SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla. Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään, pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.
Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten sellaisena kuin oli sen jättänyt.
Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa; mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan. Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä, tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä mieliä kuohuttaa.
Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää, ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon, hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon. Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa. Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii, suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.
Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme, että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.
Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa. Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.
Ottilia ystäville.
Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin. Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.
Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi. Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni. Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin, olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta, tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee. Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan, nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen. Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!
* * * * *
Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi! Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.
Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee? Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita. Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan, se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on kohonnut ylitseni.
Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä. He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan, ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti; he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa, tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä, aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka selityksen he keksivät vain yhdessä.
Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.
Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne, yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset, joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.
Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä ennallansa, oli anteeksiannettava.
Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa, joiden oli silloin nähty kukkivan.
Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein. Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan, vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.
Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt. Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt. Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus, joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa. Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat suunnattomin määrin.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan, mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori, ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä, sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.
Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron. Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin kaulavitjoihinsa.
Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä. Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.
Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli, myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä varsin älykkäästi.
Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä. Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka kulloinkin sattui.
Eduardin syntymäpäivän edellisenä iltana istuivat Charlotta ja majuri toistensa seurassa odotellen ratsastamaan lähtenyttä Eduardia. Mittler asteli edestakaisin salin lattialla, Ottilia oli jäänyt omaan huoneeseensa järjestellen huomispäivän koruja ja viittaillen tytölle, joka täydellisesti hänet ymmärsi taitavasti noudattaen mykkiä määräyksiä.
Mittler oli parhaillaan ehtinyt erääseen mieliaiheeseensa. Hän tapasi mielellään väittää, että lasten kasvattamisessa samoinkuin kansojenkin ohjaamisessa ovat kaikkein kömpelöimpiä ja barbaarisimpia keinoja kiellot, kieltävät lait ja asetukset.
Ihminen on alun pitäen toimivainen, sanoi hän, ja jos osaa häntä oikein käskeä, niin hän kohta käskyä noudattaa, toimii ja toteuttaa sen. Minä puolestani siedän mieluummin kasvatuspiirissäni virheitä ja puutteellisuuksia, kunnes voin ottaa käskyläisikseni vastaavat hyveet, sen sijaan että kokisin vapautua virheestä osaamatta asettaa mitään kunnollista sen sijaan. Ihminen toimii mielellänsä hyvin, tarkoituksenmukaisesti, kunhan hänellä vain on siihen tilaisuutta; hän toimii siten saadakseen toimia eikä mieti asiaa enempää kuin typeriä kepposiansa, joihin ryhtyy joutilaisuutensa ja ikävystymisensä vuoksi.
Harmilliselta minusta usein tuntuu kuunnella, kuinka lasten annetaan toistaa kymmentä käskyä. Neljäs on vielä varsin sievä, järkevä, käskevä käsky: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos lapset painavat sen kunnollisesti mieleensä, niin heillä on pitkin päivää tilaisuutta sen harjoittelemiseen. Mutta entä viides, mitä sanommekaan? Älä tapa. Ikäänkuin kenelläkään ihmisellä olisi vähintäkään halua toisen tappamiseen! Ihmiset voivat vihata toisiansa, sydämystyä, menettää malttinsa, ja sen ja monen muun johdosta sattuu kyllä niinkin, että joku surmaa toisen. Mutta eikö olekin barbaarista kieltää lapsia murhaamasta? Jos sitävastoin sanottaisiin: pidä huolta toisen elämästä, poista kaikki, mikä voi olla hänelle vahingoksi, pelasta hänet, vaikkapa oman henkesi uhalla; muista, että häntä vahingoittaessasi vahingoitat itseäsi, niin siinä olisi käskyjä, jotka kelpaavat sivistyneille, järkeville ihmisille, mutta jotka katekismusopissa seuraavat vaivalloisesti jäljessä "Mitä se on"-otsakkeen alla.
Kuudennesta puhumattakaan; sitä minä pidän kerrassaan inhoittavana! Mitä? Aavistelevien lasten uteliaisuutta ärsytetään vaarallisiin mysteereihin, heidän mielikuvitustansa eriskummaisiin kuviin ja ajatuksiin, jotka välttämättä tuovat esiin juuri sen, mitä tahdotaan karkoittaa! Olisi paljoa parempi, jos sellaiset asiat jäisivät salaisen tuomioistuimen rangaistaviksi, kuin että sallitaan niistä jaaritella julkisesti seurakunnan kuullen.
