XVI.
Maaseutukaupungissa, erillään muista rakennuksista asui talossaan muuan ukko, entinen virkamies, juopottelija, kaksine tyttärineen ja vävyineen. Naimisissa oleva tytär joi hänkin ja piti huonoa elämää, mutta vanhempi, leski Maria Semjonovna, ryppyinen, laiha, 50-ikäinen nainen, elätti yksin kaikkia: hänellä kun oli 250 ruplan vuotuinen eläke miehensä jälkeen. Maria Semjonovna sai kuitenkin yksinänsä tehdä kaikki työt. Hoiti heikkoa, päihtynyttä isäukkoa, sisarensa lasta, keitti ruuat, pesi pyykit. Ja niinkuin tavallisesti käy, hänen niskoilleen pantiin kaikki toimet, ja häntä kuitenkin kaikki kolme haukkuivat, lanko joskus humalapäissään löikin. Hän kärsi kaikki nöyrästi, nurkumatta, ja taaskin, niinkuin tavallisesti aina, mitä enemmän teki työtä, sitä enemmän sai aikaan. Vielä hän ehti köyhiäkin auttaa, antoi palasen omastaan, jakeli vaatteitaan ja palveli sairaanhoidossa.
Kerran oli Maria Semjonovnan luona ompelemassa muuan ontuva, jalkapuoli maanräätäli. Tekeillä oli ukon päällysnutun korjaus ja Maria Semjonovnalle laitettiin lämmintä vuoria puoliturkkiin talvella torilla käydäkseen.
Ontuva räätäli oli viisas ja tarkka mies, joka oli liikkuvan ammattinsa vuoksi nähnyt paljon erilaisia ihmisiä ja viallisen jalkansa tähden saanut aina istua ja siitä tottunut paljon ajattelemaan. Viikon päivät viivyttyään Maria Semjonovnan töissä hän ei voinut kylliksensä ihmetellä tämän elämää. Kerran tuli leski käsiliinoja pesemään kyökkiin, missä räätäli ompeli, ja joutui hänen kanssaan puheisiin, jolloin räätäli kertoi, miten veli oli hänelle vääryyttä tehnyt ja hän vihdoin siitä eronnut.
— Luulin asiain siitä erosta paranevan, mutta puutepa tuo näkyy sittenkin seuraavan.
— Paras on olla vaihtamatta oloja toisiin, ja elää niinkuin on elänyt, — elää niinkuin elää.
— Sitäpä minä tässä olenkin katsastellut, kuinka ihmeessä sinä Maria Semjonovna aina vain yksinäsi kaikki ihmisten asiat toimitat. Etkä näy niiltä paljonkaan kiitosta saavan.
Maria Semjonovna ei sanonut tähän mitään.
— Olet kaiketi kirjoista päässyt perille, että siitä palkka toisessa elämässä annetaan.
— Siitä asiasta ei meillä voi olla tietoa, — sanoi Maria Semjonovna, — mutta niin vain on paras elää.
— Puhutaanko sellaisesta kirjoissa?
— On siitä kirjoissakin, — sanoi Maria Semjonovna, ja luki räätälille evankeliumista vuorisaarnan. Räätäli vaipui mietteihinsä. Ja kun sitten työnsä suoritettuaan palasi kotiin, hän lakkaamatta ajatteli mitä oli Maria Semjonovnalta oppinut, mitä tämä oli sanonut ja mitä lukenut hänelle.
XVII.
Pjotr Nikolajevitshin suhde kansaan oli nyt peräti muuttunut, ja samoin kansan suhde häneen. Ei mennyt vuottakaan, niin hänen metsästään vietiin 27 tammea ja poroksi poltettiin vakuuttamaton riihi. Pjotr Nikolajevitsh tuli siihen johtopäätökseen, että sikäläisten talonpoikain kanssa olivat kaikki hyvät välit mahdottomia.
Siihen aikaan hakivat Liventsovit hoitajaa maatilalleen, ja läänihallituksen esimies suositteli Pjotr Nikolajevitshiä piirikunnan parhaimpana isäntänä. Liventsovien tavattoman suuri tila ei tuottanut mitään tuloja, ja talonpojat käyttivät kaikkia etuja hyväkseen. Pjotr Nikolajevitsh otti nyt järjestääkseen asiat uudelle kannalle, ja annettuaan oman tilansa vuokralle muutti vaimoineen kaukaiseen Volgan varrella olevaan maakuntaan.
