SEITSEMÄS LUKU.
Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta, joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.
Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista, tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava, kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä ihan välinpitämättömänä.
Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden, itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies uskalla vetäytyä pois.
Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi. Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia. Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.
Kuvaelmasta, jota näkemään hän oli tullessansa joutunut, hän ei puhunut mitään. Mutta kun hänelle sitten tyytyväisyyden tuntein näytettiin kirkkoa, kappelia ja kaikkea muuta siihen asiaan kuuluvaa, ei hän voinut olla lausumatta niitä koskevia ajatuksiansa ja mielipiteitänsä.
Minä puolestani, sanoi hän, en voi ollenkaan mieltyä tähän pyhyyden ja aistillisuuden lähentämiseen ja sekoittamiseen, minua ei miellytä se, että valitaan, vihitään ja koristetaan erityisiä huoneita, jotta ihminen niiden avulla voisi itsessänsä herättää ja ylläpitää hurskauden tunnetta. Mikään ympäristö, kaikkein alhaisinkaan, ei saa häiritä meissä asuvaa jumaluuden tuntoa, joka voi seurata meitä kaikkialle ja vihkiä jokaisen paikan temppeliksi. Minä näen mielelläni vietettävän kotihartaushetkeä salissa, jossa muuten aterioidaan, seurustellaan, huvitellaan soitoin ja tanssein. Ihmisen korkein ja paras on hahmoutumatonta, ja tulee varoa sitä hahmottelemasta muuksi kuin jaloksi teoksi.
Charlotta, joka jo yleispiirtein tunsi hänen mielipiteensä ja otti niistä lyhyessä ajassa vieläkin parempaa selkoa, toimitti hänelle kohta hänen alaansa kuuluvaa tehtävää antamalla puutarhapoikien, jotka arkkitehti oli vähän ennen lähtöänsä tarkastanut, marssia suureen saliin. Iloisine, puhtaine univormuinensa, säännöllisine liikkeinensä ja luontevine vilkkaine olemuksinensa he esiintyivät varsin miellyttävästi. Apulainen tutki heitä omalla tavallansa, sai monenlaisten kysymysten ja sanakäänteiden avulla piankin selville lasten mielenlaadut ja kyvyt ja ehti vähemmässä kuin tunnin ajassa opettaa ja neuvoa heitä melkoisesti, kenenkään sitä oikeastaan havaitsematta.
Miten te menettelettekään? kysyi Charlotta poikien poistuessa. Minä kuuntelin erittäin tarkkaavasti; siinä esiintyi pelkkiä aivan tuttuja asioita, ja kumminkaan en tiedä, kuinka kykenisin niin lyhyessä ajassa, sinne tänne jutellen, saamaan ne niin johdonmukaisesti käsitellyiksi.
Kenties pitäisi jättää omaksi salaisuudeksensa ammatilliset etevyytensä, virkkoi apulainen. En kumminkaan tahdo teiltä salata sitä aivan yksinkertaista periaatetta, jonka nojalla kykenemme suorittamaan tuon ja vielä paljon enemmänkin. Ottakaa jokin esine, aine, käsite, tai miten sitä nimittänemmekin, ja pysytelkää siinä kiinteästi; jos sen sitten itsellenne kaikin puolin selvitätte, niin teille käy helpoksi keskustelun avulla saada ilmi, mitä lapset siitä jo tietävät ja mitä on vielä kehitettävä, opetettava. Olkootpa vastaukset miten sopimattomia tahansa, harhautuivatpa ne kuinka kauas hyvänsä, jos vain vastakysymyksenne johtaa mielen ja ajatuksen jälleen asiaan, jos ette salli suistaa itseänne kannaltanne, niin, lasten täytyy lopulta ajatella, käsittää, muodostaa vakaumukseksensa vain se, minkä ja miten opettaja tahtoo. Pahimman virheen hän tekee salliessaan oppilaiden temmata itsensä kerallansa harhailemaan, suistumalla pois siitä kohdasta, joka on parhaillaan käsiteltävänä. Tehkää lähiaikoina koe; se on varmaan teille erittäin mielenkiintoinen.
