikana on heidän vaikutuksestaan päässyt vallitsevaksi eräs toisia tärkeämpi kysymys. Jos edellytämme, että sosialismin molemmat tärkeimmät yleistykset ovat oikeat, jos pidämme tarkoituksen määrittelyn pätevänä, niin nousee eteen kysymys: kuinka on asia toteutettava? He syrjäyttivät kumouksellisten sosialistien kielevät vakuutukset, joiden mukaan kaikki oli kääntyvä hyväksi, kunhan kansa saisi omansa, ja kohdistivat siten itseensä kaikkien niiden leppymättömän vihan, jotka uskovat maailmaa voitavan tehokkaasti parantaa laatikossa säilytetyillä muistiinpanoilla ja punaisilla lipuilla. He väittivät, että tulevaisuuden hallinnollisten ja taloudellisten menetelmäin täytyy olla olevien laitosten asteittaista kehittelyä, ja aloittivat tutkimustyön, joka on aikoja sitten avartunut Fabian Societyn rajojen ulkopuolelle, laajentuen Lontoon Uuden yliopiston organisoidun työn ja siihen kuuluvan erikoistaloustieteelle ja poliittiselle tieteelle omistetun erikoisopiston sekä Englannissa ja Amerikassa yhä lisääntyväin yliopisto-opintojen nojalla — jotta saataisiin vastaus tuohon kysymykseen "kuinka?"…
Nykyisistä oloista tulevaisuuden sosialistiseen valtioon siirryttäessä noudatettavat menetelmät ovat hallinnollisen sosialismin kehitteleminä suurin piirtein katsoen seuraavat:
1. Rauhallinen ja järjestelmällinen yksityisten yritysten ottaminen yhteiskunnan huostaan, ostamalla tai muuten, joko kansallisten tai kunnallisten hallintoviranomaisten välityksellä, riippuen siitä, mikä kulloinkin havaitaan soveliaammaksi. Tässä tulevat ennen kaikkea kysymykseen suuret yhteiskuntaa palvelevat toimet, maanomistus, kaivostyö, liikenne, ravintoaineiden hankinta, väkijuomaliike, valaistus, voimanhankinta ja muut sellaiset.
2. Järjestelmällinen yksityisomaisuuden pakkoluovutus jälkeenjääneen omaisuuden verottamisen ja muiden lisättyjen verojen avulla.
3. Suuren tieteellisesti organisoidun hallinnollisen koneiston rakentaminen näitä laajentuvia julkisia toimia varten.
4. Alinomainen julkisen kasvatuksen, tutkimuksen, museoiden, kirjastojen ja muiden sellaisten julkisten palvelusten lisääminen ja laajentaminen. Järjestelmälliset toimenpiteet kouluiän ylärajan koroittamiseksi, koululasten ruokkimiseksi, julkisten kylpylaitosten, puistojen, leikkikenttien ja muun sellaisen hankkimiseksi.
5. Suuren yleisen terveydenhoitotoimen perustaminen ottamaan haltuunsa järjestämättömän sairaala- ja hyväntekeväisyyslaitosten sekasortoisen joukon, terveydenhoidosta huolehtivat virastot ja virkailijat sekä yksityistä lääkärintointa harjoittavat henkilöt.
6. Jokaisen kansalaisen menestysvaatimuksen tunnustaminen myöntämällä avustusta äideille ja lapsille sekä vanhuudenvakuutuksen voimaan saattamisella.
7. Järjestelmällinen elämänkannan minimivaatimusten koroittaminen tehdas- ja muun työväenlainsäädännön avulla ja erittäinkin laillisen minimipalkan määräämisen nojalla…
Siinä on suurin piirtein fabiolais-sosialistien vastaus kysymykseen kuinka, joka esitettiin kumouksellisten sosialistien oppeja vastaan. Uuttera sosialismin oppija löytää kaikki nämä ehdotukset erittäin käytännölliseltä näyttävään muotoon muovattuina hallinnollisen sosialismin Raamatusta, Fabian Societyn kootuista tutkielmista, ja minun täytyy kehoittaa häntä tutustumaan siihen. Minimi-elämänkantaa ja minimipalkkaa selvittelee sitäpaitsi erinomaisen selkeästi klassillinen sosialistinen teos, Sidney ja Beatrice Webbin Industrial Democracy ("Kansanvalta teollisuuselämässä"). Tähän teoriaan tulee jokaisen älykkään sosialistin välttämättä perehtyä, mutta on hyvä muistaa, ettei minimipalkkamenetelmä ole oleellisena osana sosialismin ohjelmassa, vaan että se on yhä vielä pohdinnan ja muovauksen alainen.
2.
Jokaisella liikkeellä on heikot ja hyvät puolensa, ja eipä liene kovin huomattava se seikka, että 80- ja 90-luvun Fabian Society, tuotuaan sosialististen aatteitten kehään olemassaolevien laitosten jatkuvaisuuden käsitteen, jonkin ajan kuluessa epäilemättä suuressa määrin liioitteli tuota käsitettä ja käänsi huomion pbis niistä asian puolista, jotka voivat lopulta olla oleellisemmat.
Lähtemällä siitä väitteestä, että tulevaisuuden laitosten ja kaavojen tulee välttämättä kehittyä nykyisistä, ettei kumouksenkaan jälkeen käy aloittaminen de novo, voi helposti päätyä katsantokantaan, joka suhtautuu ylenmäärin konservatiivisesti olemassaolevaan koneistoon. Vaikka Fabian Societyn neuvotteluihin ottivat osaa niin hienot ja omalaatuiset älyt kuin mr (nyt sir) Sydney Olivier ja mr Graham Wallas, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että mr Webb oli ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa fabiolaisten johtaja. Hän on mielenlaadultaan sekä lakimies että luovan työn tekijä, ja toisin ajoin hänen lainopillinen puolensa kerrassaan kumoaa rakentavan aineksen; hän on erinomaisen taitava keksimään keinoja ja sovellutuksia ja hän kerrassaan kauhistuu selvää hävitystyötä. Tämä selonteko ei suinkaan ole tyhjentävää, mutta siihen sisältyvät enimmät niistä ominaisuuksista, jotka olivat vallitsevina, ainakin hänen vaikutuksensa varhaisempina vuosina. Hänen tehostamansa jatkuvaisuuden-aate läpäisi koko yhteiskuntaa, toiset sitä toistivat ja vahvistivat ja kehittelivät jonkinlaista sairaalloisesti arastelevaa pyrkimystä saada sosialismi toteutetuksi avoimesti muuttamatta yhtäkään olemassaolevaa laitosta. Hänen antamansa sysäys vei tämän karkeata demokraattista aatetta vastustavan reaktion toiseen äärimmäisyyteen. Sitten ilmaantui webbiläisiä, jotka olivat Webbin irvikuvia. He eivät tyytyneet sanomaan, ettei organisoimaton kansa kykene toteuttamaan sosialismia, vaan siirtyivät huomaamatta siihen päätelmään, että yksin organisatio, ilman kansan yleistä kannatusta, voi sosialismin toteuttaa. Sosialismin piti toteutua tavallaan viekkauden nojalla.
Eräitä henkilöitä tämä uusi ehdotus on viehättänyt niinkuin koulupoikaa ensimmäinen salalyhty. Sosialismi lakkasi olemasta avointa kumousta ja muuttui salaliitoksi. Toimia oli siirrettävä rauhallisesti, huomiota herättämättä, edustajalta hänen määräämälleen virkamiehelle, virkavallan piti tulla kaikessa hiljaisuudessa voimaan kiistelevien edustajien hoitaman hallinnon mekaanisten vaikeuksien nojalla, ja koska nämä virkamiehet luonnonlaatunsa ja asemansa nojalla epäilemättä muodostivat tieteellisen virkavallan ja koska sosialismi on oleellisesti tieteellinen hallitusjärjestelmä satunnaisuuksien varassa liikkuvan hallitusmenetelmän vastakohtana, on selvää, että he tulisivat ohjaamaan maata selvästi ei-kansanvaltaisen sosialismin periaatteiden mukaan.
