GUSTAF VAATII OMAANSA.
Ne juorut Gustafin katoamisesta, joita oli Helsingborgin linnoitukseen ja sieltä muuallekin järjestelmällisesti levitetty, olivat kulkeuneet myös Stinan isän korviin, vaikka hän ei niitä ottanut vakavalta kannalta. Mutta kun hänen tyttärensä vangittiin ja kun murhaan syylliseksi mainittu Erkki Mulikka katosi paikkakunnalta, tuli Nils Dalbon mieliala sangen synkäksi. Hän ei jaksanut uskoa murhaa mahdolliseksi, mutta ei hän osannut selittää ihmeellistä katoamistakaan. Miksi Gustaf ei tule hakemaan omaansa? Miksi hän kiusaa koko siirtokuntaa rikoshuhuilla? Myös Stinan äiti vuodatti asian johdosta katkeria kyyneleitä.
Näytti siltä, että siirtokuntaan ei sillä hetkellä kukaan ollut tervetulleempi kuin punatukkainen Gustaf. Kaikki olivat valmiit ottamaan hänet avosylin vastaan.
Hänen saapumistaan odotti myös Stina, joka Kaisa Väinämön kanssa oli siirretty Helsingborgin linnan vankilaan. Niinikään odotti Stina jotakin tietoa Erkistä, josta hän ei ollut kuullut mitään sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin tämä hänen pyynnöstään pakeni pimeyteen. Hän tiesi, että Erkki oli lähtenyt vihamiestään etsimään. Oliko hän löytänyt? Miten olivat he keskinäiset asiansa selvittäneet? Olivatko he tulossa? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, jotka risteilivät usein Stinan ajatuksissa.
Ja tätä monien kysymysten sarjaa hän jatkoi uusilla kysymyksillä. Mitä sitten seuraa, kun Gustaf tulee tänne? Erkki pääsee vapaaksi epäluulosta. Myös hän itse pääsee vankilasta — mutta mihin? Mestauslava kyllä välttyy, mutta sen sijaan uhkaa häntä kauheampi, uhkaa pakollinen avioliitto vihatun miehen kanssa.
Hän ei salannut näitä ajatuksiaan onnettomalta vankilatoveriltaan.
— Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin, vakuutti hän. — Minä inhoan häntä, minä vihaan häntä. Luultavasti ei minulla ole muuta keinoa kuin hukuttaa itseni.
— Älä toki niin toivoton ole, lohdutti Kaisa. — Pelastuksen teitä on monenlaisia.
Nils Dalbo tuli tytärtään katsomaan.
— Siinä asiassa, jonka tähden sinut on vangittu, alkaa tutkinto huomenna, ilmoitti hän. — Kuvernööri tulee itse oikeutta istumaan. Hän on jo asettanut lautakunnan. Olisi nyt perin tärkeä voida todistaa, että Gustaf on elossa. Siihen raukeaisi heti koko syyte.
— Kunhan odotetaan, vielä se asia voidaan todistaa, vakuutti Stina.
— Kuvernööri ilmoittaa jo liian kauan odottaneensa. On mahdollista, että hän ei enää odota.
— Minulla on syytä luulla, että aivan pian saamme tietoja Gustafista, sanoi Stina.
Hän saattoi isäänsä ovelle ja sanoi:
— Lohduttakaa äitiä. Vakuuttakaa hänelle, että kyllä nämä asiat vielä hyvin päättyvät.
* * * * *
Seuraavana aamuna käytiin Stina hakemassa oikeuden istuntoon.
Kuvernööri Printz ei ollut hiukkaakaan lainoppinut. Hän tunsi sen itse ja sen vuoksi hän oli halunnut tuomariksi siirtokuntaan lainoppinutta miestä. Kun sitä ei saanut, täytyi hänen itsensä edustaa myös lain ja oikeuden korkeaa arvovaltaa. Siltä varalta hän oli jo lähtiessään varoittanut, etteivät kovin hämmästyisi, jos tuomiot eivät aivan lain kirjaimen mukaan sattuisi. Hänen johtamissaan oikeuden istunnoissa ei noudatettu mitään muodollisuuksia. Hän käsitti, että alussa hänen oli voitettava asema ankaruudella, ja sen vuoksi hänen täytyi tehdä tuomiot jyrkiksi.
Klingan lapsenhoitajattaren, Stina Dalbon asia oli ensimmäinen merkittävämpi juttu, joka joutui hänen ratkaistavakseen. Tyttöä vastaan tehty syytös oli raskas ja perin salaperäinen. Syytetty ei tunnustanut mitään ja turhaan kuvernööri yritti kovuudellakaan taivuttaa häntä tunnustamaan.
Kuta pitemmälle kuulustelua kesti, sitä hämärämmältä asia näytti.
Hän selaili lakikirjaa, suuttuen ja tuskastuen sitä enemmän kuta vähemmän hän siitä selvää sai. Oliko hän mikä kirjanoppinut? Hän oli tottunut sodassa antamaan tuomioita, mutta niitä ei perustettu mihinkään pykäliin. Tuomioiden piti olla käytännöllisiä, niillä piti saada aikaan se mihin tähdättiin. Muodoista vähät väliä.
— Mestattavaksi ja oikea käsi pois sahattavaksi, kuului yhtäkkiä kuvernöörin tuomio, yllättäen täydellisesti koko salintäyteisen kuulijajoukon.
Lautakunnan jäsenet katsoivat ihmetellen toisiinsa, mutta ei kukaan uskaltanut ääntään korottaa.
Stina vaipui pyörtyneenä lattialle.