Sepä somaa, virkkoi Charlotta. Hyvä kasvatustaide on niinmuodoin hyvän elämäntaidon jyrkkä vastakohta. Sivistyneessä seurassa ei saa kiintyä mihinkään yksityiskohtaan, ja opetuksessa olisi korkeimpana käskynä kaiken hajamielisyyden vastustaminen.
Hajautumista välttävä vaihtelevaisuus olisi kaunein vaalilause sekä oppia että elämää varten, kunhan sellainen kiitettävä tasapaino vain olisi helposti saavutettavissa! virkkoi apulainen aikoen jatkaa, kun Charlotta kutsui hänet vielä katsomaan poikia, joiden hilpeä kulkue parhaillaan liikkui pihan poikki. Apulainen ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että lapsia totutettiin käyttämään univormua.
Miesten, sanoi hän, pitäisi kantaa univormua nuoruudesta alkaen, koska heidän on totuttava toimimaan yhdessä, häviämään kaltaistensa joukkoon, tottelemaan joukkona ja toimimaan kokonaisuutta silmälläpitäen. Univormu sitäpaitsi aina edistää sotilaallista mieltä ja niukempaa, tiukempaa käyttäytymistä. Ovathan muuten kaikki pojat sinänsä synnynnäisiä sotilaita; otettakoon vain huomioon heidän kilpa- ja sotaleikkinsä, heidän hyökkäyksensä ja kiipeilemisensä.
Ette minua moittine, virkkoi Ottilia, jos en pue tyttöjäni yhdenmukaisesti. Kun esittelen heidät teille, toivon ilahduttavani teitä kirjavalla vilinällä.
Se miellyttää minua erittäin, vastasi puhuteltu. Naisten pitäisi käydä mitä erilaisimmin puettuina, kunkin omalla tavallansa, jotta jokainen heistä oppisi vaistoamaan, mikä hänelle oikeastaan hyvin sopii ja soveltuu. Vieläkin tärkeämpi syy on tämä: koska heidän on määrä elää ja toimia koko elinikänsä yksinänsä.
Tuo tuntuu minusta melkein uskomattomalta, virkkoi Charlotta; mehän olemme tuskin milloinkaan yksinämme, vain itseämme varten.
Kieltämättä, vastasi apulainen, mitä tulee toisiin naisiin, on asian laita varmaan siten. Katseltakoon naista rakastavaisena, morsiamena, puolisona, emäntänä ja äitinä, niin havaitaan hänen aina olevan eristettynä, aina yksinänsä, vieläpä nimenomaisesti niin tahtoen. Onpa turhamaisenkin laita samoin. Jokainen nainen sulkee pois toisen, luonnostansa, sillä jokaiselta vaaditaan kaikkea sitä, minkä suorittaminen on koko sukupuolen asiana. Toisin on miesten laita. Mies kysyy miestä; hän loisi itsellensä toisen, ellei sitä olisi olemassa; nainen voisi elää iankaikkisesti ajattelemattakaan kaltaisensa tuottamista.
Tarvitsee vain ilmaista eriskummaisella tavalla se, mikä on totta, niin eriskummainenkin näyttää lopuksi todelta, virkkoi Charlotta. Me omaksumme huomautuksistanne sen, mikä niissä on parasta, mutta pysymme siitä huolimatta naisina yksissä, myöskin yhteisesti toimien, jottei meidän tarvitse myöntää miehiä kovin suuressa määrässä itseämme etevämmiksi. Ettepä saa panna pahaksenne sitäkään, jos olemme hieman vahingoniloiset, pakostakin yhä enemmän, kun tulemme huomaamaan, etteivät herratkaan elä keskenänsä erikoisessa sovussa.
