KUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.
Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat turvallisesti aina Henlopenille saakka.
Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven, joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin, kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.
Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt matka.
Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa. Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin. Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta. Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.
Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.
Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen oikkuihinsa.
— Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.
— Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan ja jatkoi kävelemistä.
Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime vuodet elänyt Suomessa.
— Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän, sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. — Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti, parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut? Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:
— Olen minä joskus.
— Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?
— Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. — Tyttö ilmaisi täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.
— Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin tytär leikillisesti. — Itkitkö kovin lähtiessäsi?
— Ei hän silloin ollut siellä. — Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.
— Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. — Hän onkin tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.
Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:
— En minä tiedä.
Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.
— Pian se tiedetään, hän sanoi. — Luultavasti hän on jo rannalla sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.
Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:
— Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle jo alunpitäen kaikki.
Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.
— Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. — Luulen, ettei täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.
— Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen toverinsa.
Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän kanssaan.
* * * * *
Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.
Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.
Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:
— Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.
— Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.
Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:
— Se roisto. — Ja hän pui nyrkkiään.
Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen veljensä käteen.
— Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien sisaren syliinsä.
— Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.
Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.
Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle. Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.
Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut hänet hyvin toisten joukosta rannalla.
Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin tytär.
— Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.
— Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.
— Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.
Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:
— Eihän toki.
Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle…
— Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?
Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.
— Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan kärsimättömänä.
Reeta osoitti kädellään Erkkiä.
— Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä merkki. — Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. — Jos jotain on vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.
Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.
— Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain…
Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia, Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.
Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän oli jonkun verran hajamielinen.
Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi lähellä suomalaisia.
— Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. — Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne — ehkä teidän suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. — Hänen sanansa olivat purevat ja ilkeät.
— Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. — Hän tuli minun tietämättäni.
Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.
— Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.
— Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja erosi kyläläisestään.
— Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti punatukkainen hänen jälkeensä.
Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.
UUSI VAUHTI SIIRTOKUNNAN KEHITYKSESSÄ.
Seuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi pastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin toimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä hän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.
Saarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä luettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle komentaja Ridder luovutti päällikkyyden.
Kuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin siirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti, mukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina muiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan siirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua valtakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle perustalle.
Intiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri. Mutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut kansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku etupäässä hollantilaisia vastaan.
Hollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa menestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille. He olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet ensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin olivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen varustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja jota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita ostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin varustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat väsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa vastaan.
Myöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen nojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen tueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa hollantilaistenkin varustukset olivat.
Syynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja sen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi tiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi pitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä kauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden tärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea ja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut vapaata kauppaa Delawarea pitkin.
Ruotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen. He rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista parhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten aikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä synnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.
Kuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä välejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa heidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja osaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita, joita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja. Ilmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan kertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä ja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.
Ratkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki muut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne tunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.
Sen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan paikkaan.
Erään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä tai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille linnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä Christina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä estämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.
Vastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka todellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin sisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten varustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella, jonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari kuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös omaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa, mutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne rakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi "Uusi Götepori". Sen viereen tulisi "Printzin Hovi", mahdollisimman komea ja ajanmukainen hallintorakennus.
Kuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi hän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin tänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan tuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja, koska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana muista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri lupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin asuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin sopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.
Kuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota paikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.
Matka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja huomasi sen sangen arvokkaaksi.
Kotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän lähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia pystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan Uutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä työt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.
Skute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa pääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään hänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa lähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset halusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä päin Ylämaaksi tai Uplandiksi.
TERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.
Suomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot suomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä kiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita murhiakin oli tapahtunut.
Reetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.
Tuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon, kun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.
Niiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena suomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun aikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain ratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo seuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli myönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja Oinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli tuomittu hävitettäväksi.
— Marttilaa huudahti Martti. — Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä vanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä turvatulla pohjalla.
— Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. — Sen jälkeen kun te lähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt ajamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan vahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole siitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia ja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut lakia ja puhunut totuuden sanaa.
— Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti penkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä en luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole olemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui, tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt pois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän, 'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan. Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.
Martti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.
Luukas lausui vakavana:
— Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.
Erkki lisäsi siihen:
— Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.
Reeta jatkoi:
— Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita. Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä. Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan. Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.
— Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. — Kohta täältä olisi kutsuttukin.
— Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti
Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.
Martti havahtui kuin unesta.
— Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa, sanoi hän päättävästi. — Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta, käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan. Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.
Illan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän luonteen.
Olli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain joukossa ja kysyi:
— Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu, sillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.
— Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. — Usein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana opin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.
— Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. — Kun täällä on naisista ilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain joukosta ehkä.
Erkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja kiiruhti ennen muita asuntoonsa.
Ennen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän oli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten kuvernöörin tytär oli lausunut…
ARMGARD PRINTZ.
Kuvernööri Printz otti hallitusohjat oitis jänteviin käsiinsä. Pitkän toimikautensa aikana sodassa hän oli tottunut käskemään ja saamaan käskynsä täytäntöön. Hänen esiintymisensä oli karskia ja hallitsijamaista. Hovitapoja hän ei tuntenut. Hän saattoi puheessaan olla raaka, varsinkin, jos väkijuomat, joita uutterasti käytti, olivat himmentäneet hänen sydämensä pohjalla asuvan lempeyden. Sen aikuisen tavan mukaan hän oli ankarasti uskonnollinen ja vaati tarkkaa kirkollisten määräysten noudattamista.
Uuden kodin kuntoon panossa ja "alamaisten" arvonannon hankkimisessa oli hänen vilkas tyttärensä Armgard hänelle suurena apuna. Tämä oli teräväpäinen ja huomaavainen, joten hän suuressa määrin paransi isänsä useinkin hidasta ajatuksenkulkua. Kuvernööri Printz ei tunnustanut kenenkään komentovaltaa. Siitä huolimatta onnistui Armgard melkein aina saamaan tahtonsa toteutetuksi. Kuta enemmän siirtokunnan asujamet oppivat uutta esivaltaansa tuntemaan, tulivat he huomaamaan, että kuvernöörin itsepäisyyden taivutti ainoastaan hänen tyttärensä, jota moni pitikin varsinaisena valtiattarena. Kuvernööri luotti tähän vanhimpaan tyttäreensä enemmän kuin poikaansa Gustafiin, joka myöskin oli täysikasvuinen.
Christina-linnoituksessa huomattiin heti ensi päivästä, että komento oli muuttunut. Pehmeäluontoinen Ridder valmisteli kotiinlähtöä eikä ottanut ollenkaan osaa hallitusasioihin. Maunu Klinga tunsi olevansa jonkun verran syrjäytetty, sen vaikutti uuden apulaisen, Skuten, tulo. Hän halusi pysyväistä toimintaa linnoituksen ulkopuolella ja pyrki mieluummin suomalaisten pariin. Rakennuspuuha Tenakonk-saarella soveltui hyvin hänen harrastuksiinsa, vaikka hän käsitti, että kun linnoitus ja Printzin Hovi siellä tulevat valmiiksi ja hallinto siirtyy sinne, hänen on etsittävä itselleen toimintaa muualla.