Samassa astui huoneeseen Ottilia.
Älä tee huorin, jatkoi Mittler: kuinka karkeata, kuinka säädytöntä! Eikö kuulostaisi aivan toiselta, jos sanottaisiin: Sinun tulee kunnioittaa aviollista liittoa; jos näet puolisoita, jotka toisiansa rakastavat, niin sinun pitää siitä iloita, ikäänkuin tulisit kirkkaan kesäpäivän onnesta osalliseksi. Jos heidän suhteensa jollakin tavoin samenee, tulee sinun koettaa heitä lepyttää, tyynnyttää, osoittaa heille heidän molemminpuoliset etunsa ja kaunista epäitsekkyyttä noudattaen edistää toisten parasta tekemällä heille havaittavaksi, millaista onnea tuottaa jokainen velvollisuus ja erittäinkin tämä, joka erottamattomasti liittää miehen ja vaimon toisiinsa.
Charlotta oli kuin hiilillä, ja tilanne tuntui hänestä sitäkin arveluttavammalta, kun hän oli varma siitä, ettei Mittler tietänyt mitä puhui ja missä. Ennenkuin sai hänet taukoamaan, Charlotta näki Ottilian jo poistuvan huoneesta, muodoltansa muuttuneena.
Säästänette meidät seitsemännestä käskystä, virkkoi Charlotta väkinäisesti hymyillen.
Kaikista muistakin, vastasi Mittler, kunhan vain saan pelastetuksi sen, minkä varassa toiset lepäävät.
Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!
Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut ovat aivan teidän arvoisenne!
Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat. Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut mitään.
Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli maistunut kovin hyvältä.
Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle; hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.
Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!
Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti, äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu kohta taaksepäin.
Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia oli jo eronnut elämästä.
Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa. Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä nähdäkseen.
Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa. Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi jälleen paeta.
Vähitellen onnistui vapauttaa Eduard ankarimmasta epätoivosta, mutta vain hänen onnettomuudeksensa, sillä hänelle kävi selväksi, jopa varmaksikin, että oli ainiaksi kadottanut elämänsä onnen. Vihdoin uskallettiin hänelle huomauttaa, että Ottilia kappeliin vietynä pysyisi yhä elävien joukossa ja saisi kauniin, rauhallisen asumuksen. Hänen suostumuksensa oli vaikeasti saatavissa, ja vain sillä ehdolla, että hänet kannettaisiin pois avoimessa kirstussa, peitettäisiin holvissa korkeintaan lasikannella ja asetettaisiin hänen vierellensä palamaan ikuinen lamppu, hän vihdoin salli sen tapahtuvan ja näytti alistuvan kaikkeen.
Kaunis vainaja puettiin niihin juhlavaatteisiin, jotka hän oli itse varustanut; hänen päähänsä laskettiin seppele asterikukkia, jotka loistivat aavistuttelevasti kuin murheelliset tähdet. Paarien, kirkon ja kappelin koristamista varten riistettiin kaikkien kukkatarhojen kauneus. Näytti siltä, kuin talvi olisi jo hävittänyt kukkaslavoista kaiken riemun. Anivarhain aamulla hänet kannettiin linnasta avoimessa kirstussa, ja nouseva päivä loi vielä kerran punahohtoa ihaniin kasvoihin. Saattajat tungeksivat kantajien ympärillä, kukaan ei tahtonut kulkea edellä, ei kukaan jäljessä, kaikki tahtoivat pysytellä hänen vaiheillansa, kaikki vielä viimeisen kerran nauttia hänen läheisyydestänsä. Kaikki olivat liikutuksen vallassa, nuorukaiset, miehet, naiset. Lohduttomimmat olivat tytöt, joita häviö välittömimmin kohtasi.
Nanny ei ollut mukana. Hänet oli pidätetty kotona, tai oikeammin: häneltä oli salattu hautauspäivä ja -hetki. Hän oli vartioituna vanhempainsa luona, puutarhan puolella sijaitsevassa huoneessa. Mutta kun tyttö sitten kuuli kirkonkellojen soivan, arvasi hän piankin mitä tapahtui, ja kun hänen vartijansa tahtoi nähdä hautajaissaaton ja poistui hänen luotansa, pujahti hän ikkunasta käytävään ja sieltä, kun kaikki ovet olivat lukossa, ullakolle.