Ymmärtäväinen mies tutki nyt varsin huolellisesti, miten Ottilia käsitteli pieniä kasvatettaviansa, ja ilmaisi hänelle ehdottoman tunnustuksensa.
Teette aivan oikein, sanoi hän, kehitellessänne alustalaisianne vain lähimpään kelpoisuuteen. Puhtaudenharrastus saa lapset ilomielin pitämään hieman huolta itsestänsä, ja kaikki on voitettu, jos on saatu heidät innostetuksi tekemään tehtävänsä reippaasti ja oman arvon tunnoin.
Suureksi tyydytykseksensä hän muuten havaitsi, ettei ollut tehty mitään ulkonaisen näön vuoksi, vaan kaikki sisäänpäin ja välttämättömimpiä tarpeita silmälläpitäen.
Kuinka vähillä sanoilla, huudahti hän, voisikaan määritellä koko kasvatustehtävän, jos jollakin olisi korvat kuulla.
Ettekö tahdo koettaa, miten se onnistuu minun kuunnellessani? kysyi
Ottilia ystävällisesti.
Varsin mielelläni, vastasi apulainen, mutta te ette saa ilmiantaa minua. Kasvatettakoon pojat palvelijoiksi ja tytöt äideiksi, niin asiat ovat hyvässä kunnossa kaikkialla.
Naiset voisivat siihen vielä suostua, vastasi Ottilia, koska heidän, elleivät ole äitejä, joka tapauksessa täytyy suostua rupeamaan hoitajattariksi, mutta nuoret miehemme pitäisivät epäilemättä itseänsä liian hyvinä palvelijoiksi, koskapa voi helposti havaita, että jokainen pitää itseänsä kykenevämpänä käskemään.
Senpä vuoksi emme hiiskukaan heille siitä mitään, sanoi apulainen. Ihmiset pyrkivät mielistellen elämän suosioon, mutta elämä ei mielistele meitä. Moniko meistä suostuu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitä lopulta kuitenkin on tunnustettava? Mutta jätetään nämä seikat, jotka eivät nyt meitä liikuta.
Te olette onnellinen voidessanne oikein käsitellä kasvatettavianne. Kun pienimmät tyttönne kanniskelevat nukkiansa kursien niitä varten kokoon joitakin vaatetilkkuja, kun sitten vanhemmat sisarukset pitävät huolta nuoremmista ja koti hoitaa ja auttaa itse itseänsä, niin askel elämään ei ole pitkä, ja sellainen tyttö löytää puolisonsa luota sen, minkä on vanhempiensa luo jättänyt.
Sivistyneissä säätyluokissa tehtävä kuitenkin on sangen monimutkainen. Meidän on otettava huomioon korkeampia, herkempiä, hienompia, varsinkin seuraelämän olosuhteita. Meidän toisten on senvuoksi kehitettävä kasvattejamme ulospäin; se on välttämätöntä, ja varsin hyvä olisi, ellei siinä mentäisi liiallisuuksiin. Kun näet aiotaan kasvattaa lapsia suurempaa piiriä varten, ajetaan heidät helposti rannattomiin, pitämättä silmällä, mitä sisäinen luonto oikeastaan vaatii. Siinä on tehtävä, jonka suorittaminen onnistuu kasvattajille paremmin tai huonommin tai jää onnistumatta.
Monet asiat, joita koulukodissa oppilaillemme opetamme, minua huolestuttavat, koska kokemus sanoo, ettei niistä tulevaisuudessa ole paljoakaan hyötyä. Mitä kaikkea kohta hylätäänkään, mitä kaikkea unohdetaankaan kohta, kun nainen ehtii emännäksi, äidiksi!