Pjotr Nikolajevitsh oli aina ollut järjestyksen mies, mutta nyt oli hänellä entistä enemmän syytä olla sallimatta, että tuo metsistynyt, raaka kansa saisi laittomasti anastaa haltuunsa vierasta omaisuutta. Hän nautti tilaisuudesta saada opettaa heitä ja kävi asiaan käsiksi kovin kourin. Yhden talonpojan toimitti metsänvarkaudesta linnaan, toisen pieksi omin käsin, kun se ei antanut tietä, eikä nostanut lakkia. Niiden niittyjen suhteen, jotka olivat riidanalaiset ja joita talonpojat pitivät ominaan, ilmoitti Pjotr Nikolajevitsh heille, että jos vain laskevat sinne karjansa, niin hän ottaa kaikki elukat takavarikkoon.
Kevään tultua talonpojat päästivät karjan kartanon niityille, niinkuin olivat muinakin vuosina tehneet. Pjotr Nikolajevitsh kokosi renkinsä ja käski ajaa karjan kartanon tarhaan. Talonpojat olivat kynnöksillään ja sen vuoksi saivat rengit akkain huudoista huolimatta karjan ajetuksi määräpaikkaan. Työstä palattuaan talonpojat kokoontuivat ja tulivat kartanolle karjaansa takaisin vaatimaan. Pjotr Nikolajevitsh tuli heidän puheilleen pyssy olalla (hän oli juuri palannut tarkastusmatkalta) ja ilmoitti, että karja annetaan takaisin vain 50 kopekan maksua vastaan sarvipäältä ja 20 kop. lampaalta. Miehet alkoivat huutaa niittyjä omikseen, sanoen, että heidän isänsä ja esi-isänsä olivat niitä hallussaan pitäneet ja että karjan takavarikkoonotto oli laiton teko.
— Anna karja takaisin, muuten käy huonosti, — sanoi muuan ukko, uhkaavasti lähestyen Pjotr Nikolajevitshiä.
— Mitä sillä tarkoitat? — huusi Pjotr Nikolajevitsh aivan kalpeana tullen ukkoa vastaan.
— Anna pois, nylkijä!
— Vai nylkijä! — kiljasi Pjotr Nikolajevitsh ja löi ukkoa korvalle.
— Tappelemaanko sinä?! Pojat, viekää karja väkisin. Joukko alkoi lähestyä. Pjotr Nikolajevitsh aikoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Hän rupesi riuhtomaan itseään irti. Pyssy tällöin laukesi ja tappoi erään talonpojan. Nyt syntyi ankara mellakka. Pjotr Nikolajevitsh lyötiin maahan. Ja viiden minutin kuluttua hänen runneltu ruumiinsa laahattiin ojakuoppaan. Surmaajat vedettiin sotaoikeuteen, kaksi heistä tuomittiin hirtettäväksi.
XVIII.
Siinä kylässä, mistä räätäli oli kotoisin, oli viisi rikasta talonpoikaa tilanhaltijalta vuokrannut 1100ruplasta 105 desjatinaa pikimustaa lihavaa peltomaata ja antoivat sitä maattomille talonpojille kelle 18, kelle 15 ruplasta. Ei mikään maa mennyt 12 ruplaa alemmasta hinnasta, joten voitto oli suuri. Ostajat ottivat omiin nimiinsä 5 desjatinaa kukin, ja saivat siten maan ilmaiseksi. Kauppaa tehdessä kuoli yksi osakas talonpoikain joukosta, ja he tarjosivat nyt räätälille tilaisuuden tulla toveriksi.
Kun vuokraajat alkoivat jakaa maata keskenään, kieltäytyi räätäli ottamasta ryyppyä, ja kun puhe tuli siitä miten paljon kullekin annettaisiin maata, sanoi räätäli, että maata on jaettava tasamäärin jokaiselle, ettei saa ottaa vuokraajilta liikaa maksua, vaan ainoastaan minkä verran kunkin osalle tulee.
— Kuinka sinä niin päättelet?
— Olemmeko me mitään pakanoita? Herrat voivat niin menetellä, mutta me olemme kristityitä. Semmoinen on Kristuksen laki.
— Missä se semmoinen laki luetaan?