Tämä kehityslinja johti kauemmaksikin kuin salakuljuisuuteen kumouksellisen sosialismin laajoja retoorisia muotoja kaihtaessaan. Toiminnan "periaatteetkin" ehdotettiin hylättäviksi, ja ilmaantui eräs tyyppi, joka julisti olevansa "opportunisti-sosialisti". Niin sosialismi jälleen kadotti itsensä, ja tämä kehityslinja vastasi täydellisesti vastakkaisella taholla ilmenevää, jonka äärimmäisenä tuloksena oli itsessään ristiriitainen anarkisti-sosialisti. Pelkästä liberalismista eroten sosialismi merkitsee sosiaalisen uudestirakentamisen järjestelmällistä suunnitelmaa liberalismin sitävastoin varautuessa eräisiin epämääräisiin periaatteisiin; sosialismi selittää, ettei riitä hyvä tarkoitus ja sen toimittaminen, mikä ensimmäisenä käteen sattuu. Mutta opportunismi on juuri hyväntahtoista seikkailua ja ensimmäisten eteen osuvien asioiden suorittamista.
Tämä hallituksen muotoihin kohdistuvan välinpitämättömyyden käsite, kaikkien hallituselinten hyväksyminen ja omien miesten avulla tapahtuva "asiain toimeksi paneminen" osoittautui heti hedelmälliseksi monessakin suhteessa ja loi kohta useita erittäin vakavia vaikeuksia etenevän sosialismin tielle. Webb itse omisti uskomattoman uutterasti ja kyvykkäästi voimiaan Lontoon kunnallishallinnolle — on kerrassaan mahdotonta määritellä, kuinka suuri osuus hänellä on siinä työssä, jonka nojalla useat yleishyödylliset toimet, esimerkiksi veden ja sähkövoiman hankinta, on turvattu yksityisten voitonetsijäin täydelliseltä mielivallalta, mutta se on epäilemättä valtava — ja kaikkialla Englannissa ja nyttemmin myöskin Amerikassa oli käynnissä fabiolaissosialistien rinnakkaistoiminta. He vaikuttivat käyteaineen tavoin kunnallisessa politiikassa, rohkaisivat ja kehittivät paikkakunnallista ylpeyttä ja yritteliäisyyttä yleisten töiden alalla. Kun olivat kysymyksessä suuret yleiset virkakunnat, jotka toimivat sopivilla alueilla ja joiden palveluksessa oli erittäin kelvollisia miehiä, saavutettiin huomattavia tuloksia sosiaalisen organisation piirissä, mutta siinä tapauksessa, että virkakunnat olivat pienemmät, niiden toimintakehä sopimaton ja kyvykkäitä ja tottuneita henkilöitä houkuttelematon, fabianismi johti yleensä tuloksiin, jotka ovat taipuneet huonontamaan sosialismin mainetta. Hyökkäyshaluiset, tietämättömät ja harjaantumattomat miehet ja naiset, joita yleensä ei elähdyttänyt sosialistinen usko ja jotka eivät selvästi tunnustautuneet sosialisteiksi, henkilöt, joiden tarkoitus oli liian usein horjuva ja vilpittömyys epäiltävä, antoivat innostuneen mielialan vallitessa valita itsensä julkisiin toimiin ja ryhtyivät haastamaan yksityistä liiketoimintaa kilpasille sellaisten olosuhteitten vallitessa, jotka tuomitsivat heidät häviöön. Niin kävi lukemattoman monissa kunnanneuvostoissa ja kaupunkipiireissä, myöskin monissa Lontoon hallintoalueissa. Sosialistien on sanomattomasti valittaen myönnettävä, että tavallinen piirineuvosto-sosialisti on ylen usein sosialistisen aatteen surkea irvikuva.
Lontoon piirineuvostoja (London Borough Councils) perustettaessa Englannin sosialismi oli tehtävään valmistumaton. Nämä virkakunnat olivat luonnostaan tuomitut kyvyttömyyteen ja tuhlaukseen. Ne eivät edustaneet mitään luonnollista yhteisöä eikä käytännöllistä hallinnollista alueyksikköä. Niiden luominen johtui aivan typeristä poliittisista harkinnoista. Se hitaus, jota sosialistit ovat osoittaneet oppiessaan ymmärtämään, että kollektiivisesti suoritettavia tehtäviä varten tarvitaan uusi hallinnollinen suunnitelma, että virkakunnat, joiden tehtävänä on pitää huolta katujen lakaisemisesta ja jotka erinomaisesti siihen tehtävään soveltuvat, eivät todennäköisesti kelpaa valvomaan sähkövoiman hankintaa tai puuttumaan liikenneasioihin, on vastuussa paljosta mieltämasentavasta patustelusta. Sen sijaan, että olisivat alun pitäen alkaneet noudattaa selvää menetelmää ja tuominneet tuollaiset ihannoidut kuntakokoukset hyödyttömiksi, liian monet sosialistit ovat yrittäneet kehoittaa Bumblea[29] ystäväkseen ja käyttää häntä välineenään. Ja sitten kävikin ilmi, että Bumble oli erinomaisen kehno ystävä ja erittäin vaivainen väline…
Kaikissa näissä asioissa koskee varsinainen kysymys tehtävän ja apukeinon välistä suhdetta. Asian valaisemiseksi kelpaa yksinkertainen esimerkki. Jos otaksumme, että maahan on kaivettava kuoppa ja ettei ole saatavissa lapiota, niin mr Webbin kyvyillä varustettu fabiolainen on verrattoman arvokas. Hän sieppaa vaikkapa vanhan katkenneen mailan, käsittelee sitä ihailtavan taitavasti, ja tuossa tuokiossa on kuoppa kaivettu ja saatu se moraalinen opetus, ettei aina tarvitse odottaa lapiota, jos tahtoo kaivaa kuopan. Se on opetus, jota sosialismi tarvitsi ja jota se tästä lähtien ei milloinkaan unohda. Mutta jos otaksumme, että on kaivettava kaksitoista kuoppaa, voi näyttää siltä, että kannattaa kuluttaa hiukan aikaa menemällä pyytämään, lainaamaan tai ostamaan lapioita. Ja jos on kaivettava kuoppia loppumattomiin, päivät pääksytysten, on sulaa hulluutta turvautua mailaan. Silloin kannattaa hyvinkin hankkia lapio, vieläpä kooltaan ja muodoltaan juuri sellainen kuin maaperä edellyttää, kannattaa pitää huolta lapion asianmukaisesta terästämisestä ja korjaamisesta, kannattaa kiinnittää huomiota lapiovaraston riittävyyteen. Toisin sanoen: lakiasäätävän ja paikallisen hallitustoimen koneisto on sosialismin välttämätön edellytys monessa suhteessa. Mr Webb on itse sen erittäin selvästi myöntänyt, hän itse on johtamassa meitä oikealle tolalle ottamalla paikallisen hallinnon erikoisen tutkimuksensa esineeksi, mutta Fabian Societyn tyypillinen "webbiläinen", joka on Webbiin verrattuna jokseenkin sama kuin marxilainen verrattuna Marxiin, pitää johtajansa taidon lumoamana yhä kiinni tuon varhaisemman fabiolaisen ihanteen karrikatyyrimäisestä vääristelystä. Hän haaveilee mitä ovelinta ja ihmeellisintä kaivamista laatikonkansien, ruokalusikkain ja kulhonkansien avulla — millä hyvänsä muulla keinolla, kunhan ei tarkoitusta varten valmistetuilla lapioilla — aivan samoin kuin haaveilee, että maanomistajat saatetaan tehokkaan pakkoluovutuksen alaisiksi lainsäädännön avulla, johon ottaa osaa nykyinen uudistuksen koskettamaton ylähuone…
3.
Vasta yhdeksännentoista vuosisadan lopulla fabiolais-sosialistinen liike alkoi tajuta, että tarvittiin poliittista uudestirakentamista, yhtä laajaa kuin vaaditut taloudelliset muutokset, ja tunnustaa täytyy, ettei se vielä nytkään läheskään täydellisesti oivalla poliittisen ongelman koko tärkeyttä. Päätettyään työolojen säännöstelyä koskevat tutkimuksensa mr ja mrs Webb ryhtyivät tutkimaan paikallista hallitusta ja aloittivat heitä yhä vieläkin askarruttavan valtavan työn, teoksensa English Local Government, jonka seitsemästä nidoksesta tähän saakka (1907) on ilmestynyt ainoastaan ensimmäinen.[30] (Vaikka tämä tehtävä onkin valtavan suuri, se muodostaa ainoastaan osan rinnakkaistöitä, joiden tulokset tulevat vihdoin tarjoamaan rakentaville sosiaalisille suunnitelmille suunnattoman varaston tieteellisesti järjestettyjä tosiasioita.)