Koska kerran olen tähän toimeen antautunut, en voi välttää sitä hurskasta toivomusta, että minulle uskollisen kumppanin keralla onnistuisi kasvatettavissani kehitellä mitä he tarvitsevat siirtyessään oman toimintansa itsenäiselle alueelle, että voisin sanoa itselleni: tässä suhteessa heidän kasvatuksensa on täydellinen. Siihen tosin liittyy alinomaa toinen kasvatus, joka käy välttämättömäksi melkein jokaisena elämämme vuotena, ellei meidän itsemme, niin olosuhteittemme vuoksi.
Kuinka oikeana Ottilia pitikään tuota huomautusta! Kuinka olikaan odottamaton intohimoinen kiintymys kuluneena vuonna häntä kasvattanut! Kuinka paljon koettelemuksia hän näkikään edessänsä häilyvän silmäillessänsä kaikkein lähintä tulevaisuutta!
Nuori mies ei ollut harkitsematta puhunut kumppanista, puolisosta. Vaatimattomuudestansa huolimatta hän ei voinut olla kautta rantain ilmaisematta tarkoituksiansa; olivatpa monenlaiset seikat ja tapahtumat kerrassaan häntä yllyttäneet astumaan tämän käyntinsä aikana muutamia askelia päämääräänsä lähemmäksi.
Koulukodin johtajatar, jo vanhanpuoleinen nainen, oli kauan haeskellut opettajatoveriensa joukosta henkilöä, joka olisi sopinut varsinaiseksi osakkaaksi hänen laitokseensa, ja oli vihdoin kehoittanut apulaista, johon hän täydellä syyllä saattoi luottaa, hänen kerallansa johtamaan opistoa edelleen, toimimaan siinä ikäänkuin omassansa ja hänen kuoltuansa ottamaan sen haltuunsa perillisenä ja ainoana omistajana. Pääasiana näytti olevan, että hän löytäisi samanmielisen puolison. Kaikessa hiljaisuudessa väikkyi Ottilia hänen silmissänsä ja sydämessänsä, mutta samalla heräsi monenlaisia epäilyksiä, joille taas ilmestyi vastapainoksi suotuisia tapahtumia. Luciana oli lähtenyt koulukodista; Ottilia voi vapaammin sinne palata; hänen suhteestansa Eduardiin oli tosin jotakin kuulunut, mutta asiaan suhtauduttiin, kuten ainakin, välinpitämättömästi, ja tämä tapaus saattoi sekin edistää Ottilian paluuta. Ei olisi kumminkaan päästy mihinkään päätökseen, mihinkään toimenpiteeseen ei olisi ryhdytty, ellei odottamaton vierailu olisi tässäkin ollut erikoisena yllykkeenä. Merkittävien henkilöiden ilmestyminen johonkin piiriin ei yleensäkään tapahdu jälkeä jättämättä.
Kreivi ja paronitar, joilta useinkin tiedusteltiin eri koulukotien kelpoisuutta, koska melkein kaikki ovat neuvottomat suunnitellessaan lastensa kasvattamista, olivat päättäneet erikoisesti perehtyä nyt puheena olevaan, josta heille oli kerrottu paljon hyvää, ja he voivat nyt, uusien olosuhteitten vallitessa, toimittaa yhteisesti sellaisen tarkastuksen. Paronitar aikoi vielä jotain muutakin. Käydessään viimeksi Charlottan luona hän oli hänen kanssansa yksityiskohtaisesti käsitellyt kaikkia Eduardia ja Ottiliaa koskevia seikkoja ja vaati yhä Ottiliaa talosta poistettavaksi kokien rohkaista siihen toimenpiteeseen Charlottaa, joka yhä pelkäsi Eduardin uhkauksia. Keskusteltiin eri toimenpiteistä ja koulukodin tullessa puheeksi myöskin apulaisen kiintymyksestä Ottiliaan. Paronitar päätti sitäkin suuremmalla syyllä käydä opistossa.
