"CHARITAS" TUO YLLÄTYKSEN.
Sitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat ottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat paikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset ryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi. Väljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien ulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten. Maan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli laajennettava.
Kun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne muutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli linnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin toiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan vahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan käyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin erään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa hirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan niitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.
Näissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä oli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli "kirkasta kuin viina", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät siemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi (Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä oli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin nimitys kuitenkin voitti.
Matti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen varrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita, joiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia. Laaksot olivat erinomaisen viljavia.
— Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille tovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.
Toverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi ensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen turpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina olivat maassa kiinni.
— Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli Räsänen. — Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt sinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.
— Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. — Ei se ole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos sinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?
— Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti Marttinen. — Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme vapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä alulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että pidämme silmällä oman kodin laittamista.
Näin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi jotain erikoista olevan tekeillä.
Kotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat seisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.
Odotettiin huomattavaa tapahtumaa, "Charitas" laivan tuloa, josta muutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.
Laivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon laivasta vastattiin.
Suomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli
myös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset
Ruotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi
Erkki heitä puhuttelemaan.
Linnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta apulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän tervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki miellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän Klingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:
— Onko hänet lähetetty minua vartena
Kun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti pyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle puolisoksi.
Uusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:
— Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia varten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten muutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä, myös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi. Toivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä myöhemmin.
Komentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi mielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt jonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän käänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa, mitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.
Klinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui rannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä tuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.
Erkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä huutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi silmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:
— Stina!
Tyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät tyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina lepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.
Hämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös salata riemuaan.
Ensi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli ymmärrettävä.
Stina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa. Kun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan mukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga suostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo ennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus pelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän lähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin Gustafin kanssa tapahtua.
— Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu, lausui isä vakavana. — Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään, että kirkko pitää kiinni muodoista.
Isällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli tehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja tämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.
Erkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut keskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta ymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren suomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli kuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta, joka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut koskesta ja kantanut sylissään kotiin.
Nyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan tosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja kaipasi enempää.
OMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.
Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen, mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.
Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän, kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää. Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.
Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.
Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.
Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin. Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.
Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle kotoisan leiman.
Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.
Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.
Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä kuultiin kutsumaton vieras.
Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun, joka oli komea ja musta.
— Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.
Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.
Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä, että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.
Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös karkoitetuille mahdolliseksi.
Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun peijaisista.
Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti luonnon suuressa pyhätössä.
Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut, jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta, jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.
Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo aikaa lyhentää.
Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.
Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.
He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina, milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.
Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa, minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä. He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.
Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö, joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan tarpeen tullen auttavat häntä.
Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko riistaa j.n.e.
Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua — hän oli jo Rambolta kuullut rauhanpiipun merkityksestä.
Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin. Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.
Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.
— Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, — olisi Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja metsästääkin, noin koetteeksi vain?
Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara. Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.
— Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, — minulla on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee häntä vihollisilta.
Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.
— Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten itseämme, vakuutti Martti Marttinen.
Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.
ERKKI JA STINA.
Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan rouvaksi.
Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille, valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä. Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi komentajan rouva.
Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti. Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla huomautuksella:
— Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.
Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden hän voi siihen vedota.
— Se on kyllä tosi, tunnusti isä, — mutta komentaja on mahtava ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä on vapaus toimia.
Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän, kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön sydämessä sijaa.
Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa vaimokseen.
Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin kanssa.
— Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt yksinään tänne? kysyi Ridder.
Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.
— Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi? kysyi komentaja.
— Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.
Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa hän ystäviään pyysi järjestämään asian.
Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli
käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti
Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.
Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi. Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa, että Stina rakasti häntä.
Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.
Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa. Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti. Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa, jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.
Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: — Eihän tuo mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.
Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti itkuun.
Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.
— Stina, hän sanoi, — Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä, missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani, että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen maahan.
Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:
— En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona. Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä, joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa. Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen, mikä on erotettuna.
Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.
Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi kiertäen kätensä Erkin kaulaan:
— Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se, että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan isänikin tahtoa.
Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.
Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.
Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he jaksoivat odottaakin.
Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.
Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi koskeen pudonneen — tai pudottautuneen, kuten äiti luuli — tyttären kotiin siellä Dalbyssä.
Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa. Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder oli lähettänyt tervehdystensä kera.
— Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. — Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja lähettävät hänelle lahjoja.
— Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, — kun sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä välitti Ruotsissa? Mutta täällä — ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo, niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?
— Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. — Hän näkee itsensä jo siirtokunnan ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna ylpeytesi viedä kovin pitkälle.
— Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani. En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin, vakuutti Dalbon emäntä.
Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä. Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot, vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.
— En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. — Voin vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.
Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka — hän näki suuruuden unelmansa särkyneinä.
— Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa, alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
— Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.
Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy ei sietänyt vastaväitteitä.
— Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun tyttö on jo toiselle luvattu.
— Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. — Sinä olet Gustafin kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.
Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.
Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.
— Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.
Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.
SUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.
Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään sellaista tarvitsivat.
Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat linnoitusväkeen.
Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.
Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja. Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen, kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia, joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia, toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa heitä jokien yli.
Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli riittävästi.
— Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan, sanoi Rambo. — Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen asuttamiseksi hyvä alku olemassa.
Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.
Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.
Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia. Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia. Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes tulisivat lepopaikalle.
— Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. — Mitäpä lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.
— Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.
Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika, mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.
Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta, missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.
Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.
— Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. — Tähän tulee Uuden Suomen mylly ja minä rupean mylläriksi. — Hän tutki maata kosken ympäriltä ja huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.
Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:
— Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. — Hän oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.
Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.
— Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.
Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.
Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui lisäämään ruokavarastoa.
Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat, heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:
— Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.
Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat nurmikolle ateriaa valmistamaan.
— Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen ympäristöä tarkastaessaan. — Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.
— Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui, selitti Rambo. — En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita punanahkoja luoksemme.
Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja, ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta huomanneet.
Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin, arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.
Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.
Räsänen kysyi:
— Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?
Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.
— Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. — Pian pääsemme kuninkaissa käymään.
— Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. — Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa samalla lusikallakin.
Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.
— Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, — kyllä niitä sitten on vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.
Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.
— Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa perhossyöttiä.
He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää, kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla. Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle, hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.
Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala, jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.
— Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.
Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.
Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun, josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.
Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli linnoituksessa sopimuksen tehnyt.
— Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.
— Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi:
"Jumala olkoon kanssasi."
Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut. Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.
Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen, joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi vetää niinikään muutaman savun.
Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.
Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:
— Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.
Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen "kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.
Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut, seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun polttaminen.
Naaman nousi seisaalleen ja lausui:
— Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää. Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä tässä.
Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti Marttiselle ja toisen piti itse.
Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista käymään hänen kotiaan katsomassa.
Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään. He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet, ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja ketkä siirtyvät kauemmaksi.
"MARJETAN KÄRKI".
Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen ahdistelusta.
Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla. He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.
Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli kaikille riittävästi.
Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään luovuttivat.
Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea. Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet, mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja vain yöksi puuluukuilla sulettavat.
Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla, jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta. Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.
Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden, jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi. Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua. Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit, että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.
Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen yhdessä.
Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.
Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin. Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja, joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina. Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta sen vaikeakulkuisuudesta.
Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.
Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista, joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.
Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.
Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.
Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä, joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia. Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:
— Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle leikkikaluksi.
Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen, sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:
"Hoi mato, Jumalan luoma.
Kuka nosti nokkoasi,
Kenpä käski ja kehotti
Päätä pystyssä piteä,
Kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite,
Tungeite kulohon kurja,
Alas kursohon kuoita,
Heilauta heinikkohon.
Josp' on tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
Nuolilla teräsnenillä,
Rakehilla rautasilla."
Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja, mutta hän ymmärsi tarkoituksen.
Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.
Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa. Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien suojelushengetär.
Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi. Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.
Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani oli vaanimassa.
Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan ilmoittamaan.
Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.
Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa. Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.
Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi.
Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.
RIDDER LUOPUU.
Kun vuodentulo oli korjattu, olivat uutisasukkaat valmiit uudelleen ryhtymään siirtokunnan töihin. Tupakan sato oli ollut hyvä, joten viljelijät voivat Ruotsiin lähetettäväksi luovuttaa tätä tuotetta suhteellisen runsaasti. Komentaja Ridder oli siitä mielissään ja tuli nyt yhä enemmän vakuutetuksi sen järjestelyn hyödyllisyydestä, jonka oli suomalaisiin karkoitettuihin nähden pannut toimeen. Suomalaiset olivat saaneet myös hyvän viljasadon. Ainoastaan maissi ei ollut tyydyttävästi onnistunut. Syynä siihen oli tottumattomuus viljelystapoihin.
