TULIJUOMA JA TULILUIKKU.
Martti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.
Hollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan helminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen valossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin, että yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle Gustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti rohkaisua.
Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.
— Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. — En ole noin pitkää töyhtöä vielä nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea Svanahäntä.
Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.
"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.
Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun, halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.
"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: — Minulla on tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?
Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.
— Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.
Gustaf mittasi vielä lisää.
Intiaanipäällikkö tinki yhä.
Kiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.
Vihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia hakemaan myytyjä nahkoja varastosta.
Tällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli kyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.
Päällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo sanoi:
— Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry pois tieltä.
Svanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa valkoiselta tietäjältä.
Kuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja kaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri vaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan myös heitä valkoisia.
— Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? — kysyi hän päälliköltä.
— Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. — Ja kunhan tulijuoman höyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan tahtoni alle.
— Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. — Käske koolle kaikki yhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa vuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole päihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien päihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä vesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei valkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen auttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.
Päällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään kansan kokoamiseksi.
Rumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle, missä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat säännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät syrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet saaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut vielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani, jonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut edeltäpäin niin paljon "rohkaisua", ettei kiirehtinyt lupaustaan täyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai toisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä tuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.
Kun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti keskeen ja puhui:
— Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on meidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa tänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on estettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta, tahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.
Kaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:
— Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle.
Jokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.
Juopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua rutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin kamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen noita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen noudattaa sitä.
Joukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan kylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.
Vain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion ympärillä.
Gustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa. Hän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin paaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan suuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli toimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.
Hän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin humaltuneena nuotion lähellä.
— Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.
Mies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut vielä tarjoutunut.
Gustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. — Tiedä, että tämä on omasi heti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. — Tämän avulla sinä pääset muista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään muulla. Punanahka innostui.
— Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin askelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.
LOPPUSELVITYS.
Kun Erkki oli laskeutunut alas tasangolle toveriensa luota, kiersi hän suuren nuotion ja kaupantekijät sivulta välttääkseen huomion, ja niin pääsi pujahtamaan huomaamatta aina keskimmäiselle aitaukselle saakka.
Pelkäämättä ja vitkastelematta hän rohkeasti astui aitauksen sisään. Useimmat perhenuotiot olivat siellä sammumaisillaan, sillä väki, nuoret ja vanhat, olivat rientäneet kaupantekotilaisuuteen.
Keskimmäinen nuotio oli hyvin hoidettu. Erkki näki sen ääressä kauniisti kirjaellun vanhan naisen. Hän oli tämän yhteiskunnan valtaemäntä. Koko yhteiskunta oli hänen sukuaan, hänen jälkeläisiään ja jälkeläistensä jälkeläisiä, kuitenkin yksinomaan äidin puolelta lasketun sukulaisuuden nojalla. Niinpä esimerkiksi ei tässä yhteiskunnassa voinut olla valtaemännän naimisissa olevia poikia, koska he kuuluivat vaimojensa yhteiskuntiin, jota vastoin tytärten miehet ja perheet olivat täällä.
Erkki näki tämän nuotion vierellä omituisen korkeamallisen ja komeasti punaisilla nauhoilla kirjaellun kehdon, jossa makasi lapsi.
Mutta Stinaa ei näkynyt.
Erkki koetti arvata, missä noista majoista Stina asusti. Majat olivat matalia, nahoista tai puunkuorista kyhättyjä katoksia, joissa oli seinä vain kolmella puolella. Keskikäytävän puoleinen seinä oli avoin, ainoastaan mattojen verhoama. Erkki hiipi varovasti, jottei herättäisi turhanpäiten huomiota. Hän tahtoi, jos mahdollista, ilman apua löytää rakastettunsa. Lähellä nuotiota olevan asumuksen suojaan hän pysähtyi kuulostamaan. Silloin hän näki Väinämön Kaisan tulevan kokouspaikasta aitaukseen ja menevän asumukseen niin läheltä Erkkiä, että tämä olisi voinut koskettaa häntä kädellään. Hän arvasi Stinan asuvan siellä, ja kun Kaisa hetken kuluttua palasi, kiiruhti Erkki sisään, työntäen verhon tieltä. Majassa istui Stina nypläten jotain lankaneulomusta. Tyttö loi katseensa tulijaan, veret sävähtivät hänen poskilleen, hän hypähti istuimeltaan ja oli samassa tuokiossa kauan kaivatun, rakastetun Erkin sylissä.