— Evankeliumin kirjassa se luetaan. Tulehan sunnuntaina käymään, niin luetaan ja puhellaan asiasta.
Ja sunnuntaina tuli kolme heistä räätälin luo. Hän alkoi heille lukea.
Viisi lukua Mateuksesta luettuaan he alkoivat keskustella. Kaikki kuuntelivat, mutta ainoastaan Ivan Tshujev otti luetun onkeensa, ja otti siihen määrään, että alkoi kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Ja kaikki hänen kotolaisensa elivät samalla tavalla. Liikamaasta hän luopui, ja otti ainoastaan osuutensa.
Ja muut alkoivat käydä räätälin ja Ivanin luona, ymmärsivät asian, heittivät tupakoimisen, juomisen, kiroilemisen, ja rupesivat toinen toistaan auttamaan. He jättivät pois myös kirkonkäynnin ja veivät papille takaisin jumalankuvat. Sellaisia taloja oli 17, kaikkiaan 65 henkeä. Ja pappi säikähti ja kanteli arhiereille. Arhierei mietti asiaa, ja päätti lähettää kylään arhimandriitti Misailin, entisen uskonnonopettajan lyseosta.
XIX.
Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia hiippakunnastaan.
— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja selitä heille asiat.
— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi itseään.
— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.
— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan Misailille.
Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa, pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.
Arhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja kyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin asumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna tämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista tietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien epäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja päinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.
Hänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se pidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita tehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.
XX.
Kylän pappi ja papin rouva ottivat Misailin vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja seuraavana päivänä hänen tulonsa jälkeen kutsuttiin kaikki kansa kirkkoon. Misailin yllä oli uusi silkkinen papinkaapu, risti rinnalla, pitkä papintukka hajallaan. Hän nousi korkealle piispanistuimelle, viereen kävi seisomaan pappi, vähän edemmäs lukkarit ja laulajat, mutta syrjäoville asettuivat poliisit. Saapuville tulivat myöskin lahkolaiset, likaisissa turkkitakeissaan.
Messun jälkeen piti Misail saarnan, kehottaen kirkosta luopuneita palaamaan uudelleen sen helmaan, uhaten helvetin tuskilla ja luvaten täydellistä anteeksiantamusta katuville.
Lahkolaiset olivat vaiti. Kun heiltä kysyttiin luopumisensa syitä, he vastasivat syyn olevan siinä, että kirkossa rukoiltiin käsin tehtyjä puujumalia, — ettei raamatussa semmoisiin käsketty, vaan päinvastoin kiellettiin. Kun Misail kysyi Tshujeviltä, oliko siinä perää, että he nimittivät jumalankuvia laudanpätkiksi, vastasi Tshujev: käännä nurin mikä jumalankuva tahansa, kyllä sen itsekin näet. Kun sitten kysyttiin, miksi he eivät tunnusta pappeja, he vastasivat raamatussa sanottavan: ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi myös antakaa, mutta papit jakavat armolahjojaan vain rahasta. Kaikkiin Misailin yrityksiin nojautua raamattuun vastasivat räätäli ja Ivan rauhallisesti, mutta jyrkästi, tuoden esiin kohtia raamatusta, jonka he perin pohjin tunsivat. Misail suuttui ja uhkasi maallisella vallalla, johon lahkolaiset vastasivat, että on sanottu: minua on vainottu — niin tullaan myös teitä vainoomaan.
Asia oli päättynyt jotakuinkin hyvin, mutta seuraavan päivän aamujumalanpalveluksessa Misail piti saarnan kirkonvastustajain turmiollisuudesta, siitä, että nämät ansaitsisivat mitä kovimpia rangaistuksia, ja kirkosta tulevan väen joukossa alettiin puhua, että pitäisi niitä jumalattomia vähän kurittaa, kun niin kansaa villitsivät. Ja samana päivänä, Misailin syödessä lohta ja siikaa lääninrovastin ja kaupungista saapuneen tarkastajan seurassa, syntyi kylässä kahakka. Oikeauskoiset kokoontuivat Tshujevin tuvan edustalle odottamaan lahkolaisten ulostuloa, antaakseen niille selkään. Lahkolaisia oli kaikkiaan 20 miestä ja naista. Misailin saarna ja oikeauskoisten kokous ja niiden uhkaavat puheet herättivät lahkolaisissa vihaa, joka oli ennen olematonta. Ilta oli jo hämärtynyt, olisi ollut lypsyn aika, mutta oikeauskoiset seisoivat yhä odottamassa, pieksivätpä vielä tuvasta tulleen pojan, palauttaen hänet takaisin. Lahkolaiset neuvottelivat mitä olisi ollut tekeminen, mutta olivat erimielisiä.
