"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa. Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni, hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi, ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen synkeä."
"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."
"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon ravitsevaa ja elävää."
NELJÄS LUKU.
Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen, nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä jatkaa tavanomaista elämäämme.
Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia voimiansa.
Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta, ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.
Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa, mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia, tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.
Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa. Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta itseänsä.
Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä, millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.
Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin pian määrätyt päivät.
Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä, ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? — täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki, samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.
Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio, ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin, joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin ihailijoittensa sarjaan.
Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa vedenneidon sukulaisia.
Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla asia lähti aina hyvin sujumaan.
Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman, jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön, poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa, joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa, tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille — malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion, joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja valmistuttuaan ihailua.
Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää, että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti, koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta. Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen, vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä, ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi, mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta piirroksestansa.
Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin, sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.
Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.
Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.
Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.
Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta? lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin käsiinsä.
Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.
Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.
Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.
Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä kieltänyt.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän, sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani; minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa, olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja hänen ei pidä poistua minun viereltäni.
Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä apinainkuvia.
Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun henkilön näköiseksi.
Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.
Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia säädyttömyyksiänsäkin.
Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.
Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön. Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja iltaisin vuoteesta poissa.
Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee punaisen langan nojalla tunnettavissa.
Ottilian päiväkirjasta.
"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."
"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän ystävämmekin."
"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo velallinen tai saarnamies."
"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön, niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan ajattelematta."
"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena kuin se annetaan, on sivistystä."
"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka usein itse ymmärtää väärin toisia."
"Vieraat puheet muuttuvat toistettaessa niin kovin luultavasti vain sen vuoksi, etteivät toistajat ole niitä ymmärtäneet."
"Se, joka puhuu kauan yksin toisten kuullen ja kuulijoitansa mairittelematta, herättää vastenmielisyyttä."
"Jokainen lausuttu sana herättää vastakkaismieltä."
"Vastaväite ja mairittelu luovat kehnoa keskustelua."
"Miellyttävimmät seurat ovat ne, joissa jäsenten kesken vallitsee hilpeä toistensa kunnioitus."
"Mikään ei ilmaise ihmisten luonnetta paremmin kuin se, mitä he pitävät naurettavana."
"Naurettavuus johtuu siveellisestä vastakohdasta, joka vaarattomalla tavalla tasoitetaan aisteja varten."
"Aistillinen ihminen nauraa usein, vaikka ei ole mitään nauramisen aihetta. Mikä häntä kiihoittaneekin, hänen sisäinen oma hyvä olonsa tulee aina ilmi."
"Älykäs pitää melkein kaikkea naurettavana, järkevä tuskin mitään."
"Erästä iäkästä miestä moitittiin siitä, että hän yhä vielä tavoitteli nuoria naisia. Se on ainoa nuorentumiskeino, vastasi hän, ja nuorentuahan me tahdomme kaikin."
"Ihminen sallii puutoksiansa moitittavan, sallii itseänsä rangaistavan, sietää kärsivällisesti paljonkin niiden vuoksi, mutta käy kärsimättömäksi, jos häntä vaaditaan niistä luopumaan."
"Eräät puutteellisuudet ovat yksityisen olemassaololle välttämättömät. Meistä olisi epämieluista, jos vanhat ystävät luopuisivat joistakin omituisuuksistansa."
"Kun ihminen toimii vastoin tapojansa ja tottumuksiansa, niin sanotaan: hänen kuolemansa ei ole kaukana."
"Millaisia puutoksia saamme säilyttää, jopa viljelläkin itsessämme? Sellaisia, jotka pikemmin mairittelevat kuin loukkaavat toisia henkilöitä."
"Intohimot ovat joko puutoksia tai hyveitä, mutta korostettuja."
"Intohimomme ovat todellisia feeniks-lintuja. Vanhan palaessa poroksi kohoaa tuhkasta kohta uusi."
"Suuret intohimot ovat toivottomia sairauksia. Se, mikä voisi ne parantaa, tekeekin ne vasta oikein vaarallisiksi."