Eräiden yksityisten kokemusten nojalla, joiden merkitys täysin selvisi keskusteluissa mr ja mrs Webbin kanssa, tämän kirjoittaja esitti 1902 Fabian Societylle hallintopiirejä käsittelevän tutkielman,[31] jossa hän selvästi osoitti, että hallitsevan virkakunnan luonne, tehoisuus ja mahdollisuudet riippuvat melkein kokonaan sen soveltuvaisuudesta erikoiseen tehtäväänsä, valitsijakunnan suuruudesta ja laadusta sekä hallintopiirin suuruudesta. Tämä voidaan todeta melkein tieteellisen luotettavasti. Paikallinen hallituskunta, jolla on liian pieni alue tai joka on valittu epäterveiden etuoikeuksien nojalla, ei voi olla tehokas. Mutta ilmeistä on, että ennenkuin voidaan siirtää omaisuutta yksityisten huostasta kollektiivisen valvonnan alaiseksi, täytyy olla olemassa jonkinlainen hallituslaitos, jolla on säällisen hyvät toiveet voida kehittyä tehokkaaksi kontrollivirastoksi. Tämän hallintoalue-tutkimuksen johtava ajatus esiintyi sitten tutkielmasarjassa, The New Heptarchy Series, jossa se on sovellettu erinäisiin hallinnollisiin probleemoihin. Nämä tutkielmat ovat huomattavat ainakin sikäli, että sosialistinen järjestö niissä ensi kerran järjestelmällisesti tunnustaa hallintomenetelmien uudistamisen ei ainoastaan satunnaiseksi, vaan välttämättömäksikin osaksi täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa, että niissä ensi kerran tunnustetaan avarampi sosialistinen ohjelma, joka tekee siitä jälleen nimenomaan rakentavan suunnitelman.[32]
Se on pelkkä alkuhuomio, ensimmäinen retki avaralle ja enimmältä osalta tutkimattomalle alueelle. Tämä alue on, kaikkein yleisintä määritelmää käyttääksemme, sosiaalista psykologiaa. Siinä on suoritettava valtava määrä ajattelua, keskustelua, kokeilua, — on välttämättä suoritettava, ennenkuin taloudellisen elämän sosialisoimisprosessi voi päästä nykyisiä saavutuksiaan paljoakaan kauemmaksi. Näitä ensimmäisiä myönnytyksiä lukuunottamatta sosialismia ovat askarruttaneet vain yhteiskunnan aineellinen uudestijärjestely ja sen sosiaaliset seuraamukset, taloudelliset muutokset ja näiden muutosten vaikutus hallinnolliseen työhön; se on joko otaksunut olemassaolevien älyllisten olosuhteiden ja poliittisten institutiojen olevan sääntelypiirinsä ulkopuolella tai on otaksunut niiden tottelevasti mukautuvan taloudellisen ja hallinnollisen välttämättömyyden mukaisiksi. Julistakaa sosiaalinen kumous, selittävät marxilaiset apostolit iloiseen sävyyn, niin poliittisia laitoksia ilmaantuu kuin kukkia toukokuussa! Suorittakaa pakkolunastustyö, sanoivat varhaisemmat fabiolaiset, levittäkää taitavien asiantuntijoiden verkko yli maan, niin poliittiset muodot, julkinen mielipide, kollektiivinen sielu ei enää tuota teille vastusta.
Historiaan perehtyneellä on asiasta parempi selko. Nuo luottavaiset vaatimukset jättävät kerrassaan huomioonottamatta hallitustoimeen ja inhimilliseen yhteenliittymiseen sisältyvät psykologiset tekijät; ne jättävät huomiotta laajan vaikeusjärjestelmän, joka on tiellämme. Sosialistien tulee ottaa huomioon tosiasioita; ensinnäkin, että nykyisen ajan poliittiset ja älylliset institutiot kuuluvat nykyiseen olojen järjestykseen ja että paremman tulevaisuuden älylliset menetelmät, koneisto ja poliittiset laitokset ovat välttämättä suuressa määrin toisenlaista tyyppiä; toiseksi, etteivät sellaiset laitokset synny itsestään — sellainen otaksuma on vanhaa laissez faire-oppia uudessa muodossa — vaan että ne täytyy harkiten suunnitella ja organisoida aivan yhtä täydellisesti kuin taloudellinen sosialisoiminen on suunniteltava ja organisoitava, ja kolmanneksi, että sosialismi on toistaiseksi kehitellyt tuskin ainoatakaan yleistystä, joka voitaisiin ottaa uusien älyllisten ja hallituksellisten — ei hallinnollisten — menetelmien pohjaksi. Se on saarnannut kollektiivista omistusta ja kollektiivista valvontaa ja on vasta nykyisin alkanut tajuta, että tuo edellyttää välttämättä kollektiivista tahtoa ja kerrassaan uusia kollektiivisen mielen välineitä ja menetelmiä.
Mr Webbin ja Fabian Societyn kehittelemä hallinnollinen sosialismi, joka rakentuu marxilaisen kauden laajojen yleistysten muovauksen pohjalle, näyttää olevan vain ensimmäinen noilta sosialismin perusteilta nouseva uusi toimenpide. Se suo meille siirtymämenetelmän käsitteen ja tulevaisuudenkuvana suuren ja kuriin tottuneen virkamiesjärjestön, tieteellisen virkavallan, jota käyttelevien, edustavien virkakuntien toiminta ja tärkeys yhä vähenee, kunnes ne vihdoin muuttuvat sosialistisen valtion todelliseksi toimivaksi vallaksi. Mutta se ei virka mitään siitä, mitä on virkamiesten yläpuolella, mikä on heidän käyttelijänään. Se on palatsi, jossa ei ole yhtäkään asuinhuonetta, vaan pelkkiä virastoja, kone, josta puuttuu moottori. Meillä täytyy epäilemättä olla tuo virkamiesorganisatio, jos aiomme toteuttaa sosialistisen valtion, mutta mielemme peräytyy kuin kauhun valtaamana ajatellessaan valtiota, jota johtavat ja hallitsevat virkamiehet, joka päättyy virkamiehiin, jonka korkeimpana ilmauksena on virkamies. Se näyttää yhteiskunnalta, jossa on kirjallisuuden sijassa pelkkiä virallisia kertomuksia ja omantunnon sijassa tarkastajia. Vaikka marxilaisen mystillinen kansanvalta olikin ilmeisesti mahdoton, oli siinä sittenkin jotakin puoleensavetävää, jotakin inhimillisesti ja epätoivoisesti taistelunhaluista ja jaloa, jotakin kerrassaan sankarillista; webbiläisten virkavalta, joskin paljoa mahdollisempi saavuttaa, on verrattomasti vähemmän innostava. Mutta se voi johtua siitä, ettei innostavia ainesosia ole toistaiseksi todettu eikä tehostettu, eikä niinkään siitä, että nämä käytännöllisesti rakentavat suunnitelmat ovat auttamattomasti karut ja ahtaat. Ei ole kysymyksessä pimeässä näkyvä loimotus, vaan auringonnousua ilmoittava ensimmäinen viluinen sarastus. Jos mr ja mrs Webbin opin kirjain viittaakin virkavaltaan, heidän elämänsä henki ei suinkaan ole sellainen.
Varhaisempien sosialistien sosialismille tuomana voittona oli aines, rudis indigestaque moles, mutta jalo aines; hallinnollinen sosialismi loi siihen fyysillisen rakenteen ja hermot, määritteli sen elimet ja toiminnot; nykyaikaisten sosialistien tehtäväksi jää oleellistaa tässä tulevaisuuden sivistyneen valtion hahmoutuvassa ruumiissa elämän henki, joka jo nimenomaan mainitsemattomana siinä piilee, todeta selvästi se todellisuus, jota varten suunnitelmamme ovat rakennetut ja josta niiden toteuttaminen riippuu, nimittäin ihmiskunnan kollektiivinen mieli, ihmissuvun sielu ja moraalinen olemus.