Hetken kuluttua istuivat nuoret kertomassa toisilleen vaiheistaan ja kokemuksistaan.
Stina kertoi:
— Kun me läksimme polttoroviota pakoon, muisti Kaisa saaneensa kutsun tulla intiaanien luo sekä matkaohjeet. Sen vuoksi tulimme niille putouksille. Intiaaneilla lienee tapana pitää siellä vahtia. Ainakin me tapasimme silloin vahdin, jolle oli huomautettu valkoisen tietäjänaisen mahdollisesta tulosta, koska intiaaninuorukainen heittäytyi Kaisan eteen pitkäkseen kunnioituksesta ja lähti sitten sanaa sanomatta meitä ohjaamaan. Tulimme tänne illan suussa. Täällä vietettiin parhaillaan kiitosjuhlaa sen johdosta, että oli saatu häviämään rutto, joka oli heimoa pahasti hävittänyt.
— Kaisan ilmestyminen juhlaan oli iloinen yllätys päällikölle ja muille juhlan johtajille, jatkoi Stina kertomustaan. — He käsittivät sen johtuneen taikavoimista, sillä he olivat juuri sillä hetkellä ylistäen maininneet häntä, kun heidän käsityksensä oli, että Kaisa oli pelastanut heidät rutosta. Hän oli antanut taikaneuvoja ja ne olivat hänen poissaollessaankin vaikuttaneet.
— Juhlapaikalla, jonne meidät nyt vietiin, oli päällikön ja lääkemiehen väliin sijoitettu pieni valkoinen lapsi korokkeelle kaiken kansan katseltavaksi. Heti kun Kaisa siihen katsahti, tunsi hän sen tyttärekseen, omaksi Marjetakseen, joka oli häneltä salaperäisellä tavalla kadonnut. Välittämättä mistään riensi hän kesken juhlatoimituksia lavalle ja painoi lapsen sydäntään vasten.
— Kun päällikkö nyt ilmoitti kansalle kuka merkillinen olento oli juhlaan tullut, lankesivat kaikki maahan ja kunnioittivat häntä.
— Niin olemme sitten täällä eläneet. Arvaa sen, että hyvä meillä on ollut eikä ole mitään puuttunut. Kaisa on hoitanut tytärtään, jota nämä minquasit pitävät onnensa suojelijattarena. Kaisan takia on minuakin kohdeltu kuin ruhtinatarta.
Erkki ei ollut malttanut keskeyttää rakastetun tytön kertomusta mainitsemalla niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Hän piti kuitenkin silmänsä ja korvansa valppaina siltä varalta että jotakin outoa tapahtuisi.
Silloin hän äkkiä huomasi verhon liikahtavan ja intiaanin varovasti työntävän päätään sen alitse sisään. Tekemättä asiasta suurempaa ääntä tarttui Erkki punanahkaa niskasta kiinni, veti hänet sisään ja ravisti lujasti. Intiaani hätääntyi, sillä hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa. Erkin kovissa kourissa hän tunnusti, että tarkoituksena oli ryöstää nainen ja viedä valkoiselle, joka jakeli vampunia ja lupasi tuliluikun.
Erkki raivostui tästä konnantyöstä. Vetäen intiaania mukanaan hän riensi kauppapaikalle ja huusi: — Missä on se valkoinen mies, joka punaisten kestiystävyyttä häpäisee ja tahtoo ryöstää valkoisen tytön? Gustaf kalpeni nähdessään vihamiehensä, jonka läsnäoloa hän ei ollut osannut aavistaakaan. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana. Hän käsitti, että hänen oli toimittava nopeasti, nyt kun kentällä oli enimmäkseen hänen kannattajiaan ja toiset olivat vielä ottamassa kylmää kylpyään.