Kuvernööri oli mielestään antanut oikean ja viisaan tuomion. Hänellä ei ollut aikomusta panna sitä täytäntöön — hänestähän se riippui. Kun näin raskas rangaistus on uhkaamassa, pannaan varmasti kaikki voimat liikkeelle oikean selvityksen saamiseksi. Tuomio oli siis kuvernöörin mielestä vain uhka, joka pakottaisi totuuden esille.
Samalla kuvernööri määräsi, että vapaamiestä Erkki Mulikkaa oli etsittävä yli koko siirtokunnan ja tavattaessa oli hänet kiinniotettava sekä sidottuna linnoitukseen lähetettävä, jotta sama rangaistus voisi häntä kohdata.
Sekin oli tarkoitettu enemmän uhkaukseksi kuin käytännössä toteutettavaksi.
Ennenkuin Stina vietiin takaisin vankilaansa joen toiselle puolen, sai hän tervehtiä ja tavata vanhempiaan. Sydäntäsärkevä oli Stinan kohtaus äitinsä kanssa. He eivät nähneet tuomiossa mitään valopilkkua. Millä hetkellä tahansa voidaan tuomio panna täytäntöön. Näkisikö äiti enää tämän jälkeen lastaan?
Isä ei ollut yhtä toivoton. Hän ymmärsi, että tuomio oli ehdollinen. Hän katsoi kuitenkin viisaimmaksi olla tyttärensä huolia lieventämättä enempää kuin oli välttämätöntä.
Saman päivän iltana kuvernööri Printz hämmästyi aika lailla. Hän oli juuri lopettanut ilta-ateriansa, kun eräs mies pyysi tavata häntä.
Se oli Klas.
— Mitä sinulla nyt on asiaa? kysyi kuvernööri lyhyesti.
— Armollinen herra, alkoi Klas nöyrästi. — Tulen ilmoittamaan, että se mies, jonka murhasta Stina Dalbo on tänään tuomittu, on elossa. Yhä vieläkin olen järkytettynä säikähdyksestä, jonka tänään sain, kun näin ystäväni ilmielävänä edessäni. Luulin ensin häntä haamuksi ja aioin paeta. Hän huusi minulle: 'Mies, oletko hullu? Etkö minua tunne? Tervehdi toki toveriasi, joka on pitkältä matkalta palannut ja ansaitsee hyvän ryypyn tervetuliaisiksi.' Toinnuttuani moitin häntä siitä, että hän oli saanut suurta häiriötä aikaan, ja sanoin, ettei Stina hänelle voi poissaoloa antaa anteeksi. 'Enpä luullut, että hän niin kaipaa minua', hän sanoi. 'Hänen mielensä lienee aika lailla muuttunut.' Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kaikesta pahoillaan, mutta ilmoitti kaiken nyt hyvittävänsä. Hän on valmis menemään naimisiin ja lähetti minut sitä varten asialleen. Klas veti paperin taskustaan ja sanoi: — Tässä on todistus siitä, että hän ja Stina ovat Ruotsissa laillisesti kuulutetut. Hän pyytää morsiamensa vapauttamista, jotta häät voitaisiin ensi tilassa viettää.
Kuvernööri oli sangen hämmästyksissään tästä ilmestymisestä. Hän huusi kiukkuisella äänellä:
— Onko ollut tarkoituksena pitää minua sekä korkeaa lakia ja oikeutta pilkkana?
Kenties olisi Gustafin asiamies saanut pahempiakin seurauksia tästä jutusta, ellei kuvernöörin nopeaälyinen tytär Armgard olisi ehättänyt väliin.
— Isä, sinun viisautesi oikeuden jakamisessa selvitti tämän sangen salaperäisen jutun, sanoi hän. — Ilman sinun ankaraa tuomiotasi olisi asia jäänyt hämäryyteen ehkä ikipäiviksi.
— Niin, ilahtui kuvernööri, — tiesinhän minä, että miestä ei oltu murhattu. Minä pakotin hänet esiin. Ja nyt minä olen valmis pitämään nämä harvinaiset häät siirtokunnassa. Ensi viikolla muutamme Hoviimme Tenakonkille, ja yhtenä tulojuhlan ohjelman numeroista ovat nämä häät. Armgard, pidä huolta niiden valmistuksista. Minun kustannuksellani. Käy, nuori mies, hän sanoi, kääntyen Klasin puoleen, — papereinesi pastori Campaniuksen luona ja järjestä niin asiat, ettei enää mitään häiriötä tapahdu.
Klasin lähdettyä sanoi kuvernööri tyttärelleen:
— Nyt ei ole mitään syytä pitää tyttöä vangittuna. Minä päästän hänet irti viipymättä.
— Odota isä, kiiruhti Armgard sanomaan. — Minulla on hyvä ajatus.
Stina viedään Tenakonkille eikä sallita kenenkään kohdata häntä.
Ei anneta hänelle mitään tietoa asioista ennen kuin hänet viedään
vankilasta vihille.
— Mutta eikös se ole sydämetöntä?
— Ei vähääkään, sanoi Armgard päättävästi.
— Hänen ilonsa tulee sitä suuremmaksi. Jos välttämättä tahdot, voit vähää ennen häitä ilmoittaa, ettei Gustaf ole murhattu. Näin asiat parhaiten järjestyvät.
— Sinä olet järkevä, Armgard, myönsi Printz.
— Sinä puhut kuin vanha ihminen, vaikka olet vasta täysi-ikään kehittynyt tyttö. Rakkauden houreet eivät sinua pimitä.
— Järki kaikessa, sanoi tytär ja lähti huoneesta.
PRINTZIN HOVISSA.