Syksyllä tuli siirtokuntaan tieto, että sen hallintoon nähden oli Ruotsissa tehty muutoksia. Kauppayhtiö, Uuden Ruotsin Komppania, oli muodostettu uudestaan ja se tuli yhä enemmän riippuvaksi valtiosta. Komentaja Ridder oli pyytänyt lähettämään lisää uutisasukkaita sekä tottuneita käsityöläisiä. Hän oli kehoittanut yhtiötä yleensä ryhtymään entistä enemmän siirtokunnasta huolehtimaan. Hallitus oli päättänyt asettaa Uuden Ruotsin ylimpään johtoon kuvernöörin, laajoin valtuuksin, sekä valinnut siihen toimeen everstiluutnantti Johan Printzin. Myöskin oli hänelle annettu uusia apulaisia. Useampia laivoja varustettiin Ruotsissa matkalle.
Nämä tiedot aiheuttivat vilkasta toimintaa Christinassa. Katsottiin tarvittavan enemmän rakennuksia. Ryhdyttiin valmisteluihin majavannahkojen saamiseksi intiaaneilta. Ridder tahtoi saada mahdollisimman paljon tehdyksi ennen kuvernöörin tuloa.
Suomalaiset olivat kesän aikana ainoastaan välttämättömissä tarpeissaan käyneet Christinassa. Myös Erkki Mulikka toimi sellaisella innolla uutisasutuksensa kuntoonsaattamisessa, että hän tapasi Stinaa vain sen verran, että molemmat osoittivat elossa olevansa ja luottavansa tulevaisuuteen.
Joulu teki tuloaan. Erkki oli saapunut linnoitukseen viettääkseen juhlat siellä, semminkin kun laivoja tiedettiin silloin saapuvan Ruotsista.
Hän teki asiaa silloin tällöin Klingalle tavatakseen rakastettuaan. Komentaja Ridder vieraili siellä entiseen tapaan ja Erkkikin tutustui häneen, jolloin Klinga puhui hyvää suomalaisista yleensä sekä Erkistä erittäinkin.
Komentaja sanoi tuntevansa suomalaiset, olihan hän ollut ennen Suomessa palvelemassa ja mainitsi edelleen Suomeen haluavansa.
Eräänä päivänä Ridder oli juuri astumassa huoneeseen, missä tavallisesti kohtasi Stina Dalbon nuoren Klingan kanssa, kun kuuli Erkki Mulikan äänen:
— Minä miekkoinen sentään! Sinä, Ruotsin kaunein tyttö, jolla olisi tilaisuus tulla aatelisrouvaksi ja komentajan puolisoksi, valitset minut, metsäsuomalaisen.
Samalla hän kuuli, kuinka vieno ääni suuteloiden kesken vastasi:
— Minulle sinä olet aatelismies, arvokkaampi ja rakkaampi kuin komentajat ja korkeat herrat.
Mitä Ridder tunsi sillä hetkellä, on vaikea kuvata. Tavaton hämmennys ilmeni hänen kasvoillaan, kun hän astui huoneeseen ja näki onnelliset. Myös nuoret säikähtivät kauheasti. Ridder tunsi itsensä syyllisimmäksi, vaikka hänellä oli siihen vähimmin aihetta.
Stina sai ensin mielenmalttinsa. Todellisella naisen vaistolla hän kääntyi Ridderin puoleen ja sanoi:
— Komentaja, te olette ollut minulle hyvin ystävällinen ja huomaavainen, vaikka minä olenkin vain talonpoikaistyttö ja toisen palvelija. Teidän hyväntahtoisuutenne nimessä uskallan vedota apuunne. Minä olen lupautunut Erkin vaimoksi. Te tiedätte, että tiellämme on monta estettä. Olkaa uskollinen ystävä ja auttakaa meitä ne voittamaan. Jumala on siunaava teitä ja te saatte meidän ikuisen kiitollisuutemme. Minä rukoilen Teitä. Näin hälvenevät nekin juorut, joita on olemassa siitä, että muka Te tahtoisitte mennä naimisiin minun kanssani. Tuo juoru on teitä loukkaava ja teidän arvoanne alentava. Minä tiedän, että teillä on hyvä ja jalo sydän ja minä luotan, että se asettuu meidän puolellemme.
Ridder oli yhä edelleen hämmennyksissä. Hän kuuli tytön sanat ja rukoilevan äänen, mutta hän ei voinut vastata mitään. Yhtäkkiä hän kääntyi ovelle ja poistui huoneesta.
Komentaja kuului kävelevän edes takaisin omassa huoneessaan. Hänen ylpeyttään ja arvoaan oli loukattu syvästi. Se koski häneen enemmän kuin mitä sydän parka sai kärsiä.
Ridder valvoi myöhään mietteissään. Hän ajatteli tulevaisuuttaan, jota hän oli kuvitellut onnelliseksi täällä siirtokunnassa pienen yhteiskunnan ensimmäisenä miehenä, rinnallaan suloinen vaimo, joka voisi tehdä kodin viihtyisäksi. Nyt oli tämä kuvitelma täydellisesti särkynyt. Se oli särkynyt toisestakin syystä. Nyt tulee tänne uusi päällikkö, kuvernööri, joka asettuu hänen yläpuolelleen. Parempi on että hän palaa Ruotsiin. Se lienee ollut hallituksenkin tarkoitus, kun toinen henkilö tänne nimitettiin.
Ruotsi ja Suomi tulivat rakkaina mieleen. Siellähän voi uusi onni rakentua. Ja kuten Klinga sanoi, on siellä todellakin paljon kauniita tyttöjä, jotka ovat valmiit ja soveltuvat tulemaan komentajan rouvaksi. Kun hän kirjoitti hallitukselle pyytäen lähettämään hänelle vaimon, oli se hänen ikävän yksinäisyytensä vaikutusta. Sama syy kai oli ollut vaikuttamassa hänen kiintymykseensä tähän talonpoikaistyttöön, joka tuskin olisi tullut mieleen Ruotsissa. Kun järjellä asiaa ajattelee, olisi ollut vaikeata viedä häntä aateliseen seurapiiriin kotona.
Missään tapauksessa komentaja ei ollut aikonut tänne iäksi jäädä. Ei, nyt on sopiva tilaisuus palata takaisin. Siellä on valinnan varaa ja voi valita aatelisnaisten joukosta.
Komentajassa voitti järki tunteen. Hän päätti palata Ruotsiin samassa laivassa, joka toisi kuvernöörin tänne.
Tämän päätöksen jälkeen hän oli rauhallisempi. Oikeastaan — mietti hän — on luonnollisempaa, että nuo nuoret, joita rakkauden side yhdisti, saavat toisensa. Stina on hyvä tyttö, ja komentaja tahtoi, että hän tulee onnelliseksi. Järjen ja virka-aseman kannalta katsoen hänen velvollisuutensa on auttaa heidän asiaansa. He olivat niin avoimesti ja turvallisesti vedonneet häneen. Hän tahtoo olla ritarillinen. Hän menee huomenna Dalbon luo ja puhuu isälle nuorten puolesta.
Tässä ajatuksessa hän nukkui rauhallisesti.
Aamulla hän tuli Dalbon asuntoon.
Kunnioittavan tervehdyksen jälkeen Dalbo kysyi:
— Onko tyttäreni asiaan tullut Ruotsista mitään vastausta?
— Ei vielä, vastasi komentaja. — Mahdollisesti tulee kuvernöörin mukana.
Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Minä tulin puhumaan tyttärestänne, jonka onnen ja menestyksen tunnen sydämen-asiakseni. Tyttärenne ei ole valinnut minua, hän on katsonut itselleen toisen, joka hänen nuoruudelleen ja asemalleen sopii paremmin. Se suomalainen, jonka hän on valinnut, on hyvin kelpo mies, siirtokunnan komein ja miellyttävin nuorukainen. Sallikaa heidän mennä naimisiin keskenään niin pian kuin tyttärenne aikaisempi kuulutus on peruutettu.
— Tekö tätä ehdotatte? kysyi Dalbo hämmästyneenä.
— Nähkääs, hyvä isäntä, selitti komentaja, — minä matkustan ensi laivassa Ruotsiin. Minun haluni on nähdä tyttärenne onnellisena. Ja olen vakuutettu että hän näin saavuttaa onnensa parhaiten.
Talonpojan maailmankäsitykseen kuuluu läheisesti alistuminen kohtaloon, vaikka se rikkoisi raunioiksi kauniit kuvitelmat.
Niinpä ukko Dalbo ei näyttänyt mitään muuta pettymyksen ilmettä, kuin että äänessä oli pieni katkeruuden vivahdus, kun hän vastasi.
— Minä kiitän huolenpidostanne, herra komentaja. Niin kauan kuin tyttö on sidottu kuulutettuun sulhaseen, ei hän voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Minä puolestani en aio vähääkään toimia tämän siteen purkamiseksi.
Ridder tunsi pienen ivan kärjen, mutta vastasi:
— Kaikesta huolimatta minä jatkan edelleen yritystäni tytön vapauttamiseksi siteestä, joka on hänen onnensa tiellä.