Hän ryntäsi röyhkeästi esiin. — Miten lienetkin tänne tullut, hän huusi, — et ainakaan täältä elävänä pääse.
Hän tempasi puukkonsa ja huutaen hollantilaista ja Klasia avukseen hyökkäsi Erkkiä kohti. Tämä oli valmis torjumaan, ja laajalle alalle ulottuva temmellys alkoi valkoisten kesken punaisten suuren nuotion äärellä. Päihtyneet punanahat jäivät tätä ihmetellen katsomaan.
Erkki olisi helposti voittanut Gustafin tahi kenen tahansa vastustajistaan yksinään, mutta kolmessa oli sentään hänellekin liiaksi. Gustaf sai sitä paitsi intiaanit pysymään erossa huutamalla heille, että tämä mies oli muka ruton tuoja. Nekin punanahat, jotka olivat kylmästä kylvystä tulleet ja selvenneet, elivät epätietoisia siitä, miten heidän tulisi menetellä. Odottaessaan poppanaista, jota he sanoivat ruton tappajaksi, he vain estivät päihtyneitä miehiä lähestymästä taistelevia.
Martti ja Luukas olivat kaiken aikaa korkealta tähystyspaikaltaan seuranneet tapahtumain kehitystä.
Nyt he näkivät Erkin vaaran.
Martti hyppäsi alas puusta ja sanoi Luukkaalle:
— Minä riennän Erkkiä auttamaan. Pidä sinä täällä vahtia ja toimi sen mukaan miten näet asiain vaativan.
Kun Martti Marttinen laskeutui jyrkännettä alas, tuli hän sellaisella vauhdilla, että lennähti kuin pilvistä taistelevien keskelle. Tämä herätti suurta hämmästystä intiaanien keskuudessa ja vavahtivat siitä Erkin vastustajatkin.
Kun Martti tarttui Gustafia ja Klasia hartioista kiinni, oli heiltä tarmo poissa. Mutta hollantilainen, nähtyään joutuvansa alakynteen, heittäytyi syrjään. Hän tempasi pyssynsä ja aikoi sen avulla muuttaa tilanteen. Läsnäolevista, joiden silmät olivat tähdätyt pilvistä ilmestyneeseen voimamieheen, ei kukaan kiinnittänyt riittävästi huomiota hollantilaisen aikeisiin. Mies ojensi jo pyssynsä ja tähtäsi Marttia.
Silloin kuului kuin ukkosen pamahdus ylhäältä.
Luukas ohjasi tarkalla kädellään kohtaloa, ja hollantilainen kaatui kuoliaana maahan.
Nyt oli asia intiaaneille selvä; valkoinen, taivaasta laskeutunut ilmestys tuhosi salaman avulla vastustajansa. Ja yliluonnolliselta olennolta näytti Marttikin, kun hän nyt vihastuneena kohotti Gustafia toisella ja Klasia toisella kädellä maasta ylös ja näytteli heitä intiaaniyhteiskunnalle. Nuotion valtava loimu valaisi hänen voimakaspiirteisiä kasvojaan.
Erkki ratkaisi lopullisesti tilanteen. Hän lausui kovalla äänellä:
— Minquasit, katsokaa mitä rahoja olette saaneet tavarasta, jota olette myyneet. Vampuni, jolla hän on maksanut, ei ole oikeata. Se on väärennettyä.
Intiaaneilla oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että epärehellisyys kaupanteossa oli kauheimpia rikoksia. Kun heidän epäluulonsa nyt oli herännyt, riensivät he tarkastamaan rahojansa. Martti hellitti silloin otteensa miehistä. Hän huomasi, että näille tulee toisenlainen tilinteko. Raivostuneina ryntäsivätkin intiaanit miesten kimppuun, jotka koettivat peräytyä solaa kohti. Klas ehti temmata piilopaikasta jälellä olevan väkijuoma-astian, jota hän kohotti ilmaan ja huusi:
— Joka puolustaa meitä, sille annetaan tulijuomaa.
Silloin sekaantui kahakkaan itse Svanahäntä.