Maunu Klinga oli miehineen kiirehtinyt Uuden Göteporin sekä Printzin Hovin rakentamista Tenakonk-saarella. Kesä oli kuuma, joten miehet tottumattomina ilmanalaan saivat monta hikeä pusertaa. Kuitenkin ne, jotka olivat olleet myös Helsingborgia rakentamassa, kehuivat työntekoa Tenakonk-saarella mieluisammaksi. Täällä ei ollut niitä isoja purevia itikoita, jotka tekivät olon joen toisella puolella aivan sietämättömäksi.
Sekä linnoitus että kuvernöörin hallintorakennus tehtiin vahvoista hirsistä. Osa tarvittavista puista otettiin saarella olevasta suosta, johon oli aikoinaan suuri metsä painunut ja siellä hyvin säilynyt.
Hallintorakennus, Printzin Hovi, oli koetettu ensin saada valmiiksi, jotta kuvernööri pääsisi perheineen muuttamaan sinne. Suuressa asuinrakennuksessa oli kuvernöörillä useita tilavia huoneita. Sitä paitsi oli suuria saleja virastohuoneiksi. Valmiina oli myös muita välttämättömiä rakennuksia. Monet rakennukset sotilaita, alempaa virkakuntaa y.m. varten olivat kuitenkin vasta tekeillä ja valmistuivat hitaammin. Tännekin oli, pikemmin tavan mukaan kuin tarpeen vaatimuksesta, rakennettu vankila, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi siirrettiin siirtokunnan ainoat vangit, Stina Dalbo ja Kaisa Väinämö.
Sen jälkeen kun tuomio oli langetettu, odotti Stina joka päivä milloin hänet viedään mestauslavalle. Aamulla ylös noustessa oli aina hänen mielessään, että tämä lienee viimeinen päivä. Kun hänet siirrettiin Tenakonkille, päätti hän, että nyt viedään viimeiselle matkalle. Henkinen kidutus vaikutti häneen niin, että hän oli vain varjo entisestä. Eräänä päivänä tuli kuvernöörin lähettämä sotilas vankilaan.
Stina koetti nousta seisomaan. Hänen polvensa vapisivat.
— Älä pelkää, sanoi sotilas. — Minä tuon hyviä tietoja. Paremmat päivät sinua odottavat. Kuvernööri on lähettänyt minut ilmoittamaan, että hän tietää sinun ja Erkki Mulikan olevan viattomia, sillä murhatuksi luultu henkilö on löydetty. Kuvernööri tahtoo antaa hyvitystä kärsimyksiesi johdosta. Tästä vankilasta saat kävellä morsiamena vihkiäisiisi ja kuvernööri itse pitää häät mitä loistavimmat.
Stina kuultuaan, että Gustaf oli löytynyt, huudahti riemusta. Ilon kyyneleet valuivat silmistä ja hän kiitti Jumalaa. Vasta sitten kun sanantuoja oli mennyt hän alkoi miettiä tiedonannon toista puolta. Vankilastako suoraan vihille? Kuinka oli kaikki voinut tapahtua? Tietysti niin, että Erkki, tuo rakas, kelpo Erkki, oli löytänyt Gustafin, tuonut hänet kuvernöörin eteen ja paljastanut katalan juonen. Kuvernööri oli tietysti pannut Gustafin lujille, ehkäpä rangaissutkin häntä. Ja palkinnoksi Erkille hänen reippaudestaan kuvernööri tahtoi nyt järjestää häät. Voi, jospa aika nopeasti rientäisi!
Kuvernöörin tytär, joka oli itse tullut muuttotavaroiden mukana uutta kotia panemaan kuntoon, oli Martti Marttisen mukana lähettänyt Reetalle sanan ja pyytänyt häntä avustamaan.
— Nyt on sinullakin moninkertainen syy iloita, sanoi Armgard Printz suojatilleen. — Minä itse valmistan häitä Stina Dalbolle. Pian ei sinulla ole hänestä mitään vaaraa. Kun Erkkisi saapuu näille main, olet sinä hänen ainoansa. Kaikki riippuu silloin vain sinusta. Tietysti sinä ymmärrät tehtäväsi.
Ehdittiin vihdoin niin pitkälle, että kuvernööri Johan Printzin laiva saapui Uuden Göteporin rantaan muuttaen siirtokunnan hallituksen Christinasta Printzin Hoviin. Tapahtuman merkityksen vuoksi suoritettiin siirtyminen laivasta juhlakulkueessa. Ensin lähtivät laivasta airuet keskiaikaisiin pukuihin puettuina ja soittaen pitkillä torvillaan. Kuvernööri itse astui mahtavana soittajien jälestä, peitsillä varustetun sotilaskunniavartioston ympäröimänä. Hänen jälessään tulivat hänen apulaisensa Sven Skute ja ryhmä sotilaita. Saattueessa oli aatelisnuorukaisilla ja siirtokunnan virkakunnalla oma osastonsa.
Lämmin kesäpäivä pusersi hien lihavan kuvernöörin kasvoilta hänen kävellessään puhkuvana mäkeä ylös sille paikalle, mihin hallintorakennus oli hänen tahdostaan kohonnut. Portilla oli juhlasaattoa vastaanottamassa rakennuttaja Maunu Klinga työläisten sekä muutamien sotilasten kera, jotka olivat hänen komennossaan. Klinga antoi kuvernöörille juhlallisesti uusien rakennuksien avaimet, jotka Printz kiinnitti renkaaseen vyöllensä.
Juhlakulkue marssi ensin väliaikaiseen kirkkoon, jossa pastori Campanius tervehti siirtokunnan päämiestä tervetulleeksi uuteen hallintopaikkaan sekä rukoili Jumalan siunausta aloitettavalle työlle. Kuvernööri polvistui alttarin ääreen, missä pastori, pannen kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä.
