Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.
"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.
"Menenpähän levähtämään jonnekin."
He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas Pohjolaan… Lapin raukoille rajoille…
Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?
Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi sydämessä kuin vetten viri…
V.
Oli lauantai-ilta.
Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet kotia.
Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran taakse.
Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.
Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä. Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran kuuli.
"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on lainannut minulle pitkävartiset saappaansa… kyllä tästä nyt kyetään…"
"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet oikein hyviksi ystäviksi.
"Vaikkapa lähdenkin!"
"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki.
"Eipä taida piimä lystää…"
"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se
Kuveroja?" hän kysyi sitten.
"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista viikossa saamme tehdyksi… Se onkin paras ja laajin niitty", selitti Heikki.
"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"
"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen…"
"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty", luetteli Akseli.
Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:
"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään… vaikka olisi palanut koko homma…"
"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan…"
"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään… rippikouluaikana.
"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.
"Eipä juuri."
Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli niinkuin vanhat miehet.
"Entä eikö Eevan tee mieli?"
"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"
Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.
Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.
Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.
Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa, sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.
Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut
Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.
Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut siihen mitään vastausta.
Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan…
Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään, lehdittyyn aittaan… Eeva ei panisi sitä pahakseen… sallisi siihen viereensä asettua… antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli lauantai-ilta… Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään…
Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: — Entäpä se onkin juuri sitä, joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä… hänen on yksin ikäväkin…
Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen…
Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa… Se oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin sinisiin silmiinsä…
Mitä se lienee ollut?
Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.
Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä ymmärtävän mitään…
Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi puhjennut, viehkeimmillään… hehkeimmillään…
Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi, ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa… Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi…
Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle ja päätti hiipiä… Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä kesävieras…
Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen sydämeensä.
"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.
Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli suloisempi kuin koskaan ennen.
"Eeva… tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä uudestaan.
"Nyt minä tulin sitä asiaa… Huomenna kun on sunnuntai, olisi aikaa…"
Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen pehmeä.
"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan, paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:
"Mitä Eeva tahtoi?"
Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:
"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt… tuota kirjaa lukeakseni…"
Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja täynnä.
Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:
"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on suomalainen kirja, 'Kalevala'… Äiti on kovin vihainen, kun siihen koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin lukea…"
Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.
"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.
"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."
Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen kirjoihin päin.
"Saapihan Eeva mitä tahtoo… Vai 'Kalevalaa'… Annappa sieltä kapsäkistä…"
Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt kädessään.
Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin…
— Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei minussa ollut miestä menemään hänen luokseen… osasipa tyttö oivan koukun!…
Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:
"Tämä on se kirja, jota halusin…"
Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.
"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa minulle kansakoulukirjoja… Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita kuin viime kesänä… Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä… Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin… Nyt on jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on vasta Jaakon päivä huomenna…"
Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen saisi kansakoulukirjoja… Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.
"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.
"Oikein paljo kiitoksia!"
Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.
"Pojat ovat menneet hilloon… Huomenna saatte hilloja… Ja hyvästi nyt! Nukkukaa rauhassa!"
Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.
Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi ja lämpimästi.
Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen… Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä sopimattomaksi!
Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen, viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta…
Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta sänkyyn…
Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?
Ei, tuhannen kertaa ei.
Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen…
Ja silloin… silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!
Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta…
Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat, sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä…
Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut; hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää kirjavarastostaan…
Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli kieltänyt…
Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla…
Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu, sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata, mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon varteen!
Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa…
Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt, kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven ympärillä!
Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli ajatellut!
Nytkö vasta hän sen ymmärsi!
Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja katsellessa…
Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!
Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean, kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko…
— Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä… kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas… — runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. — Sen kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman matkoista väsynyt mies… ja löysi aarteen, suuren ja kalliin… Se tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan valot toisiansa syleilevät… Se tyttö oli puhdas pulmunen… sen veri nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva uponnut… Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt…
Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.
Mutta ehkä nyt oli kohdannut!
Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan valkoista… Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät kuin helmet…
Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen…
— Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä sitkeää, kärsivää kansaani… Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot… paetkaa pois sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä… ja te paranette!
Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko loistossaan… Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia, tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa… Kaarlo aukaisi ikkunan ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan… Ei olisi saanut nukkua yhtenäkään yönä… ei päästää tätä salaa ohitseen…
Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän järvelle…
Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti, hiljaisesti riemuinnut?
Ei muistanut hän tällaista.
Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat katajahavuilla ripotelluiksi.
Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen juhlatunnelma valtasi hänet.
Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin lukua.
Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.
Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä, mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.
Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia lehditetty?
"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko", sanoi emäntä.
"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä", sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa saapi leikata ensimmäiset kylvöt."
"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.
"Elokuun kymmenes päivä."
Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin tuli runsaasti.
"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla… Semmoista kesää ei minun eläissäni ole ollut…"
"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli emäntäkin.
Kaarlo ihmetteli.
Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.
Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.
He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää, josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.
"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"
"Tämmöistä… viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua valmis…"
Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti niitylle, Kuverojalle päin.
Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.
"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.
"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin jänkillä ja saajoissa."
"Tuolta kuuluu ääniä!"
