MAAHERRAN LUONA.
Maaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen luottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen veljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi lääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta ja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten karkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa hävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan poikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia tehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä maaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio pelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu, että maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset ovat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia niihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen, jotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa. Kaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien viljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät vapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset pantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan. Erittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset, jotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata riittävästi asuakseen.
Näitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle ilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui sopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin tekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet korkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että he olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa. Suomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että sellaista oli laajaltikin.
Sisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. "Salon aatelismies", ajatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan työpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.
Martti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut voudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy asioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja toverinsa vangitsemisen.
Maaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:
— Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On luonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan teostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä joutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta, joka tällaiset rikokset rankaisee.
— Mutta —, jatkoi hän — vouti ei menetellyt laittomasti pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty, vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään. Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.
Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi metsäsuomalaisille yleensä.
— Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää, sanoi hän. — Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan, että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää tässä puheessa on.
— Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan. Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat, että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita. Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on, täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet? Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?
Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin, vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa muodossa kuin minkä vouti oli antanut.
— Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi. Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat hävinneet.
— Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.
Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.
— Vielä yksi asia, sanoi maaherra. — Arvatenkin on myös teidän seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne, eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko siitä kuulleet?
— Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka kertoi siitä, vastasi Martti.
— Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin, hallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti rieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen parhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa suuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä rajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa. Panen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne muuttamaan.
Kun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen maaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi, että heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.
Hän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt suomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta suunnatun huomion kohteeksi.
PUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.
Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut. Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.
Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.
— Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään kuulunut, vastasi Anders. — Minä itse makasin renkien aitassa vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai nukkunut.
— Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.
— Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.
— Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.
Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.
Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä mielissään.
Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään pesemään hänen kätensä vavahti.
— Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.
— En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. — Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.
— Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti. — Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?… — Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.
— En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.
— Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. — Pian tulee sille itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka haluaisitkin. — Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat rupesivat vuotamaan.
— Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, — sanoi Stina ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli vähän matkan päässä samassa kylässä.
— Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän
Andersia. — Tahdon olla itse mukana tilinteossa.
— Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo miehelleen. — Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.
— Väsyttää todella, myönsi isäntä. — Parempi olisi ollut, etten olisi koko matkalle lähtenyt.
Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.
— Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta, irvisti hän.
Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.
— Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi
Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.
— Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi vakavasti. — Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava. Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä kolmanneksi.
Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän irroitti rautasalvan ovessa.
— Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan, kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä vanki olisi päässyt karkaamaan.
Mutta poissa hän oli.
Noloina palasivat he pihalle.
— Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan.
Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri.
Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.
— Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti Anders, ja rengit todistivat sen. — Me kaikki olimme vartiossa ja olisimme kuulleet.
Yksi rengeistä lausui:
— Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.
— Niin se on käynyt, päätti toinen renki. — Minä aavistinkin sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. — Ja hän oli huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.
Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.
— Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.
— Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven huolellisesti, todisti Anders.
— En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.
— Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:
— Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!
Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä turviin.
— Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt enää morsiantaan.
— Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi hartioitaan. — Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä alkaen. Tiedä se!
Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.
— Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. — Minä en niihin koske.
Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois viemisessä. — —
Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä. Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa. Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti. Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.
— Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.
— Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan ulkonäöstä.
— Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. — Fryksdalissa hänet tapaatte.
Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.
— Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. — Ei hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana, niin hänetkin vangittiin.
— Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina miettiväisenä.
Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?
Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän mielissään, että hänet oli viety pois.
HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.
Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että maapohja heidän jalkainsa alla huojui.
Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut. Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla koettaisi heidän hyväkseen parastaan.
— Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan. Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä. Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:
— Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari, mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että sinä joudut minulle matkatoveriksi.
— Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. — Vastaan minä panen.
Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä. Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi. Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä, joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, — Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.
Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.
Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.
Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin, kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita, tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin tilaansa asui.
Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia, joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat aidattuina aukeaman keskellä.
Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen asui vähintäin peninkulman päässä.
— Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla yksinäisellä huhdalla.
He tulivat Kokkisen kotiin.
— Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.
— Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. — Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen seurannut esimerkkiä.
— Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet aumasi maan tasalle, julisti johtaja.
— Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan seinällä.
— Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua aseeseen heitä vastaan.
— Me viemme sinut voudin luo.
Kokkisen nuori vaimo — jäi lapsineen itkemään.
Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.
Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa, oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman vakituista asuinpaikkaa.
Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala on kasvattanut.
— Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. — Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.
Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta, jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan. Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.
Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.
— Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin tuomio.
Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti hän talon sillensä tällä kertaa.
Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän, otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan riviin ovelta tuvan perälle saakka.
— Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos olet, näytä talonkirjat!
Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.
— En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.
— Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa, komensi vouti.
Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.
— Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?
— Onko lupakirjaa kivahti vouti.
— En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen ylpeästi päätään.
— Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.
Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.
— Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.
— Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.
— Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. — Tiedä se, en ole tänne omin lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.
Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.
— Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain nojalla.
— Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. — Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien. Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas Flemingistä.
— Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. — Ellet hillitse suutasi, panetan oitis kahleisiin.
Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat voimakkaat.
— Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. — Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta. Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun päällesi.
Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.
Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla. Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle. Hän huomasi Piikin ja sanoi:
— Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri?
Tutkikaa hänet. — Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.
Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.
— Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti ankarana. — Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa selvittää papereitaan.
Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.
— Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.
— Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta, vastasi Martti. — Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden vangitsemista olin luonanne vaatimassa.
— Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.
— Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti Martti. — Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen paha juttu.
Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta hänen täytyi niellä kiukkunsa.
— Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta huomannut.
— Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. — Ei meillä ole mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.
Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut. Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin rinnassa.
Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.
FRYKSDALIN MARKKINOILLA.
Oli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa Fryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät ja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi osaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko karttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa kaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa Tukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m. metsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat kaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten mielihyviksi.
Vallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa nahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä. Reenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä lumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.
Metsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä parvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran ja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi oli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta syrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli kaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.
Miehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle yhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan vanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein jokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli vankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin oli Luukas mukana.
— Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. — Minä menen sitten ottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä voivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin häntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.
Vanha Mulikka sanoi:
— Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on kalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä sinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.
— On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei väliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä, jotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.
He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.
Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina Karlstadiin asti.
Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö kaivellen eväslaukkuaan.
— Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen, nuorelle miehelle.
— Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. — Vankien luo on vaikea päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne ollenkaan laskevat.
— Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää ja antaa omin käsin tuomiseni. — Stina otti laukustaan esille kaksi kääröä.
— Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.
— Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja…
— Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille… ilkamoi tytön veli. —
Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?
— Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa, niin ole puhumatta minulle Gustafista.
Tyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.
— En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. — Luulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin ilahuttaa.
Tyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.
— Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät ulos.
Marttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga pudistellen lumihuurretta turkistaan.
— Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. — Ovatko suomalaiset halukkaita lähtemään paratiisiisi?
— Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. — Mutta uuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu vain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään paljon uusia siirtolaisia.
Martti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.
— Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön. Koetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton hänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet sinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista. Sitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta pääsevän vapaaksi. — Hän lisäsi: — Odota hetkinen. Pian olen valmis lähtemään kanssasi.
Klinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan vangituita.
Maunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat tavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä sotamies Piikkiä. — En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt kävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. — Pyytäjiä on paljon ja helposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna, joten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää vasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi Mulikka, jonka lähetän.
Miehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät vain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että sisäpuolella.
Piikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti tavatessaan tuttavansa.
— Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan hankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. — Aika käy pitkäksi täällä.
Klinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa puhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli useita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat vapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot olivat jääneet polttamatta.
Mennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren naisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.
— Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei ole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin vielä ovat täällä.
Tyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän katsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään poikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:
— Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja, otan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän tapaa tytärtään.
— Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. — Menkää sisälle tupaan, neuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.
Klinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti
Piikin asian.
— Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun asia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun huostaasi.
Dalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän käveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen kaulaansa.
— Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. — Ja hän lisäsi kiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: — Isä, ethän ole syyllinen murhaan, sano, ethän? Minä en sitä usko.
Kun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään rintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:
— Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.
— Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän kädelle.
Suomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään keskustelemista.
— Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun, vakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä päätään.
— Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. —
Minulla ei ole täällä enää mitään.
— Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. — Toivon, että te muutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.
Taaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle. Hänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon painavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:
— Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on voudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.
— Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. — Se osoittaa vain, että pitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä kunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen suojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.
Näytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.
Stina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta nuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja antoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten isänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan käteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.
Erkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan
Piikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta.
Erkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi
tyttöä.
— Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.
— Minä, minä… yritti tyttö sanoa, — minä unhotin antaa evästä mukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin sitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. — Tytön silmät olivat maahan luotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.
— Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan, maksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. — Hänen äänensä ei ollut enää kuiskausta.
Stina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi isänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.
— Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. — Tässä on äidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia — vaikka lienetkö niiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän leikillä.