Tämän jälkeen marssi juhlakulkue itse hallintorakennukseen, jonka portailla oli kuvernöörin tytär palvelija- ja apulaisjoukkoineen sitä ottamassa vastaan. Torvensoittajat kääntyivät yleisöä kohti, jota oli laajalti kokoontunut, ja puhalsivat torviinsa. Yleisön joukossa näkyi myös intiaaneja, jotka uteliaina seurasivat tätä juhlallista toimitusta. Punanahkoja oli saapunut aina kaukaa Takamaalta asti, myös sellaisia, jotka eivät olleet ennen valkoisia nähneet.
Kun luutnantti Klinga juhlan kunniaksi antoi uudesta linnoituksesta ampua muutamia tykinlaukauksia, säikähtivät intiaanit pahanpäiväisesti ja lankesivat maahan.
— Valkoisten Manitou puhuu kovalla äänellä, sanoivat he toisilleen.
Illalla alkoivat ne suuret pidot, jotka kuvernööri oli aikaisemmin luvannut. Tätä varten oli harvinaisia ruokia ja juomia ostettu entisten lisäksi englantilaisilta, jotka Virginiasta olivat saapuneet laivallaan kaupantekoon. Monta intiaaneilta saatua majavannahkaa oli vaihdettaessa saatu luovuttaa näistä tavaroista.
Oli päästy vasta nousevalle juhlatuulelle, kun ohjelman mukaan oli toimitettava ensimmäinen avioliiton vahvistaminen tällä uudella hallituspaikalla. Tämän numeron oli kuvernöörin tytär järjestänyt. Kirkkosali oli koristettu kesän aikaisella sadolla. Hedelmällisyyden merkiksi oli koottu maissilyhteitä alttarin molemmille puolin ja seinistä riippumaan hedelmäpuitten oksia, jotka olivat täynnä kypsyneitä hedelmiä. Portaille ja käytäville oli metsästä tuotu laakeripensaita. Alttari oli koristettu myrtinoksilla, Lavendelikimput levittivät väkevää tuoksuaan. Pimeä oli jo tullut, mutta se ei tuonut sanottavasti viileyttä kesän hehkuun. Tulikärpäset lensivät pensaikossa. Salaperäistä huumaa oli ilmassa. Vuosituhansia koskematonna olleen erämaan rauha oli häiriytynyt. Sivistynyt maailma hipaisi sitä ensi kerran.
Armgard Printz piti huolen morsiamen pukemisesta ja tahtoi johtaa morsiuskulkuetta. Klas oli kuvernöörin sihteerin johtamana saanut varmat ohjeet miten hänen tuli menetellä. Ohjelma oli yksityiskohtia myöten tarkkaan harkittu.
Kuvernööri keskeytti tyttärensä viittauksesta ilonpidon juhlasalin pitkien pöytien ääressä. Hän nousi seisomaan ja puhui kaikuvalla äänellä:
— Meillä on merkkipäivä tänään. Siirtokunnan hallitus on asettunut uuteen pysyväiseen paikkaansa. Täältä on tarkoituksena ohjata tätä siirtokuntaa edistykseen ja kukoistukseen. Lisääntykää ja täyttäkää maa. Hedelmällisyys tuottaa edistystä ja kukoistusta. Esikuvallisena toimituksena on näihin tulojuhliin liitetty ensimmäinen kristillinen avioliiton solmiminen tällä saarella ja tässä hallintopaikassa, Toimitus tapahtuu kirkossa, johon me kaikki juhlakulkueessa siirrymme.
Sven Skute järjesti rivit ulkona: airuet ensin, aatelisnuorukaiset sen jälkeen hovipoikina, keskuksena itse mahtava kuvernööri ja arvojärjestyksessä muu yleisö.
Tulisoihdut lepattivat kutsuvina. Pappi odotti kirkon portailla.
Vasemmalta lähestyi morsiuskulkue Armgard Printzin johdattamana. Naiset olivat siihen liittyneet.
Stina oli ihastuttavan kaunis, oli enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Kärsimykset olivat tehneet hänet kalpeaksi, mutta samalla kirkastuttaneet. Hänen silmänsä olivat rakkautta loistavat ja sydämensä kiitollinen Jumalalle siitä, että kaikki oli kääntynyt hyvään päin. Hän koetti silmillään etsiä Erkkiä, mutta ei soihtujen lepattaessa voinut häntä huomata. Ehkäpä hän olikin sisällä kirkossa odottamassa…
Kirkon portailla hän näki seisojan kaksi miestä. Stina ei voinut heidän piirteitään erottaa. Kenties… hän kiiruhti askeleitaan. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, kiljahti hän kauhistuksesta. Se kuului monen korviin, vaikka musiikki soi.
Stina oli kuin halvauksen saanut: ei voinut ottaa askeltakaan ja hänen ruumiinsa tuntui lyijynraskaalta. Ne, jotka olivat lähinnä häntä, huomasivat muutoksen ja taluttivat häntä. Nähdessään isänsä Stina sai vähän rohkeutta.
Nils Dalbo talutti tyttärensä sulhasen luo, joka odotti alttarin edessä. Pastori laskeutui alttarikorokkeelta heidän eteensä. Tulisoihdut valaisivat kirkkaasti tämän ryhmän. Vihkimistoimitus alkoi.
Pastori ehti siihen kohtaan, missä hänen oli kummaltakin, sulhaselta ja morsiamelta, erikseen kysyttävä tahtoivatko he ottaa rinnallaan olevan aviopuolisokseen.
Gustaf vastasi onton kumealla äänellä: "Tahdon".