Saattue kääntyi parhaillaan kulkemaan kylän läpi puhdasta, lehditettyä tietä pitkin. Nanny näki valtiattarensa selvästi alapuolellansa, selvemmin, täydellisemmin, kauniimpana kuin paarien jäljessä kulkeva saattoväki. Ylimaailmallisena, ikäänkuin pilvien tai aaltojen kantamana hän näytti viittaavan palvelijattarellensa, joka hämmentyi, horjui, hoiperteli ja syöksyi alas.
Väkijoukko hajaantui joka suunnalle kauhun huudoin. Tungoksen ja ahdingon vuoksi täytyi kantajain laskea paarit maahan. Tyttö lepäsi siinä aivan lähellä; kaikki luulivat hänen kerrassaan murskautuneen. Hänet nostettiin maasta, ja hän joutui sattumalta tai erikoisesta johdatuksesta nojaamaan kuolleeseen; näyttipä hän itsekin ponnistavan viimeiset voimansa päästäkseen rakkaan valtijattarensa luo. Mutta tuskin olivat tytön vapisevat jäsenet koskettaneet Ottilian pukua, hänen voimattomat sormensa Ottilian ristiin laskettuja käsiä, kun hän jo nousi, kohotti ensin kätensä ja katseensa kohti taivasta ja lankesi sitten polvillensa kirstun viereen silmäillen valtiatartansa hartaan ihastuneena.
Vihdoin hän hypähti seisaalleen kuin hurmautuneena ja huudahti pyhän riemun valtaamana: Nyt sen tiedän! Hän on antanut minulle anteeksi! Sen, mitä ei kukaan ihminen, en minä itsekään voisi antaa itselleni anteeksi, antaa minulle anteeksi Jumala. Sen ilmoittaa minulle tuo katse, tuo ele, tuo suu. Nyt hän jälleen lepää hiljaa ja rauhallisena, mutta näittehän kaikin, kuinka hän nousi istumaan ja kädet ristissä minua siunasi, kuinka hän minua ystävällisesti silmäili! Te olette kaikin kuulleet, voitte todistaa, että hän sanoi minulle: Sinulle on annettu anteeksi! — Minä en nyt enää ole murhaaja teidän keskuudessanne; hän on antanut minulle anteeksi, Jumala on antanut minulle anteeksi, ja kukaan ei voi minulle enää mitään.
Ympärillä seisoi saattoväki sankkana joukkona, kaikki olivat ihmeissään, kuuntelivat ja katselivat, ja tuskin kukaan tiesi mihin ryhtyä.
Kantakaa hänet nyt lepoon, virkkoi tyttö, hän on tehtävänsä tehnyt ja kärsittävänsä kärsinyt eikä voi enää jäädä meidän kanssamme elämään. Paarit lähtivät jälleen liikkeelle, Nanny seurasi ensimmäisenä, ja niin tultiin kirkkoon, kappeliin.
Siinä nyt oli Ottilian kirstu, hänen pääpuolessansa lapsen kirstu, jalkupuolessansa lipas, lujaan tammisäiliöön suljettuna. Oli hankittu vartijavaimo; hänen piti ensi aikoina valvoa vainajan luona, joka lepäsi suloisena lasipeitteensä alla. Nanny ei kumminkaan tahtonut luovuttaa tehtävää kenellekään; hän tahtoi jäädä yksin, ahkerasti valvomaan, ensi kertaa sytytetty lamppu vieressänsä. Hän esitti tämän vaatimuksensa niin kiihkeästi ja pysyi siinä niin jäykästi, että myönnyttiin, jottei koituisi pelättyä ankarampaa mielenjärkytystä.
Hän ei kumminkaan jäänyt kauaksi yksin, sillä kohta yön tullen, häilyvän valon päästessä täysiin oikeuksiinsa, kirkkaampaa hohtoa ympärillensä levittämään, aukeni ovi, ja arkkitehti astui kappeliin, jonka hurskaasti kaunistetut seinät kuvastuivat tässä lempeässä hohteessa hänen silmiinsä vanhanaikaisempina ja aavistuttelevampina kuin hän olisi voinut uskoa.
Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies, voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta, arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina, hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto, vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia, kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua surren kaipaa.
Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat, hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle, ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.
Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.
Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen. Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi, pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty jumalanpalvelusta.
Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen, ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia, ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin. Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen; hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan, ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta. Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja keskustelemasta.
Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.
Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se, mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä. Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.
Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot: Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi. Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi. Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.
Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen heräämisensä hetki.