Stina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän tuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi hän kauemmaksi suomalaisista.
Martti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan selkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.
Majatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä tuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi heidän asiansa.
TUOMIOT.
Paljon kokoontui väkeä käräjätalolle, kun suomalaisten asioita käytiin tutkimaan. Vouti teki vangittujen jutuissa syytteitä ja vaati asukkaita kartoitettaviksi.
Vouti ilmoitti Pietari Kokkisen jutun. Hänet oli tehty sotamieheksi ja lähetetty Tukholmaan. Häätömatkalla olleet sotamiehet esiintyivät voudin hyväksi todistajina. Martti Martinpoika Marttinen huomautti, että syytettyä olisi ensin kuulusteltava. Oikeus ei ottanut sitä huomioon, vaan vahvisti häädön ja sotamieheksi oton.
Tuli esille Olli Räsäsen juttu. Mies tuotiin vankilasta. Vouti vaati karkoittamista. Martti Marttinen katsoi, että kun ne alueet, joita Räsänen oli ruvennut viljelemään, olivat asumatonta korpea ja kun hän siinä oli paljon työtä ja vaivaa nähnyt, tulisi hänen saada korvaus hävitetystä omaisuudesta, ellei hänelle talonkirjoja voitu antaa. Syytetty tuomittiin vankeuteen, jonka sai vaihtaa Amerikkaan siirtymiseen. Räsänen ilmoitti valitsevansa Amerikan.
Näin jatkui toimitus juttu jutulta. Martti koetti puolustaa syytettyjä ja vaati heille korvausta, mutta vouti oli taipumaton. Tuomari jätti useille vaihtoehdon, jonka toisena puolena oli Amerikkaan siirtyminen. Monet eivät alistuneet tähän ehtoon, vaan mieluummin jäivät vankilaan. Kaikkiin karkoitustuomioihin liittyi se ehto, että karkoitetut saivat uudessa maailmassa työllään lunastaa itselleen vapautensa.
Kun voudin syytejutut häätöasioissa olivat käydyt läpi, lausui Martti
Marttinen oikeudelle:
— Me suomalaiset olemme kaikki turvattomassa asemassa, kun on selvitettävä oikeus niihin tiloihin, joita me olemme asuneet ja viljelleet. On tiloja sellaisia, jotka jo kolmannessa polvessa ovat saman suvun asuttavina. Me olemme luottaneet siihen kehoitukseen ja lupaukseen, mikä meidän tullessamme annettiin, eikä meillä mitään kirjoja ole. Koska voi käydä niin, että vouti saattaa millä hetkellä tahansa tulla kotiimme, polttaa viljamme ja asuntomme sekä vangita meidät ja ajaa perheemme mieron tielle, anomme me, että oikeus vahvistaa meidät tiloihimme ja turvaa asumis- ja viljelemisoikeutemme.
Martti tunsi saavansa rohkeutta nähdessäni maaherran istuvan tuomarin takana seuraamassa oikeuden kulkua. Kuultuaan Martin esityksen hän nousi ja lausui:
— Se epäjärjestys ja oikeudettomuus, joka on olemassa suomalaisten tiloihin nähden, on saatava loppumaan. Pyydän oikeutta käsittelemään niitä tiloja koskevia asioita, joiden edustajat ovat saapuvilla.
Asiat otettiin tila tilalta esille. Useissa tapauksissa tuli oikeuden päätös sellainen, että asukkaat tuomittiin pois tiloiltaan, elleivät yhden vuoden kuluessa saa maakonttorista kirjoja tiloihinsa. Marttinen esiintyi asukkaiden puoltajana ja sai siitä osakseen voudilta sekä pistosanoja että vihaisia silmäyksiä.
Viimeksi tuli esille Marttilan talon asia. Martti selitti kuinka sitä oli ruvettu asumaan ja kuinka heillä oli siihen kuninkaallinen kirjakin, vaikka hän ei voinut sitä oikeudelle esittää. Vouti teki vastahuomautuksia ja vaati tilan menetystä. Oikeus antoi asiassa saman päätöksen kuin m.m. Mulikan ja Oinolan asiassa: myönsi yhden vuoden ajan kiinnekirjojen hankkimiseksi.
Ilmeisesti suututti tämä päätös enemmän kuin muut voutia. Hän oli halunnut rusentaa tuon suomalaisen metsäruhtinaan.