Rakentajat olivat ennen Ridderin lähtöä ja menneet Tenakonkille Klingan opastamina. Sinne siirtyivät ystävämme Martti Marttinen, Pietari Kokkinen ja aluksi myös Olli Räsänen. Sen sijaan Erkki Mulikka, vapaamies, siirsi lähtöään päivä päivältä. Hän käsitti vaaran uhkaavan Stinaa ja sen vuoksi hän halusi pysytellä lähettyvillä. Klingan perhe asui edelleen linnoituksessa ja Stina jatkoi oloaan siellä. Reeta oli jäänyt toistaiseksi linnoitukseen kuvernöörin tyttären pyynnöstä. Armgard Printz nimittäin tarvitsi hänen apuaan, kunnes koti on pantu kuntoon. Dalbo oli siirtynyt Skuten työkuntaan ja puuhaili Helsingborg-linnoituksen rakentamisessa, käyden kuitenkin tiheään kotona.
Armgard Printz oppi pian tuntemaan ne perheet ja henkilöt, jotka Christinassa asuivat. Hän kävi Klingalla kuin kotonaan ja tapasi siellä säännöllisesti Stina Dalbon. Nuori lapsenhoitajatar oli miellyttävällä käytöksellään saavuttanut suosiota hänen silmissään.
Erkki ei voinut estää askeleitaan johtamasta sangen usein Stinan luo. Ja vielä enemmän seurasi hän häntä ulkona linnoituksen ympäristössä. Kaikesta tarkkaamisesta huolimatta ei hän tavannut punatukkaista Gustafia. Tämä hänen vihamiehensä oli tovereineen jo melkein heti tulonsa jälkeen kadonnut tietymättömiin. Kukaan ei heitä tosin kaivannut. Erkki koetti arvoitusta turhaan selittää. Joku oli nähnyt tulopäivänä punatukkaisen olevan keskusteluissa jonkun paikkakunnalla sattumalta käyvän hollantilaisen kanssa. Toinen vakuutti, että nämä miehet hollantilaisen ja oudon intiaanin kanssa kulkivat Christina-joen vartta ylöspäin minquas-intiaanien maita kohti.
Valmistellessaan lähtöään ritarillinen Ridder ei unohtanut Stinan asiaa. Hän hankki ajoissa valtakirjat, joita ehkä tarvittaisiin Stinan avioliittokuulutuksen peruuttamista varten, ellei asiaa olisi vielä Ruotsissa ratkaistu. Vanha Dalbo ei ollut erityisen halukas tätä valtuutusta puolestaan antamaan. Pastorin välityksellä suostui hän niin pitkälle, että ilmoitti olevansa vastustamatta toimenpidettä. Gustaf ei ollut enää ollenkaan hänen suosiossaan, mutta toiselta puolen hän ei tahtonut auttaa suomalaisenkaan pyrkimyksiä. Periaatteelleen uskollisena ei hän, kun oli aikanaan antanut lupauksen Gustafille, katsonut voivansa toimia tätä vastaan, mutta salli muitten toimia, jos nämä sitä halusivat. Sydämessään hän joka tapauksessa toivoi, että hänen tyttärensä pääsisi vapaaksi. Voisihan ilmestyä uusia sopivia mahdollisuuksia, vaikka komentajaan asetetut toiveet eivät toteutuneet.
Ridderistä oli häipynyt se vastenmielisyys, jota hän alussa tunsi suomalaista kohtaan, tämä kun oli voittanut hänet kilpailussa Stinan sydämestä. Kun hän meni jäähyväiskäynnille Klingan perheen luo, valitsi hän ajan, jolloin Erkki oli siellä. Hän tahtoi osoittaa rehellisesti harrastavansa nuorten parasta. Nuoret kertoivat Gustafista sekä hänen tulostaan siirtokuntaan. Se tieto säikähdytti Ridderiä kovin.
— Tässä on suurempi vaara kuin kenties arvaattekaan, sanoi hän. — Jos hänellä on kuulutustodistus mukanaan, voi hän millä hetkellä tahansa vaatia morsiamensa vihille eikä mikään voi avioliittoa estää.
Tämä selitys sai nuorten sydämet hätkähtämään.
— Ennen minä hukutan itseni kuin menen hänen kanssaan naimisiin, vakuutti tyttö ja katsoi hellästi Erkkiä silmiin.
— Ei nyt ole syytä vielä toivottomuuteen vaipua, lohdutteli Ridder. — Kun hän ei ole vielä näyttäytynyt, ei hänellä ehkä ole tarvittavaa todistusta. Muuten on hänen viipymistään vaikea selittää. Sitä parempi on, mitä kauemmin hän pysyy poissa. Nyt on tärkeintä voittaa aikaa. Minä olen vakuutettu onnistumisestani, kunhan pääsen Ruotsiin. En luule antavani teille turhia toiveita, kun lupaan, että ensimmäisessä palaavassa laivassa minun lähtöni jälkeen voitte odottaa sitä asiakirjaa, joka ratkaisee teidän onnenne. Kuitenkin on teidän taivutettava vanhukset kannattamaan liittoanne.
Nuoret olivat kiitollisia entiselle komentajalle hänen jalomielisyydestään. Se kädenpuristus, jolla Stina sanoi hänelle jäähyväiset, oli lämpimämpi kuin mikään tätä ennen.
Armgard Printz piti uteliaisuutensa houkuttelemana silmällä Erkkiä, jota Reeta oli hänelle osoittanut laivarannassa. Eikä häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta se läheinen seurustelu, joka vallitsi tämän ja Klingalla palvelevan lapsenhoitajan välillä. Suhde olikin helposti arvattavissa. Niin mielellään kuin hän yleensä tahtoi edistää nuoren väen sydämen harrastuksia, katsoi hän tässä joutuvansa ristiriitaan velvollisuuksiensa kanssa. "Alamaisten" onnen valvominen kuului hänelle. Reeta oli melkein kuin hänen holhokkinsa ja siis läheisempi kuin Stina.
Avatakseen Reetan silmät hän järjesti tilaisuuden, missä kokematon suomalaistyttö saisi kumoamattoman todistuksen lapsuudentoverinsa todellisesta sydämentilasta.
Kauniina maaliskuun iltapäivänä olivat Erkki ja Stina siirtyneet mielipaikalleen linnan sarvekkeen kupeelle. Nuori Klinga sai vapaasti juosta etsimässä vastapuhjenneita kevään kukkia. Häntä vartioitiin vain sen verran, ettei hän päässyt putoamaan törmältä alas.
Kuvernöörin tytär teki asiaa lähellä olevalle laivalaiturille. Hän oli ottanut Reetan mukaansa, koska heillä muka oli sieltä jotain tuotavaa. Linnan sarveke esti rakastavaisia heitä huomaamasta. Mutta heidän äänensä kuului selvästi.
Armgard ei ollut mistään tietääkseenkään, mutta Reetan korvat kuulivat heti Erkin äänen. Hän tunsi olonsa vaikeaksi, mutta ei hennonut poiskaan lähteä.
Rakastavaisten keskustelu koski sitä asiaa, joka oli heillä kaikki kaikessa. Tyttö sanoi:
— Sinun olen enkä kenenkään muun. Olenhan meren takaa lähtenyt sinua hakemaan. Kuinka kohtalo voisi olla niin julma, että se vielä meidät erottaisi?
Erkki vastasi siihen:
— Ei mikään voikaan meitä erottaa. Kyllä me poistamme esteet, olkoot ne kuinka suuria tahansa.
Reeta kuuli nämä sanat hyvin ja tajusi niiden merkityksen. Hänen poskensa punehtuivat ja hän lähti kiiruhtamaan pois. Armgard seurasi häntä.
— Siinä on syy, jonka tähden hän sinua jo rannalla vieroi, sanoi kuvernöörin tytär tarttuen nyyhkyttävää tyttöä käsivarteen. — Älä kuitenkaan vielä vaivu epätoivoon. Vielä ei ole pappi sanonut aamenta heidän liitolleen.
Reeta ei kyennyt lausumaan mitään.
— Rakastatko sinä häntä täydestä sydämestäsi? kysyi Armgard osaaottavaisena.
— Rakastan, myönsi Reeta avomielisesti.
— Onko hän ilmoittanut rakastavansa sinua? Ehkä on kosinutkin?
— Ei hän ole minulle sitä sanonut. Minulla oli vain syytä niin uskoa.
Kyyneleet valuivat punehtuneen tytön poskilta.
— Mies voi pettää naista monella muulla tavalla kuin vain sanoilla, lausui kuvernöörin tytär. — Maltahan, ei ole vielä kaikki menetetty. Minä autan sinua. Kyllä minä saatan hänet tuntemaan velvollisuutensa.
Hän oikaisi itsensä ruhtinaallisen ryhdikkääksi. Hän tunsi tilaisuuden tulleen, jossa hänen oli näytettävä, että hänellä oli valta tässä maassa. Hänen mielessään väikkyi kuva Kristiina-kuningattaresta juuri tällaisessa tilanteessa.
— Minun valtakunnassani eivät miehet saa rankaisematta pettää naista, vakuutti hän mennessään sisälle.
Reeta jäi vielä pihamaalle kuivaamaan kyyneleitään. Ennenkuin hän seurasi valtiatartaan, näki hän Erkin tulevan portista linnan pihalle. Hän kantoi käsivarrellaan pikku poikaa, joka hyväili kantajansa poskia, ja hänen vierellään kävi nuoren Klingan hoitajatar, jonka kasvoilla oli onnen loiste.
Jotain tuollaista oli Reeta mielessään kuvitellut keinuessaan valtameren aalloilla, joitten hän luuli vievän kohti onnen satamaa. Mutta tuon toisen sijasta oli hän silloin nähnyt itsensä Erkin rinnalla. Nyt oli hänen onnensa mennyt.
REETALLA ON YSTÄVIÄ.
Armgard Printz oli nainen, joka ei miettinyt kauan tekojaan. Nähtyään, että Reeta ei seurannut, palasi hän huoneista takaisin pihalle ja komentavasti kutsui tytön luokseen. Tarttuen Reetan käsivarteen hän sanoi päättävästi:
— Me lähdemme oitis kuvernöörin luo. Kuvernööri Printz käveli jykevin askelin kookkaan salin lattiata edestakaisin. Hänen kirjurinsa Johan Fransson, kotoisin Itä-Suomesta, istui ison tammipöydän ääressä ja kirjoitti kuvernöörin sanelun mukaan. Kysymyksessä oli vastauskirje hollantilaisten tekemään vastalauseeseen.
— — 'me emme tule sallimaan yhdenkään hollantilaisen tai minkään muun vieraan laivan liikkua meidän aluevesillämme alistumatta meidän määräyksiimme ja tunnustamatta korkean kuningattaremme ylivaltaa tällä alueella, jonka olemme laillisesti itsellemme ostaneet.' — Kirjoita niin, kirjuri. Vedä viiva 'emme' ja 'sallimaan' sanojen alle.
— Niin, tuhat tulimmaista, me emme sitä salli, jatkoi kuvernööri, pysähtyi sihteerinsä eteen ja, korostaakseen sanojaan, löi nyrkillä pöytään, niin että kirjoitustarpeet hypähtivät.
Sitten hän meni kaapille, kaasi lasin viinaa, jonka kulahutti yhdellä siemauksella. Sen jälkeen hän rauhoittui ja jatkoi:
— Kirjoita edelleen: 'Me emme ole tulleet tänne haastamaan riitaa. Me tahdomme elää eurooppalaisten samoin kuin intiaanienkin kanssa sovinnossa, mutta me tahdomme säilyttää arvovaltamme ja omistusoikeutemme. Sen vuoksi jokainen laiva, joka tavataan vesillämme osoittamatta kunnioitusta Ruotsin lipulle, ammutaan armotta upoksiin'.
Näin pitkälle oli kirjeessä ehditty, kun kuvernöörin tytär seuralaisensa keralla astui sisälle.
— Isä, huudahti Armgard. — Meillä on tärkeätä asiaa.
— Minun virkatoimeni ovat tärkeämmät, murahti isä, mutta kun tyttö kiepsahti hänen kaulaansa, kysyi hän:
— Mikä nyt on hätänä? Haluatko lähteä ajelemaan hevosilla, jotka kuningatar minulle lahjoitti? Ne eivät ole oikein tottuneet ratsastukseen eikä täällä ole vielä muita ajoteitä.
— Ei, isä, sanoi tytär ja veti kuvernöörin istumaan puiseen nojatuoliin, jota käytettiin virallisissa vastaanotoissa hallitustuolina. — Minulla on virka-asia, tärkeä ja painava, joka koskee alamaisesi onnea ja menestystä.
Jättiläiskuvernööri oli kuin karhu kesyttäjänsä kuletettavana.
— Minä kysyn sinulta, joka olet tämän siirtokunnan herra ja kuvernööri, — alkoi tytär juhlallisena, — minä kysyn eikö tässä maassa ole jokainen mies velvollinen menemään naimisiin sen tytön kanssa, jota on liehitellyt, nimittäin jos tyttö sitä vaatii?
Kuvernööri naurahti, kun sai selville asian laadun.
— Avioliitot ovat siirtokunnan menestymisen ehto, sanoi hän. — Hallituksen on edistettävä niiden muodostumista. Mutta täällä on toistaiseksi vielä aivan vähän avioliittoon sopivia naisia. Minun pitäisi saada niitä Ruotsista kokonainen laivalasti.
— Juuri senpä vuoksi sinun täytyy auttaa, että ne muutamat naiset, jotka ovat tänne saapuneet, pääsevät oikeuksiinsa. Eikö tyttö ole ansainnut itselleen sitä miestä, jota hän on varta vasten lähtenyt Ruotsista saakka täältä hakemaan?
Armgard Printz koetti edelleen olla juhlallinen.
— Totta kai, totta kai, myönteli kuvernööri. — Kuitenkin lienee asiassa miehelläkin jotain sanomista. Hallitukselle on yhdentekevää kenen kanssa avioliitto solmitaan, kunhan niitä vain solmitaan.
Avioliiton asianajaja jatkoi:
— Tässä on kysymys suhteesta, joka on kehittynyt lapsuudesta saakka. Tämä tyttö tässä, jonka sinä tunnet tulomatkalta ja joka edelleen on ollut meillä apulaisena ja kuuluu siis erityisesti hallituksen suojeltaviin, on tullut etsimään täältä sulhastaan. Hän onkin löytänyt miehen, mutta tuo mies kiertelee toista pauloihinsa.
Reeta oli ujona pysytellyt ovensuussa. Hän häpesi, kun hänen salaista asiaansa ruvettiin noin julkisesti esittämään. Hän painoi alas päänsä ja peitti esiliinalla kasvonsa.
— Tyttö, sanoi kuvernööri. — Me emme voi näin nopeasti tässä asiassa päätöstä tehdä. Jos sinulle on vääryyttä tehty, niin minä takaan, että se hyvitetään. Minä otan asiasta selvää ja hankin sinulle oikeutta.
— Kirjuri, olet kuullut, mitä kuvernööri on sanonut. Kirjoita se pöytäkirjaan, ehti Armgard pistää väliin.
Kuvernööri jatkoi:
— Sinä ujo tyttö siellä oven suussa, älä ole suruissasi. Jos et saa miestä, jota olet ajatellut, saat toisen. Kyllä täällä sulhasia on, on vaikka kuinka monta. Ennen tämän vuoden loppua saat keikkua emäntänä omassa talossa. Ole nyt rauhassa ja mene taloustoimiin.
Reeta poistui sangen halukkaasti kuvernöörin luota. Hänellä oli se käsitys, että tämä käynti ei vienyt hänen asiaansa vähääkään eteenpäin. Ellei Erkki omasta tahdostaan taivu, mitä auttaa kuvernööri tai muut vallanpitäjät? Kuta enemmän hän käyntiään ajatteli, sitä enemmän kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän oli melkein kiukkuinen kuvernöörin tyttärelle, joka oli hänet tähän johtanut.
Hän halusi poistua tästä piiristä, missä ehkä uudelleen sattuisi kohtaamaan Erkin sen toisen kanssa. Sen vuoksi pyysi hän lupaa saada lähteä veljensä kotiin.
— Mene nyt toistaiseksi, lausui Armgard. — Sinun asiasi on hyvissä käsissä. Kyllä minä pidän silmällä miestä. Ja tarpeen tullen turvaudutaan kuvernööriin. Älä hellitä. Jos minä johonkin mieheen silmäni isken, otan hänet vaikka kiven kolosta.
Olli Räsänen sattui olemaan linnoituksessa hakemassa siemeniä kevätkylvöjä varten. Tapansa mukaan kävi hän Reetaa tervehtimässä, ja kun tämä oli juuri lähdössä Suomi-siirtolaan, pyysi hän saada opastaa.
Teitä ei vielä ollut, eikä siltoja jokien ylitse, mutta polku oli polettu ja lautat rannoille rakennettu.
Nuoret kävelivät yhdessä kevääseen puhjenneita maisemia. Reeta oli melkein sanaton. Ennen niin puhelias Olli Räsänen oli myöskin sangen vaitelias. Kömpelöllä kohteliaisuudella auttoi hän tyttöä purojen yli kuljettaessa. Sikäli kuin hän puhui, koetti hän viitata tämän maan luonnonrikkauteen ja hyviin elämisen mahdollisuuksiin.
— Katsos Reeta, sanoi hän, — tämä on nuorten yrittelijäin maa. Tämä on heidän paratiisinsa. Ei niin, ettei täälläkin pitäisi työtä tehdä. Paljon sitä pitää tehdä, mutta täällä saa myös työstään palkan. Ei täällä halla hätyyttele eivätkä vieraat vie.
Räsäsen hillitty ystävällisyys herätti Reetan vähitellen murheellisista unelmista ja jottei hän aivan kylmäkiskoiselta tuntuisi, heitti hän jonkun kysymyksen, kun mies kertoi siirtolan puuhista.
— Kai sinulla jo lehmäkin on? kysyi Reeta keskustelun ylläpitämiseksi.
— Jo minä yhden hiehon sain, alkoi nuori mies kertoa. — Pian siitä lehmä varttuu. On minulla pari lammastakin ja muutama kana. Kyllähän se muuten menisi, mutta yksinään on vähän hankala kaikkia hoitaa. Kun Martti olisi asettunut Räsälään, joka yhdessä hänen kanssaan rakennettiin, olisi Leenasta ollut apua naisväen töihin. On se Leena kuitenkin sieltä Marjetan Kärjestä käynyt tarpeen tullen auttamassa, mutta ei se sama ole kuin apu kotona. Kun he vielä muuttavat kauemmas, kuten Martti aikoo, ei ole mitään naisen apua kodin pidossa. Täytyy oppia lehmääkin lypsämään.
Reeta vaipui taas mietteisiin.
Vihdoin he tulivat Naamankosken partaalle. Joen yli oli tehty väliaikainen silta. Räsänen ei puhunut mitään, että tässä se nyt hänen kotinsa, Räsälä, oli.
— Onpas tämä kaunis talon paikka, tunnusti Reeta. — Koskeen saisi hyvän myllyn. Mitä! Johan täällä sellaista suunnitellaankin, sanoi hän katsoen alulle pantuja myllyn perustuksia.
Reetan maanviljelysinnostus heräsi kun hän näki avatut uutisviljelykset.
— Johan tästä yhteen taloon leipää karttuu, sanoi hän lyöden käsiään yhteen. — Ja mitkä erinomaiset laidunmaat karjalle!
— Niin on, niin on, myönteli Olli harvasanaisesta Hänen ajatuksensa kiertelivät omia teitään.
— Kyllä tässä kelpaa asua, kuka sitten asuneekin, lausui Reeta jo vilkkaasti ja kysyi: — Kuuluuko tämä Suomi-siirtolaan?
— Kuuluuhan se, on ensimmäinen talo siirtolassa, sanoi Räsänen pieni veitikkamaisuus silmäkulmassa. — Tämä on Räsälä.
Reeta säpsähti vähän ja jäi sanattomaksi. Olli Räsänen pyysi poikkeamaan sisälle ja katsomaan vähän aittojakin, kuinka niissä on elämisen varaa.
Reeta ei halunnut. Hän pyysi neuvomaan tietä Marjetan Kärkeen, jonne tahtoi kiiruhtaa ennen illan tuloa.
Olli lähti edelleen saattamaan. Nuorten kesken ei enää sanaa vaihdettu. Ollilla olisi ollut paljonkin puhumista, mutta hän katsoi parhaaksi vaieta.
Tultuaan Marttisen uutisasutuksen veräjälle sanoi Reeta Ollille jäähyväiset.
— Olet sinä ahertava maamies, lausui hän saattajalleen tunnustukseksi.
Sitten hän siirtyi veljensä kotiin.
TAIKAKEINOT.
Leena, joka jo kerran oli käynyt kälyään tervehtimässä linnoituksessa, otti hänet sydämellisesti vastaan ensi kerran uudessa Marttilassa. Pikku Martti riemuitsi rajattomasti tavatessaan tätinsä, jonka vielä muisti vanhasta maasta etenkin sen vuoksi, että oli tottunut häneltä saamaan maukkaita naurishaudikkaita. Iloisena hän esitti tädille leikkitoverinsa Väinämön Antin ja kertoi pikku Marjetasta, jonka punainen mies oli vienyt ja josta ei ole sittemmin mitään kuulunut.
Martti Marttinen kävi kotona vain kerran viikossa. Rakennuspaikka Tenakonkilla oli Marjetan Kärjestä 7 mailin päässä, joten oli liian pitkä matka joka yöksi tulla kotiin, varsinkin kun taival oli pääasiassa veneellä kulettavaa. Lopputalvi ja kevät oli siellä kiireisesti työskennelty. Alkukesäksi olivat valmistumassa sekä Uuden Göteporin linnoitus että Printzin Hovi asuttavaan kuntoon. Soudellessaan lauantaisin kotiinsa tarkasteli Martti uutta asuntopaikkaa, johon rakentaisi pysyväisen, suuremman kodin.
Väinämön leski Kaisa nautti edelleen sitä ystävällisyyttä, jota hänelle oli Marttisten luona osoitettu. Vaikka Martti Marttinen oli luvannut jättää tämän sauna-asunnon yksinomaan hänelle niin pian kuin varsinaisen oman kodin saisi perustetuksi, ei Kaisa vielä hennonut pitää sitä omanaan, kun hän ei voinut sen rakentamisessa olla osallisena eikä hänellä ollut rahoja korvaamiseen. Hän koetti kyllä taloustoimissa ja kesäkiireissä olla apuna, mutta kun talven aikana työt olivat vähissä, kierteli hän siirtokunnassa, koettaen ansaita elantonsa. Joskus hänellä oli poikansa Antti mukanaan, mutta useimmiten hän liikkui yksinään. Niissä siirtokunnan osissa, joissa häntä ei tarkemmin tunnettu, sanottiin hänen kerjäävän. Totta siinä oli sikäli, että kun ei missä hänelle työtä annettu, pyysi hän ravintoa nälkänsä tyydykkeeksi.
Koko siirtokunnassa kulki puhe hänen taikatöistään, ja moni pelkäsi häntä sen vuoksi. Todistuksia ei häntä vastaan tiedetty, paitsi, mitä oli nähty laivalla hänen tullessaan ja mistä oli mitä ihmeellisimpiä tarinoita laadittu. Kerrottiin kuinka hän sen jälkeen, kun hänen miesvainajansa ruumis mereen heitettiin, oli lähtenyt laivan kannelta laudalla lentämään ja rääkynyt ilmassa pahasti. Erittäinkin kammottiin häntä Christinassa, missä pastori Christofer oli uhannut hänet vangituttaa. Nyt oli kyllä tämä pastori palannut takaisin Eurooppaan, mutta oli muita, jotka olivat valmiit saattamaan rangaistukseen hänet niin pian kuin huomaisivat hänen vähääkään harjoittavan noituutta.
Suomalaisten keskuudessa suvaittiin Kaisaa paremmin, vaikka oli sielläkin niitä, jotka katsoivat sielunsa autuuden olevan vaarassa tämän noidan lähettyvillä.
Paitsi toimeentulon ansaitseminen oli Kaisan liikkumiseen syynä myös se, että hänellä joskus oli hieman toivoa tyttärensä, pikku Marjetan, mahdollisesta löytämisestä. Hänellä kyllä oli itsellään se vakaumus, että vihastunut paha henki oli tahtonut hänelle kostaa ottamalla Marjetan, mutta omaatuntoaan lohduttaakseen oli hän liikkeellä etsimisyrityksissä. Pikku lapsi oli ollut hänelle sangen rakas.
Kun katoamisen jälkeen pojat olivat puhuneet punaisesta miehestä, tuli Kaisalle joskus sellainenkin ajatus, että ehkä tyttö oli joutunut intiaanien saaliiksi. Sen vuoksi hän tekeytyi tuttavaksi heidän kanssaan ja kävi heidän kotonaan sekä opetteli heidän kieltään ja tapojaan. Nämä osoittivat hänelle suurta kunnioitusta ja lienee hän joskus heidän keskuudessaan taikatemppujakin tehnyt, koska häntä pidettiin poppamiehen vertaisena.
Palatessaan kotiin pitkältä kiertomatkalta keväällä kylvöajan lähestyessä joutui hän yhtäkkiä outojen intiaanien piirittämäksi. Ne eivät olleet lenapeja. Kuin taikavoimalla kohosi heitä maasta hänen ympärilleen. Yhdellä näistä oli niin pitkä sulkatöyhtö, että se ylettyi selän yli polviin saakka. Toiset osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Tultuaan Kaisan luo hän puolestaan lankesi pitkälleen maahan ja levitti kätensä. Noustuaan ylös hän pyysi Kaisaa lähtemään heidän heimonsa luo, heidän äidikseen, heidän auttajakseen ja noidakseen. Heidän keskuudessaan raivosi ruttotauti, johon moni kuoli. Kun tuo tauti näytti tulleen valkoisilta, tarvittiin valkea noita taudin tyrehdyttäjäksi.
Kierrellessään tätä uutta maata oli Kaisa nähnyt paljon ihmeitä ja kokenut monta kovaa. Sen vuoksi hän ei kovin säikähtänyt punanahkain ilmestymistä eikä myöskään oudoksunut heidän käytöstään. Ollakseen intiaaneja pahoin loukkaamatta hän ei jyrkästi kieltäytynyt.
— Nyt en pääse tulemaan, sanoi hän. — Jos jolloinkin tulen, miten luoksenne osaisin? Hänen puheensa oli sangen vaikeatajuista, mutta ehkä juuri sen vuoksi herätti intiaaneissa suurta arvonantoa.
Päällikkö neuvoi, kunnioittavasti heilutellen itseään:
— Kulje tämän suuren joen vartta ylöspäin, kunnes toinen suuri joki tulee siihen vasemmalta. Seuraa sitä niin pitkälti, että joudut korkean vesiputouksen luo. Jos tulet kesän aikana, otamme sinut jo siellä vastaan. Jos et ketään tapaa, jatka kulkuasi polkua myöten, joka on hyvästi polettu ja johtaa meidän luoksemme. Polku vie sinut suurien metsien läpi korkeille maille. Kun kahden vuoren yli kiivettyäsi olet joutunut polulla ahtaaseen kalliosolaan, olet meidän portillamme. Silloin olet luonamme. Me odotamme sinua. Tule pian, ettei koko kansamme kuolisi valkoiseen tautiin.
Kaisa vakuutti uudelleen, ettei hän voinut nyt tulla.
— Auta kuitenkin meitä. Auta valkoisen Manitoun voimalla, pyysi päällikkö.
Kaisa mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Ehkä voin auttaa, vaikka en ole luonanne. Tehkää kuten sanon. Valitkaa heimostanne viisi vahvaa miestä, jotka ovat sitkeitä voimiltaan ja laihoja ruumiiltaan. Ainoastaan ne saavat sairaisiin koskea, ei muut. Ne kantavat sairaat ulos kylästä lähteen luo. Ne valavat sairaita kylmällä vedellä ja hankaavat heidän ruumiitaan hiekalla. Jos he kuolevat, Manitou heitä tahtoo; jos he parantuvat, Manitou heitä säästää. Kukaan terve, paitsi nuo viisi, ei saa lähteelle mennä eikä kukaan terve saa siitä lähteestä juoda tai vettä ottaa.
Kaisa ei ollut ollenkaan varma ymmärsivätkö intiaanit hänen mongerrustaan eikä hän sitä niin tärkeänä pitänyt.
— Sillä aikaa kun odotamme sinua, teemme kuten sanot, vakuutti johtaja. — Pyyntömme on, että tulet pian. Kun tulet, et sitä koskaan kadu. Sinulla on itselläsi etua siitä.
Päällikkö laskeutui taaskin pitkälleen maahan sanoen siten jäähyväiset.
Intiaanit hävisivät nopeasti näkymättömiin.
Kaisa oli lähellä Marjetan Kärkeä. Kotiin astuessaan hän ajatteli mielessään, että jos olisi ollut syksy, olisi hän ollut joutilas lähtemään. Nyt Kesän tullen on uutisasutuksella työn aika. Hänenkin tulee voimillaan auttaa maatöissä ystäviään, jotka olivat häntä auttaneet ja kaiken aikaa hänen poikaansa vaalineet ja kasvattaneet.
Kotona hän tapasi Reetan ensi kerran.
Heistä tuli pian hyvät ystävät. Yhdessä he sitten työskentelivät kevättöissä. Kun miehet tarvittiin rakennuksilla, joista annettiin vapautta kotitöihin vain niukalti, oli työvoimista myös Suomi-siirtolassa puute ja sen vuoksi jokaisen täytyi koettaa kaikkensa. Olli Räsänen kävi Marttilassa kylvö- y.m. raskaampia töitä tekemässä, ja luonnollisesti Martti itse auttoi, mikäli voi olla kotona. Joka tapauksessa tuli tänä vuonna tehdyksi vähemmän uutisraivausta, jopa vähemmän kylvöjäkin kuin edellisenä. Siinä suhteessa olivat laajat rakennustyöt haitaksi.
Erkki kävi vain muutaman kerran ystäviään tervehtimässä. Hän puuhasi uutterasti omalla uutisasutuksellaan. Välttämättömiin rakennustöihin hän oli palkkautunut Christinaan voidakseen olla lähempänä rakastettuaan.
— Erkki on muuttunut entisestään paljon, huomautti Leena eräänä iltana naisten ollessa yksinään kotona. — Ennen Ruotsissa hän oli joka ilta meillä, mutta nyt hän melkein karttaa. En tiedä mitä väliin on tullut. Ei liene Martin ja hänen välillään mitään sattunut.
Reeta kyllä tiesi syyn, mutta ei siitä mitään sanonut. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja oli ikävissään.
— Komea mies se Erkki, sanoi Kaisa. — Komein koko siirtokunnassa. Onnellinen se tyttö, joka hänet miehekseen saa. Reeta ja hän sopisivat hyvin pariksi.
— Niinhän sitä on näihin saakka luultukin, myönteli Leena. — Vanhassa maassa näytti asia aivan selvältä. Olitte kai jo kihloissakin? kysyi hän Reetalta.
— Eihän toki, vastusteli Reeta. — Lapsuuden tovereita vain. — Hänen poskilleen kohosi puna, josta Väinämön Kaisan tarkka silmä näki totuuden.
— Muutakin siinä oli kuin lapsuuden toveruutta, väitti Leena polkien rukkiaan. — Siinä oli rakkautta, joka nyt on kylmentynyt. Kuule Kaisa, jatkoi hän, — sinähän voit kadotetun rakkauden palauttaa ja uuden lemmen nostaa. Jospa saisit Erkin vielä palautumaan entiselleen! Minä, me kaikin siitä iloitsisimme, Reeta luonnollisesti eniten.
Reeta ei jaksanut kuulla Leenan puhetta loppuun. Hän pillahti itkemään ja lähti ulos.
Leena ei ystävällisyydessään huomannut kuinka arkaan kohtaan hän kosketteli. Kuin korjatakseen asiaa hän Reetan lähdettyä taivutteli Kaisaa:
— Jos todellakin voit Reetalle apua antaa, tarvitsisi hän sitä nyt. Hänkin on suuresti muuttunut entisestään. Hän on synkkämielinen ja usein katkera. Syynä ei voi olla muu kuin Erkin kylmeneminen.
Kaisa esteli:
— Kyllä minä siellä kotona useinkin nostin lempeä tytöille, jotka olivat sen kadottaneet. Ja monesta tiesin, että he saivat kadotetun takaisin. Nyt en enää tahdo uskaltaa sellaiseenkaan, oikeastaan viattomaan, mikä ei kenellekään ole onnettomuudeksi vaan päinvastoin asianomaiselle suureksi onneksi. Minua vainotaan ja uhataan roviolla polttaa, jos loitsimisesta keksitään. Olen itsekin alkanut taikomista tässä uudessa maassa kammoa, kun luulen sen johdosta rakkaan Marjetan menettäneeni.
— Ei se Marjetta sen takia mennyt, lohdutteli Leena, — eihän siitä muiden tarvitse sitä paitsi tietää, jos Reetalle apua annat. Vieläkin Kaisalla oli arveluita: — Asia ei ole niin yksinkertainen. Ensiksi täytyy Reetan itsensä tahtoa ja sanan voimalle alttiiksi antautua. Toiseksi täytyy lemmennoston tapahtua siellä, missä kylmentynyt rakastettu liikkuu. Mieluimmin paikalla, mikä on pyhitetty. Täytyy tietää onko rakastettu iskenyt silmänsä johonkin toiseen. Myös sen toisen pitäisi olla lähellä, jotta sana tehoaisi. Monta on siinä mutkaa. Jos ei kaikki ole kohdallaan, sattuvat sanat turhaan.
— Niinhän se taitaa olla, myönsi Leena. — Mutta mihinkä se Reeta nyt hävisit Taitaa itkeä silmänsä kipeiksi. Kipeä on hänelle asia.
Kaisa lähti ulos ja kohtasi Reetan niemen kärjessä itkemässä. Oli pimeä, mutta kuu valaisi maisemaa.
— Rakastatko sinä todellakin häntä niin kovasti, kysyi Kaisa hellästi.
— Luuletko, että hänet on joku toinen vallannut?
Reeta painautui leskivaimon syliin ja kertoi, mitä tiesi, kertoi, että
Erkki kuului nyt toiselle.
Yhtäkkiä tarttui tyttö intohimoisesti lappalaissyntyisen ystävättärensä kaulaan ja rukoili:
— Kuule Kaisa, auta sinä minua. Leena sanoi, että sinä voit lemmen nostaa ja kodotetun palauttaa. Me olimme Erkin kanssa niin onnellisia ennen. Sinun avullasi me voimme vielä tulla onnellisiksi.
Kaisa oli hetken ääneti.
— Olin jo mielessäni päättänyt luopua vanhasta viisaudesta, sanoi hän vihdoin. — Nykyaikana ja uusissa oloissa ei sillä ole enää entistä tehoa. Olen sitä viimeksi käyttänyt vain hätätilassa ja silloinkin olen joutunut kärsimään, Nyt on uutta viisautta joka vihaa sitä vanhaa. Kuitenkin tahdon auttaa sinua, mikäli voin. Marttinen ja Leena ovat tehneet minulle niin paljon hyvää, että olen valmis heidän tähtensä menettämään vaikka henkeni. Ainoastaan heidän avullaan olen jaksanut tässä uudessa maassa tulla toimeen, kun leskeksi jäin. Mielelläni tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi.
Lemmen nostaminen Erkissä täytyi suorittaa salaisesti ja erittäin varovasti. Heidän piti yhdessä lähteä Christinaan, missä kumpikin asianomainen oli tavattavissa. Sitä ennen lupasi Kaisa tehdä tarpeelliset valmistukset.
Yhdessä he siirtyivät tupaan.
Maatapannessa Reeta oli ristiriitaisten tunteitten vallassa. Oliko se tie oikea, jolle hän nyt oli lähtenyt? Hän teki sen vain rakkautensa vuoksi. Ja hän tarkoitti sillä yhtä paljon Erkin onnea kuin omaansa.
LEMMEN NOSTO.
Vaikka Kaisa ei enää harrastanut taikomista kokosi hän entisen tottumuksen johtamana aineita, joita siihen tarvittiin. Tätä hän teki kaikkien tietämättä hiljaisuudessa. Niinpä hän oli siltä karhulta, joka ensimäisenä talvena tapettiin, ottanut sydämen ja aivot, joista hän pusersi öljyä. Myös oli hän nylkenyt käärmeen nahan ja kuivannut sen torveksi. Kedolta ja purojen varsilta hän oli koonnut yrttejä, jotka kyllä eivät olleet samoja kuin siellä kotona, missä jokaisen yrtin voiman tiesi. Intiaaneilta hän oli nyt koettanut ottaa oppia ja oli yrttien hajuja toisiinsa verrannut. Maissin tähkistä koverretuissa pienissä pulloissa hänellä oli monenlaisia yrteistä keitetyitä nesteitä.
Hänen suunnitelmansa lemmen nostamiseksi Erkissä Reetaa kohtaan oli seuraava: Piti saada Erkki ja Reeta juomaan samasta astiasta vettä, joka oli laskettu käärmeennahkaisen putken läpi. Vielä piti saada Erkki syömään karhun sydämestä ja aivoista keitettyä öljyä. Erkin askelten jälet sen tytön luo, jonka pauloihin hän oli joutunut, piti katajanoksilla pyyhkiä näkymättömiin. Katajia tässä maassa ei kyllä ollut, mutta Kaisa arveli sypressin oksan tekevän saman vaikutuksen. Paluuaskeleita oli loihdittava, kirkko kierrettävä kolmeen kertaan sekä myötä- että vastapäivään. Useampia temppuja oli tehtävä, vanhoja lukuja luettava ja loitsittava.
Reetalle hän ei uskaltanut asioita perinpohjin selittää, koska varoi hänen kauhistuneena peräytyvän yrityksestä. Hän pyysi leipomaan pienen kalakukon vanhaan savolaiseen malliin. Tämän sisälle hän salaa kaatoi tuota taikaöljyä. Kalakukko vietäisiin Erkille tuliaisiksi ja tulisi Reetan päästä sen syömisestä osalliseksi.
Sopivasti varustettuina lähtivät Kaisa ja Reeta matkalle. Tyttö oli vähän arka, mutta Kaisa rohkaisi häntä hyvän tuloksen toiveilla.
Oli lämmin alkukesän päivä. Erkki työskenteli hirsirakennuksella Christinassa. Rakennuksen joka nurkalla oli kaksi miestä. Erkin toverina oli Israel Helme, viime laivassa Ruotsista tullut, Reetan tuttava. Toisilla nurkilla oli muita siirtolaisia, jotka nähtyään Kaisa Väinämön alkoivat häntä pilkata ja herjata noituudesta. Tahtoen välttää huomiota Kaisa vetäytyi syrjään lähdekaivon luo. Reetalle hän neuvoi miten oli meneteltävä.
Kun miehet laskeutuivat rakennukselta aterialle, meni Reeta ujona Erkin luo.
— Kas, Reeta, sanoi Erkki iloisena. — Kuinka Suomi-siirtolassa voidaan? Minä olen siellä päässyt vain kiireiseltä käymään, tuskin silloinkaan muualla kuin oman mökin töissä. Milloinka Martti vapautuu rakennustöistä?
Erkki oli hyvällä tuulella. Gustaf oli yhä vielä kadoksissa, joten hänen omat toiveensa vahvistuivat.
Hänellä oli Reetalle kysymys toisensa perästä eikä niihin ehtinyt vastaustakaan odottaa.
— Tämä on minun kasvinkumppanini, lapsuudentoverini, selitti hän työtoverilleen Helmeelle.
— Me olemme Reetan kanssa jo vanhoja tuttuja Ruotsista, Morasta saakka, sanoi Helme ja tervehti ystävällisesti.
Erkki kertoi, että Helme, joka jo Ruotsissa harjoitti kaupantekoa, oli nyt vain kiireiden pakotuksesta rakentamispuuhissa. Kuvernööri tahtoi hänestä tehdä hallituksen kaupanhoitajan ja siirtyy hän siihen toimeen aivan ensi tilassa. Tähän juuri rakennetaan kauppataloa, Helmeen tulevaa kotia.
Erkki istui mättäälle ja avasi eväslaukkunsa. Reeta katsoi sopivan hetken tulleen.
— Jos et pahastu, toin sinulle pienen kalakukon lämpimäisiksi, sanoi hän. — Niinhän minä ennen aikaan… — Hänen sanansa tulivat vähän katkonaisina.
— Niin, niin, monta kalakukkoa olet sinä minulle paistanut ja syöttänyt, nauroi Erkki. — Olet sinä herttainen tyttö, oikein kullan muru. Aivanpa tuntuu kuin olisimme Ruotsissa. Helme, tule, saat oikeata kalakukkoa. Ja sen takaan, että se on hyvää.
Reeta vavahti. Hän säikähti, että jos toinenkin söisi sitä kukkoa.
— Pieni se on kahdelle miehelle, mikä on yhdelle tarkoitettu, sanoi
Helme leikillä. — Sitäpaitsi minuahan kotona ruoka ja perhe odottavat.
Poislähtiessään hän huusi Reetalle: — Käy toki meidän muoria ja lapsia katsomassa. Reeta seisoi Erkin luona jännittävässä odotuksessa.
— Istu sinä tähän toverikseni, pyysi Erkki. — Istu kuten ennen vanhaan. On tässä kukossa sinullekin. — Hän leikkasi kukosta palasen Reetalle. Tyttö tarttui ahnaasti siihen. Yhdessä he siinä aterioivat, kumpikin osaansa. Reeta oli mielissään. Ensimäinen tehtävä tärkeässä asiassa onnistui yli toiveitten.
Erkki oli puheliaalla tuulella.
— Työ antaa hyvän ruokahalun, puhui hän. — Kai sinullekin ehti nälkä tulla, kun sieltä saakka kävelit. Hyvältä maistuu kukkosi, vaikka ei niin hyvältä kuin siellä vanhassa maassa. Tässä on omituinen rasvan maku. Mutta erilaisiahan täällä ovat kalat, rasvaisempia. — Muistatko kun ongimme siitä lammesta kerran koko ämpärillisen kiiskiä. Niistä sinä laitoit niin ison kukon, että siitä oli ei ainoastaan Marttilan ja Mulikan väelle, vaan myös Oinolaisille. Se oli herkkua se. Kiisket olivat niin hautuneet, ettei luun piikkiä tuntunut. Ja rasvainen sekin kukko oli, höysteenä oikeata sian rasvaa, joka oli tunkeutunut kuoren joka osaan. Se kuori suli suussa purematta. Malta, kunhan täälläkin saadaan porsaita kasvatetuksi, tuntuu näissäkin kukoissa sianrasvan maku.
Reeta ei paljoa puhunut. Hymyili vain. Hänen oli niin hyvä olla. Hän muisteli aikoja siellä lapsuuden kotiseudulla, missä he aterioivat monet kerrat kahden yhteisestä eväslaukusta.
— Hyvin sinä siellä kotona minua ruokit, mutta herkullinen oli tämäkin ateria, sanoi Erkki tyytyväisenä, kun oli viimeisen kukkopalasen syönyt. — Hyvä, vankka suomalainen ateria tuo myös hyvän janon. Täytyy lähteä kaivolle.
— Istu täällä rauhassa… minä haen… niinhän tein ennenkin, ehätti
Reeta sanomaan.
— Jos tahdot minun mielikseni hakea, sanoi Erkki tyytyväisenä. — Eletään siinäkin vanhan tavan mukaan. Kovin on tämä päivä ollut kuuma ja hikeä pusertava. Näin lämpimiä päiviä ei siellä kotona koskaan ollut.
Erkki heittäytyi mättään kupeelle pitkäkseen odottaen työn alkamista.
Reeta kiiruhti Kaisan luo lähdekaivolle.
— Kaikki sujuu kuin itsestään, iloitsi Kaisa. Hän otti mukana tuodun pienen juomaleilin.
Samalla hän luki hiljaa jotain loitsulukua. Reeta vei täytetyn leilin
Erkille.
— Hyvään tarpeeseen se juoma on, sanoi nuori mies ja nousi seisoalleen. Hän joi hyvät siemaukset.
— Ansaitset tästäkin kauniit kiitokset? En raskinut aivan kaikkea juoda, jotta jäisi sinullekin.
Hän ojensi astian tytölle, joka nautti ahneesti vedestä. Hänestä tuntui tämä juoma huumaavan aivan kuin paras olut.
Nuoret istuutuivat maahan.
— Minulla on ollut tunnonvaivoja siitä, että olen niin harvoin teillä käynyt, sanoi Erkki katuvaisena. — Täällä ei ole mies enää niin vapaa kuin siellä kotona. Täällä on niin paljon muuta, joka ajatuksia kiinnittää. Siellä olivat vain ne yhdet ja samat. Ja ne olivat rakkaat. Kuules, minä olen niin usein kaipauksella muistanut niitä rauhallisia iltahetkiä pärevalkean ääressä siellä Marttilan tuvassa. Ne olivat lapsuuden viattomuuden onnenhetkiä. — Mutta nyt on Marttilakin vain tuhkaläjä. Vihollinen on sen hävittänyt. Muistot ovat vain jälellä.
Reeta tunsi itsensä onnelliseksi. Hän alkoi uskoa, että Kaisan lääkkeet jo tekivät vaikutustaan.
Miehet palasivat aterialta töihinsä. Myös Erkin täytyi nousta rakennukselle Helmeen kanssa osaansa hoitamaan.
Reeta kiiruhti iloisena Kaisan luo.
— Lääkkeesi näyttävät olevan hyviä. Entisyys alkaa palata, hän riemuitsi.
— Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo, muistutti Kaisa. — Meillä on vielä paljon tekemättä. Todellakin nyt ovat vasta alkaneet entisyyden muistot palautua. Nykyisyys on vielä koskematon. Kun vain nyt saisimme häiritsemättä tehtävämme loppuun suorittaa. Meidän on odotettava iltaan saakka ja pidettävä silmällä meneekö nuori mies tervehtimään sitä naista, josta meidän on hänet vieroitettava. Siihen mennessä sinä voit käydä tuttaviasi tervehtimässä. Hämärän tullen tapaamme toisemme täällä kaivolla.
Reeta näki tarpeelliseksi käydä näyttäytymässä kuvernöörin tyttärelle.
Armgard Printz oli sama vilkas ja puhelias kuin ennenkin.
— Minä olen siitä tytöstä, jonka perässä sulhasesi juoksee, saanut merkillisiä tietoja, selitti hän tärkeänä. — Hän on toisen miehen kuulutettu morsian. Ei hän voi mennä sinun Erkkisi kanssa naimisiin. Se toinen mies on myös tullut tähän maahan, mutta on hävinnyt teille tietymättömille. Me olemme koettaneet etsiä häntä käsiimme. Kuvernööri on antanut kuulustella siirtokunnasta, mutta miestä ei ole vielä löytynyt. Kun hän löytyy, panemme hänet ottamaan omansa. Silloin ei sinulla ole enää kilpailijaa. Omasi saat kuten olen luvannutkin.
Reeta kuunteli ihmetyksen valtaamana tätä uutista.
— Me tiedämme kuka se toinen mies on, jatkoi Armgard Printz. — Tunnet sen sinäkin. Hän on se punatukkainen, joka tuli samassa laivassa ja puheli usein kanssasi sekä auttoi meitä monessa tilaisuudessa. Hänet on helppo tuntea vaikka missä. On hyvin kummallista, mihin hän on hävinnyt. On ajateltu… niin, mitäpä minä niistä luuloista kerron. Ehkä häntä ei olekaan murhattu vaikka siitä on jo useita viikkoja salaperäisiä juttuja ja kuiskeita kuulunut. Ehkä hän syystä tai toisesta on mennyt hollantilaisten tai englantilaisten luo, vaikka outoa sekin olisi. Isäni pitää asiata hyvin tärkeänä. Ellei asiassa pian ala jotain selvetä, tulee siitä hyvin ikävä juttu. Minä säälin sinua. Se tulisi hyvin läheltä koskemaan sinuakin.
— Kuinka niin? kysyi Reeta kummastuneena.
— Näes, jos se punatukkainen on täällä murhattu, selitti kuvernöörin tytär, ajattelematta seurauksia, — on teon täytynyt tapahtua niiden toimesta, joille siitä on ollut hyötyä. — Kuka voisi uskoa, että sen enkelimäisen tytön sisällä asuu paholainen. Ensi näkemältä minä pidin siitä tytöstä paljon, mutta näyttää olevan niin, että kuori pettää. Olen pyytänyt rouva Klingaa ajamaan tytön kotoaan pois, mutta hän ei vielä usko mitään pahaa, kun ei ole todistuksia. Pitkäksi aikaa ei asia kuitenkaan voi tälleen jäädä. Ehkä piankin kuulet täältä kummia. Jos se punatukkainen on tapettu, ei tyttö luonnollisesti ole sitä yksin voinut tehdä. Tytöllä on täytynyt olla ainakin yksi apulainen. Kuka se olisi, sitä ei ole vaikea arvata.