Hän saapuu sinne, tulee tuntemaan apulaisen, laitosta tarkastetaan ja puhutaan Ottiliasta. Kreivikin, joka on äskeisen vierailun aikana oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, keskustelee hänestä mielellänsä. Ottilia oli kreiviä lähestynyt, jopa viehättynytkin häneen, koska luuli hänen arvokkaan keskustelunsa valaisevan kaikkea sitä, mikä oli tähän saakka pysynyt hänelle aivan tuntemattomana. Jos hän Eduardin seurassa ollessaan unohti maailman, näytti maailma kreivin läsnäollessa käyvän erinomaisen toivottavaksi. Viehtymys on aina vastavuoroista. Kreivi kiintyi Ottiliaan siinä määrin, että piti häntä mielellään tyttärenänsä. Tässäkin suhteessa Ottilia oli jälleen paronittarelle haitallinen, vieläpä enemmänkin kuin ensi kerralla. Kukapa tietää, mihin toimenpiteisiin hän olisi intohimon vielä kuumempana kiehuessa ryhtynyt neitoa vastaan; nyt riitti, jos hänet tehtiin naittamalla vaarattomaksi aviovaimoille.
Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.
Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä. Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa, koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää, perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa tahtoa.
Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi. Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa, puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä jokin sisäinen arkuus.
Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte huoletta sen sanoa hänen kuultensa.
Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin, että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän, millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.
Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään, millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.
Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi, että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.
Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan. Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta tavalla tai toisella.
Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen, joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian päiväkirjassa.
Ottilian päiväkirjasta.
"Kuinka onkaan ihmisellä luontoa kuvailla inhoittavia apinoita niin huolellisesti. Niiden eläiminä katseleminenkin on jo alentavaa, mutta jos noudattaa houkutusta ja etsii niistä tuttujen henkilöiden piirteitä, niin muuttuu tosiaankin ilkeämielisemmäksi."
"Se, joka mielellänsä käsittelee pilapiirroksia ja irvikuvia, on varmaan jossakin määrin eriskummallinen. Hyvää apulaistamme saan kiittää siitä, ettei minua ole kiusattu luonnonopilla: minä en voinut milloinkaan kiintyä matoihin ja kuoriaisiin."
"Tällä kertaa hän tunnusti olevansa samaa mieltä. Luonnosta, sanoi hän, meidän pitäisi tuntea ainoastaan se, mikä elävänä välittömästi meitä ympäröi. Kaikkiin puihin, jotka ympärillämme kukkivat, viheriöivät, tekevät hedelmää, jokaiseen pensaaseen, jonka ohi astelemme, jokaiseen ruohonkorteen, jota jalkamme polkee, me olemme todellisessa suhteessa, ne ovat oikeita kansalaisiamme. Linnut, jotka hypähtelevät puittemme oksilla edestakaisin, jotka visertävät lehvistöissämme, kuuluvat meille, puhuvat meille, nuoruudesta saakka, ja me opimme ymmärtämään niiden kieltä. Eikö olekin niin laita, että jokainen vieras, ympäristöstänsä irralleen temmattu olento aiheuttaa meissä tavallaan säikyttävän vaikutelman, jota vain tottumus tylsentää. Apinain, papukaijojen ja neekerien ympärillänsä sietäminen edellyttää jo kirjavaa, meluisaa elämää."
"Toisinaan, kun minut sattui valtaamaan utelias halu päästä näkemään sellaisia kummallisia asioita, olen kadehtinut matkailijaa, joka näkee sellaisia ihmeitä elävässä jokapäiväisessä yhteydessä toisten ihmeitten kanssa. Mutta hän muuttuu itsekin toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei astele rankaisematta palmujen siimeksessä, ja mielipiteet vaihtuvat varmaan toisiksi sellaisessa maassa, missä norsut ja tiikerit ovat kotonansa."
