MATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.

Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.

Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään kotiin.

— Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he sanoivat hänelle.

— Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä auttamaan.

Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.

Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli
Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi
Reetalle ämpäriä.

— Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.

Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin. Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.

— Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. — Taitaisi olla parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut vastaiseksi käydä.

— Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista, puhui Erkki kuin leikillä.

— Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.

— Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja, tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.

Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun verran soinnuton kaiku:

— Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.

Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus, että Leena oli tullut häiritsemään.

Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella. Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset. Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.

Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.

Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:

— Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.

— Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. — Kyllä lehmä vielä sen matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi karjanhoidon alkuun.

— Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. — Mahtaakohan se maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.

Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.

— En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa, kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.

Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö, yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana. Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin oloihin.

— Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana, sanoi vanha vaari. — Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.

— Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli Räsänen. — Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.

Martti otti pienen poikansa polvelleen.

— Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.

— Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. — Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.

— Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan, huomautti vanha vaari leikillisesti. — Mistäpä emännänkään siellä itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako valitset?

— Totta, totta, myönsi Olli. — Eihän se koti emännättä. — Ja hän katsoi Reetaan.

— Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki.
— Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.

— Niin, sisaria, sanoi Reeta vähän katkerasti. — Vähän kai te näitä korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.

— Älä toki niin ajattele, torui Martti. — Kun ei vaari sinua milloin tarvitse, tule sinne.

— Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.

— Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi tyttö veikeästi.

Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.

ERKKI JA STINA.

Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät satamakaupunkiin.

Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.

Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.

Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?

Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.

Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis, ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.

Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.

— Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.

— Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt tai onko tietoa milloin hän tulee.

— Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: —
Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.

Tämä oli Erkille yllätys.

— Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa tänne, selitti poika.

— Gustaf, punatukkainenko? — Erkki melkein kiljahti.

— Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.
Pariskunta jää tänne asumaan.

Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.

Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin hän olisi tätä kohtausta odottanut.

— Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. — Erkin sanat oli lausuttu ystävällisessä mielessä.

— Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. — Stina pysähdytti kulkuaan, kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.

— Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.

— Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän purskahti nauramaan. — Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se oli aimo loikkaus.

— Tahdotko, että loikkaan uudelleen.

— Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien ympärillä saattaa olla pettävää.

— Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.

Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa, tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.

— Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi Erkki. — Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi, että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?

Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

— Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano, lähdethän? — Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.

Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.

— Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. — Näiden rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua, metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena. Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.

Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.

Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:

— Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt. Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö Amerikkaan?

Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren miehen kärsivällisyys loppui.

— Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. Sano onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?

— Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.

— Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.

Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti varmasti ja jyrkästi:

— Ei koskaan!

— Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti.

Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut entisyyttä, eikä tulevaisuutta.

Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.

— Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. — Ei sinun olisi pitänyt etsiä minua — nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa minä olen Gustafin kihlattu morsian.

Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi koskeen.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle. Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti viedä hänet kauemmaksi rannasta.

— Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa paleltua.

Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat
äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan.
Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi
Erkille:

— Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. — Ääni oli ystävällinen ja rukoileva.

Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.

Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla vastaan.

— Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

— Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.
Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.

Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.

Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:

— Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia ja silitti kosteata tukkaa.

— Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. — Vielä on aikaa.

Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta, murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta, Amerikasta…

Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.

LÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.

Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä.
Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa
Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä
laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt.
Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa
Amerikkaan menevästä tavaralastista.

Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja kierteleviä suomalaisia.

Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan, ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin. Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se olikin kaikkein lukuisin.

Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.

Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt kylmettymisestään, jonka koskessa sai.

— Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin umpimieliseksi ja omituiseksi. — Tauti lienee hänen järkeensä vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. — Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.

— Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi
Anders.

— Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta henkeään pidätellen.

— Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on ollut ystävällisempi.

Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.

— Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän
Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.

— Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. — Sen jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut, mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.

Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.

Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat, "Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin viikkoja.

— Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.

Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."

— Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen toivotuksensa.

Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta ja kärsimyksiä.

Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat. Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin sen vaon päähän päästäisiin.

Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi onnellisemmaksi?'

Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:

    "Siitä vanha Väinämöinen
    Siirti silmänsä ylemmä,
    Katsahtavi kaunihisti
    Päälle pään on taivosehen,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    Tuoltapa aina armot käyvät,
    Turvat tuttavat tulevat
    Ylähältä taivahasta
    Luota Luojan kaikkivallan.
    Jumalass' on juoksun määrä,
    Luojassa lopun asetus,
    Ei uron osoannassa,
    Vallassa väkevänkänä."

II.

DELAWARE-JOELLA

UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.

Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain" lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä tiedettiin matkan päämäärän olevan.

Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita, muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti sijoiltaan.

Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana
Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.

Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan. Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä ruokavaroja.

Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella, jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.

Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen. Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.

Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla. Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita. Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea loitsineensa:

— En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.

— Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.

— Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, — etten minä hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni tautiin nähden avuton.

Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta, antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä. Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään. Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.

Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni taaksepäin; hän oli kuollut.

Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:

"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt kadotukseen."

Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.
Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.

Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan. Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten. Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan, ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen lapsistaan huolehtivan.

Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori luki siunauksen.

Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.

Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin. Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe, joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi. Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.

Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.

Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista Väinämöisestä:

    "Siitä vanha Väinämöinen
    Laskea karehtelevi
    Venehellä vaskisella,
    Kuutilla kuparisella
    Yläisihin maaemoihin,
    Alaisihin taivosihin."

— Niin Kaisa, sanoi hän, — miehesi meni uuteen maailmaan, joka me emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.

Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.

UUSI MAA.

— Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.

Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.

— Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.

Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki, joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa. Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku, kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan nieli.

Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.

Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma, se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti rukouksen ja luki siunauksen.

Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä, ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.

"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä tuskin olisi voinut tietää.

Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.

Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa, saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen. Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.

— Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita kasvattaa, huomautti Martti Erkille.

— Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa
Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. — No,
Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän
toisella sivulla olevalta toveriltaan.

— Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia näkemään maisemaa. — Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.

— Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät, helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi mies kasken vierrossa kangella käännä. — Tämä oli Tossavaisen arvelu.

Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.

— Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, — miten noista hirsistä tuvan tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa kunnon lautaakaan.

— Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, — kun teet mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.

— Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia, myönsi Marttikin, — mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin. Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, — tule kanteleillesi ja laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden elinkeinomme ylistykseksi.

Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti kuunnellessa:

    "Vaka vanha Väinämöinen
    Teetti kirvehen terävän.
    Siitä kaatoi kasken suuren,
    Mahottoman maan alisti.
    Kaikki sorti puut soreat:
    Yhen jätti koivahaisen
    Lintujen leposijaksi,
    Käkösen kukuntapuuksi."

Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon. Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.

Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen viittasi Luukkaalle:

— Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan Fryksdalin vouti.

Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.

Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.

— Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.

Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.

— Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. — Yksi vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.

Kokkinen tokaisi tähän:

— Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."

Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat kummallisen säännöllisesti haarautuvia.

Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.

— Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. — Se vain on eroa, että on pyrstön pannut harjaksi.

Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.

— Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. — Kokkisesta on jo ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.

Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.

— Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi hän. — Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin. Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita. Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?

— Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.

Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.

Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan määrän päässä, Christina-linnoituksella.

UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.

Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu. Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin) kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638 Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.

Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware- eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi. V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin 10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.

Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641 odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella. Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden Amsterdamin siirtokuntaan.

Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.

Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan, kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.

Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle. Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.

Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian. Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.

Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin. Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.

Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen. Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.

Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana lehtevät kumpumaisemat.

Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.

Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21 luvun värssyt 1-8.

Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:

"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.

"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.

"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'

"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.

"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'

"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'

"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.'

"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa, tämä on toinen kuolema.'"

Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi, jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä, jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski: tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä, pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä, hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne, jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät. He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen kuolema, sanoo Herra.

Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi, on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi, jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja todet.

Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon taikuutta.

Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä tekee työtä, hän menestyy.

PIETARI RAMBO.

Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa uudella mantereella luonnon helmassa.

Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt laiva oli tulossa suorempia teitä.

"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä maanraivauksia.

Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle itselleen.

Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi "Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.

Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa maassa.

Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua oloihin.

Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.

Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä, jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e. Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden kotipaikoista.

Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja tuttavuuksia rakennettiin.

— Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.

— Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli
Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.

Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:

— Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt pannaan pöytä koreaksi.

Sitten hän kutsui:

— Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.

Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.

— Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan sotilaan viereen.

— Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!

— Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.

Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.

Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

— Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.

— Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa, selitti sotilas.

— Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi käynyt, tiedusteli Räsänen.

— Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. — Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.

Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.

— Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.
— Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.

— No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. — Nyt ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!

Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu Maununpoika ja Pietari Valkonen.

— Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli toisia.

— Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. — Meitä siellä vainotaan ja ajetaan tänne.

Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:

— Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan, kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.

Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita selitti sotilas:

— En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion jäädä ainaiseksi.

Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa, joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.

Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.

— Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa muokkaajaansa.

— Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä, puhui Martti Marttinen.

— Niin pitäisi, vakuutti Rambo. — Kuitenkaan ei siihen aivan heti pääse, selitti hän. — Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia. Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä. Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava. Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima. Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.

Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa, joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin suuren sytyttävän vaikutuksen.

Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää olutta.

— Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.

Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan täällä ehkä hyvinkin pian.

— Siinä oikea mies, ylisti hän. — Jos me tänne oman valtakunnan perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis Klingan malja.

— Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat tyhjiksi.

Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi kaikkialla.

Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana. Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä Dalbota puhuttelemaan.

Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.

— Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. — Eikös olekin tämä Isojoki vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?

— Kyllä on, myönteli Dalbo. — Ei joeksi uskoisikaan.

— Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona, jatkoi Erkki keskustelua. — Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa. Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne. Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.

— Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.

Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:

— Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: — Se roisto ei saa koskaan tänne tulla.

Jos tulee, niin minä surmaan.

Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas hellämieliseksi.

— Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. — Niin, Stina on enkeli.
Mutta Punatukkainen on susi.

Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:

— Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan syytös:

— Miksi jätitte enkelin suden suuhun?