Hän oli käynyt tarkastamassa ne vampunirahat, joilla mies oli ostanut häneltä tuhat majavannahkaa, ja huomannut ne vääriksi. Hän tuli joukkoineen ja päättävästi sulki solan ennenkuin väärän rahan kauppiaat ehtivät paeta.
Intiaanipäällikkö lähestyi Gustafia ja Klasia, jotka askel askeleelta perääntyivät. Nuotion loimu ei tänne vaikuttanut, mutta kuun valo näytti, että Svanahännän sotakirves oli kohotettuna. Viina-astia oli jäänyt syrjään, samoin ahdistettujen pyssyt, joita he eivät nyt voineet käyttää. Heillä ei ollut nyt yhtään puoltajaa, sillä viinanhimoiset saivat astian ilman heidän lupaansa ja siirtyivät saaliineen pois.
— Te olette meitä pettäneet, kuului Svanahännän tuomio. — Te olette ensin juottaneet tulijuomaa ja sitten väärän rahan petoksella ryöstäneet meiltä nahkavarastot. Sellaisen petoksen palkka on kuolema.
Kostajat lähestyivät kirveineen vääjäämättöminä. Gustaf ja Klas työntyivät kallionseinää vasten, jota kauemmas ei voinut peräytyä.
Nähtyään paon mahdottomaksi, ryntäsivät miehet ahdistajiaan vastaan toivottomina yrittäen pimeässä puikahtaa läpi.
Syntyi käsirysy. Intiaanien tomahawkit heiluivat ilmassa.
Korkealta paikaltaan huomasi Luukas ensimmäisenä, että kun Svanahäntä palasi isolle nuotiolle, oli hänen vyöllään päänahka, jonka punaisista hiuksista tippui verta. Eräällä toisella intiaanilla hän näki toisen päänahan.
Sitten komensi Svanahäntä miehensä hakemaan väärillä rahoilla ostetut nahat yhteiseen varastoon.
Myös Luukas laskeutui puusta. Yhdessä valkoiset miehet kävelivät nyt keskimmäiseen aitaukseen, missä Kaisa Väinämö esitti nämä henkilöt parhaimmiksi ystävikseen.
* * * * *
Seuraavana aamuna miehet lähtivät paluumatkalle.
Svanahäntä oli asettunut heidän kanssaan keskusteluun ja sopinut siitä, että jos he oikealla, hyväksytyllä vampunilla maksavat nahkojen hinnan, saavat he ne omikseen. Tarjous oli erinomainen, ja kun onneksi Helme oli juuri hakenut oikeata vampunia Uudesta Amsterdamista, niin Erkki lupasi muutaman päivän perästä palata ja suorittaa vaaditun hinnan.
Naiset jäivät vielä intiaanileiriin, mutta Erkki ja Martti sopivat Kaisan kanssa, että molemmin puolin koetettaisiin tehdä mahdolliseksi heidänkin paluunsa Erkin ja Helmeen mukana lähimmässä tulevaisuudessa.
MUUTAMIA VUOSIA JÄLKEEN PÄIN.
Muutamia vuosia edellämainittujen tapausten jälkeen ulottuivat metsäsuomalaisten uutisasutukset Naamanjoelta Finland, Upland y.m. siirtolain kautta nykyisen Philadelphian seuduille saakka. Ennen englantilaisten tuloa oli siellä vain muutamia muita asukkaita.
Suomalaiset elivät alussa aivan samanlaista elämää kuin ennen vanhassa maassa. Metsät hävisivät heidän tieltään ja sijaan tuli viljelyksiä, jotka antoivat tuloja ja lisäsivät hyvinvointia.
Kertomuksessamme mainitut henkilöt edistyivät ja vaurastuivat uutisasunnoillaan.
Naaman joen alimman kosken rannalla on Räsälä, Olli Räsäsen koti.
Koskeen on tehty mylly, jossa jauhatetaan Suomi-siirtolan viljat.
Läheisenä naapurina on edelleen intiaanipäällikkö "Noamanen", Ollin
hyvä tuttava.
Olli Räsänen ei ole enää naimaton.