KOLMASTOISTA LUKU
RAKENTAVA SOSIALISMI.
1.
Sosialismin lainen aate- ja vaikutinryhmä, joka täysin vastaa elämän tarpeita ja johtuu erittäin laajalle levinneiden haittojen ja puutosten välttämättömästä osoittamisesta, ei kumpua ilmi yhdestä ainoasta lähteestä eikä virtaa yhteen ainoaan suuntaan. Se ilmenee niinkuin kytevä tuli, ensin siellä, sitten täällä, ensin toisessa, sitten toisessa ilmaisumuodossa, milloin toisella, milloin toisella nimellä mainittuna.
Sovelletun tieteen luomat uudet ilmeiset mahdollisuudet, niistä johtuva yhteiskunnan mittakaavan, laajuuden ja käsitteen välttämätön muuttuminen, tekevät välttämättömäksi ainakin sosialismin aineellisen muodon, nimittäin yksilöllisen toiminnan korvaamisen julkisella organisatiolla sadoista asiaan sijoitetuista yksilöiden eduista huolimatta. Niinpä täytyi ajan, joka piti Herbert Spenceriä suurimpana ajattelijanaan, kaikesta huolimatta, tahtomattaan ja vastustellen, mutta toden teolla, siirtyä kehitysvaiheesta toiseen, yhä paremmin yhteenjärjestäen tahallista ponnistustaan, kunnes oli lopulta perustettava kokonainen organisoidun vapaan alkeisopetuksen järjestelmä. Muutoksen liikkuva pyörä ei pysähdy siihen hetkeksikään; se on jo siirtymässä ylemmän kasvatuksen aloille, suunnittelemassa täydellistä julkisen kasvatuksen järjestelmää ojennuslaitoksesta aina professorin oppituoliin saakka. Asian käytännöllinen logiikka on vastustamaton.
Samoin kehittyy tieteellisen tutkimuksen julkinen organisoiminen lakkaamatta kaikista ennakkoluuloista ja sosiaalisista teorioista huolimatta, ja — aivan toisenlaisen alueen mainitaksemme — yksityisen liike-elämän johdon ilmeiset vaikeudet Amerikassa samoinkuin Englannissakin pakottavat yksityisomistajia, joiden liikkeet joutuvat vaikeuksiin ja vahinkoon, käsittämään, että yksityisomistus, ainakin näillä aloilla, on pahasta ja lopetettava. Näiden sivujen korjausarkkien joutuessa käsiini luen uutisen siitä, että mr Lloyd George on sovittanut rautatieyhtiöiden johtajien ja henkilökunnan välisen riidan järjestämällä pakollisen sovinto-oikeus-menetelmän. Terveyttämistä ja terveydellisiä olosuhteita yleensäkin koskevat julkiset toimenpiteet käyvät nekin yhä laajemmalle ulottuviksi, ja kaikkein vanhoillisimmassakin luonnollista huolestumista herättävä syntymäin väheneminen ja entisellään pysyvä lasten kuolleisuus ilmeisesti kypsyttävät sitä ajatusta, että julkinen valvonta ja huolenpito on ulotettava lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen, kaikkein yksityisluontoisimpiin inhimillisiin asioihin.
Kaikkien sellaisten liikkeiden täytyy epäilemättä liittyä yhteen — niissä vallitsee sama henki — rakentamisen henki — ja niiden yhteenliittyminen muodostuu välttämättä sosialismin laajapiirteiseksi ja oivalliseksi todentamiseksi. Tämä ei edellytä mitään muuta kuin avarampaa sosialismin avartuvien suunnitelmien ymmärtämistä.
Sosialismi ei ainoastaan viittaa, vaan vetookin nykyisen ajan rakentaviin ammatteihin, lääkäriin, insinööriin, arkkitehtiin, tieteellisiä periaatteita noudattavaan maanviljelijään.
Kaikki sellaiset henkilöt, mikäli he todella ovat tehtäväänsä kiintyneet, mikäli ovat ammattinsa arvoiset, joutuvat pakostakin pahoittelemaan yksityisen hyötymisen huomioonottamista, halpamaista säästeliäisyyttä, joka alinomaa rajoittaa ja haittaa heidän työtänsä ja palvelustaan voitto-osingon tai jonkin rahallisen keinottelun hyväksi. He ovat toistaiseksi suhtautuneet sosialismiin karsaasti, ja syynä ovat olleet aatteen kannattajien tekemät virheet, se aivan suotta luotu luulo, että sosialismi tarkoittaa joko alhaison valtaa tai pedanttisten, epämiellyttävien virkamiesten vallassaoloa. He ovat kuulleet liian paljon kansanvallasta, liian paljon virkavallasta ja liian vähän rakentavasta työstä. Heistä on tuntunut siltä, että omaa voittoansa etsivä rahamies-liikkeenharjoittaja, joka tosin on usein inhoittava herra, on kuitenkin kaiken kaikkiaan parempi kuin joko huutaja-valta tai punaisten virkamerkkien valta. Kuten olen tässä kokenut osoittaa, eivät rahvaan valta ja virkavalta kumminkaan tyhjennä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Tietämätön kansanvalta ei voi olla sosialistisen valtion määrätty hallitsija enempää kuin ahdasmielinen virkavaltakaan. Sosialistisen sivistyksen piirissä täytyy ainoan ajateltavissa-olevan hallituksen nojautua toimivaan yhteismieleen, jonka täytyy olla laadultaan rakentava ja yritteliäs, koska sosialismi on toteutettavissa ainoastaan sellaisen mielen luomisen avulla. Sosialistista valtiota ei voi olla olemassa, ellei sellaista mieltä ole olemassa, ja yhteismieli voi tuskin ilmaantua, ellei jokin sosialismin muoto anna sille aineellista hahmoa. Ainoastaan älykkään yhteismielen vallitessa voivat näiden rakentavien toimialojen haaveet päästä tehokkaasti toteutumaan. Mitäpä yksityistä hyötyä voi löytyä esimerkiksi yleisestä terveyttämisestä, tautien hävittämisestä, suunnitellusta yleisen terveyden valvonnasta, lasten kuolleisuuden vähentämisestä? Millainen yksityisen voiton ajatus voisikaan yllyttää rappeutuvia rautateitämme ja lamaannustilassa olevia teollisuusmonopolejamme noudattamaan uusia puhtaita menetelmiä? Niin kaun kuin liikkeet tuottavat voittoa, ne noudattavat nykyistä suuntaa. Uudenaikainen arkkitehti tietää ja insinööri tietää, että voisimme nykyjään rakentaa itsellemme täysin puhtaita, savuttomia, oivallisia kaupunkeja, joissa olisi puhdasta vettä yhtä runsaasti kuin muinaisajan Roomassa, yhtä paljon puhdasta ilmaa kuin Engadinissa, ellei yksityisomistus olisi esteenä. Kukapa voisi sitä epäillä, jos ymmärtää, mitä lääkäri, sähköinsinööri tai oikea arkkitehti ymmärtää? Näillä aloilla toimivat parhaat miehet epäilemättä haluavat kiihkeästi päästä työskentelemään elämän rajattomien mahdollisuuksien nojalla, sellaisten hajoittamis- ja uudestirakentamismahdollisuuksien pohjalla, joiden havainnolliseen tajuamiseen heidän ammatillinen harjoituksensa tekee heidät kykeneviksi! Se, mikä on heidän esteenään, on meidänkin esteenämme: sosiaalisen organisation puute, individualistinen itsekkyys, näkökulman ahtaus, omahyväisyys, tietämättömyys.
Tämän käsitettyään he varmaan pakostakin kääntyvät, samoinkuin me sosialistit, kaikkein eniten luovaa työtä edellyttävään ammattiin, siihen suureen kutsumukseen, jonka nojalla jokainen sukupolvi uudistaa maailman "aatekehää", opettajiksi!