"Ihailtava on vain se luonnontutkija, joka osaa meille kuvailla ja esittää kaikkein vieraimpia, kummallisimpia asioita omine paikallisuuksinensa, koko naapuristoinensa, joka kerta kaikkein omimmassa elementissänsä. Haluaisinpa kovin kuulla joskus Humboldtin kertoilevan."
"Luonnontieteellinen kokoelma voi meistä näyttää egyptiläiseltä haudalta, jossa eri eläin- ja kasvijumalat balsamoituina säilyvät. Pappiskastin sopii hyvinkin sitä käsitellä salaperäisen hämäryyden verhossa, mutta yleiseen opetusohjelmaan ei sellaista pitäisi liittää, sitä vähemmän, kun läheisemmät ja arvokkaammat asiat siten helposti syrjäytyvät."
"Opettaja, joka kykenee yhden ainoan hyvän työn, yhden ainoan hyvän runon avulla herättämään tunnettamme, tekee enemmän kuin toinen, joka opettaa meidät tuntemaan kokonaisen sarjan alempien luonnonmuodostumien rakenteita ja nimiä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa on koko tuloksena se, minkä muutenkin tiedämme: että ihminen on jumaluuden etevin ja ainoa vertauskuva."
"Olkoon yksilöllä vapaus askarrella niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä kiinnittävät, jotka häntä ilahduttavat, jotka hänestä näyttävät hyödyllisiltä; ihmisten varsinaisena tutkimusesineenä on sittenkin ihminen."
KAHDEKSAS LUKU.
Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä. Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista, kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä kerrassaan kadonnut. Suurissa ja rikkaissakin perheissä, jotka ovat esivanhemmillensa paljon velkaa, on tavallisesti niin laita, että isoisää muistetaan enemmän kuin isää.
Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä, oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.
Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.
Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat, mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana, jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään ja suljettua aluetta avaamaan.
Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin, voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta voitaisiin palata toiseen, edelliseen?
Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa, rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne, joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista, että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.
Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja, mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa, millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän, ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa, vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla samoja tarkoituksia kuin he?
Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen, mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.
Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine toiveinensa johtajattaren luo.
Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa. Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen velvollisuuksiensa täyttäminen.
Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.
Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan isän ja ystävän nimen.
Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen, paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.
Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä. Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei puuttuisi puheenainetta.
Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt. Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina. Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle. Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler, joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.
Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta. Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te, kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän talon vapahtajan.
Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen, miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?
Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä. Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen. Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa, jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta, puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla, rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä kiinteimmässä suhteessa häneen.
YHDEKSÄS LUKU.
Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän: kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.
Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä, mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä. Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen. Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.
Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien, neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä palvelevan.
Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän, kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.
Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa intohimoisestikin lähimmän valtoihin.
On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja palvelevaisuutta.
Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta, jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos, kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.
Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan. Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi, kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi, ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.
Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan pinnalle.
Ottilian päiväkirjasta.
"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia, ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan, lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus. Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."
"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen, Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat eteemme."
"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."
"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä, kaltaistansa."
"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään, mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä hahmona."
"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä laulaminen oikeastaan merkitsee."
"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä Comédie à liroir, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen. Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."
KYMMENES LUKU.
Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä. Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille; hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle, ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä, muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo itseänsä ja Ottiliaa varten.
Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.
Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava! Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin olemme osanneet toivoa.
Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle, uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi. Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet, luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi liittää toisiinsa erillisiä osia.
Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi. Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta ilmaa.
Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat kaikin raitista ulkoilmaa.
Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin, tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.
Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä. Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän, kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön tuloksia.
Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi, milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.