Tuli morsiamen vuoro vastata.
Stina kohotti silmänsä pastoria kohti ja vastasi jyrkästi ja selvästi:
"En tahdo".
Vastaus kuului yli koko kirkon hiljaisuuden.
Pastori säpsähti. Seurakunta hämmästyi.
Pastori kysyi uudelleen.
Vastaus oli sama, ehkä vieläkin jyrkempi ja selvempi: "En tahdo".
Uusi humaus kävi läpi seurakunnan. Kuvernööri osoitti hermostuvansa.
Pastori uudisti kysymyksensä kolmannen kerran.
Vastauksena tuli melkein epätoivoinen kirkaisu:
"En koskaan ota häntä".
Stina olisi pyörtyneenä vaipunut maahan, ellei hänen isänsä olisi ehtinyt häntä tukemaan.
Pastori ilmoitti että morsiamen vastustamisen vuoksi vihkiminen keskeytetään. Luterilainen kirkko ei pakota ketään vasten tahtoaan avioliittoon.
Kuvernööri katsoi oman arvovaltansa tulleen loukatuksi. Hänen tuliaisjuhlansa säännöllinen kulku oli häiriytynyt. Hän nousi kiukkuisena penkiltään ja olisi epäilemättä tehnyt kirkonhäväistyksen, ellei hänen tyttärensä olisi rientänyt hänen luokseen ja hillinnyt häntä.
Kuvernööri viittasi kädellään morsianta kohti ja sopersi joitain käsittämättömiä kiukun sanoja. Vihdoin hän jyrkästi sanoi:
— Viekää hänet uudelleen vankilaan. Yleisö palasi kirkosta pettyneenä. Pettynein oli kuitenkin sulhanen, joka kiiruhti mahdollisimman pian pois kirkosta ja katosi pimeyteen.
Stina vietiin vankilaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun hän oli niin perin uupunut.
Kuvernööri seurueineen meni jatkamaan tulojuhlan viettoa. Ja pian olivat juomingit täydessä käynnissä aivan kuin ei mitään välikohtausta olisi sattunut.
PAKO.
Juomien päähän kihotessa muuan nuori aatelismies rohkeni illan kuluessa hiukan ärsyttää kuvernööriä. Hän sanoi:
— Ehdottaisin siirtokunnan hedelmällisyyden maljan, mutta en saa oikein lähtökohtaa. Avioliitot eivät näy olevan helposti rakennettavissa täällä.
Toinen jatkoi:
— Avioliittoasioihin ei hallitusvallan pidä sekaantua. Koko siirtokunta sai nyt kuulla, että naisvalta on niissä voimakkaampi.
Kolmas lisäsi:
— Tämä tyttö oli tuomittuna sen miehen murhaamisesta, jonka kanssa hänet nyt tänä iltana yritettiin naittaa. Nyt mies tuli itse tänne. — Olisi huvittavaa tietää minkätähden tyttö nyt taas on vangittuna.
Kuvernööri kuuli kaikki nämä puheet. Hän oli jo entisestään ärtynyt.
Tämä keskustelu ärsytti yhä enemmän.
— Kyllä minä teille syyn näytän, hän murahti. — Silloin kun tyttö otettiin ensi kerran kiinni, oli hänet tavattu noituudesta. Ja noidat viedään roviolle.
— Siinähän sinulla on, kuvernööri, ohjelmaa tämän illan juhlaan, huusi eräs päihtyneistä, — repäisevämpää kuin se, mitä yritettiin kirkossa suorittaa.
— Siinä olisi todella teko, joka muodostaisi tämän päivän sellaiseksi juhlaksi, että sitä muistettaisiin niin kauan kuin tämä siirtokunta pysyy.
Kolmas ehdotti:
— Kootaan risuja ja sytykkeitä tuohon mäen harjalle. Siihen syntyisi kokko sellainen, että se näkyisi yli koko siirtokunnan, vieläpä toiselle puolen Fort Nassauhun saakka. Kyllä näin suurissa rakennuspuuhissa on sen verran lastuja jäänyt, että niillä muutamia noitia voidaan polttaa.
Kuvernööri ryyppäsi rommilasin pohjaan ja kehoitti toisia tekemään samoin.
— Mitä uutta nyt ohjelmaan saadaan, kun kirkkojuttu päättyi niin nolosti? kysyi Sven Skute. — Lupasit, että näissä juhlissa remutaan enemmän kuin Helsingborgin valmistumisjuhlissa.
— Eikö sinulla ole juomista enemmän kuin tarpeeksi? kivahti kuvernööri ärtyneenä. — Nyt sitä paitsi työväki myös juhlii. Oletko nähnyt heidän pitkiä pöytiään pihamaalla?
— Niin, koko siirtokunta on koolla, myönsi Skute. — Ensimmäisen ja ehkä ainoan kerran. Nyt pitäisi saada heille repäisevää ja ikimuistettavaa huvia.
— Mitäs ajattelet noitien polttamisesta? kysyi kuvernööri.
— Niidenkö, jotka viime juhlan iltana keksittiin? Olisihan tosiaankin sopivaa antaa niille rangaistus tässä juhlassa.
— Nyt ryypätään, huusi kuvernööri yli koko salin. Maljoja tyhjennettiin. Uusia täytettiin ja taas tyhjennettiin. Päihtymys alkoi olla yleinen.
Ulkona olevat juhlijat olivat kantaneet kokoon risuja ja lastuja kummulle ja sytyttäneet sen tuleen. Valo loimusi pimeässä yössä kauas joelle.
— Miksi roviota turhaan poltatte, kuului pimeästä ääni, — kun on noitiakin, joita voitte samalla polttaa.