Tämän kirjan silmämääränä ja tarkoituksena on ollut alusta alkaen tehostaa sosialismin sielullista laatua, väittää, että sen tehtävänä ovat omaisuutta koskevat sopimukset ja uudestijärjestämissuunnitelmat, toisin sanoen suunnitelmat, jotka tähtäävät ihmisten ajatuselämässä, heidän toimintahengessään ja tavallisessa aatekehässään tapahtuviin muutoksiin ja avartumiin. Ellette voi muuttaa ihmisten mieltä, ette voi toteuttaa sosialismia, ja kun olette saaneet selviksi ja yleisesti omaksutuiksi eräät suuret vakaumukset, sosialismi muuttuu tieteen, suunnitelmien ja sovelletun älyn asiaksi. Sillä kannalla on rakentava sosialisti. Siitä syystä hän julistaa täysin loogillisesti opettajan tilanteen herraksi. Sosialistinen liike on pohjimmaltaan opetusta, ja sosialistiselta näkökannalta ovat maailman tärkeimpiä henkilöitä ne, jotka opettavat — en tietenkään tarkoita vain niitä, jotka jakavat opetusta kouluissa, vaan tarkoitan kaikkia niitä, jotka esiintyvät opettajina saarnastuoleissa, kirjoissa, sanomalehdissä, yliopistoissa ja luentosaleissa, parlamenteissa ja neuvostoissa, kaikenlaisissa keskusteluissa, yhdistyksissä ja kokeissa ja viimeisinä luettelossani, mutta kaikkein tärkeimpinä, niitä äitejä ja äidillisiä naisia, jotka opettavat pieniä lapsia niiden varhaisimpina vuosina. Jokainen, joka esittää uuden ja pätevän aatteen tai suorittaa uuden keksinnön, on opettaja tässä mielessä.
Nämä opettajat uudistavat yhteisesti, alinomaa, yhteishenkeä, kollektiivista mieltä. Mikäli he toisiaan seuraavien sukupolvien aikana omaksuvat sosialismin ja siirtävät seuraavalle sukupolvelle sen hengen,, sosialismi pääsee yhä lähemmäksi päämääräänsä.
2.
Nykyjään on Amerikassa ja kaikissa Länsi-Euroopan maissa yhteismieli, julkinen mielipide, jonka muodostavat mitä satunnaisimmat ja mielenkiintoisimmat aineosat. Se ei ole kansallinen eikä rodullinenkaan asia, vaan merkillisesti kansainvälinen, omituisesti kaikilta tahoilta tuleviin ajatuksiin vastaava, se on jotakin, mitä lienee, täällä epämääräinen, tuolla selvä, täällä hajallinen, tuolla keskittynyt. Sosialistilta vaatii mitä kiinteintä huomiota tämä jokin, mitä on perin vaikea määritellä ja mahdoton kieltää — sivistynyt tunto, aikamme ajatus, maailman mieli. Sillä on omat elimensä, omat välineensä, mutta sitä on yhtä vaikea sijoittaa kuin ihmisen sielua. Me tiedämme, että jossakin kohden ihmisen aivoissa ja ruumiissa elää hänen itseytensä, että aivot on säilytettävä eheinä ja että niitä on ruokittava, jotteivät kuole ja jottei koko ruumis kuole, mutta sittenkään ei käy sanominen, että se piilee tuossa solussa — tai toisessa. Yhtä salaperäisesti hajautuneena on ihmiskunnan tajuntakin olemassa. Kukaan ihminen, mikään järjestö, mikään arvovalta ei voi olla muuta kuin sen osa. Ainakin kaksi kertaa ovat osat yrittäneet olla kokonaisuus; katolinen kirkko ja Kiinan akatemia ovat kumpikin tavallaan yrittäneet näytellä koko ihmiskunnan yhteismielen osaa ja ovat epäonnistuneet. Kaikki yksilöiden saavutukset, hienot kirjat, loistavat runoelmat, suuret keksinnöt, uudet yleistykset, ajattelulle uhratut elämät, ovat vain välkähdyksiä tässä valtavassa moraalisessa ja älyllisessä olennossa, joka on nyt kehittymässä itsetietoiseksi ja tarkoitukselliseksi, aivan samoin kuin lapsi kehittyy varhaisesta itsetiedottomuudestaan välttelevään, epämääräiseen, mutta eittämättömään itseytensä tuntoon. Tämä yhteismieli on täytettävä ja ravittava sosialistisella suunnitelmalla, sen tulee ottaa vastaan ja sulattaa suuri aatteemme. Siinä on sosialismin todellinen tehtävä.
Ajateltakoon yleismielen elimiä ja välineitä sellaisina kuin ne näemme nykyjään Englannissa tai Amerikassa. Kuinka uskallettuja ne ovatkaan ja kuinka satunnaisia! Tämän omituisen ajatustoiminnan pohjalla on tavallisen ihmisen äly, joka oli aikoinaan viljelemätön ja kykeni ottamaan vastaan ainoastaan juttujen ja huhujen karkeita, epäselviä ilmauksia, mutta joka nyt nopeasti sivistyy, ainakin lukemisen ja kirjoittamisen tasolle, ja jossa kirjalliset vaikutukset herättävät yhä enemmän vastakaikua. Väestön suuri joukko on nykyjään tosiaankin kuin savea, joka on aikaisemmin vain kaikkea vaimentanut, mutta jonka tämä kasvatustoimi, kuin jokin saveen vaikuttava kuivaava ja kuumentava voima, tekee kaikuvaksi, joten se kykenee tavallaan vastaamaan siihen suunnattuihin vaikutelmiin epämääräisesti kumisten. Tämän suuren joukon läpi huhuilevat, vetoavat siihen eri tavoin, eri tasoilta ja eri tarkoituksin useat organisatiot, järjestelmät, joiden arvo ja voima ovat tuntemattomat. Sen vastaus sellaisenaan, monilukuisuuden vuoksi persoonattomana ja epäselvästi ilmaistuna, on laajalle ulottuva tunteenomainen virike.
Tämän pohjajoukon yläpuolella on kasvava määrä sellaista ainesta, jossa ilmenee jonkinlaista tietoista ajatuselämää. Sen perusaatteet, sen ennakkokäsitykset on luonut sosiaalisten perintätapojen sekoitus, joka on opittu kotona ja koulussa ja ajan tapojen ja toiminnallisten tottumusten antamien vihjeiden nojalla. Se kuitenkin lukee ja kuuntelee jossakin määrin. Ja hajallaan, siellä täällä, on väkeä, joka tosiaankin oppii, tosiaankin lisää ja kasvattaa tietojansa, tosiaankin ajattelee ja keskustelee — ihmisiä, joita sopii nimittää maailman aktiivisiksi mielisoluiksi. Heidän aatteensa leviävät ihmisten suureen joukkoon niinkuin virikkeet kudokseen, jonka hermosto ei ole vielä täysin haarautunut, ne leviävät kirjeiden ja lentokirjasten, luentojen, aikakaus- ja sanomalehtiartikkelien, saarnastuolin, järjestelmällisen aatteenlevittämisen, poliittisten näytösten ja taisteluiden avulla. Vaikutus on kokonaisuudessaan melkoinen, mutta sosialistin on sittenkin syytä silmäillä tarkasti näiden nykyisen ajan älyllisten liikkeiden pohjalla olevia taloudellisia prosesseja. Lukuunottamatta yliopistoja ja useita muita julkiseen kasvatukselliseen organisatioon kuuluvia laitoksia, lukuunottamatta muutamia saarnastuoleja, jotka on varustettu erikoisilla tiedonjakajoilla ja jotka toimivat ajatuksen ja ajatuksenilmauksen vapautta rajoittavissa olosuhteissa, lukuunottamatta joitakin puutteenalaisia, varattomia aatteenlevittämispyrkimyksiä, on kaikki nämä nykyisen julkisen ajattelun ja keskustelun välineet luonut kaupallinen välttämättömyys, joka yhä pitää niitä voimassa.