Räätäli puhui: täytyy kärsiä, ei saa panna vastaan. Mutta Tshujev sanoi, että jos aina vain kärsii, niin ne pieksevät kaikki, — otti hiilihangon käteensä ja astui ulos tuvasta.
— Antaapa sitten tulla Mooseksen lain mukaan, — huusi hän ja alkoi lyödä oikeauskoisia ja löi yhdeltä silmän sinelmälle. Muut pääsivät sillä välin livahtamaan tuvasta ja hajosivat koteihinsa.
Tshujev tuomittiin harhaoppiin viettelemisestä ja Jumalan pilkkaamisesta.
Mutta isä Misail palkittiin,
XXI.
Kaksi vuotta sitten oli Donin kasakkain maasta tullut Pietariin yliopistokursseille kaunis, etelämaalainen neiti Turtshaninov. Tämä neiti tapasi Pietarissa ylioppilas Tjurinin, Simbirskin läänin kuvernöörin pojan, ja rakastui häneen, mutta ei rakastunut tavallisella naisrakkaudella, toivoen päästä hänen vaimokseen ja hänen lastensa äidiksi, vaan toveruusrakkaudella, jonka perustuksena oli etupäässä sama viha ja inho oleviin oloihin ja niitä kannattaviin ihmisiin, ja jota elätti tietoisuus heidän oman henkisen, sivistyksellisen ja siveydellisen tasonsa etevämmyydestä noiden toisten rinnalla.
Neiti Turtshaninov oli hyväpäinen, hänen oli helppo muistaa luentojen sisällyksiä ja suorittaa tutkintoja. Sitäpaitsi hän luki tavattoman paljon uusia kirjoja. Hän oli vakuutettu kutsumuksensa olevan olevien olojen kukistamisessa, eikä suinkaan lapsien synnyttämisessä ja kasvattamisessa, jommoista hän päinvastoin halveksi ja ylenkatsoi. Olevat olot hänen mielestään kahlehtivat kansan parhaita voimia, ja hänen tehtävänsä oli siis osottaa ihmisille se uusi elämän tie, jota Euroopan uusimmat kirjailijat hänelle itselleen osottivat. Terveen täyteläänä, vaaleaihoisena, punaposkisena, kauniina, mustasilmäisenä, suuri musta palmikko niskassa, hän herätti miehissä tunteita, joihin ei olisi tahtonut eikä voinutkaan vastata, koska oli kokonaan antautunut personalliseen kiihotustoimeen. Mutta hän oli sentään mielissään siitä, että herätti tämmöisiä tunteita, jonka vuoksi ei ollut välittämättä ulkomuodostaan, ellei tosin koreillutkaan. Hän oli hyvillään, että miellytti ihmisiä ja että hänellä samalla oli tilaisuus osottaa, kuinka vähän hän välittää siitä, mitä muut naiset pitävät niin suuressa arvossa. Hänen mielipiteensä taistelukeinoista olevia oloja vastaan olivat jyrkempiä kuin enimpien toverien ja myös ystävänsä Tjurinin. Hänen mielestään saattoi taistelussa tulla kysymykseen kaikki keinot, murha siihen luettuna. Siitä huolimatta oli juuri tämä sama vallankumouksellinen neiti Katja Turtshaninov sydämestään sangen hyvä ja uhrautuvainen nainen, joka aina asetti välittömästi muiden edut omiensa edelle ja aina vilpittömästi iloitsi tilaisuudesta jotakin palvella - lasta, vanhusta, eläintä. Kesäänsä neiti Turtshaninov vietti Volgan varrella olevassa maaseutukaupungissa, ystävättärensä, kansakoulunopettajattaren luona. Tällä samalla paikkakunnalla asui isänsä luona myöskin ylioppilas Tjurin. He kaikki kolmisin piirilääkärin kanssa tapasivat usein toisensa, lukivat samoja kirjoja, väittelivät ja intoilivat. Tjurinien maatila oli sen Levintsovien maatilan vieressä, johon hoitajaksi tuli Pjotr Nikolajevitsh. Kohta kun Pjotr Nikolajevitsh oli ottanut ohjakset käsiinsä, oli nuori Tjurin huomannut Levintsovskin kartanon talonpojissa itsenäistä henkeä ja lujaa omain oikeuksiensa valvomista, ja sentähden kääntänyt heihin huomionsa. Hän kävi usein kylässä keskustelemassa talonpoikien kanssa, selitteli heille sosialismin teoriaa yleensä, ja maan yleisomaisuudeksi tekemistä erikseen.