Hän ei muuten suinkaan liiaksi rasittanut läsnäolollansa seurusteluhetkien väliaikoina, sillä hän kulutti suurimman osan päiväänsä kuvaamalla kannettavan pimeän kammion avulla puiston maalauksellisimpia näköaloja voittaakseen siten matkoistansa itselleen ja muille kauniin hedelmän. Hän oli jo useita vuosia menetellyt siten kaikilla merkittävillä seuduilla, hankkien itsellensä erittäin miellyttävän ja mielenkiintoisen kokoelman. Hän näytti naisille mukanaan kuljettamansa suuren salkun huvittaen heitä osaksi kuvilla, osaksi niihin liittyvillä selityksillä. Naiset olivat mielissään, kun saivat yksinäisyydessänsä niin mukavasti matkustaa kautta maailman, nähdä ohitsensa vilistävän rannikoita ja satamia, vuoria, järviä ja virtoja, kaupunkeja, linnoja ja monia muita paikkoja, joita historiassa mainitaan.
Kummallakin katselijalla oli oma erikoinen harrastuksensa. Charlottan mieltä kiinnittivät yleisemmät asiat, nimenomaan ne, joihin liittyi jotakin historiallisesti merkittävää; Ottilia taas viivähti erittäinkin niissä seuduissa, joista Eduard oli tavannut paljon kertoa, joissa hän oli mielellään oleskellut, kerran toisensa jälkeen: jokaisella ihmisellä näet on lähellä ja kaukana eräitä yksityisiä paikkoja, jotka vetävät häntä puoleensa, jotka ovat hänelle erikoisen rakkaat ja mieluiset hänen luonteensa, ensimmäisen vaikutelman, määrättyjen olosuhteiden tai tottumuksen nojalla.
Niinpä Ottilia tiedusteli lordilta, mikä seutu häntä eniten miellytti ja minne hän nyt asettuisi asumaan, jos olisi valittava. Lordi tiesi näyttää useitakin kauniita seutuja ja kertoi varsin miellyttävästi, omalla omituisella tavallansa ranskaa ääntäen, millaiset tapahtumat olivat tehneet hänelle minkin seudun rakkaaksi ja kalliiksi.
Kun sitten kysyttiin, missä hän nyt tavallisesti oleskeli, mihin mieluimmin palasi, niin hän lausui ihan peittelemättä, mutta naisia hämmästyttäen:
Minä olen nyt tottunut olemaan kotona kaikkialla enkä tiedä lopulta mitään mukavampaa, kuin että toiset rakentavat, istuttavat ja ahertavat taloustoimissansa minun puolestani. Omille tiluksilleni minä en ikävöi takaisin. Se johtuu osalta poliittisista syistä, mutta etupäässä siitä, että poikani, jota varten oikeastaan olen kaikki suunnitellut ja järjestänyt, jolle uskoin saavani sen luovuttaa ja jonka keralla toivoin vielä voivani siitä nauttia, ei siitä kaikesta vähääkään välittänyt, vaan lähti Intiaan käyttääkseen elämänsä siellä hyödyllisemmin tai sen kerrassaan tuhlataksensa.
Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani, puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.
Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan, ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet, intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.
Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet. Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se, jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi kuin paransi.
Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä, joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista. Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.
Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä, näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.
Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan avulla.
Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.
Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin tärkeät huomautukset.
Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.
Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä, liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta, niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.
Eriskummaiset naapurustenlapset.
Novelli.
Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin, että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat, vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.
Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa, jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan, uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.
Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista toivelmistansa.
Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.
Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.
Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu, seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä, rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien, loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin. Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta — tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli kauan pidetty hänen sulhasenansa.
Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt. Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan vakaamman elämän kevätkautena.
Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä. Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä, morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna, suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.
Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.
Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen. Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys. Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet, kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi, näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut, entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.
Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä että tilaisuutta.
Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma, toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä, kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa, hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.
Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille maallaolon mukavuudet.
Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta, milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen peränpitäjälle.
Ota se muistoksi, huusi hän.
Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!
Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!
Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.
Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!
Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille. Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.
Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa, näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu. Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin. Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista, puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.
Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen löytänyt?
En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki. Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja minun tähteni!