— Noidat roviolle, kaikui useiden suusta huuto. Se kuului avoimista akkunoista sisälle saakka, huolimatta päihtyneitten melusta ja palavien risujen räiskeestä.
Kuvernööri teki nopean päätöksen. Hän huusi akkunasta:
— Kootkaa toinen rovio kummulle. Kootkaa siihen puita, risuja ja lastuja. Vietämme muuttomme kunniaksi suuren, ikimuistettavan juhlan. Poltamme noidat, paholaisen palvelijat.
Kuului riemuhuutoa yleisön joukosta ja miesjoukko kiiruhti roviota laittamaan.
Juhlijain joukossa oli muitakin kuin niitä, jotka ottivat tämän sanoman riemulla vastaan. Juhlaan olivat saapuneet Martti Marttinen, Luukas sekä koko joukko suomalaisia, jotka kauhistuivat sekä ehdotusta että kuvernöörin ilmoitusta. He aavistivat mitä tämä merkitsee päihtyneessä kansanjoukossa.
Martti ja Luukas kiiruhtivat vankilalle, joka oli hiukan syrjemmässä. Martti oli jo aikaisemmin huomannut, että Piikki oli tälläkin kertaa vahdissa. Martti sanoi Luukkaalle ja Piikille:
— Kiireesti naiset pakoon. Heidät on ohjattava niin kauas, etteivät he ole tavoitettavissa. On mahdollista, että heidän täytyy olla kauan poissa, kuten teidänkin. Rannalla vesakon suojassa on minun, veneeni. Siinä on aluksi ruokavaroja. Toinen tai toinen käyköön minun luonani lisää hakemassa, kun vakinaisen piilopaikan olette löytäneet. Kiiruhtakaa! Minä lähden laittamaan venettä kuntoon. Tulkaa sinne pian naisten kanssa. Tietysti kenenkään näkemättä.
Martti riensi rannalle. Hän varasi veneeseen tarpeita, joita käsiinsä sai. Hän jätti sinne myöskin pari pyssyä ampumatarpeineen. Rannalle saakka kuului päihtyneitten melu. Lyhyen odotuksen jälkeen tulivat Luukas ja Piikki taluttaen naisia, jotka värisivät kauhistuksesta. He olivat kuulleet huutoja, jotka ilmaisivat mikä oli heidän kohtalokseen aiottu. Hiljaa siirtyivät he veneeseen, Piikki soutamaan ja Luukas perään, naiset toisiinsa puristautuneina keskelle.
Martti työnsi veneen vesille. Hän kuiskasi: — Soutakaa virtaa ylöspäin ja antakaa itsestänne tieto niin pian kuin mahdollista.
Kun vene lähti liikkeelle, kiersi Martti sivumpaa juhlapaikalle, missä suuri rovio oli jo melkein valmiiksi laitettu.
Kiihkoisimmat vaativat vankien hakemista ja rovion sytyttämistä.
— Ei ennen kuin olette maljanne uudelleen täyteen saaneet, huusi kuvernööri.
Uusia maljoja täytettiin ja juotiin. Ajatukset olivat jo kovin sekavat ja askeleet epävakaat, kun vihdoin lähdettiin vankeja hakemaan.
Vankila oli tyhjä. Ei ollut noitia eikä noidan vartijoita. Sana siitä saatettiin kuvernöörille. Tämä julmistui tiedosta ja uhkasi polttaa kaikki, jotka ovat karkaamista avustaneet. Käski etsiä karanneet sekä heidän apurinsa.
Eräs juomatoveri kuvernöörin lähellä tarjosi pikarin hänen käteensä ja sanoi:
— Juo Printz! Juo karanneitten malja. Eiväthän he noitia ja tietäjiä olisi olleet, jos olisivat vapaaehtoisesti jääneet poltettaviksi. Sitä paitsi he paollaan pelastivat sinun sielusi. Huomenna olisit jo tätä päätöstäsi katunut. Juo, Johan Printz, ei tämä siirtokunta kaipaa noitarovioita. Taistelkoot vanhassa maassa uskonsuunnat. Täällä vallitkoon omantunnon vapaus! Juo, Printz, juo, karhu, joka voit olla äreä, mutta joka olet pohjaltasi helläluontoinen. Sinun maljasi, ja pohjaan saakka!
Printz jatkoi juomistaan. Toverit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen pöytäänsä, ja vähitellen hän unhotti tapahtuman.
Reeta ja Martti lähtivät juhlasta Räsäsen veneessä.
— Minä en lähde enää koskaan tällaisiin tilaisuuksiin, sanoi Reeta. — Toivon, että Kaisa ja Stina ovat varman pakopaikan löytäneet. Kun huomasin, missä vaarassa he olivat, selveni minulle oma syyllisyyteni. Minä olen tehnyt heille niin pahoin, etten tiedä voinko koskaan hyvittää.
— Kyllä minustakin on parempi kotona olla kuin tällaisissa kesteissä, päätti Räsänen.
HELME LÖYTÄÄ ERKIN.
Israel Helme, siirtokunnan tuleva kaupanhoitaja, ei päässytkään kauppamatkalleen Uuteen Amsterdamiin niin pian kuin oli alussa suunnitellut. Myöskään ei hän saanut seuralaisekseen Luukasta, joka kuvernöörin tulojuhlan jälkeen oli kadonnut jäljettömiin. Sen sijaan tuli mukaan taloudenhoitaja Henrik Huygen, hollantilaissyntyinen, joka siirtokunnan alusta saakka oli ollut yhtiön palveluksessa. Hollanninkielen hyvänä taitajana ja rehellisenä miehenä soveltui hän erinomaisesti kauppa-asioissa käytettäväksi.