Pjotr Nikolajevitshin murhajuttua koskevassa oikeudenkäynnissä oli vallankumouksellisten paikalliskomitealla paljon muistuttamista oikeudenkäyntiä vastaan ja he lausuivat rohkeasti julki mielipiteitään. Jutun käsittelyssä oli tullut ilmi Tjurinin käynnit kylässä ja keskustelut talonpoikien kanssa. Tjurinin luona tapahtui kotitarkastus, jolloin tavattiin muutamia vallankumouksellisia lentokirjasia, ylioppilas vangittiin ja vietiin Pietariin.
Neiti Turtshaninov matkusti nyt hänen jälessään ja pyrki vankilaan häntä tapaamaan, mutta ei päästetty tavallisena päivänä, vaan ainoastaan kaikkien yhteiseen kohtaukseen, jolloin neiti sai puhua Tjurininsa kanssa kahden toisistaan erotetun ristikon kautta. Tämä tapaus pani hänen mielensä vielä enemmän kuohuksiin. Mutta äärimmilleen hän kiihtyi, kun kaunis santarmiupseeri antoi hänen ymmärtää olevansa valmis myönnytyksiin, jos neiti vain suostuu hänen ehdotuksiinsa. Tämä puhalsi ilmiliekkiin hänen katkeruutensa ja vihansa kaikkea esivaltaa vastaan. Hän meni poliisipäällikön puheille. Poliisipäällikkö sanoi hänelle saman kuin oli sanonut santarmiupseerikin, etteivät he voi mitään, vaan että asia on ministerin vallassa. Neiti esitti kirjallisen anomuksen ministerille, pyytäen kohtausta. Siihen tuli kielto. Silloin hän teki epätoivoisen päätöksen ja osti revolverin.
XXII.
Ministeri otti kävijöitä vastaan tavalliseen aikaan; hän oli jo puhutellut kolmea anojaa ja lähestyi nyt mustasilmäistä kaunista, nuorta naista, joka seisoi pidellen paperia vasemmassa kädessään. Hellä, hekumallinen liekki tuikahti ministerin silmistä, kun hän näki kauniin anojan, mutta hän muisti ministerin asemansa ja muutti heti kasvonsa totisiksi.
- Mitä haluatte? — kysyi hän lähestyen neitiä.
Vastaamatta mitään neiti otti nopeasti peleriinin alta revolverin, ja tähdäten ministerin rintaan ampui, kuitenkaan osumatta.
Ministeri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran.
Ministeri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta
saada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan.
Ministeri ei ollut edes haavoitettukaan.
Teon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan. Mutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja myötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse keisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka seurauksia tämä murhayritys muka oli.
Mitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä salaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman salaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla nauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia, luettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä kirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla, ja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin muiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.
Ministeri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota tervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun ministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita hänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun hänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu, tapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin ja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin että kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne demanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous savez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon tyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]
Mutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin rauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja, joita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja raivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.
XXIII.
Saipa Maria Semjonovna taas muutamasti eläkerahansa nostetuksi ja palatessaan rahakonttorista kotiin tapasi tutun opettajan.
— No, Maria Semjonovna, joko taas tuli rahaa? — kysyi opettaja, huutaen toiselta puolen katua.
— Tuli niinkin, — vastasi Maria Semjonovna, — nyt vain lävet tukkoon.
— Paljon sitä kai tuli, jäänee muuhunkin, — sanoi opettaja ja jatkoi matkaansa, nostaen hyvästiksi lakkiaan. — Hyvästi, — sanoi Maria Semjonovna ja opettajaan katsoessaan törmäsi yhteen kookkaan miehen kanssa, jolla oli pitkät kädet ja ankarat kasvot.