"Intohimo kiihtyy ja lievenee tunnustamalla. Missään ei keskitie kenties olisi toivottavampi kuin rakastamiimme henkilöihin kohdistuvassa luottamuksessa ja vaiteliaisuudessa."
VIIDES LUKU.
Niin kuohui Lucianan ympärillä seuraelämän pyörteessä alinomainen elämän huume. Hänen hovikuntansa lisääntyi päivä päivältä, osalta sen vuoksi, että hänen aiheuttamansa hyörinä veti useita puoleensa, osalta sen vuoksi, että hän tiesi miellyttävyytensä ja hyväntekeväisyytensä avulla kiinnittää toisia itseensä. Hän oli erinomaisen antelias; koska tädin ja sulhasen kiintymys oli yhdellä kertaa tuottanut hänelle paljon kaunista ja kallisarvoista, ei hän näyttänyt omistavan mitään omaa eikä tuntevan niiden esineiden arvoa, jotka olivat kasautuneet hänen ympärillensä. Niinpä hän ei epäröinyt hetkeäkään riisuessaan kalliin hartiahuivinsa ja antaessaan sen jollekin naishenkilölle, joka näytti toisiin verrattuna köyhästi puetulta, ja hän teki sen niin veitikkamaisen taitavasti, ettei kukaan voinut kieltäytyä lahjaa vastaanottamasta. Eräs hänen hovikuntansa jäsen kuljetti aina mukanansa kukkaroa, ja hänen tehtävänsä oli ottaa paikoissa, joissa käytiin, selkoa vanhimmista ja sairaimmista henkilöistä ja ainakin hetkellisesti lievittää heidän tilaansa. Siten Luciana saavutti koko paikkakunnalla erinomaista mainetta, joka kuitenkin toisinaan kävi hänelle epämukavaksikin, koska se houkutteli ylen paljon kiusallisia hädänalaisia hänen luoksensa.
Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.
Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.
Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa, tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi, mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli näytti itse joka hetki astuvan.
Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen. Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.
Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen toiveiden tuhoutuvan.
Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa, jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet. Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä, olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla; keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta neuvoa ja myötävaikutusta.
Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia, riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.
Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus, joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.
Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi. Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.
Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää. Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta, yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti huokaamatta.
Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia runojansa niin etevästi laulettavan.
Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra, lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia. Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta aikomuksesta.
Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään. Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän kuin kohteliaat.
Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys, vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä. Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen, siihen elimellisesti liittymättä.
Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin sopi hänen olemukseensa.
Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.
Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.
Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja. Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut unohtunut.
Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti. Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.
Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen, että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista arkuuden tuntoa.
Esirippu laskeutui ja nousi jälleen useita kertoja katsojien vaatimuksesta. Välisoitto huvitti sitten yleisöä, jota tahdottiin hämmästyttää ylevämmänlaisella kuvalla. Se oli Poussinin tunnettu maalaus: Ahasverus ja Ester. Tällä kertaa Luciana oli pitänyt paremmin varansa. Hän esiintyi hervahtaneena kuningattarena koko viehkeydessänsä ja oli, viisaasti kylläkin, valinnut itseänsä tukemaan pelkkiä sieviä, kaunisrakenteisia tyttöjä, joista ei kuitenkaan yksikään missään suhteessa vetänyt hänelle vertoja. Ottilia oli suljettu pois tästä samoinkuin muistakin kuvaelmista. Kultaiselle valtaistuimelle, Zeuksen kaltaista kuningasta esittämään, oli valittu seuran kookkain ja kaunein mies, joten tämä kuvaelma tosiaankin oli verrattoman täydellinen.
Kolmanneksi oli valittu niin sanottu Isällinen varoitus, Terborchin teos. Kukapa ei tuntisi Willen tästä maalauksesta tekemää oivallista vaskipiirrosta? Siinä on istumassa jalo, ritarillinen isä, joka näyttää vakavasti vetoavan edessänsä seisovan tyttärensä omaantuntoon. Tytär, ihana olento, runsaslaskoksisen atlaspuvun verhoama, tosin nähdään vain takaapäin, mutta koko hänen olemuksensa tuntuu osoittavan, että hän malttaa mieltänsä. Isän ilmeestä ja eleestä voi kumminkin havaita, ettei nuhde ole ankara eikä nöyryyttävä; äiti puolestaan näyttää salaavan pientä neuvottomuutta silmäilemällä viinilasiin, jota on parhaillaan tyhjentämässä.
Tässä tilaisuudessa Lucianan nyt piti esiintyä täydessä loistossansa. Hänen palmikkonsa, päänsä muoto, kaulansa ja niskansa olivat sanomattoman kauniit, ja vartalo, jonka muodinmukaiset antikisoivat naisten vaatteet peittävät melkein näkymättömiin, erittäin siro, solakka ja kevyt, esiintyen siten vanhemmassa puvussa erittäin edullisena. Arkkitehti oli pitänyt huolta valkoisen silkin runsaiden laskosten mitä taiteellisimmasta ja luontevimmasta järjestämisestä, joten tämä elävä jäljennös kieltämättä oli alkuteosta paljon etevämpi ja herätti yleistä ihastusta. Uusintavaatimukset eivät tahtoneet ottaa loppuaksensa, ja aivan luonnollinen halu saada nähdä tuo kaunis olento, jota oli selkäpuolelta kyllikseen katseltu, myöskin kasvoista kasvoihin, kiihtyi siinä määrin, että eräs kärsimätön veitikka huusi ääneen ja kaikkien mieliksi ne sanat, jotka toisinaan kirjoitetaan sivun alareunaan: tournez s'il vous plait. Esittäjät kuitenkin tiesivät niin hyvin, mikä oli heille edullista, ja olivat niin selvillä näiden taideteosten olemuksesta, etteivät noudattaneet yleistä kehoitusta. Tytär, joka näytti olevan häpeissään, jäi rauhallisena seisomaan osoittamatta katsojille kasvojensa ilmettä, isä istui yhä varoittavassa asennossansa, ja äiti syventyi yhä nenin ja silmin läpikuultavaan lasiin, josta viini ei vähentynyt, vaikka hän näytti juovan. — Mitäpä olisikaan vielä paljoa sanottavaa niistä pienistä jälkikuvaelmista, joiden aiheiksi oli valittu alankomaisia ravintola- ja markkinakohtauksia?
Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi, kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen, paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät, erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa vaatimaa kustannusta.
Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon. Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin — vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.
Ottilian päiväkirjasta.
"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään mieluummin kuin mitättömiä."
"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei sellaista, mistä seuraa jotakin."
"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."
"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa terävästä arvostelusta."
"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa, nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin merkityksessä."
"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi, on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa käyttäen tai ei edes sitenkään."
"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."
"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei saa olla hankalaa."
"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”
"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat hekin hätätilassa siedettäviä."
"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse askarrella missään karkeissa asioissa."
"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."
"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen kanssansa keskustella."
"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava. Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."
"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."
"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."
"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."
"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi mahdollinen ilman rakkautta."
"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme omistavamme mitä toivoelemme."
"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."
"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee olevansa vapaa."
"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta pelastuskeinoa kuin rakkaus."
"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."
"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."
"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."
"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."
"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."
"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."
"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen voi parhaiten liittyä."
"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme taiteilijaa."
"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."
"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."
"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."
"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."
KUUDES LUKU.
Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä. Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa. Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien, kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin välttää rasitusta.
Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään. Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.
Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä; Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä yksityiskohtaisesti tiliä.
Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.
Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse, uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti, kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle, hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä. Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen huoneeseensa.
Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä jatkamasta toimenpiteitänsä.
Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi. Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.
Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain päteviä puolusteita.
Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia, puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat yhdellä kädellä verrattomaan vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele, että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää paljoakaan katsomista.
Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi
Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?
Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta: teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.
Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan, kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa, sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.
Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.
Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.
Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen. Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena elämän sisällyksenä.
Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.
Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei jouluaattona mitään puuttuisi.
Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa. Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa. Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen, että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse. Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa kaipaavilta.
Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden vanhempien henkilöiden kasvoissa.
Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään, joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti, joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.
Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen rakas pieni olento.
Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi, osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla sytytettiin.
Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä. Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa, ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen! Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun jälleen laskeutua.
Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.