He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:
Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkapäisen lainehisen. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona; uipi idät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilmanrannat — itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen päiviäni, lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonkin, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi."
Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita, punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.
"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."
Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.
"Onpa nyt… onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja suuria!"
He lähtivät kaikki pihaan päin.
"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."
Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.
"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.
Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja punastui.
"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli
Akseli.
"No, Eeva saa kirjan."
Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.
Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.
Merkillinen… merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt, mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.
VI.
Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa, josta kuljettiin yöksi kotia.
Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi mukana.
Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta. Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää tietoja tahtoi.
Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli niin pitkä matka.
Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.
Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen, louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja kiilteli sieltä sylien syvyydestä.
He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen kuvetta noudattaen kiveliöön päin.
"Tässä isä toissa syksynä sai ahman… tuosta juuri… noiden kahden kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.
Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja muistinsa!… Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!
Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku vaati.
Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.
Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva…
"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
Hanhisaajoa.
"Oletko koettanut?"
"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."
Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.
"Koetahan sanoa!"
"En minä nyt. Illalla sitten… Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin oli aika hulivili… Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären tarina…"
"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."
Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.
Hetken kuluttua arvosteli Eeva:
"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se
Kaarina ollut!"
Ja taas hetken perästä:
"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma… Joka kerrankin sen näkisi!…"
"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa… syntiä, tuskaa ja suruja, verta, vainoa ja sotia… Ei sinne kannata haluta…"
"Sinne minä nyt tahtoisin!"
Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.
"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä äänellä.
"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla…"
"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei nyt tänä kesänä…"
"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"
"En tiennyt… Oli vain ikävä… välistä kirkonkylään…"
He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa ja näkivät niittomiehet.
Akseli huomasi heidät ensiksi.
"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.
Niittäjät seisahtuivat katsomaan.
"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.
Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti, sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan. Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.
"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.
"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun viikatteeseenkin."
"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
Heikki.
"Niin… kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin ja risuihin kompastuin…"
"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa opettaa."
He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.
"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän luvun "Kalevalasta".
"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.
"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
Eeva.
"Kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilmaan…"
kuului Akselin ääni edeltä.
Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.
"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja
Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.
Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo. Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.
"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"
Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan kämmenellään.
"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä
Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.
"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"
"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"
"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.
Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."
Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.
"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."
Eeva katseli hämmästyksissään.
"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"
"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne ajatellutkin antaa…"
"Mitä minä sitten teille annan!"
Eeva näytti kovin onnettomalta.
"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."
Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva laski katseensa alaspäin.
"No, nyt se runosi!"
"Mutta se on teistä."
"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille… minä istun tänne ikkunan luo…"
Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
Eevan veret muuttuivat.
Eeva alkoi:
"Kerran kesän alussa, juhannuksen jälkeisenä, kulki kauas Kaiholaamme, kiveliön kuuluville, mies meren takainen: saapui valon vallitessa, päivän öitä valaistessa, taivon tähtein piilotessa alla siintävän sinisen. Silloin saapui siro, sievä, kävi kaunis Kaiholahan. Siellä tyttö, tyhmänlainen, mietti mit' on miehiänsä, kun on kirjoja kosolta, pitkä pino painettua. Mietti maata mennessänsä, aamuin aina aprikoien: saisko sairas parannusta, jos sais kirjaan kurkistella, käsin käyä 'Kalevalaan'…"
"Semmoinen se on alku… Mutta en minä enää…"
Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä monenlaista.
"Sekö tyttöä enimmin miellytti… ne merentakaisen miehen kirjat?"
"Ne ensin…"
"Ei mies itse vähääkään?"
"On se lopussa sekin…"
"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.
"En minä sitä ole kirjoittanut…"
"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"
"Kerran illalla… kun jo olin maata pannut."
He olivat pitkän aikaa ääneti.
"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin…"
"Minulla olisi niin kauhea halu lukea… Kun oppisi oikein paljon. Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin tahtoo…"
"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä tehdään…"
"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"
"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää… et tiedä, kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat…"
"Ettepähän tekään ole paha…"
"Minä juuri olenkin paha… Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä olen… olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen kuin muut tytöt…"
"Enkö sitten ole semmoinen?"
"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole suudellut tai muuten…"
"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"
"Ilman vain."
Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.
"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"
Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä. Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:
"Tosiko se on tuo sinun runosi?"
"Tosi se on."
"Eeva, Eeva… sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa…"
Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja vakuuttaa… Mutta oli jotakin, mikä esti… Hänestä tuntui, että Eeva oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen… niin lapsellinen, vilpitön ja suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan…
"Erämaan kukka… kovan kiveliön kävijä… Tiedätkö, että olet minulle niin rakas… niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa… Te olette minulle rakkaita kaikki… isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt…"
Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.
"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette…"
"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"
"Lähtisin minä…"
"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten…"
"Ette te voi minua pettää…"
"Mistä sen niin varmaan tiedät?"
"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin… te olette hyvä."
"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"
"Rakastan minä… nyt minä oikein rakastankin…"
"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"
Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman hänen otsalleen.
Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.
Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä…
Rakastiko hän Eevaa?
Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että entinen elämä oli vain pahaa unennäköä…
Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen…
Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili hukkaan menneistä vuosista…
Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata takaisin viekoitusten ja viettelysten teille…
Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja ikävöinyt… löysi vielä paljon muutakin… tapasi suuren, puhtaan ja kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus…
Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä… Eeva rupeaisi hänen vaimokseen… He tekisivät uuden talon tuonne Raakonrannalle… Siellä olisi maita ja metsiä… Hän katoaisi pois maailmasta… ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.
Mutta sitten syntyi toinen kuva… Jos veisi Eevan täältä matkassaan… näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan… Mitä ne olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä, huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta… Hyi!
Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa ihmetyttäisi kaikkia…
Ja kaikki häntä ihailisivat…
Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään…
Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva…
Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä, mutta se oli tervettä ja rauhallista…
Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?
Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista sopusointua… Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin se oli?
Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa ihmiselämää… näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään ihmisvirtaan… Ja taas hän mietti:
— Tänne tulen takaisin… täällä elän… tänne kuolen. En missään olisi minä parantunut näin terveeksi… En missään muualla olisi saanut takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani… Tämä on onnelani, ja elämäni paratiisi…
Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton ihmemaa!
Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli heidän voittonsa ollut…
Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.
— Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle…
— Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni! Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että…
— En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille… Ei kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä lähdit… erämaan kiveliön ihmetyttö…
Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan täyttäessä hänen sydämensä.
VII.
Pohjolan kesä on lyhyt.
Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.
Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka tietää sen mutkikkaat polut.
Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin puhtaana. Nyt hän sen tunsi.
Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää… eikä koskaan voisi tulla takaisin…
Mutta nyt voipi.
Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää kuin navetan takainen pelto.
Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.
"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.
Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.
"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan… Mutta äiti ei saata lypsää…"
"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella kirjoitan…"
"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!…"
"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani…"
Eevan silmissä ilo aivan salamoi.
"Kun olisi talvi oikein lyhyt…"
"Sinä kirjoitat minulle… Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa saatte…"
"Niin, niin…"
Heikkikin tuli siihen.
"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja vuosi tulee runsas ja raskas… Näin runsasta vuotta en ole koskaan ennen saanut…"
"Saatte leipää koko talveksi?"
"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt… kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."
"Eipä ole hallaa näkynyt…"
"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."
"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"
"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat kertoneet Aapolle…"
"Missä Aapo ne kohtasi?"
"Aapo on käynyt linnustamassa…"
Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän sanan.
"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli, lisäämässä koivuja riihen pesään."
Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.
"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.
Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.
"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä iltana."
"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui leikkaamaan.
Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.
Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista rotkoista ja pohjattomilta leviltä.
Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:
"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä… Seestyy taivas, eikä tuulen henkeä käy… Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun…"
Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.
"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin vielä tuon navettapellon antanut olla… antanut tuleentua pari päivää, mutta epäilin, että kyllä se… ja aamulla on kyllä kuura maassa, se nähdään."
He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä ihmisiä.
Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:
"Tämmöinen se on… Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki viepi… ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja… Voipi välisti tulla kylmä keskellä kesääkin…"
"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.
"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen pellot eivät ole joutuneet kypsiksi…"
He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.
Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo kypsyneet.
Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.
Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.
VIII.
On vielä varhainen aamu.
Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.
Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen rantahiekan reunalla.
Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle, työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle, mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.
Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat, kun vene loittonee rannasta.
Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja koko hänen olemuksensa on alakuloista.
"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.
"Niin oli… se oli ihana aamu… Mutta kaunis päivä nytkin tulee…
Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa… syksy tulee…"
"Ja sitten se talvi…"
Eevan ääni on surullinen.
Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa, josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että ikävöi sinne takaisin… Mutta kun vertasi sitä entistä tähän nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos se vieläkin voisi viehättää… jos sillä vieläkin olisi nautintonsa… jos hän ei enää jaksaisikaan…
Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen, väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran pyörteeseen joutuu…
Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa kuiluun… ja tulee tänne takaisin… oman rakkaan, ihanan impensä syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.
"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen perästä.
Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa aika sydänmaan mieheltä.
"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan tuntenut itseäni näin terveeksi…"
"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."
Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan. Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta itkuun.
"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."
Mutta ei huvita sekään poikaa.
"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.
"Varmaan tulen."
Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen hento povensa kohoilisi tuskasta.
"Jos te ette muistakaan minua!"
Eeva puhuu hiljaisella äänellä.
"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua… ja isän kanssa jo kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti…"
"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin silloin käyn kirjettä kysymässä…"
"Niin tee. Silloin siellä jo on."
Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.
"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.
"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi alottaa."
Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla kantaakseen.
"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"
"Nepä ne."
Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.
"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"
Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.
Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat, eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja risut.
Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja vaarojen lakia järven ympäriltä.
Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle, jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli…
— Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas… Voi, nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä…
Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä…
Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän… Jos vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä… jos se vieläkin voisi viehättää… jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää jaksaisikaan tulla takaisin…
Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi…