Reeta sävähti kalpeaksi.
Hän ei saanut ajatusta loppuun sanotuksi, tuskin ajatelluksikaan.
— Ei meillä ole vielä mistään varmuutta, väitteli Armgard, huomaten puhuneensa liian paljon. — Tutkinnossa asiat selvenee. Mutta voihan se kadonnut mies pian ilmestyä. Se olisi onnellisin ratkaisu. Ja sitä täytyy meidän kaikkien toivoa.
— Ei, se ei ole totta, että Erkki olisi… huudahti Reeta. — Yhtä hyvin voisitte minusta sitä ajatella.
— Tietysti ei ole totta, lauhdutteli Armgard. — Asianhaarat puhuvat kuitenkin häntä vastaan. Minä en tee sinua rauhattomaksi kertomalla kaikkea, mitä on jo saatu selville. Kuvernööri tahtoi jo hänet vangita, mutta minä sain sen estetyksi, ainakin siirretyksi toistaiseksi. Sinun tähtesi sen tein. En hänen tähtensä. Sillä tiedä, että mies, joka on sinua kohtaan menetellyt, niinkuin hän on menetellyt, ei minun silmissäni ansaitse sääliä.
Reeta oli mykkänä kauhistuksesta. Nähdessään tytön tuskan Armgard koetti häntä viihdyttää. Hän siveli tytön poskia ja sanoi:
— Minä säästän sinua niin paljon kuin voin. Ja sinun tähtesi myös häntä. Sinun on kuitenkin hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat, jos jotain tapahtuisi.
Reeta oli niin järkytetty, ettei hän voinut viipyä kuvernöörin tyttären luona. Hän etsi yksinäisyyttä ja meni suuren lehmuksen varjoon joen rannalle.
Kauan hän siellä istui synkissä ajatuksissa.
Hän oli vakuuttanut kuvernöörin tyttärelle, että Erkki ei voinut olla syyllinen murhaan. Sitä oli mahdoton uskoa. Mutta…
REETA JA STINA.
Reetan ajatukset olivat sangen ristiriitaiset. Hän ei itsekään voinut niiden kulkua ymmärtää. Jos punatukkainen oli kuulutettu Klingan lapsenhoitajattareen ja jos hän tuli täältä saakka häntä hakemaan, miksi hän nyt pysyi poissa ja piileskeli? Itse hän oli kertonut Reetalle laivalla, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Vallan selvä on, että hänen morsiamensa ei tahtonut suostua avioliittoon. Kuulutetun sulhasen tulo oli luonnollisesti sangen vastenmielinen tapaus. Se teki tyhjäksi toiset suunnitelmat. Erkki rakasti tyttöä. Siitäkin oli Reetalla todistukset. He eivät tahtoneet erota toisistaan. Este oli raivattava tieltä. Siinä tapauksessa…
Hyvä Jumala, kuinka tällaiset ajatukset olivat kauheita! Jos tuo kaikki olisi totta, on myöhäistä, vaikka Erkin rakkaus kääntyisikin siitä toisesta pois. Onnettomuus on tapahtunut.
Varmuus, varmuus, mistä saisi varmuuden? Reeta muisti Kaisan. Kun Kaisa pystyy palauttamaan kadotetun rakkauden, kai hän myös saa kadonneen henkilön palaamaan. Tai ainakin tietoon, missä kadonnut henkilö on. Se olisi tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Se antaisi takeet Erkin syyttömyydestä. Tai — ainakin tulisi varmuus. Missään tapauksessa Erkki ei ollut varsinainen syyllinen. Korkeintaan hän on ollut vain ase toisen kädessä. Se tyttö on oikea syyllinen. Hän saisi rangaistuksensa. Kuvernöörin tyttären avulla Erkki ehkä voisi päästä vapaaksi.
Jos taas punatukkainen on elossa, on hänet saatava tänne ottamaan omansa. Silloin Erkki vapautuu lumouksesta.
Kaisa voi tässä auttaa. Reeta päätti turvautua häneen oitis, kun he tapaavat toisensa.
Tällaiset olivat Reetan mietteet kun hän näki Klingan lapsenhoitajattaren tulevan pienen pojan kanssa joen törmälle. Nainen oli kepeissä kesäpukimissa. Poika heitteli palloa, jota he yhdessä tavoittivat kiinni.
Läheiseltä rakennukselta kuului kirveiden kalsketta ja lastujen putoilemista.
Kun Reeta katsoi sinne, näki hän Erkin silloin tällöin luovan katseensa tuohon naiseen.
Reeta tunsi voimakkaasti kuinka hän vihasi tuota naista. Hänen teki mielensä kuristaa hänet tai työntää jokeen.
Poika heitti palloa. Se lensi lehmuksen juurelle heinikkoon. Poika ja hänen hoitajattarensa riensivät sitä etsimään.
Reeta ja Stina kohtasivat toisensa. Ensi kerran elämässään silmä silmää vasten.
— Oletko nähnyt palloa, kysyi valkeapukuinen säyseästi.
— Minä vähät sinun palloistasi, vastasi suomalainen tyttö kiukkuisena.
Valkopukuisen isot, kauniit silmät katsoivat ihmettelevästi tyttöä.
— Sinä, toisen miehen kihlattu, houkuttelet ja vieroitat toisen omaa. — Reetan ääni pursui vihasta. Hänen kätensä himoitsivat tarttua kiinni tuohon naiseen.
Stina hämmästyi sanattomaksi. Hänen silmänsä kuvastivat suurta kummastusta.
Reeta oli vaipunut puunrunkoa vasten ja itki ääneen.
Hetken perästä Stina lähestyi itkevää tyttöä, pani pehmeästi kätensä hänen olkapäälleen ja puhui lepyttävällä äänellä:
— En tiedä miten olen pahoittanut mielesi. Minä en tahdo kenellekään pahaa. Kaikkein vähimmin sinulle, jota en edes tunne. Sano kuka olet ja mitä itket. Autan jos se on vallassani.
— Kyllä Erkki Reetan tuntee, sai tyttö nyyhkytysten lomasta sanotuksi.
— Mitä, oletko Reeta, Erkin lapsuuden toveri, huudahti Stina riemastuneena. — Erkki on sinusta paljon, paljon puhunut. Olet hänen kasvinkumppalinsa ja parhain ystävänsä. Voi, kuinka olen iloinen, kun tulin sinut tuntemaan. Meistä pitää tulla hyvät ystävät, meistä, jotka olemme kaikkein lähimpänä Erkin sydäntä, sinä, joka olet Erkille kuin paras sisar, ja minä, jonka Erkki on omakseen valinnut.
Reetan kielen kärjellä oli uusi vihan purkaus, mutta Stinan ääni oli lempeä kuin harpun sävel, se pakotti hänet hillitsemään itseään. Reeta ei vastannut mitään, mutta ei sovinnonkaan ääni saanut sijaa hänen sydämessään.
Silloin Stinan silmiin osui käärme, joka luikerteli puun juurella
Reetan jalkain vieressä.
— Käärme, huu, käärme, huusi hän kauhistuneella äänellä ja temmaten pienen pojan syliinsä riensi viemään sitä syrjään.
Mutta Reetan ärtyneisiin hermoihin vaikutti kaikki tuo järkyttävästi. Hän ei voinut liikahtaakaan, hänen koko ruumiinsa vapisi ja silmänsä liekehtivät kuin mielipuolella ja osoittaen Stinaa täräjävällä kädellään huusi hän niin että kuului kauas:
— Käärme, käärme. Sinä itse olet käärme! Sinä olet murhannut sulhasesi ja kielotellut toisen, joka ei ollut sinun omasi.
Tämä huuto kuului rakennukselle saakka. Erkki hyppäsi alas telineiltä ja riensi apuun. Hän polki vaarattoman matelijan maahan kuoliaaksi, tempasi pyörtyneen Reetan syliinsä ja lähti viemään häntä pois. Myös Helme ja muutamia muita rakennuksella työskennelleistä saapui paikalle. Helmeen tarjouksesta vietiin Reeta hänen kotiinsa.
Stina seurasi jälessä horjuen kamalan syytöksen painosta. Hän näki miesten karttavan häntä. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut Erkin suojaa, ei tämä tuntunut muistavan häntä. Lapsuudentoveri oli vallannut hänen huomionsa.
Helmeen emäntä ryhtyi hoitamaan Reetaa, joka hetken kuluttua tointui pyörtymyksestä. Erkki siirtyi pois sairaan luota luvaten käydä myöhemmin katsomassa.
Hämärän saavuttua tuli vuoteen ääreen Kaisa, joka oli Reetaa kaivolla turhaan odotellut ja sitten lähtenyt etsimään. Kun Kaisa juotti sairaalle keittämäänsä teetä, tointui tämä nopeasti, mutta oli äärimmäisen järkyttynyt.
Kaisa oli sitä mieltä, että nyt luonnollisesti täytyy lykätä ne tehtävät, joita varten oli Christinaan tultu.
— Ei, ei, nyt minä vasta tarvitsenkin sinun apuasi, sanoi Reeta kiihtyneenä. — Nyt on toinen asia saatava selväksi ja aivan heti.
Kaisa ja Reeta olivat kahden. Viereisestä huoneesta kuului Helmeen lasten melu, jota heidän äitinsä koetti vaimentaa.
Reeta kertoi mitä oli kuvernöörin tyttäreltä kuullut sekä mitä hän muisti lehmuksen juurella tapahtuneen.
— Minä heitin raskaan syytöksen sitä naista vastaan. Jos se syytös on väärä, olen tehnyt pahan teon, jota ei Erkkikään voi antaa anteeksi, valitti Reeta. — Jos nainen on syytön, eivät mitkään taikakeinot auta Erkin palauttamiseen. Sen tiedän. Minun täytyy nyt saada selville, onko tuo punatukkainen mies murhattu vai ei. Etkö sinä voi saada tästä tietoa minkään voimien avulla?
— Se on hyvin vaikeata, sanoi Kaisa miettiväisenä. — Kyllä minäkin sen miehen näin rannalla laivan tullessa, mutta vain ohimennen. Jos mieli manata silmien eteen henkilö, joka ehkä on hyvinkin kaukana, täytyy ainakin hänen kasvonpiirteenpä olla hyvin selvillä. Tosin tuolla miehellä oli hyvin omalaatuiset ja toisista eroavat piirteet, mutta epäilen tokko ne ovat mieleeni tarpeeksi syvälle painuneet. Enkä muuten tunne häntä ollenkaan. Tuttavan henkilön voisin täällä, tässäkin huoneessa löytää hengen silmien eteen, mutta en tätä. Sitä varten täytyisi olla tehokkaampi paikka. Jos pääsisimme kirkon sisälle, siellä näkemys terästyy. Ellemme sinne pääse, voisi ajatella kirkon portaita. Mutta tämä kaikki on niin vaarallista. Tiedät miten noituutta nykyään kohdellaan. Minun pitäisi langeta loveen, saada henkeni irroitetuksi ruumiista. Itseni tähden en siitä välitä, palaako henkeni kiertomatkalta takaisin ruumiiseen. Mutta jos se ei palaa, et saa asiallesi yhtään mitään valaistusta. En voisi sinua olla auttamassa Erkinkään asiassa.
Tämän selityksen kuultuaan Reeta jäi pitkäksi ajaksi miettimään. Hänen mieltään ahdisti kysymys punatukkaisen kohtalosta.
— Minä tunnen, etten saa rauhaa ennenkuin olen päässyt selville asiasta. Se painaa minun tuntoani niin kovasti.
— Yritetään sitten, lupasi Kaisa. — Joka tapauksessa on sinun levättävä ja koottava voimia. Jos jaksat, lähdemme puolen yön aikana.
Kaisa jätti Reetan lepäämään ja poistui tekemään valmistelujaan.
ERKKI RAKENTAA SOVINTOA.
Illemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain puhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli yksinään.
Hän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta huomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.
— Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.
— Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta, vastasi tyttö. — En osaa selittää mikä minuun on tullut.
Erkki mietti hetkisen.
— Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin sekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian selvitetyksi.
Hetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:
— Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella sille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en niitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni selville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja viittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän saakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?
Reeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä, havahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.
— Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.
— Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla rauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka koskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa kuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?
— Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.
— Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.
— Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, — luullaan, että tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on murhattu. Eikö niin?
Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.
— Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. — Se nainen on jaloin olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei edes hänen ajatuksiaan.
— Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? — Reeta melkein huudahti tehdessään nämä kysymykset.
— Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki. — Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota tyttö rakastaa.
— Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.
— Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. — Se punatukkainen mies tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka. Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi sellaista uskoa?
Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.
Erkki sanoi lempeällä äänellä: — Minun olisi pitänyt uskoa sinulle rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt, olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä, jonka häntä kohtaan heitit.
Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä halpamaisesti.
Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.
Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen sattuviksi tarkoitetut:
— Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli, ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä loukannut.
Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.
— Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, — on hän ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?
Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.
Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa. Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta kärsimystä.
Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille huulensa.
VÄIJYVÄT VAARAT.
Helme, Erkin hyvä ystävä, oli ollut kemuissa, joita kuvernööri piti Helsingborgin linnoituksen valmistumisen johdosta. Sieltä hän nyt riensi hätäisenä rakastavien luo kertomaan tärkeää uutista.
Se mies, Klas, joka oli seurannut Gustafia Ruotsissa, oli nyt taas ilmestynyt siirtolaan Helsingborgin rakentajien mukana. Hän oli juuri käynyt kuvernöörille todistamassa että huhu punatukkaisen murhasta puhui totta. Ja aivan äsken oli Huggen, taloudenhoitaja, Helmeelle kertonut, kuinka kuvernööri raivostuneena jalkaa polkien oli vakuuttanut heti paikalla vangituttavansa sen "murhamiehen".
— Jos aiot pitää itsesi vapaana, niin on parasta, että lähdet oitis jonnekin piiloon, kunnes asiaa edes ehditään tutkia, kehoitti Helme ystäväänsä.
— Kuinka sinun sitten käy, rakkaani? sanoi Erkki pitäen kiihkeästi kiinni rakastetustaan. — Syyttäväthän ne katalat sinuakin.
— Klinga on siellä kesteissä holhokkiaan puoltamassa, ilmoitti Helme.
Hän tekee asiassa voitavansa.
Reeta neuvoi Erkkiä menemään Martin luo Marjetan Kärkeen, missä odottaisi ainakin huomiseen päivään. — Siihen mennessä koetamme etsiä keinoja, millä sinut voisi pelastaa. Tärkeintä on saada selville, missä se mies piileksii.
Stina heittäytyi Erkin kaulaan.
— Mene, rakkaani, mene pian ennenkuin saavat sinut kiinni, rukoili hän.
Eteisessä kuului jo miesten askeleita. Helmeen asunnon ovea jyskytettiin ja kysyttiin, onko Erkki Mulikka siellä.
Nyt oli viimeinen tilaisuus.
Erkki olisi vielä viipynyt, mutta koputus ovella yltyi. Helme avasi ikkunan.
— Kulje huoneitten varjossa suon reunaa myöten metsään, neuvoi hän ja työnsi ystävänsä ulos.
Vasta kun varjo oli liikkunut pimentoon ja siellä kadonnut, avasi Helme oven, josta pari sotilasta tuli sisään.
— Meillä on käsky vangita Mulikka, he sanoivat.
— Kuinka niin, mitä hän on tehnyt? ihmetteli Helme.
Sotilaat eivät siihen mitään vastanneet, toimittivat vain tarkastuksen, mutta eivät mitään löytäneet. Kun he poistuivat, läksi heidän mukanaan myös Helme. Ilmeistä oli, että sotilaille annettu käsky ei koskenut Stinaa, sillä he tunsivat Klingan hoitajattaren niin hyvin, että muuten olisivat varmasti hänet ottaneet.
Reeta ja Stina jäivät hämärtyvään huoneeseen kahden kesken. Stina nojautui vuoteen seinustaa vastaan ja itki.
Äkkiä Reeta nousi vuoteelta ja riensi viereiseen huoneeseen. Kului kotvan aikaa, sitten hän palasi tuoden mukanaan Kaisan. Stina katsoi vähän ihmetellen, sillä hän oli suomalaisvaimosta kuullut omituisia puheita. — Reeta osoitti suurta toimekkuutta.
— Nyt on meidän naisten toimittava, sanoi hän.
— Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.
— Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän kysyi: — Vihaatko sinä sitä kadonnutta?
— En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.
— Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.
— Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?
— Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.
— Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö. — Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon portaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun minä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun pääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon mieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika. Suostutko tähän?
Stinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta noituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän oli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän ajatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja ehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa, jonka murhaajiksi heitä epäillään.
Vaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina menisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun kohtauspaikkaan.
— Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle Stinan lähdettyä. — Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun mieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä häiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi raskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita mahdollisesti onnistun saamaan.
Kaisa huomasi, että Stinalta oli solahtanut kaulahuivi pois ja unohtunut lattialle.
— Tämä on hyvään tarpeeseen, sanoi hän tyytyväisenä. — Jos hän vain voi olla ajattelematta mitään muuta kuin tuota etsittävää miestä, luulen onnistuvani. — Sitten hän kysyi: — Vieläkö sinä tahdot, että Erkki ja Stina vieraantuvat toisistaan ja että tyttö palautuu sitä entistä ajattelemaan.
— Vielä, vastasi Reeta. — Jos se vain on mahdollista.
Hän käsitti, että siinä asiassa hän ei ollut noitaan sovintoa tehnyt.
Eikä hänen sydämensä olisi sellaiseen sovintoon suostunutkaan.
Kaisa pujotti huivin kolmeen kertaan renkaan läpi. Sitten hän teki siihen kaksi solmua, purki solmut, levitti huivin levälleen ja pudisteli sitä akkunasta. Suljettuaan akkunan teki hän uudelleen kaksi solmua ja pujotti taas huivin renkaan läpi. Näin tehdessään mumisi hän koko ajan loitsuja.
Kun alkoi lähestyä puoliyön aika, lähti Kaisa ulos. Reeta näki akkunasta, että hän kulki luuta kädessä asuntorivien taakse, mistä Erkki oli kulkenut. Kuutamon valossa hän voi huomata kuinka Kaisa siellä luudallaan lakaisi ja kulki takaperin. Hän ilmeisesti taikoi Erkin askeleita.
Onneksi ei siihen sattunut muita näkijöitä, kuin muuan juopunut mies, joka arvatenkin palasi kuvernöörin pidoista. Reeta kuuli tämän murahtavan:
— Mitä sinä, akka, yöllä tietä lakaiset?
Kaisa peräytyi piiloon, ja mies jatkoi hoippuvaa kulkuaan.
Sitten ei Reeta nähnyt eikä kuullut mitään. Arvatenkin Kaisa siirtyi kirkolle.
Reeta odotti jännittyneenä. Hän odotti kauan, mutta ketään ei kuulunut.
Linnoituksesta kuului hälyä. Kaikesta päättäen juomingit jatkuivat…
TIETÄJÄ.
Kuvernööri Printzin luona pidettiin kemuja.
Ensimmäinen uuden hallitusmiehen uusista rakennussuunnitelmista oli loppuun suoritettu. Helsingborgin linnoitus Delawaren vastaisella rannalla oli nyt kuin portin toinen puoli avaamassa tai sulkemassa pääsyä Uuden Ruotsin siirtokuntaan.
Kuvernööri oli hyvällä tuulella. Hän oli käskenyt pöytään parasta, mitä siirtokunnassa oli tarjottavana. Neekeri Anthony, joka oli tarjoojana, kuljetti kuvernöörin varastosta harvinaisuuksia. Siellä oli oikeata Ruotsista tuotua olutta ja viinaa, oli hollantilaista giniä, englantilaista whiskyä ja Länsi-Intian rommia, parasta mitä ruotsalaiset tiesivät koskaan maistaneensa.
Kuvernööri oli hyvä juomien tuntija. Nuoruuden seikkailuaikana hän oli maistellut kaikkia herkkuja, joita Euroopan maissa oli tarjottavana ja olikin hän käyttänyt niitä mainehikkaalla tavalla hyväkseen. Sodassa olivat Saksan luostarit ja itävaltalaisten ruhtinasten linnat saaneet hänelle avata kellarinsa, joissa oli runsaasti viinejä ja väkevämpiä juomia.
Tällaisissa kesteissä oli kuvernööri suuriääninen ja sanojaan säästämätön. Hän kertoili karkeita juttuja sotaseikkailuistaan ja joi monien muistojen maljat. Kuningasvainajan maljaa ei tietysti koskaan unohdettu. Se juotiin suurella kunnioituksella. Samoin kuningatar Kristiinan malja. Maljoja omistettiin lisäksi leikillä paaville, Tillylle ja munille vihollisille, mutta ei myöskään unohdettu omia sotapäälliköitä eikä kotimaata. Pääasia oli, että ryyppyjen määrä karttui monilukuiseksi.
— Nyt on joki lukossa, iloitsi kuvernööri. — Kukaan ei pääse siitä ylös, ellemme lukkoa aukaise.
— Helsingborgin malja!
Tämä oli ties kuinka mones uudelle linnoitukselle. Sven Skute, joka oli ollut linnoitusta rakentamassa, katsoi sopivaksi muuttaa nuottia.
— Myggenborgin malja! huusi hän. — Siellä on niin paljon sääskiä, että tuo nimi soveltuu yhtä hyvin.
— Sama se, myönteli kuvernööri. — Joka tapauksessa se on linna, joka tappaa hollantilaiset sääsket, yrittivätpä ne uimalla tai lentämällä meidän valtakuntaamme tulla. Ja pian on valmiina Uusi Göteborg sekä Printzin Hovi. Klinga, kiiruhda töitä, että päästään siellä tuliaisia pitämään. Saatte siellä juomingit, joiden rinnalla nämä eivät ole mitään. Tahdon, että siirtokunta iät kaiket muistaa, milloin kuvernööri Printz alkoi hallita omassa hovissaan. Kauanko saamme vielä odottaa?
— Viimeistään kuukauden perästä saatte muuttaa sinne, lupasi Klinga.
— Hyvä on, lausui kuvernööri tyytyväisenä.
— Printzin Hovin malja ja se yhdellä kertaa pohjaan. Ja toinen Uuden
Göteborgin malja.
Luonnollisesti alamaiset tottelivat kuvernöörinsä käskyä. Maljojen vaikutus oli jo kauan aikaa tuntunut.
— Paljon siellä on ollut työtä Tenakonk-saarella, myönsi kuvernööri
Klingalle.
— Paljon siellä vieläkin tulee olemaan, sillä minä tahdon sinne laittaa sellaisen paratiisin, jollaista ei valtiokanslerilla ole kotimaassa. Minä tiedän, että suomalaiset ovat hyviä rakentajia. Minä tunnen suomalaiset, sillä itse olen Suomessa onnellisimmat päiväni viettänyt. Heidän maljansa.
Kukaan ei tästäkään kieltäytynyt. Kuvernööri oli avomielinen kertomaan suunnitelmistaan.
— Näin puskemme jokea ylöspäin. Ylämaahan rakennetaan puolustuslaitoksia sitä mukaa kuin asutusta voidaan siirtää. Ehdottakaa nimiä!
— Ylämaa on suomalaisten asumaa, siis uutta Suomea. Annetaan sille
Suomen paikkakuntain nimiä, ehdotti joku.
— Vaasa, huusi muuan.
— Tornio sopii kaukaisimman nimeksi, arveli kolmas. — Perustetaan se sinne suurten jokien yhtymäkohtaan. Se on jo niin kaukana kuin Lapinmaassa, ainakin Lapin porstuassa.
— Hyvähän Tornio-nimikin olisi, myönsi neljäs. — Niin tärkeälle paikalle täytyy kuitenkin saada arvokas linnoitus ja sille arvokas nimikin. Korsholma on Suomen ylämaan linnoitus. Ristitään se uudeksi Korsholmaksi.
Näin kului ilta juomingeissa. Puolen yön aikana alkoivat miehet hoippuvina hajaantua asuntoihinsa. Kuvernööri katsoi akkunasta ulos.
— Siellä on lämmin ja kaunis kuuvalo. Jaloitteleminen pitkän istumisen jälkeen tekee hyvää. Haihduttaa vähän höyryjäkin päästä.
Kuvernööri lähti Skuten ja muutamien nuorien aatelismiesten kanssa ulos. Lähestyessään kirkkoa näkivät he portailla oudon näyn. Ylimmällä korokkeella makasi jotain pitkällään ja vieressä oli valkea haamu.
Taikausko vaikutti heissä sen verran, että he pysähtyivät ja vaikenivat.
Ilmiö näytti ensin kuvapatsaalta, johon kuu loi salaperäisen valon.
Miehet seisoivat hetken hämmästyneinä eivätkä tienneet mitä ajatella.
Vihdoin kuulivat he puhetta, kolkkoa kuin haudantakaista.
— Henkeni liitää… liitää… yli maita… meriä… pohjoista kohti. Minä näen saaren, joka on kuin pieni mantere. Kapea meri sen erottaa suuresta mantereesta. Tämä meri on eteläosassaan kapea kuin salmi. Näen suuren joen, joka pohjoisesta tulee meren lahteen… joki on sellainen kuin tämä Isojoki. Joen suun ja salmen välillä on niemi… ei… saari, koska pohjoispuolella kapea lätäkköinen joki katkaisee niemen… Metsää… metsää on siellä, kuten täälläkin… Niemen tai saaren… miksi sitä sanoisin… eteläkärjessä on taloja, kuten täällä… vähän enemmän kuitenkin… Talot ovat sellaisia kuin laivalla tullessani näin Hollannissa… Yö on… pimeätä on… joku kapakka on auki ja valaistu… huonossa kapakassa istuu miehiä… juovat ja päissään räyhäävät… Kas… kas… punatukkainen on siellä… Hän näyttää paholaiselta… tuo paholainen puhuu murhasta ja mestauslavasta… sanoo, minä haen omani… huu… Paholainenko vai ihminen… hän on varmasti sama henkilö. Minun henkeni on löytänyt etsityn. Salaiset voimat ovat auttaneet… Minä palajan… minä palajan takaisin.
Jos katsojat olisivat voineet läheltä nähdä, kuten valkopukuinen tyttö, joka vapisevana piti kättään kalpean, tainnoksissa makaavan naisen päällä, olisivat he huomanneet kylmettyneen ruumiin värähtelevän ja saavan vähitellen eloa. Silmät, jotka olivat sulkeutuneet, aukenivat, niiden eloton ilme sai kiiltoa. Nainen, joka oli näyttänyt kuolleelta, tuli eläväksi.
Hän käänsi kasvonsa tyttöä kohti ja kuiskasi heikolla äänellä:
— Minä olen niin kovin väsynyt.
Miehet, jotka aluksi seisoivat taikauskon kiinninaulaamina, tulivat kärsimättömiksi. Humala oli heistä osaksi haihtunut.
— Pirujako lienevät vai enkeleitä, arveli kuvernööri. — Kumpaisiakin olen ennen nähnyt. En kuitenkaan naispiruja. Eteenpäin!
Miehet lähestyivät kirkon rappusia. Valkopukuinen nainen säikähtää, hypähtää ylös. Toinen makaa edelleen portailla.
— Mitä temppuja täällä tehdään, keskiyön aikana pyhitetyllä paikalla? ärjäisi kuvernööri.
— Kas, sehän onkin Klingan lapsenhoitajatar, huomasi Sven Skute lähelle tullessaan.
— Ahaa! huudahti kuvernööri. — Sama, joka on epäilyksen alainen murhasta. Tietysti taas salaperäisiä juonia punomassa. Mitä sinä kirkon rappusilta haet? Kuka sinulla on toverina?
Joku miehistä nousi katsomaan makaavaa naista.
— Kiertävä kerjäläinen, se noita-akka, ilmoitti hän kuvernöörille.
— Nyt minä ymmärrän, puhui kuvernööri. — Te olette rohjenneet käydä noituutta harjoittamaan kirkon portailla puolenyön aikana. Kyllä minä ne tavat vanhasta maasta tunnen. Kotona poltetaan noidat nuotiolla. Luuletteko, että pirulle annetaan täällä enemmän valtaa? Käykää, pojat, hakemassa sotilasvahdit tänne.
Kaisa yritti nousta, mutta ei jaksanut.
— Emme me mitään pahaa tahtoneet, kuului hän kuiskaavan.
Pelko jähmetytti Stinan kielen.
Paikalle kerääntyi useita juomingeissa olleita. Heillä oli useampia syytöksiä "noita-akkaa" vastaan. Se, joka oli nähnyt Kaisan tietä lakaisevan muutama hetki sitten, ilmaisi näkemänsä. Toinen oli huomannut näiden naisten kiertävän kirkkoa lukien salaperäisiä lukuja. Kolmas oli nähnyt oudon olennon pyörivän kirkon portailla kuin väkkärän sekä sitten kaatuvan maahan; oli luullut sitä paholaiseksi, mutta nyt huomasi, että sama akkahan se oli, vaikka hänellä taisi todellakin olla paholaisen hahmo.
Mieliala joukossa kiihtyi naisia kohtaan. Kun sotilaat saapuivat ja kuvernöörin käskystä vangitsivat naiset, ei näillä onnettomilla ollut ketään puolustajaa, ei edes säälijää.
— Roviolle joutavat sekä murhaaja että noita-akka, tuomitsi joku.
— Viekää ne täksi yöksi linnan vankilaan, määräsi kuvernööri. — Katsomme, voiko heidät jo huomenna siirtää Helsingborgiin. Heidät tutkitaan ja tuomitaan oikeudessa.
Kaisa oli niin heikko, että sotilaitten täytyi kantaa häntä. Taluttamalla oli Stinakin vietävä. Häntä värisytti, vaikka yö oli lämmin.
ERKKI LÄHTEE HAKEMAAN GUSTAFIA.
Aamulla herättyään Reeta kuuli ensimäiseksi uutisekseen mitä yön aikana oli tapahtunut. Hän säikähti kovin ja tunsi itsensä syylliseksi. Hän oli koko hankkeen alkuunpanija. Väinämön leski oli joka tapauksessa viaton. Nyt hän oli joutunut ansaan, jonka Reeta tietämättään oli asettanut.
Helmeellä ja hänen vaimollaan oli täysi työ saada Reeta rauhoittumaan. Tyttö tahtoi ensin mennä itse ilmoittautumaan viranomaisille. Vihdoin hän käsitti, että Kaisan asia ei siitä mitään voittaisi. Lisäseurauksena vain olisi, että hänkin menettäisi vapautensa eikä voisi enää toimia. Stinan asia taas riippui kokonaan muista syistä. Jos Gustaf löytyy, pääsee Stina luonnollisesti vapaaksi joutuen hänen vaimokseen.
Reetan oli Erkille saatava sana. Sitä ennen hänen täytyi tavata Kaisa ja kuulla oliko tämän onnistunut hankkia tarvittavat tiedot. Hän lähti kuvernöörin tyttären luo saadakseen hänen kauttaan luvan päästä Kaisaa näkemään.
Armgard oli jäntevällä kädellään johtamassa kuvernöörin asunnon kuntoonlaittamista juhlimisen jälkeen.
— Nyt tarvitsisin sinua avukseni, sanoi tyttö.
— Miesapua on, mutta naisista on puute. Nehän kuitenkin siistimistöihin parhaiten soveltuvat.
Reeta ilmoitti, että hänen on mahdoton jäädä, kun kotona odottavat häntä välttämättömiin töihin.
— Mitäs pidät nyt asiain kulusta? siirtyi vilkas Armgard kysymään.
— Eikös se käy kuin nuottien mukaan? Nyt on sinun kilpailijattaresi
kiinni. Vapaaksi hän ei pääse, ellei hänen ensimäistä sulhastaan löydy.
Jos taas löytyy, käy tytön tie suoraan vihille hänen kanssaan.
— Vangitsemiskäsky on annettu myös Erkistä, muistutti Reeta.
— Mutta häntä ei ole tavattu, vastasi Armgard Printz. Veitikkamainen hymy suupielissä hän lisäsi:
— Kai sinä voit siitä pitää huolen, ettei häntä tavata ennenkuin sopiva hetki tulee.
— Stina Dalbon kanssa vangittiin Kaisa Väinämö syytettynä noituudesta, jatkoi Reeta. — Minä tiedän, että hän ei ole paha ihminen. Hän on asunut veljeni luona, ja siellä on hoidossa hänen poikansa. Minun täytyisi välttämättä tavata hänet, jotta saisin kuulla, miten pojan hoito nyt järjestetään.
— Kyllähän se käy päinsä, lupasi Armgard, — kun häntä ei ole vielä viety Helsingborgiin. Luulen, että voin hankkia sinulle pääsyn ilman että meidän tarvitsee kääntyä isäni puoleen. Ukko on nyt vähän ärtyisellä päällä.
Erääseen hirsirakennuksen osaan oli vankila sijoitettu. Suuri se ei ollut, mutta ei siellä ollut paljon pidettäviäkään. Tällä kerralla olivat nämä viime yönä vangitut ainoat.
Piikki teki vahtipalvelusta: hän käveli musketti olalla etuhuoneessa.
Kuvernöörin tytär meni sotilaan luo ja määräsi, että tyttö on päästettävä sisälle vankeja puhuttelemaan. — Nyt on sinulla tie auki, sanoi hän Reetalle. — Minä voin mennä omiin hommiini. Kun tarvitset apua, turvaudu vastakin minuun. Se merkitsee ainakin yhtä paljon kuin jos turvautuisit suoraan kuvernööriin.
Kuvernöörin tyttären poistuttua asetti Piikki muskettinsa nurkkaan, tervehti Reetaa tuttavallisesti ja sanoi:
— Kyllä tästä olisit sisälle päässyt ilman kuvernöörin tytärtäkin. Kuitenkin onhan hyvä, että on myös sellainen takaamassa. Olen minäkin käynyt siellä heidän luonaan juttelemassa. Ovat kovin toivottomia ja murtuneita. Hyvä on, että tulit.
Piikki avasi oven ja Reeta astui sisälle. Vangitut naiset olivat todellakin lohdutuksen tarpeessa. Molemmat olivat myös ruumiillisesti hyvin heikkoja. Kaisa vähän väliä värähti hermostuksesta. Erkin kohtalo ja hänen tehtävänsä näkyi olevan heille kaikille tärkein.
— Erkin onnistumisesta voi tulla apu ja pelastus kaikkeen, huomautti
Kaisa.
— Pahoin pelkään, ettei se pelasta kaikkea, päinvastoin, sanoi Stina miettiväisenä. — Joka tapauksessa Erkki pelastuu. Vie hänelle sana, ettei hän huolehdi minusta. Kyllä minä asiani hoidan.
Kaisa Väinämö kertoi niin tarkkaan kuin muisti näkynsä, ja Stina täydensi sitä kuulemansa perusteella. Mikä tuo paikkakunta oli, joka näyssä kangasti, sitä he eivät voineet sanoa.
— Mutta varmasti se löytyy, kun menee meren rantaa pohjoiseen. Eikä kauan tarvitse mennäkään, muistutti Kaisa. — Pitäköön vain varansa.
Palattuaan Helmeen luo sai Reeta tehdä selkoa kuulemistaan. Helme sanoi heti arvaavansa paikan, missä punatukkainen piileilee.
— Se on Uusi Amsterdam Manhattanilla Pohjoisjoen suulla, vakuutti hän. — Kaisan näky soveltuu siihen aivan selvästi. Ja onhan se ymmärrettävissäkin, että hän on sinne siirtynyt ja sieltä apulaisensa kautta levittää myrkyllistä epäluuloa. Niin pian kuin hän saisi Erkin pois tieltään, olisi hän täällä omaansa vaatimassa. Hän ei tyydy puolitiehen, hän tahtoo tehdä täyden leikkauksen.
Hetken kuluttua Helme selitti edelleen Reetalle:
— Erkin tehtävä on sangen vaikea. Paikka ei ole niin iso, ettei sieltä löytäisi, mutta toinen kysymys on, miten saada mies sieltä tänne. Hän vihaa Erkkiä, joten hän ei Erkin toivomuksesta tee mitään. Heillä voi siellä syntyä tappelukin. Punatukkainen on väkevä, vaikka Erkki on väkevämpi. Mutta kysymyshän ei ole siitä, vaan siitä, että tulee todistetuksi punatukkaisen hengissäolo, joten murhajuorut lakkaavat.
— Maltas, sanoi hän, keksittyään keinon, — me voimme olla apuna. Anna Erkille ne tiedot, jotka sinulla on ja neuvo häntä ensi tilassa kiiruhtamaan hollantilaiseen siirtokuntaan. Pian minäkin koetan päästä sinne. Ja minä otan, jos mahdollista, Luukkaan mukaan. Uutta kauppapuotia varten me tarvitsemme monenlaista tavaraa. Vaikka hollantilaisten ja meidän välillä vallitsee kilpailu ja vihamielisyys, myyvät he kyllä mielellään meille tavaroita, varsinkin jos saavat vaihdossa nahkoja tai metallia. Kuvernööri on minulle tuosta kaupanteosta puhunut ja minä luulen, että me pääsemme piankin lähtemään. Täällä on puute myös vampunista, intiaanirahasta, joten ei punanahkojen kanssa suurempiin kauppoihin kyetä. Sinä tiedät tuon rahan, kalansuomuista puristetut helmet, joita me emme vielä ole tottuneet valmistamaan, mutta joita hollantilaisilla kuuluu olevan runsaasti. — Sano Erkille, että Uudessa Amsterdamissa tavataan.
Reeta kiiruhti jo samana päivänä Suomi-siirtolaan, Marjetan Kärkeen, missä Erkki oli odottamassa. Marttikin oli tullut muutamiksi päiviksi kotiin, joten ystävykset pitemmän eron jälkeen saattoivat vaihtaa keskenään mielipiteitä.
Erkki katsoi tarpeelliseksi selittää ystävälleen Martille asiansa, kertoa suhteensa Stinaan sekä sen vaaran, mihin he nyt olivat joutuneet. Martti, joka oli kyllä aikanaan toivonut Erkistä lankomiestä, ymmärsi hänet heti täydellisesti ja oli valmis neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta vaaran torjumiseksi.
Reeta saapuessaan illalla tupaan huomasi, että kaikki siellä sisällä parhaansa mukaan suunnittelivat Erkin ja Stinan onnen rakentamista. Hänestä tuntui oudolta ottaa osaa tähän keskusteluun. Hän puolestaan koetti teroittaa kuinka tärkeätä oli Erkin etsintätyö. Ja hän teki tarkkaan selkoa tiedoistaan.
— Mutta jos sinä sen roiston haalit siirtokuntaan näytteeksi, että hän on elossa, samalla sinä morsiamesi heität hänen syliinsä, muistutti Martti. — Kiusallinen on asemasi, mutta muutakaan neuvoa ei liene.
— Käsitän kaiken tämän, myönsi Erkki. — Samalla tiedän kuitenkin, että Stina ei koskaan tule tuon miehen vaimoksi. Onneksiko vai onnettomuudeksi lie etsimistyöni, minä käsitän sen kuitenkin velvollisuudekseni.
Ystävykset sopivat, että Martti lähtee aamulla aikaisin saattamaan Erkkiä joen yli ja ohjaamaan oudolla matkalla alkuun. Paras oli mennä nyt poikkimaisin sitä polkua, jota intiaanit sekä valko-ihoiset olivat tottuneet käyttämään pohjoisesta päin Delawarelle tullessaan. Uusi Amsterdam oli siksi tunnettu, että jokainen punanahkakin pystyi sinne opastamaan.
Kaisa Väinämön vangitsemista surtiin Marjetan Kärjessä kovasti. Leena oli häntä oppinut pitämään hyvänä ystävänään. Luonnollisesti päättivät he hoitaa poikaa kuin omaansa. Reeta katsoi sen huolenpidon erityisesti omakseen.
Pieni Antti Väinämö ei tajunnut orpouttaan. Hän kysyi kyllä äitiään, mutta rauhoittui pian. Ja hän nukkui kaulakkain ystävänsä ja leikkitoverinsa Martti Marttisen, nuoremman, kanssa vuoteessa.
RETKELLÄ.
Oli lämmin kesäaamu, kun Martti Marttinen lähti Marjetan Kärjestä soutamaan ystäväänsä Erkki Mulikkaa Delaware-joen yli.
— Me olemme olleet kovin hajallamme näiden rakennuskiireiden aikana, puheli Martti. — Se on häirinnyt uutisasutustamme ja uhkaa myös hajoittaa meidät erilleen. Olen sitä mieltä, että heti kuvernöörin Hovin valmistuttua, siis jo tänä syksynä, täytyy tarmokkaasti tarttua kiinni oman pysyväisen kodin rakentamiseen. Minä puolestani olen täysin mieluisen paikan löytänyt. Se on vielä enemmän ylämaassa kuin tämä Marjetan Kärki. Se on Tenakonk-saarta vastapäätä mantereen puolella kahden joen välissä. Saaren ja mantereen välinen vesi on kapea ja sillä kohdallaan kauniisti kiemurtava. — Kenties soudankin sinut sieltä kautta.
Siro savolaismallinen vene liukui nopeasti Delawarea Martin soutaessa voimakkailla vedoilla ja Erkin huovatessa peräteljolta. Hetken kuluttua tulivat he kuin lahden pohjukkaan tai joen suuhun. Martti viittasi oikealle kädelle:
— Tuo on se saari, jolle Göteborgin linna ja Printzin Hovi rakennetaan. Ne ovat lähempänä Isoajokea. Me lähdemme näitä kapeita vesiä, niin näytän mieluisan asuntopaikan.
Niillä tienoilla olivat rannat matalat ja maat vesiperäiset. Vesilintuja, joutsenista ja hanhista lähtien, uiskenteli ruohistojen välisissä vesissä lukemattomia. Salmeen tuli pieniä jokia molemmin puolin. Majavat olivat tehneet patoja ja siten salvanneet seudun vielä vesiperäisemmäksi. Erkki tunsi itsensä vähän pettyneeksi.
— Kuinka tällaiseen märkään paikkaan itsellesi kotia etsit? huomautti hän ystävälleen. — Kumpuja ja vaarojahan me näihin saakka olemme ainoina sopivina pitäneet. Niin oli meillä Vermlannissa ja niin oli esi-isillämme Suomen Savossa.
— Malta vähän, hyvä ystävä, tyynnytteli Martti. — Katso toki tämän luonnon yltäkylläisyyttä. Katso, mikä voimakas kasvullisuus. Maapohja on parasta, mitä tässä maassa vielä olemme nähneet. Ja se on paljon sanottu, sillä hyvää täällä on kaikki. — Hetken soudettuaan hän lisäsi: — Kumpuiset maisemat ovat kieltämättä kauniit, ja mäellä olevasta talosta on komeata katsella. Mutta sellainen asumistapa ei ole käytännöllisintä. Kylmemmissä seuduin oli korkealla asuminen tarpeellista sen vuoksi, että alempana asui halla. Matalien paikkojen viljeleminen oli vaaranalaista. Halla pyrki kiipeämään mäkienkin kuvetta ylöspäin. Täällä ei tarvitse sen vuoksi korkealle kavuta. — Mitäs sanot näistä seuduista?
Vene oli lipunut seudulle, joka rehoitti luonnon rikkautta. Vahvat tammimetsiköt verhosivat pienikumpuista seutua rannasta saakka. Terävä lahti leikkasi korkeampaa rantaa. Sillä seudulla ei näkynyt suota.
— Eikö tämä ole kuin paratiisin yrttitarhaa kysyi Martti viitaten vasemmalla näkyvää maisemaa. — Tähän paikkaan olen minä mielistynyt, tähän tahdon Marttisen suvulle kodin perustaa. Jos se suku kasvaa ja laajenee, levitköön tästä muualle. Katsos, eikö tuossa lahden kupeessa ole mitä ihanin asuinpaikka?
Erkki ei voinut muuta kuin myönnytellä. Hän tunnusti, että siihen saa hyvän kodin. Martti selitti edelleen:
— Kun kävin siellä Suomessa Rautalammilla vanhan sukuni kotipaikoilla, oli siellä silmiä hivelevä lehtomaisema ja tämänsuuntainen lahti, jonka rannalle olisin kotini tehnyt, jos sinne olisin jäänyt sen jälkeen, kun Leenan kanssa häät pidettiin. Lahden teräväsärmäisten reunojen vuoksi kutsuttiin sitä Hammaslahdeksi. Se mikä Suomeen jäi silloin tekemättä, se tehdään nyt tänne. Uusi Marttila laitetaan tähän Hammaslahteen. Toivon, että kuukauden perästä jo kirves heiluu tämän kodin rakentamisessa.
Pitkin rantoja soudeltaessa Martti esitti suunnitelmiaan. Hän tekee alunpitäen isomman tuvan, jottei heti ole ahdasta. Sauna tulee tähän rannalle, luonnollisesti. Pellot on mainio saada pitkin rantoja.
Kierrettäessä Tenakonk-saarta yläpuolelta havaitsi Erkki maisemat niin alaviksi, että ne ovat silloin tällöin veden alla. Mutta ruohokasvullisuus oli niillä hyvä, ja Martti kertoi Kokkisen valinneen ne itselleen heinämaiksi. — Kokkinenkin aikoo tänne takamaahan pysyväisen kodin laittaa, jotta olisi, kuten hän sanoo, lapsillekin jakaa, vaikka perhe suureksi paisuisi.
Veneen tullessa avoimelle Delaware-joelle kuvasi Martti maisemia.
— Vähän matkan päässä vasemmalla kädellä laskeutuu tähän suurempi joki. Näiden jokien välinen niemeke on mieluisa intiaanien asuntopaikka. Houkutteleva se on valkoisillekin. Me olemme aikoneet syksymmällä tulla tänne joukolla ja ottaa sen huostaamme yhteisiä tarpeita varten. Siellä Takamaassa on mainio metsästää ja kalastaa.
Nyt oikaisi Martti veneellään Delaware-joen poikki. Leveällä virralla keinuttivat aallot pientä venettä. Toiselta rannalta hän etsi sopivan piilopaikan, mihin voisi veneen kätkeä.
— Minä saatan sinua jonkun verran, jotta tutustuisimme näihin tämänkin puolen maisemiin, sanoi hän, ja vahvistettuaan itseään eväillä lähtivät ystävykset tuntemattomia seutuja kohti.
Ilmansuunta oli heillä selvillä, mihin oli kuljettava. He arvasivat kyllä tuolla tuonnempana jonkun polunkin tulevan näkyviin. Maisemat olivat suurin piirtein samanlaisia kuin joen toisellakin puolen, joskaan ei niin viljavan muhevia. Oli muutamia korkeampia vaaroja, joilta oli soma näköala jokilaaksoon.
Juuri ennenkuin Martti palasi takaisin veneelleen ja kotiin, nousivat he eräälle tällaiselle mäelle. Rinne kasvoi matalampia lehtipuita sekä vesakkoa ja köynnöskasveja, joten läpikulku oli hankalaa. Samalla he joutuivat metsän sisustaa tarkemmin näkemään. He tekivät havainnon, että suurin osa näistä puista ja pensaista oli hedelmiä kasvavia. Omenapuitten oksat painuivat paikoin niin raskaina alas, että olivat taittumaisillaan. Toisissa puissa väikkyi persikoita ja luumuja. Kirsikat heloittivat kuin suuret tuomenmarjat. Pähkinöitä oli useampia lajeja.
Osa hedelmistä ja marjoista oli kypsiä, osa vasta kypsymässä. Uteliaisuuden houkuttelemina maistelivat miehet näitä luonnonantimia ja tunsivat useimpien maun sangen miellyttäväksi.
— Kyllä vain tämä maa on ihmeellinen verrattuna siihen siellä kotona, mistä läksimme, ihmetteli Erkki. — Hedelmiä, meille aivan outojakin, kasvaa niin paljon, että yksistään niistä jo pystyy kokoamaan välttämättömän ruuan talven varaksi. Olen huvikseni maistellut noita pieniä mustikannäköisiä marjoja, joita täällä kasvaa, paitsi pienissä varvuissa, kuten siellä kotona, myöskin pensaissa, jopa puissa. Maistelepas, niin huomaat, että mustikoita ne todellakin ovat.
Hän tarjosi muutamia puusta ottamiaan marjoja toverilleen.
— Niin on, niin on, myönsi Martti. — Kyllä täällä mustikat puissa kasvavat. Paljon täällä on toisin kuin siellä. Ei meillä siellä kotona ollut mustia vattujakaan, joita täällä on niin runsaasti, että niiden piikkisiin varsiin on aivan sotkeutua.
Kun miehet olivat tulleet laelle, avautui valtava näköala kaikille suunnille. Metsä, loppumaton metsä oli tuolle näköalalle ominaisinta. Sitä paloittelivat kapeat kirkkaat hopeajuovat, joet, joista Delaware oli valtavin.
Kuumaksi oli kesäpäivä käynyt. Vaaran laki hautui tässä lämpimässä.
Miehille oli kiivetessä tullut hiki.
— Totta puhui Klinga, kun siellä kotona ensin näitä seutuja kuvaili, muisteli Erkki, — totta puhui, että täällä vallitsee kesällä saunan kuumuus auringonpaisteessa. Mitäs meiltä muuta puuttuu kuin vastat, ja niitäkin saa mainioita näistä puista. On valitsemisen varaa.
Erkki oli erinomaisen ihastunut tähän luontoon ja maisemaan. Hän vakuutti Martille pitävänsä tästä enemmän kuin Hammaslahdesta.
— Ellei olisi niin kaukana muista, en hetkeäkään epäilisi kotiani tälle mäelle perustaa, sanoi hän. — Mahdollista on, että tänne se uusi Mulikka vielä syntyykin, tänne vaaralle, muistoksi siitä Mulikasta, joka sinne vanhaan maahan Lehtovaaran kupeelle jäi.
Synkkä hiljaisuus vallitsi asumattomassa salossa. Ystävykset koettivat päästä sellaiseen varjopaikkaan; mihin vähän tuulenhenkeä kävisi. Hetken levättyään he sitten erosivat. Martti palasi venettä kohti.
Erkki otti maisemista ja auringosta merkin ja lähti jatkamaan matkaansa. Jonkun matkan päässä mäen alla hän yhtyi polkuun, jota lähti seuraamaan. Pimeän tullen hän yöpyi metsään, valiten makuupaikan sellaisen, että voi olla turvassa matelijoilta.
Yö asumattomassa aarniometsässä, yksinään luonnon suuressa hiljaisuudessa on niin valtava, ettei sen vaikutusta voi sanoin selittää. Hiljaisuus on vain harhaluuloa, sillä joka hetki voi erottaa erilaisia ääniä. Whip-poor-will huutaa yksitoikkoista, valittavaa säveljaksoaan ikäänkuin sen olisi vilu tässä yön tukahduttavassa kuumuudessa. Apinalintu päästelee ääniään. Käkikään ei puutu seurasta, vaikka se on laiska kukkumaan. Aamun tullen lintujen äänet moninaistuvat.
Ja kuivuneet oksat katkeilevat silloin tällöin, kun peura tai kauris kulkee purolle juomaan. Hirvikin on vallan yleinen. Pieni puhvelilaumakin voi painautua Delaware-joelle, vaikka se on täällä harvinaisuus.
Suhteellisesti vähän virkistyneenä jatkoi Erkki aamulla aikaisin matkaansa. Koko päivänä hän tapasi vain muutaman intiaanin matkalla pohjoisesta etelää kohti etsimässä mieluisaa asuntopaikkaa sieltä, missä majavannahkojen saanti olisi helppoa.
Suuret vedet näkyivät, mutta kun niiden rannat olivat osittain pahasti meriveden huuhtelemia, kuletti polku suurelle Pohjoisjoelle kiertotietä useita maileja joen suusta ylöspäin. Siellä oli kalliojyrkänteitä, ja vuori kohosi pystysuoraan kuin seinä joesta.
Matalammalla kohdalla oli intiaanien kylä Hobock. Siellä vietti Erkki viimeisen yön. Seuraavana aamuna lauttasivat intiaanit hänet joen toiselle puolelle.
Niin hän tuli matkansa päämäärään, Manhattanille, jonka eteläisessä kärjessä oli Uuden Amsterdamin linnoitus ja kauppakylä.
UUDESSA AMSTERDAMISSA.
Erkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä asuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko tämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista siirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.
Täältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta. Polku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin alkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen asutuksen ensi päiviä näillä tienoin.
Aivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet paalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli kauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus ja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen perkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä yleensä kaikki tärkeimmät paikat.
Erkki käveli ensin tätä "valtakatua" tutustuakseen kylään. Kadun eteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty tilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli kallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa oli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.
Erkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän sai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi matkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.
Sitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan kapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään punatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä huonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan tällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea ja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota hänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.
Vaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen, oli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia pieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle perustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa vuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat elivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja, joiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.
Englantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä, Virginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa saattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.
Erkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui lastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten kanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa hollantilaisten puheesta.
Viikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita laivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa, joka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta. Erkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo aikaisemmin huomattu.
— Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren kipparille. — Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka katoaisi ikipäiviksi.
Kippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.
— Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla äänellä.
— Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella, neuvoi Gustaf. — Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa Karhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.
Erkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti päässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.
Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti häntä, huomauttaen:
— Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt
Christinassa olo?
— Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. — Kyllä sinne sopii.
Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.
— Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan, lausui Gustaf. — Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani haen.
— Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.
Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.
— Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. — Siellä siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme sovi samaan siirtokuntaan.
— En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. — Mielelläni jään tänne, jos sinä menet siirtokuntaan.
Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä miehen piirteet.
— Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin hollantilainen työtoveri. — Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan. Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.
Laivaa purettiin iltapimeään saakka.
Pimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta raskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi onnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan yli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja kadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään laivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei tavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.
Kun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti laivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut pohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.
Kun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni pursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut laivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan ympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi hiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin tapaturma herätti yleisempää huomiota.
Purren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka, jonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti punatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:
— Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun sijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani. On yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän rauhaamme et enää pääse häiritsemään.
Erkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat puristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät mielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.
Hetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen toverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.
Purren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:
— Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät kauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on tottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei suurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä hänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.
— Viekää tornikamariin, komensi vartija.
Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla. Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty, ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.
Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian voimaton harkitsemaan pelastustaan.
Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja raskaita esineitä kannettavan.
— Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. — Lasti on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä vaihdetaan lasti nahkoja.
— Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. — Aion viettää nyt hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.
Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui pian sikeään uneen.