Ajateltakoon esimerkiksi sitä luullakseni verrattomasti tärkeintä nykyisen ajan aatevälinettä, joka on täysi-ikäisten suurelle enemmistölle ainoa aatteiden välittäjä, sanomalehteä. Se on yleinen huokeutensa vuoksi, ja sen huokeus johtuu siitä, että tuotantokustannukset korvaa yksityisliikkeiden ilmoituksista saatu maksu. Sanomalehti on suuressa määrässä kilpailun loinen; sen arvostelut, väittelyt, kirjeenvaihtajain tiedonannot ovat liikkeen näkökannalta kirjoitetut kilpailevien tupakka-, saippua-, lääkeilmoitusten ja muiden samanlaisten takapuolelle. Yksikään sanomalehti ei voisi pysyä pystyssä vain lehden myynnistä saatujen varojen nojalla, ja samoin on useimpien yleistajuisten aikakaus- ja viikkojulkaisujen laita. On erittäin todennäköistä, että se, mikä ehkäisee julkista ilmoittamista toisilla tahoilla, esimerkiksi kielto kiinnittämästä ilmoituksia aitoihin ja muureihin, näköalojen, rautatievaunujen ja rakennusten suojeleminen ilmoittajalta, yllyttää mielenkiintoisen kirjallisuuden tuottamiseen. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaistujen asioiden tulee välttämättä olla ilmoittaville liikkeille hyväksyttäviä, ei ainakaan liian avoimesti heidän etujansa vastustavia. Näine rajoituksineen sanomalehti tarjoaa nykyaikana omituisen vapaan ja vaihtelevan kentän keskusteluille. On kuitenkin ilmeistä, että edistyminen kohti sosialismia edellyttää, ellei sanomalehden täydellistä tuhoamista, niin ainakin erittäin syvää tässä kansanomaisen ajatuksen aineellisessa aluksessa tapahtuvaa muutosta…
Sanomalehti kylvää aatteita. Samoin kirja ja lentokirjanen, ja näiden viimeksimainittujen leviäminen ei nykyisin riipu niiden ilmoitusväline-arvosta siinä määrin kuin sanomalehden. Niistä saadaan myymällä riittävä hinta. Nykyaikainen keskinkertainen teos, jonka nimellishinta on kuusi shillingiä, maksaa itsensä ja tukee tuottajiaan. Samoin on, joskin rajoitetummassa määrässä kuuden pennyn lentolehtisen laita, mutta kirja, enempää kuin lentolehtinenkään, ei leviä niin laajalti yleisön keskuuteen kuin puolen pennyn ja pennyn lehdet. Kirjaliikkeen menetelmät ja välineet ovat kehittyneet kenenkään niitä suunnittelematta; ne muuttuvat, ja kukaan ei kykene ennustamaan niiden muutoksista koituvia seurauksia. Nykyaikana vallitsee huomattava liike uusien kirjojen hinnan alentamiseksi, ja näyttää siltä, että hinnan alenemisen tulee korvautua lisääntyneen menekin nojalla ja osittain siten, että uusia kirjoja käytetään ilmoitusvälineinä. Monet otaksuvat tämän uusien kirjojen hinnan alenemisen vaikuttavan haitallisesti kaikkien etuihin, kaikkein kehuvimmassa merkityksessä kansanomaisia kirjailijoita lukuunottamatta. He uskovat sen lisäävän uusien kirjailijoiden vaikeuksia ja auttamattomasti köyhdyttävän kirjallisen elämämme kaikkein hienoimpia aineksia, niitä omalaatuisia ja poikkeuksellisia henkiä, jotka vetoavat sivistyneeseen arvostukseen eivätkä kehen tahansa kadunkulkijaan. Tämä voi olla totta tai erehdystä; sosialistien mieltä kiinnittää tässä se seikka, että on käynnissä tapahtumasarja, joka todennäköisesti tulee vaikuttamaan mitä kauaskantavimmalla tavalla yhteismieleen, siihen koko yhteisön ajatustoimintaan, jota yhteiskunnan edistyvä organisoiminen välttämättä edellyttää. Se on tapahtuma, joka voi levittää erästä kirjailijatyyppiä laajoille aloille, voi vaientaa tai masentaa toisen, voi vaikuttaa alentavasti ja huonontavasti asioiden pohtimistapaan ja tulee epäilemättä tekemään kirjallisuuden ilmoittavien liikkeiden mielisuosiosta riippuvaksi paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Sosialisteina he eivät kuitenkaan muodosta itselleen tästä asiasta minkäänlaista mielipidettä; heidän toimintasuunnitelmansa jättää sen kerrassaan huomioonottamatta…
Kirjat ja sanomalehdet muodostavat kaksi nykyaikaisen yhteiskunnan tärkeintä henkistä elintä, mutta melkein yhtä tärkeä on se suuri aatteidenlevittämislaitos, jonka muodostavat tuhansien lahkojen ja seurojen saarnastuolit ja luentosalit. Kaikkiin näihin asioihin nähden sosialismi on tähän saakka pysynyt mielettömällä laissez faire-kannalla…
Toistaiseksi olen tarkastellut yhteismieltä ainoastaan ajatustoimintana, mutta sillä on paljoa vakavammat ja paljoa välittömämmät tehtävät kansanvaltaisessa valtiossa. Tulee muistaa, että sen asiana on sosiaalisen järjestyksen ja kehittymisen tahtominen. Kaikissa maissa on tämän tahdon määrittelemistä ja ilmaisemista hoitava koneisto moniosainen. Nykyaikaisissa läntisissä valtioissa yleisesti käytetty menetelmä on se, että asioista äänestää lukuisa äänivaltaisten joukko, johon näyttää vähitellen tulevan kuulumaan koko täysi-ikäinen miespuolinen väestö, ellei maan koko väestökin. Se on merkillinen, mutta kenties välttämätön menetelmä. Itse asiassa ajatuksen täytyy tihkua läpi aina tavalliseen mieheen saakka kaikkia omituisia ja satunnaisia tiehyitä pitkin, sanomalehtien välityksellä, jotka ovat ilmoituslehtiä, kirjojen avulla, jotka voivat joutua boikottauksen alaisiksi "kirjasodassa", saarnastuoleista, jotka on vannotettu noudattamaan määrättyä oppia, ja luentosaleista, joita pitävät yllä rikkaitten antimet; sen täytyy saavuttaa hänet, sekaantua yleistettyihin tunnevoimiin salaperäisesti rahoitetuissa vaalitaisteluissa ja sitten palata yhteisratkaisuna. Tuskin luulisi olevan valtiomiehellä tai sosialistilla tärkeämpää tutkittavaa kuin näitä tapahtumia ja menetelmiä koskeva tiede. Maailman on kuitenkin vasta tuotettava tämän tarpeenvaatiman yhteispsykologian alkeelliset yleistyksetkin.
3.
Nyt kehoitan lukijaa erittäin huolellisesti tarkastamaan, kuinka sosialistinen liike — tämä nimitys nyt käytettynä avarammassa merkityksessään — suhtautuu tähän erittäin epämääräiseen ja erittäin todelliseen sosiaalisen kehityksen tulokseen, yhteismieleen, ja mitä se oikeastaan pyrkii saamaan aikaan tässä yhteismielessä.
On huomattava, että tämä mieli on nykyjään sekasortoisessa tilassa, täynnä ristiriitaisia vaikutteita ja keskenään kiisteleviä virikkeitä. Se on kuin erittäin hämmentynyt ihmismieli, sillä ei ole mitään selvää päämäärää, se kykenee vain epämääräisesti ilmaisemaan, mitä tahtoo tehdä, siinä on virikkeitä, haaveita, se aloittaa ja unohtaa. Sitäpaitsi sitä haittaa sisäinen hajanaisuus, joka tarkoin vastaa psykologiassa persoonallisuuden jakautumisen nimellä mainittua omituista sielullista häiriötä. Sillä ei ole selvää käsitystä koko itseydestään, se kuljeksii unohtaen oman nimensä ja osoitteensa. Eräät osat, esimerkiksi Saksa, ajattelevat itsensä suuriksi tekijöiksi, toinen osa ajattelee itseään katolisuutena, toinen valkoisena rotuna tai Judeana. Toisinaan koko sekasorto ei näytä miltään muulta kuin parantumattomalta mielettömyydeltä, sielullisten elementtien kaaokselta, jossa kummittelee vastustamattomia ja hajanaisia piintyneitä mielikuvia. Tämä, kuten lukija muistaa, on ytimenä Flaubertin alakuloisen iroonisessa katkelmassa Bouvard et Pécuchet.
Sosialistinen liike merkitsee oleellisesti tätä: se on yhteismielen ristiriitaisessa sekasorrossa ilmenevä pyrkimys itsensä-keräämiseen, hallitsevan itseyttä koskevan käsityksen kehittelemiseen ja vakaannuttamiseen. Se on kuin henkilö, joka päättävästi kysyy itseltään "Kuka minä olen? Mitä teen itselleni? Minne olen ajautumassa?" ja vastaa, ensin epäröiden, epämääräisesti, sitten selvästi ja varmasti.