— Minä ilmoitan oikeudelle, sanoi hän kaikuvalla äänellään — että tämä mies on suomalaisten villitsijä. Hänen yllytyksestään suomalaiset ovat asettuneet hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän on salametsästäjä ja on ollut muiden mukana eräässä hirventappojutussa, jota myöhemmin oikeudessa käsitellään. Näiden syiden nojalla minä vangitsen hänet ja jätän hänen rikoksensa huomenna oikeuden käsiteltäväksi.
Martti säpsähti tästä odottamattomasta käänteestä. Hän huomasi, että maaherrakin liikahti tuolillaan. Martin aivoissa kulkivat suomalaisten asiat, jotka voivat jäädä hoitamatta. Olihan hänen aikomuksenaan vielä tänään maaherran kautta tehdä maakonttoriin anomukset talonkirjain saamisesta niille tiloille, joille tämä tilaisuus oli jätetty. Ja vielä olisi hän halunnut olla tovereitaan auttamassa murhajuttua käsiteltäessä. Hän näki, että vouti tahtoi estää hänet kaikista näistä. Veri nousi hänen päähänsä ja hän kiivastui.
Voudin palvelijat tarttuivat häneen. Martin voimakkaat lihakset jännittyivät. Kun hän oikaisi käsivartensa, kimmahtivat miehet pitkän matkan päähän hänestä maahan. Oitis tarttui häneen viisi uutta miestä. Martin viha oli noussut. Hän ei ajatellut seurauksia. Yhden miehistä heitti hän seinää vasten sellaisella voimalla, että tämä lysähti tunnottomana maahan. Toista otti hän hartioista, nosti ilmaan ja huitoi sillä muut hyökkääjät pakosalle.
Voitonriemuisena katsoi hän voutia ja huusi:
— Tule tänne koko voimallasi. Minä näytän, mihin metsäsuomalainen pystyy.
Oikeussalissa oli syntynyt suuri hämmennys ja sekasorto. Ei kukaan enää uskaltanut käydä väkevän suomalaisen kimppuun. Martti oli tilanteen valtias.
Maaherra, joka oli noussut tuoliltaan, tahtoi rauhoittaa vihastunutta miestä.
— Suomalainen, sanoi hän vakavasti, mutta ystävällisesti. — Sinä olet tehnyt häiriötä oikeuspaikassa. Sinun on siitä vastattava. Mutta minä puolestani vastaan sinusta. Jättäkää mies minun huostaani. Hän on esiintyvä oikeudessa silloin kun kutsutaan.
Ystävälliset sanat tekivät Marttiin rauhoittavan vaikutuksen. Hän päästi miehen, jota oli käyttänyt aseenaan ja lähestyi maaherraa.
— Viekää minut, minne tahdotte.
— Tule mukaan minun huoneisiini. Maaherra ja Martti lähtivät oikeussalista, jossa käräjäyleisö ihaillen katseli tuota nuorta, uljasta miestä, joka oli voutia uhmannut.
Seuraavana aamuna alkoi oikeus istuntonsa aikaisin. Ensimmäisten juttujen joukossa oli suomalaisten murhaa koskeva. Syytetyt ruotsalaiset tuotiin sisälle, samoin Erkki Mulikka, kaikki kahleissa. Vouti oli haastanut asiallisena Luukkaan. Yleisön joukossa nähtiin paljon suomalaisia sekä Dalbyn kylän ruotsalaisia. Anders ja Stina olivat myös läsnä.
Dalbon isäntä kantoi alakuloisena kahleitaan. Punatukkainen Gustaf sen sijaan näytti röyhkeältä.
Luukas kutsuttiin ensin sisään. Hän kertoi yhtäjaksoisesti ja seikkaperäisesti tapahtumien kulun. Sitten saivat Martti ja Erkki tehdä selvää osallisuudestaan. Luonnollisesti vältti Erkki visusti sekoittaa Stinaa juttuun. Tyttö oli siitä hänelle kiitollinen. Syytetyistä sai Dalbo ensin puheenvuoron. Hän kertoi tarkoituksensa olleen saattaa metsäsuomalaiset tilille heidän luvattomasta metsästyksestään. Oli tahdottu vangita hirvenajajat ja toimittaa ne oikeuden käsiin.