Hän oli kauan ja sitkeästi halunnut puolisokseen Martti Marttisen sisarta Reetaa. Kosia hän ei uskaltanut niin kauan kuin Reetan toiveet olivat Erkki Mulikassa. Avuliaisuudella ja rehellisellä käytöksellään hän ensin saavutti Reetan luottamuksen.
Kun Martti ja Erkki sekä vihdoin myös Stina ja Kaisa palasivat intiaanien luota, näki Reeta, että Erkin ja Stinan vieroittaminen toisistaan oli mahdoton. Sitä vakuutti Kaisakin, jonka noitakeinot eivät Erkkiin yhtään tehonneet. Näin tottui Reeta tyytymään Olliin ja antamaan arvoa hänen uskollisuudelleen.
Olli ja Reeta vihittiin Hammaslahdessa, Martti Marttisen uudessa kodissa, joka oli vain noin parin mailin päässä Printzin Hovista, uudesta hallituspaikasta. Vihkiäiset toimitettiin kuvernöörin tyttären Armgardin hoivin.
Siinä tilaisuudessa Armgard Printz valitsi itselleen puolisoksi Ruotsista äsken saapuneen luutnantin, Johan Papegoijan. Kuvernööri oli ensin jyrkästi tätä vastaan, mutta kun Armgard oli tottunut pienemmissäkin asioissa saamaan tahtonsa läpi, osasi hän murtaa isänsä vastarinnan tässä, hänelle itselleen niin tärkeässä asiassa. Ennen pitkää sai Reeta olla auttamassa kuvernöörin tyttären häissä, jotka vietettiin Printzin Hovissa sangen suurenmoisesti.
Räsälän isäntä ja emäntä olivat toimellisia molemmat. Pellot laajenivat ja viljaa kertyi aittaan. Myöskin karja lisääntyi ja tuli monipuolisemmaksi. Savolaisen talon hyvinvointia kuvaa talon emännän lihavuus. Räsälä pääsi siinä suhteessa ensimmäisten joukkoon. Reetan kävellessä ison tuvan vahvat lattiapalkit notkuivat.
Räsälästä Hammaslahteen käy tie Marjetan Kärjen kautta. Siinä pienessä asunnossa elää Kaisa Väinämö lastensa kanssa. Se on hänen kotinsa, mutta verrattain harvoin hän on kotona. Syytteet noituudesta häntä vastaan raukesivat, kun tuli selväksi, ettei hän ollut ketään vahingoittanut. Kaisa itse karttoi turvautumista vanhoihin loitsulukuihin. Neuvoja moninaisissa taudeissa y.m. hän edelleenkin antoi. Toisten mielestä niihin sisältyi noituutta, toisten mielestä ne tähtäsivät luonnonparannukseen. Kaisa ei nyt enää kulkenut kerjuulla. Oma pelto antoi vähän, eikä hän paljoa tarvinnutkaan kahden lapsensa kanssa. Mulikan ja Marttisen talot olivat hänelle kuin toinen koti. Ja erityinen arvoasema hänellä oli minquas-intiaanien luona. Heidän päällikkönsä Svanahäntä kävi häneltä usein kysymässä neuvoa. Ja monesti hänet vietiin heidän luokseen, kun oli joku vaikeampi pulma ratkaistavana. Ainoastaan siksi, että Kaisa lupasi olla aina aulis auttamaan, vapautettiin pikku Marjetta ja luovutettiin äidin hoitoon. Joka kerran toi Kaisa intiaanien luota lahjoina majavan y.m. nahkoja, joista hän myydessä sai hyvät rahat.
Hammaslahteen kohosi komea rakennus, komeampi kuin kenenkään muun uutisasukkaan. Martti Marttinen olikin edelleen suomalaisten uutisasukkaiden ruhtinaan maineessa ja asemassa. Sitä sai joskus itse kuvernööri Printz kokea, kun hän itsepäisyydessään sattui päättämään tai tekemään jotain, joka Martti Marttisen mielestä ei ollut oikein. Myöskin tulivat Hammaslahden pellot ennen pitkää kuuluisiksi. Ei missään kylvetty niin paljon viljaa tai saatu niin runsasta satoa kuin siellä. Martti laajensikin alueitaan aina Kalkkunakärkeen saakka.