Sosialistinen liike ei ole tältä näkökannalta vähempää kuin ihmiskunnan yhteisen itsetajunnan kehittelemistä. Sen täytyy niinmuodoin välttämättä olla kansainvälinen ja avoin, se ei saa suostua mihinkään rotua tai väriä koskevaan ennakkoluuloon. Nämä kansalliset ja rodulliset yhteistajunnat ovat nykyjään niin epämääräisiä ja häilyviä kuin usva tai pilvet, ne sulavat, liukenevat toisiinsa, yhtyvät, hajautuvat. Nykyaikaisissa oloissa ei voi minkään kansakunnan mieli säilyä selvästi eristettynä; Japaninkin mieli tulee nyt ihmisajatuksen yhteiseen sulattoon. Me sosialistit omaksumme nyt sen väitteen, jonka varhaiset kristityt esittivät ensimmäisinä: että ihmissuku on yksi perhe ja yhtä ainesta, että samarialainen, joka kumartuu tien vieressä makaavan haavoittuneen muukalaisen puoleen, on veljemme pikemmin kuin leviitta…
Sosialistisen aatteenlevittämisen tulee, tosin varsin toisenlaisessa mielessä, olla tulevaisen ihmissuvun itsetajunnan siemenenä. Sosialismin tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy sen hajanaisten kirjoitusten, sen pirstoutuneiden, epäselvien ja hämärien lausumien kasvaa korkeammiksi, leveämmiksi ja kookkaammiksi, tulla voimallisemmiksi, kerätä kehäänsä kaikki ilmaisukeinot, kehittyä järjestetyksi ajatuksen, taiteen, kirjallisuuden ja tahdon järjestelmäksi. Nykypäivän sosialistisen aatteenlevittämisen täytyy luoda huomispäivän koko julkinen mielipide tai epäonnistua, sosialistien täytyy toimittaa sen vähäisen hapatuksen osaa, joka hapattaa koko maailman. Elleivät he sitä tee, he kärsivät täydellisen häviön…
4.
Tämä käsitys, jonka mukaan sosialismi lopulta merkitsee ihmiskunnan moraalista ja älyllistä synteesiä, josta voi koitua uusi kasvu, edellyttää kaikille sosialistien toiminnoille asetettavaa uutta kelpoisuuskoetta — ja avaa kerrassaan uusia aloja tutkimukselle. Tarkastakaamme sosialistisen kannan erikoista vaikeutta. Me tahdomme hävittää kapitalistisen kilpailujärjestelmän, joka omistaa ja kannattaa nykyisiä sanomalehtiämme, lahjoittaa ja testamenttaa rahoja yliopistoille, perustaa uusia saarnastuoleja, julkaisee, ilmoittaa ja ostaa kirjoja; meidän tulee järjellisinä olentoina kysyä, mitä uusia välineitä meillä on tarjottavana niiden satunnaisten ja epätyydyttävien menetelmien sijaan, joiden nojalla nykyjään ajatuksia levitetään ja vaihdetaan. Näyttää melkein siltä kuin nykyinen sosialismi hengittelisi julkista mielipidettä, niinkuin keskiajalla hengiteltiin ilmaa, tietämättä, että se on olemassa ja että sitä voidaan pilata tai pitää raittiina. Niinpä olemmekin tässä suhteessa kaikkien valmiiden ja kypsytettyjen sosialististen ehdotelmien kehän ulkopuolella. Sosialismin vastustaja voi yhä vielä huomauttaa, että sosialismi voi tuhotakin itsensä tukkimalla oman ajattelunsa tiehyet, ja sosialistin täytyy vielä vastata epämääräisin ja ylimalkaisin lausein.
Meidän täytyy taata yhteismielen jatkuvaisuus; siinä on ilmeisesti sosialismin ensimmäinen välttämätön ehto. Yritys toteuttaa Marxin esittämää demokraattisen sosialismin aatetta ilman sitä voisi helposti johtaa päättömän keskoismonstrumin synnyttämiseen; hallinnollisen sosialismin tasaisen kehityksen olisi luovutettava maailma virkavaltaiselle mandariiniluokalle, omahyväiselle, häiritsevälle ja kaikkea uutta oppia kaihtavalle, ja sen keralla kuolisi viisaus. Me sosialistit emme kumminkaan kykene suunnitelmissamme asettamaan minkäänlaista ehdotonta estettä näiden mahdollisuuksien tielle. Tässä voin ehdottaa ainoastaan mitä ylimalkaisimmin menetelmiä ja eräitä periaatteita. Ne olisi määriteltävä oleellisesti sosialismille välttämättöminä, mutta toistaiseksi niitä ei ole määritelty. Ne tulee vielä liittää sosialistiseen uskoon. Ne kuuluvat oleellisina periaatteina siihen liberalismiin, jonka jaloista pyrkimyksistä sosialismi sai alkunsa, mutta ovat periaatteita, jotka valitettavasti eivät vielä nytkään ole saaneet sijaansa minkään sosialistisen yhdyskunnan perusvaatimusten joukossa.
Ensimmäinen näistä periaatteista on lausuntavapaus, toinen kirjoittamisvapaus ja kolmas yleinen tietojen jako. Sivistyneessä valtiossa täytyy jokaisella olla vapaus tietää, tiedon tulee olla vapaasti saatavissa ja käsillä, ja jokaisen täytyy saada vapaasti keskustella, kirjoittaa, ehdotella ja suostutella. Näitä vapauksia tulee valvoa kuin pyhiä asioita. Ihmisen viljelemättömään luontoon ei kuulu minkään sellaisen vapauden kunnioittaminen; se ei kuulu myöskään virkavaltaiseen mielenlaatuun. Päinvastoin: halu tukahduttaa mielipiteitä, jotka vastustavat omia mielipiteitämme, on ihmisluonnossa melkein vaistomainen. Se on vietti, joka meidän tulee kukistaa. Väittelyn moitteettomuutta kannattaa kultivoitu kunnioitus, luonnollisen vietin ojentajana; ihmisiä täytyy totuttaa kaihtamaan obskurantismia, moitteenalaista perustelua tai arvovaltaista mielipiteen kumoamista, kun mielipide suuntautuu heitä vastaan. Englannissa sellaista hyvää taipumusta on jo olemassa suuressa määrin, sitä on meillä viljelty ainakin seitsemänneltätoista vuosisadalta alkaen. Amerikka sitävastoin — päättäen niistä kokemuksista, joita keräsin lyhyen vierailuni aikana Yhdysvalloissa — on tässä suhteessa taantunut aikaisemmalta brittiläiseltä kannaltaan; siellä vallitsee karkeata enemmistön tyranniutta julkaisutoiminnan alalla, epä-englantilaista taipumusta boikottaamaan kirjastoja, kirjoja, kirjailijoita ja julkaisuja mitättömistä syistä, lisääntyvää taipumusta käyttää postilaitoksen apua epäsuotaviksi katsottujen mielipiteiden leviämisen esteeksi. Nämä avointa asiain julkilausumista ja pohtimista ehkäisevät toimenpiteet ovat sivistystä-tuhoavia voimia.
Edellyttämällä, että nämä välttämättömyydet yleisesti tajutaan, voidaan määritellä sosialistisen valtion sielullisen olemassaolon seuraava välttämätön ehto: julkisen postilaitoksen puolueetonta jakelutoimintaa on laajennettava ja sen maksuja alennettava, niin ettei se toimi ainoastaan kirjeenvaindon välineenä, vaan levittää myöskin kirjoja ja sanomalehtiä, lentokirjasia ja kaikenlaisia painotuotteita. Postilaitoksen tulee muuttua kirjakauppiaaksi ja uutistoimistoksi. Ranskassa on jo niin sanomalehdistön laita; niitä ei kanna enää sanomalehtipoika, vaan ne toimittaa perille julkinen posti. Englannissa voivat herrat Smith ja Mudie ja muut sensuroida mielin määrin aikakauslehtiä ja kirjoja. Asian korjaaminen on vaivalloisempi ja kiusallisempi asia kuin kärsitty loukkaus. Englannissa enempää kuin Amerikassakaan ei ole mitään takeita, ettei julkista aikakauslehtien ja kirjallisuuden tuotantoa yhtäkkiä tukahduta jokin keinoteleva kirja- tai sanomalehtitrusti, joka pyrkii kiristämään tekijältä tai julkaisijalta suurempaa voitto-osuutta tai on osallisena finanssitoimissa, jotka voisivat joutua paljastuksen esineiksi. Kummassakaan maassa ei ole takeita, ettei joku hyväonninen monopoli-seikkailija pääse täydellisesti vallitsemaan sen ajatustiehyitä….