Lähetit matkustivat laivalla kiertäen Kap Mayn sekä pyrkien sieltä kohti Long Islandia.
Muutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa kallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten kuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten asettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri Printzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa heidän hankkeitaan parhaansa mukaan.
Siirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia toisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, "Pitkien piippujen" ja "Lyhyiden piippujen" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van Rensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa. Tällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa sekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati niiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer harjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja hänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin Eteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia, sillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia, kuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin Delawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle kaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli Ruotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan vielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten Ruotsista tuotua metallia.
Huygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs siirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli aikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet yhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita y.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset katsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten puolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut syytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut aikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä, jotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin ollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä heistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen suojeluskunnan.
Helme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä tuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita etsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa, kuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole jatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.
Myös Killian-herran oma etu vaati ruotsalaisten karkurien luovuttamista, sillä näin oli hänellä toivo saada takaisin ne karkurit, jotka hänen luotaan piiloutuisivat ruotsalaisten suojaan. Paitsi sitä hän halusi säilyttää kauppaystävyyden ruotsalaisten kanssa, jotka vallitsivat tärkeitä majavannahkamarkkinoita. Helme oli käyttänyt aikaansa uutterasti Erkki Mulikan tiedusteluun. Hän oli asiasta joutunut puheikkain myös sen satamatyömiehen kanssa, joka oli ollut Erkin työtoverina katoamispäivänä. Miehen selityksistä päättäen oli kadonnut mies varmasti Erkki. Kuitenkaan ei Helme jaksanut uskoa tapaturmaista hukkumista. Jo punatukkaisen vihamiehen läsnäolo pani hänen epäilemään muuta. Jos Erkki on löydettävissä, löydetään hänet ehkä van Rensselaerin alueelta tai hänen miestensä joukosta.
Sen vuoksi hän tahtoi päästä tuon mahtavan miehen "valtakuntaan". Hän liitti karkurien etsimiseen kauppa-asiat, ja niin kuljetettiin häntä ja Huygenia suojeluskunnan turvin Killian-herran alueilla. Myöskin vietiin heidät Rensselaersteënin pikku linnoitukseen. Ruokatunnin alkaessa saivat he katsoa miehiä, jotka tulivat, työstä yhteiselle aterialle. Erkki Mulikkaa ei niissä näkynyt.
— Onko tässä kaikki väki mitä saarella on, vai onko sitä muualla? kysyi Helme linnoituksen päälliköltä Nicholas Koornilta.
— Kaikki ovat, vakuutti Koorn, — paitsi ne, jotka ovat kauppa-asioilla pitempien matkojen päässä. On meillä parhaillaan m.m. ruotsalaisia Fort Nassausta käsin tekemässä kauppaa minquas-intiaanien kanssa, mutta ne ovat meidän vakinaisessa palveluksessamme eikä heidän nimiään ole teidän listassanne.
— Onko teillä nyt tai onko ollut tämännimistä? kysyi Helme osoittaen
Erkki Mulikan nimeä sekä katsoen tiukasti hollantilaiseen.
— En tiedä, kierteli Nicholas Koorn.
Tämä epäröiminen ärsytti Helmettä. Hän päätti uskaltaa.
— Minäpä tiedän, että teillä on ollut, sanoi hän jyrkästi ja mainitsi Erkin katoamispäivän. — Siitä ajasta lähtien te olette täällä salanneet ja väkisin pitäneet miestä, joka ei teille kuulu ja joka ei tahdo teitä palvella. Etsikää pian mies käsiin.
Päällikkö Koorn näytti jonkun verran hämmentyvän.
— En todellakaan tiedä, sopersi hän. — Nimethän eivät täällä mitään merkitse.
— Tiedän, että eräs nimi merkitsee täällä muita enemmän, jyrisi Helme. — Se on sinun isäntäsi nimi. Mutta tässä sinä olet toiminut isäntäsi selän takana. Ilmoita vänkkäilemättä, missä sinulla on vielä miehiä, jotka eivät ole tässä ryhmässä.
Helme oli tehnyt keksinnön, jota hän nopeasti päätti käyttää hyväkseen. Intiaanirahaa, vampunia, vaihtaessaan hän oli Uudessa Amsterdamissa huomannut, että sitä oli myös väärennettyä, simpukan kuorista tehtyä, kun oikeiden helmien täytyi olla puristettuja määrättyjen kalain suomuista. Nyt hän näki Karhusaaren rannalla isot kasat särettyjä simpukankuoria. Tuo väärennetyn rahan paja oli siis täällä. Ja kuitenkin juuri Killian-herra oli kaupanteossa muistuttanut väärän rahan olemassaolosta ja valittanut, että se tekee suurta häiriötä liikkeessä.
Kun Koorn vielä epäili ja tahtoi vetäytyä kuulustelusta pois, otti Helme taskustaan muutamia väärennettyjä helmiä, joita oli saanut, piti niitä Koornin silmien edessä ja sanoi:
— Tunnetkos näitä? Tiedätkös niiden valmistuspaikan? Minä sen tiedän ja sinä sen tiedät, mutta sinun herrasi ei ole siitä tietänyt. Sinä harjoitat täällä omaan laskuusi teollisuutta, joka ei ole oikein kunniallista. Näin häpäiset myös herrasi nimeä. Ja tietysti sinulla on sitä varten työläisjoukko, jota et henno näyttää. Jos tahdot pelastaa nahkasi oman isäntäsi vihalta, ilmoita heti, missä nuo miehet ovat ja milloin he saapuvat, jotta saan heidät nähdä?
Nyt oli Nicholas Koorn voitettu. Muita hän ei pelännyt kuin omaa herraansa, ja nyt oli Killian-herran viha uhkaamassa.
Hän tunnusti, että miehet soutavat illalla lastin simpukankuoria saaren rantaan.
Helmeellä ja Huygenillä olisi ollut muuta toimittamista, mutta he eivät katsoneet voivansa poistua ennenkuin tämä asia oli loppuun hoidettu. He pitivät myös luonaan sotilasvartijat.
Oli jo pimeä ilta, kun rantaan saapui pitkä vene, jossa oli useampia pareja soutajia. Helme ja Huygen olivat rannalla. Lastina veneessä oli iso kasa simpukankuoria. Omituisinta oli, että jokainen soutaja oli kahlehdittu airoonsa, aivan kuin orjat merirosvolaivoissa.
Nicholas Koorn oli sangen häpeissään ja tuli selittämään, että ilman tätä varovaisuustoimenpidettä miehet karkaisivat.
— Herra on antanut suostumuksensa tähän, hän lausui puolustuksekseen.
— Me emme halua sekaantua sinun ja herrasi välisiin asioihin, sanoi
Helme. — Ne eivät meitä liikuta. Tee tili toimistasi hänen kanssaan.
Mutta omamme me tahdomme saada.
Helme huomasi Erkin, jota juuri irroitettiin airosta.
— Tuo kuuluu meille, huusi hän.
Helme riensi Erkin luo, komensi Koornin miehet hänestä pois ja käski
Erkin mennä purteen.
— Nyt olemme valmiit lähtemään.
Koorn katsoi tätä kuin halvauksen saaneena. Hän oli kuitenkin siitä hyvillään, etteivät nämä tahtoneet huonontaa hänen välejään ankaran isännän kanssa.
SCHUYLKILL-JOELLA.
Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan yhteyteen liittyvistä asioista.
Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä ja touhua.
Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä auttamassa, samoin Olli Räsänen.
Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.
Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen. Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.
Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.
Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.
Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli jotakuinkin koskematonta.
Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto, ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat Takamaaksi.
Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.
Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä. Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.
Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn. Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.
Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta muinaisuudesta.
Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.
Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä. Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua. Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta, väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.
— Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen. — Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään survottavana.
— Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli Pietari Kokkinen. — Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän jälkeläisilleen ositella.
— Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. — Kun me olemme palat itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.
— Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.
Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen, missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.
— Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa, tunnusti Martti. — Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.
Piikki kertoi:
— Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas. Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat. Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan, kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä tapaamme virralla.
— Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi Luukas puolestaan selittää. — Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.
Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan.
Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.
Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti unta.
MINQUASIEN LUO.
Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon reunustamalla Schuylkill-joella.
Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:
— Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa. Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista varten.
Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville isännilleen:
— Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää kasvaviksi.
Teissä ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu. Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä, ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin kilkatus.
Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja mihin pyrki?
Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.
— Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. — Mutta lämmintä kodin hoitoa te sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte, jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne? Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.
— Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.
Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.
Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan, minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä ystävälleen Martille.
— Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. — Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä. Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on muuten siedettävät olot.
— Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa, sanoi Erkki. — En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.
— Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. — Työt Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä miesten työt.
Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi. Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat aikanaan palata Saunalle. — Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin epämääräinen vastaus.
* * * * *
Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.
Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja liikepaikka.
Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.
Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa. Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet, näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he eivät ihmisolentoja tavanneet.
He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä, järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.
Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien asutusalueeseen.
— Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, — aitta, josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista kaikki himoitsevat.
Luukas sanoi:
— Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin metsästys into laimentuu.
Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa. Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että tuskin tieltä väistyivät.
Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.
Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku päättyisi.
Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata hetkeäkään aikaa.
— Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. — Mutta kun me liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.
Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.
Juuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan kohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta hieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se intiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien kielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he myöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun, eivät kaikki olleet intiaaneja.
Mitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi jo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti joku hollantilainen, joka toimi tulkkina.
Miesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä hiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä niitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos irtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut salajuonittelijoiden keskelle.
Kuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu tarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia yhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän kanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.
Väkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten siirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat olivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin hurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana silloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia ampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös ampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.
Vartijat olivat päässeet "tulijuoman" makuun.
— Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja hollantilaisen kanssa sivulle.
Nyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja ruotsinkielen sekaisella murteella.
Gustaf sanoi Klasille:
— Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne ovat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat tulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät he liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko suuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman kaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.
'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä suomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa intiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.
— Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas. — Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa voitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä annan hänelle hyvää maistiaisiksi.
— Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. — Sachem ei myy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.
— Vampunia hän saa, kehui Klas. — Sitä menivät hakemaan. Hae odotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.
Toinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen kanssa.
Ylhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi, ja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota herättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta vuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he pääsivät — tosin kyllä suurella vaivalla — kuilun harjanteelle, mistä voivat nähdä "porttien" sisäpuolelle.
Vaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan intiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen oli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain joitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen keskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu nuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti. Nuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia. Keskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen sisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului neljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.
Suomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta intiaanien elämää.
Muita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava, jonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta tasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä mukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida ja melkeinpä yönsäkin viettää.
Juuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan lepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas kestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua hoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja hollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.
— Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille. — Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman hälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.
— Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. —
Noitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.
— Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta, kiihoitti Gustaf. — Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku houkuttele?
— Koetan parastani, lupasi intiaani.
— Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei intiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.
Sitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren nuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat kaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten nahkoja.
Klas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen kaupantekoon.
Erkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi morsiantansa uhkaavan vaaran.
— Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui puusta. — Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa, milloin tarvis on.
Erkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.