Myös Martilla oli onni nähdä perheensä varttuvan ja lisääntyvän. Leena oli taitava talonemäntä sekä vierasvarainen ja kohtelias niille lukuisille vieraille, joita tässä vaurastuneessa talossa kävi. Pikku Martti kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Amerikassa syntyi hänelle veljiä Matti, Antti ja Lassi.
Erkki Mulikka ei voinut enää olla yhtä jokapäiväinen vieras Martti Marttisen kotona kuin ennen aikaan. Hän oli hylännyt pienen asumuksensa Suomi-siirtolassa ja siirtynyt väljemmille tiloille. Se mäki Delaware-joen toisella puolen, johon hän ihastui ensimmäisellä matkallaan Uuteen Amsterdamiin, oli hänen mieleensä yhtä syvälle syöpynyt kuin Viinajoki Matti Tossavaisen mieleen. Sinne hän ryhtyi rakentamaan itselleen tupaa ja laittoi sen heti sellaiseksi, että siihen sopi suurempikin perhe.
Gustafin kuolema selvitti ne vaikeudet, joita oli ollut hänen ja Stinan avioliiton tiellä. Heillä itsellään ei ollut sen jälkeen mitään pelättävää. Stinan isä ja äiti eivät enää vastustaneet, kun näkivät, että tyttären päätä ei millään voida Erkistä kääntää pois ja kun heidän täytyi tunnustaa, että Erkki Mulikka oli siirtokunnan kaikkein parhaimpia nuoria miehiä.
Kuvernöörin viha lauhtui heti sen jälkeen kun Erkki kävi Helmeen kanssa suhteellisesti pienellä vampuni-määrällä ostamassa minquaseilta suuret kasat majavannahkoja, jommoisia siinä siirtokunnassa ei vielä oltu nähty. Kuvernööri huomasi, että Erkki, samoin kuin Helme, oli vastaisissakin kaupoissa intiaanien kanssa korvaamaton henkilö. Kuvernöörin tytär oli Erkin ja Stinan avioliiton puolella siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen suojattinsa, Reeta, luovutti Erkin ja valitsi Olli Räsäsen. Kaikkien epäilysten poistamiseksi saapui ensimmäisessä Ruotsista tulleessa laivassa komentaja Ridderin hankkima todistus vanhan kuulutuksen mitättömäksi julistamisesta. Nyt ei ollut enää mitään muodollisiakaan esteitä, joten häät vietettiin pian.
Kun Mulikkamäki valmistui, siirtyi pariskunta Hammaslahdelta sinne.
Erkki ja Stina pyysivät, että vanhat Dalbot muuttaisivat Mulikkamäelle heidän luokseen, kun siellä oli runsaasti tilaa, mutta vanhukset eivät siihen taipuneet. Hekin halusivat oman uutisasutuksensa ja valitsivat täksi paikan suomalaisten Takamaalta, osoittaen myös siten, että vanhat rotuvihat olivat hälvenneet.
— Tässä maassa ei saa olla väliä sillä onko ruotsalainen, suomalainen, hollantilainen vai englantilainen. Kaikki ovat tänne tullessaan yhtä vieraita, mutta maa on yhtä avoin heille kaikille ja heistä itsestään riippuu, miten he edistyvät.
Tämä oli vanhan Dalbon mielipide. Ei koskaan kuultu hänen enää suomalaista halventavan.
Sinne Takamaahan, jossa aikoinaan oli vain Piikin ja Luukkaan Sauna, syntyi useita suomalaisia farmitaloja. Pietari Kokkinen laittoi, kuten oli luvannut, talonsa siihen mäelle, jonka juurella oli edellämainittu Sauna. Kokkinen lisäsi asumustaan vuosi vuodelta. Hänen perheensä kasvoi suureksi. Kokkisen pojat ja tytöt olivat yhtä teräviä ja sukkelasanaisia kuin isäkin. Lapsista oli Lassi vanhassa maassa syntynyt. Amerikassa syntyivät Otto Ernst, Peter, Maunu, Erkki, Juho ja Kaaperi sekä neljä tyttöä, joista yhden nimi oli Riita.