Sosialistinen valtio ei missään tapauksessa suvaitse sellaisia vaaroja; sen itsensä täytyy myydä sanomalehtiä ja kirjoja kaikkialla, tavallisen sanomalehtien myyjän ja kirjakauppiaan täytyy muuttua puolueettomaksi valtion virkamieheksi, joka saa työstään varman ja riittävän palkan nykyisten sattuman varassa olevien ansioiden sijaan. Ja tämän kirja- ja uutispostin ja kirja- ja sanomalehtiliikkeen laajennuksen ei tule olla ainoastaan kunnallinen, vaan mitä laajimmalle ulottuva valtion palvelus.
Jakelu on kuitenkin vain ongelman alku. Vaikeampi seikka on se, kuinka kirjat ja sanomalehdet saadaan painetuiksi ja julkaistuiksi. Tässä joudumme monimutkaiseen pulmaan, kun on sovitettava toisiinsa toisaalta ehkäisemättömän yksilöllisen ilmaisumahdollisuuden kieltämätön tarve, toisaalta julkinen omistus, ja sitäpaitsi on edessämme kysymys, kuinka kirjailijoita on kannatettava sosialistisissa oloissa. Tämän kirjan tarkoituksena on ainoastaan mahdolliseen ratkaisuun viittaaminen. Nämä ovat ongelmia, joita sosialistin on vielä perinpohjin pohdittava. Nykyjään saavat kirjailijat, joilla on liikeoveluutta ja jotka kykenevät herättämään mielenkiintoa, tuloja kirjojensa myynnistä, ja näyttää mahdolliselta, että heille maksetaan palkkaa samoin sosialisminkin vallitessa. Erikoisaloja käsittelevien teosten piirin ulkopuolella (sellaisten teosten kirjoittajia olisi kannatettava korkeakoulujen ja yliopistojen yhteydessä) on vaikea keksiä mitään muuta pätevää keinoa erottaakseen toisistaan ne kirjailijat, joiden tulee saada elatuksensa kirjailemisesta, ja ne, jotka eivät hyvällä syyllä voi sellaista vaatimusta esittää. Sosialismin vallitessa tulee kuitenkin olemaan yksityisen kustantajan ohella tai kerrassaan hänen korvaajanaan eräänlainen julkinen kustantaja.
Tässä kohden esiintyy jälleen vaikeuksia. On vaikeata ymmärtää, -kuinka voidaan täydellisesti välttää jonkinlaista sensuuria, jos on olemassa yksi ainoa yleinen valtion julkaisudepartementti, ja jos vaaditaankin jokaiselle halukkaalle oikeutta kustannukset ♦suorittamalla julkisessa kirjapainossa ja sitomossa painattaa ja sidottaa ja lähettää julkisuuteen tuotteita, jää sittenkin mieltä ahdistamaan epämiellyttävä yhdenmukaisuuden mahdollisuus. Mutta koko hallinnollinen sosialismi taipuu kannattamaan suuria paikallishallituksia, taipuu siihen ajatukseen, että maan, alkeisopetuksen, omnibusliikenteen, voimanhankinnan ja muun tulee olla keskiaikaisten ruhtinaskuntain kokoisia alueita vallitsevien kunnallishallitusten toimena; ja näyttää mahdolliselta otaksua, että nämä suuret yhteisöt, niiden vaiheille kehittyvä patriotismi ja eri yhteisöjen välinen kilpailu voi taata halutun vilkkaan ja kilpailevan julkaisutoiminnan, samoinkuin niiden välisestä kilpailusta nyt toivotaan yllykettä taiteelle ja rakennustoiminnalle sekä julkiselle arvokkuudelle ja komeudelle.[33] Kuten eräässä edellisessä luvussa (kahdeksannen luvun viidennessä kappaleessa) huomautin, ovat koristetaiteet jo pelastetut yksityisen liiketoiminnan huonontavalta vaikutukselta; nykyjään ei kukaan tahdo palata siihen asiaintilaan, joka vallitsi kuningatar Viktorian hallituksen alkupuolella, ja niin muodoin on syytä toivoa, että kunnallisista taidekouluista ja teknillisistä oppilaitoksista, joissa opetetaan kirjanpainamista, -sitomista ja muuta sellaista, voi luontevasti ja mukavasti kehittyä julkisia kirjapainoja, julkisia sitomoita ja kaikkia kirjateollisuudessa tarvittavia välineitä. Kunnat voisivat myös valita, kannattaa ja kunnioittaa kirjailijoitaan, julkaista ja myydä heidän teoksiaan ennen kaikkia muita maailmassa. Vielä tuntematon kirjailija voisi olla ylpeä, kun hänen teoksensa lähtisivät maailmalle jonkin suuren kaupungin vaakuna kanteen kuvattuna, ja mikä kaupunki hyvänsä voisi ylpeillä siitä, että sen vaakuna nähtäisiin klassilliseksi ja kuolemattomaksi havaitun teoksen kannessa. Niin on ainakin eräänlainen kilpailumenetehnä mahdollinen tällä alalla…
Tämä on kuitenkin vain ohimennen esitetty ehdotus monien mahdollisuuksien joukosta. Kaikissa näissä älyllistä elämää koskevissa seikoissa julkinen omistus ilmeisesti on järjestettävä ja se voidaan järjestää niin, että välttyy keskitys ja vaihtoehdoton valvonta. Muodostuipa julkinen kustannustoimi muuten millaiseksi tahansa, joka tapauksessa on kenelle hyvänsä suotava tilaisuus harjoittaa riippumatonta kustantajan ja kirjanpainajan tointa ja myydä ja ilmoittaa puolueettoman julkisen kirja- ja sanomalehtiorganisation välityksellä.
Minä tehostan jossakin määrin tätä kirjain julkaisemista koskevaa asiaa, koska on mielestäni huomattava ja valitettava seikka, ettei nykyaikaisessa sosialistisessa keskustelussa ollenkaan tajuta, kuinka suurta yleistä vahinkoa koituu tämän erittäin tärkeän toimialan jättämisestä yksityisten voitonhankinnan huostaan. Sosialistit näyttävät olevan valmiit tekemään kivihiilen ja maidon hankinnan sekä asunto-olojen järjestelyn kunnallisiksi asioiksi, kannattavatpa vielä kunnallisia teatterejakin, mutta kunnallista julkaisutuotantoa he eivät ole vielä ottaneet harkittavakseen. He jättävät kapitalistille vapauden johtaa heidän kirjatuotantoaan ja ehkäistä ja määrätä mielensä mukaan heidän henkistä ravintoansa…
Sanomalehdistön ongelma on kenties ratkaistava jotenkin rinnastamalla yksityinen liiketoiminta ja julkiset välineet. Sanomalehden voi käydä kuinka tahansa jo läheisessä tulevaisuudessa; tuntuu näet varmalta, että se nykyisessä muodossaan on erinomaisen ohimenevä ilmiö, ettei se enää edusta eikä vallitse julkista ajatusta niinkuin kuningatar Viktorian hallituskauden keski- ja loppuaikoina ja että julkisen keskustelun siirtyminen pois sanomalehden palstoilta on jo alkanut. Sekä Englannissa että Amerikassa näyttävät yleistajuiset aikakausjulkaisut ottavan haltuunsa yhä suuremman osan julkista ajattelua. Sanomalehti näyttää olevan siirtymässä perinpohjaisten muutosten vaiheeseen.
En kumminkaan tahdo tässä käydä käsittelemään sanomalehden tulevaisuutta. Olen esittänyt nämä huomautukset pelkkinä hapuilevina kokeina osoittaakseni, millainen työalue tässä avautuu kenelle hyvänsä älykkäälle tutkijalle, alue, jonka huomioonottaminen on sosialisteille ollut toistaiseksi mahdoton liikojen kiireitten vuoksi….