Gustaf antoi selityksen, jossa hän ei peittänyt mitään. Melkoisella nautinnolla hän kertoi murhateosta, josta sanoi ennakolta sopineensa toisten miesten kanssa. Kertomuksensa lopussa hän puhui:
— Oikeus tietää, että suomalaiset metsäsissit ovat henkipattoja, joilla ei ole lain turvaa. Minä olen vain käyttänyt oikeuttani. Rangaistuksen ulkopuolelle jäi tämä kahleissa oleva mies, — Gustaf viittasi Erkkiä. — Pyydän, että oikeus tutkii erittäin sitä, miten hän lukitusta ovesta karkasi. Tekikö hän sen luonnollisella tavalla vai käyttikö suomalaista noituutta? Lain mukaan noidat ovat roviolla poltettavat. — Tämän sanottuaan hän irvisti ilkeämielisesti.
Tuomari ei kiinnittänyt viimemainittuun asiaan huomiota eikä voutikaan tehnyt siitä mitään vaatimusta. Oikeus julisti päätöksessään, että ruotsalaiset kukin tuomitaan 40 taalarin sakkoon, koska he kahdeksan miehen voimalla olisivat voineet saada vangituiksi kolme suomalaista ilman murhaakin. Nils Dalbo ei tosin ottanut osaa murhaan, mutta koska hän oli ollut joukon johtaja, katsottiin oikeaksi langettaa hänet samaan sakkoon kuin muutkin. Erkki Mulikka, Luukas ja myöskin Martti Marttinen tuomittiin hirvenmetsästyksestä kukin niinikään 40 taalarin sakkoon. — Ihmismurha ei siis ole suurempi rikos kuin hirvenampuminen, huudahti Martti kiukustuneena. — Suomalaisen saa tappaa kuten metsän elukan.
Tämä oli uusi oikeuden loukkaus, johon tuo pelkäämätön suomalainen teki itsensä syylliseksi.
Hänen erikoisjuttunsa tulikin seuraavana esille. Vouti syytti Marttia suomalaisten villitsemisestä, viranomaisten vastustamisesta sekä oikeuden loukkauksesta. Ensimmäistä syytöstään hän ei yrittänytkään näyttää toteen, viittasi vain Martin esiintymiseen suomalaisten asianajajana edellisen päivän oikeuden istunnossa. Muut syytökset sanoi hän oikeudelle itselleen olevan selvät ilman selityksiä ja todistuksia, Tämän päivän tapahtuma vahvisti eilispäivän esiintymistä. Vouti vaati vankeutta ja karkoittamista.
Lyhyen harkinnan jälkeen tuomitsi oikeus Martti Martinpoika Marttisen kartoitettavaksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Läänin viranomaisten harkittavaksi jätettiiin, katsovatko he karkaamisen pelosta vangitsemisen tarpeelliseksi.
Martti otti tuomionsa vastaan tyynesti. Jos se olisi annettu ennenkuin tehtiin päätös murhajutussa, olisi se koskenut häneen kovasti, mutta nyt hän oli saanut sen käsityksen, ettei suomalainen tässä maassa saa oikeutta. Turvattomampaa ei voi elämä olla muuallakaan. Ylpeänä hän kohotti päätään.
— Seison tässä, vangitkaa jos tahdotte, sanoi hän uhmaavasti.
Vouti kiiruhti panemaan vangitsemista täytäntöön.
— Seis, huusi maaherra. — Antakaa hänen olla vapaana. Minä vastaan hänestä. Minä luotan suomalaiseen.
Erkki poistui Martin kera salista.
— Saat minusta seuralaisen Amerikkaan, sanoi hän. — Ehkäpä siellä annetaan ihmiselle suurempi arvo kuin täällä.
TÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.
Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.
Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle hiihtämällä.
Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua. Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä. Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.
Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa, luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse oli juro ja umpimielinen.
Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun. Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.
— Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt päätetään.
Nils Dalbo kuunteli vakavana.
— Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista, lausui hän, — sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana. Mutta, — jatkoi hän, — miehen velvollisuus on pysyä sanassaan. Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet häät suunnitellut pidettäväksi?
— Viimeistään pääsiäisenä.
— Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?
— En. Hän on karttanut minua viime aikoina.
— Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen kanssaan.
Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.
— Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään viimeistään ensi pääsiäisenä. — Gustafin äänessä kuului voiton varmuutta.
Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.
— Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?
— Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. — Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.
Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kamariin, jossa hän lausui:
— Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi, kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut, mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi keväänä.
Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.
— Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin. Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin, jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan. Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.
— Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. — Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet, on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.
— Minä olin houkka silloin, valitti Stina. — Kun kylän tytöt häntä ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.
— Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa tänne.
— Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. — Minä teen työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa olla suureksikin avuksi.
— Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.
— Ei koskaan, päätti tyttö.