Lähelle siihen asettui Pietari Rambokin, viljeli maata voimakkaasti ja laittoi perheelleen hyvän talon. Myös hän meni naimisiin. Sukua jatkamaan syntyi ikäjärjestyksessä neljä vankkaa poikaa: Pietari, Gunnar, Antti ja Juho.
Maunu Klinga oli useita vuosia Takamaan ihastunut asukas. Heti Uuden Göteporin ja Printzin Hovin valmistuttua suunnitteli kuvernööri lupauksensa mukaan uusia varustuspaikkoja. Sellaisia tehtiin Tornio, Vasa ja muutamia muita. Huomattavin oli Korsholman linnoitus, jonka päälliköksi asettui Klinga.
Se linnoitus oli perustettu enemmän kaupankäyntiä kuin sotatarkoituksia varten. Siinä tehtiin Klingan johdolla monet suuret turkiskaupat. Kateellisina hollantilaiset vihasivat tätä linnoitusta enemmän kuin mitään muuta. Hekin rakensivat samoille tienoille ja samaa tarkoitusta varten toisen pienen linnoituksen Bevesreden.
Ajan ollen sijoittui myös Sven Gunnerson Skute, kuvernöörin apulainen, seutukunnalle ja tuli laajan suvun kantaisäksi.
* * * * *
Eräänä syksypäivänä oli metsästäjiä kokoontunut Pietari Kokkisen tupaan Schuylkill-joelle. He olivat kaikki peräisin Vermlannin suomalaismetsistä.
Täällä oli heillä uutisasutukset ja hyvä toimeentulo. Joskus he kokoontuivat yhteen vanhoja muistoja uudistamaan.
Onnistuneen metsästyksen jälkeen siirtyivät he Luukkaan ja Piikin asunnolle, Saunalle, minkä edustalla olevalle nurmikolle he istuivat levähtämään ja katselivat virran tyyntä kulkua.
Martti Marttisen ajatukset kantautuivat vanhaan maahan:
— Nämä vedet soluvat suureen valtamereen. Sen meren takana on maa, missä oli lapsuutemme koti. Kovat olivat siellä kokemuksemme ja ankaraa elämä. Täällä on toista, täällä on helpompaa. Siitä huolimatta nuo entiset asuinpaikat eivät mielestä hälvene.
— Siellä ovat minunkin vanhempani, veljeni ja sisareni, muisteli Erkki
Mulikka.
— Mutta jos valita pitäisi entisen ja nykyisen välillä, kaikesta kaipuusta huolimatta en ikinä entistä ottaisi takaisin.
— Ihmisen elämä on pyrkimistä eteenpäin, vakuutti Pietari Rambo. — Eteenpäin olemme täällä päässeet, ja, mikäli näyttää, ei täällä ole vanhan maan esteitä tuon edistymisen tiellä. Täällä luonto näyttää ihmistä auttavan, siellä se sen sijaan pani vastaan.
— Polttivat siellä vanhassa maassa minun vaivalla kasvattamani viljan, muisteli Pietari Kokkinen. — Kipeästi se silloin koski, kun nälkä ahdisti. Täällä en itke niin pieniä asioita. Nyt voisin voudille kevyesti lahjoittaa suurempia määriä.
— Paljon olemme kokeneet, paljon oppineet uusissa oloissa. Luulen, että se on meitä suuresti nostanut, se vasta on meistä tehnyt vapaudentuntoisia ihmisiä. Orjan merkki on otsastamme hävinnyt.
Luukas lausui tämän ja otti kanteleensa, jonka säestyksellä lauloi ilta-auringon kullatessa Schuylkill-joen pintaa:
"Paistavi Jumalan päivä
Muuallakin maailmassa
Ei isosi ikkunoilla,
Veikkosi veräjän suulla,
Myös on marjoja mäellä,
Ahomailla mansikoita
Ilmassa etempänäki,
Ei aina ison ahoilla,
Veikon viertokankahilla."