Kotiportille tullessaan hän näki ihmeekseen uudelleen saman pitkäkätisen miehen. Kun Maria Semjonovna oli mennyt portista, seisoskeli mies vähän aikaa siinä, kääntyi sitten ja poistui.
Maria Semjonovnaa alussa vähän kammotti. Mutta kun hän oli tullut kotiin ja jakanut tuomiset ukolle ja risatautiselle pikku Fedjalle ja hyväillyt ilosta vikisevää Tresorkaa, pääsi hän jälleen entiselle hyvälle mielelleen, antoi rahat isälle, ja ryhtyi työhönsä, joka ei hänellä milloinkaan keskeytynyt.
Mies, jonka hän oli tavannut, oli ollut Stepan.
Majatalosta, missä Stepan oli murhatyönsä suorittanut, hän ei mennyt kaupunkiin. Ihme kyllä, mutta muistaessaan viimeistä murhatyötään, hän ei sitä kauhistunut, vaan päinvastoin muisteli mielellään monta kertaa päivässä. Hän oli hyvillään, että oli osannut suorittaa asiansa niin puhtaasti ja sukkelasti, ettei kukaan ollut saanut siitä vihiä, eikä päässyt häiritsemään vastaisia samanlaisia tekoja. Juodessaan kapakassa teetä hän tarkasteli ihmisiä yhä vain siltä kannalta, miten voisi heitä tappaa. Hän oli mennyt yösijaa pyytämään tutun kuorma-ajurin luo. Ajuri itse ei ollut kotosalla. Stepan lupasi odottaa ja istui jutellen vaimon kanssa. Kun tämä meni uunin luo, juolahti Stepanin mieleen tappaa hänet. Stepan ihmetteli itsekin tätä ajatusta ja pudisti itselleen päätänsä, mutta samassa veti saapasvarrestaan esille veitsen, kaatoi akan ja katkaisi hänen kurkkunsa. Lapset alkoivat huutaa; hän tappoi nekin, ja läksi kaupungista, sinne yöpymättä. Hän nukkui yönsä kaupungin ulkopuolella olevassa kapakassa. Seuraavana päivänä tuli takaisin samaan kaupunkiin ja kuuli nyt Maria Semjonovnan ja opettajan välisen keskustelun. Maria Semjonovnan katse oli säikyttänyt häntä, mutta sittenkin hän päätti murtautua taloon ja ottaa rahat, joista oli ollut kadulla puhe. Yön tultua hän rikkoi lukon ja hiipi sisälle. Ensimäisenä heräsi nuorempi, nainut tytär, ja rupesi huutamaan, jolloin Stepan heti tappoi hänet. Vävy heräsi ja kävi Stepanin kimppuun, tarttuen häntä kurkkuun ja taisteli kauan hänen kanssaan, mutta Stepan oli voimakkaampi. Saatuaan vävyn hengiltä Stepan meni taistelusta hullaantuneena väliseinän toiselle puolelle. Sen takana makasi vuoteella Maria Semjonovna ja istuilleen kohoutuneena katseli Stepaniin pelästynein, lempein silmin, ja teki ristinmerkkejä. Jälleen säikytti hänen katseensa Stepania. Stepan loi silmänsä maahan.
— Missä rahat? — sanoi hän katsettaan nostamatta.
Maria Semjonovna oli vaiti.
— Missä rahat? — sanoi Stepan näyttäen veistä.
- Mikä sinun on, saako tuolla tavalla? — sanoi Maria Semjonovna.
— Näkyyhän saavan.
Stepan tuli hänen luoksensa aikoen tarttua hänen käsiinsä, jottei se pääsisi häntä häiritsemään, mutta Maria Semjonovna ei nostanut käsiänsä vastarintaan, vaan ainoastaan painoi ne poveansa vastaan ja toisti huokaisten:
— Voi, se on suuri synti. Ajattele toki itseäsi. Muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat itsesi. Voi sinua, — huudahti hän.
Stepan ei voinut enää kestää hänen ääntänsä ja sivalsi veitsellä kohti hänen kurkkuansa. "Mitä pitkistä puheista?" — Maria Semjonovna vaipui koristen tyynylle tahraten sen veritulvaan. Saatuaan käsiinsä mitä tarvitsi Stepan sytytti paperossin, katseli ympärilleen, korjasi pukunsa ja meni ulos. Hän luuli pääsevänsä näistäkin murhista yhtä vähällä kuin oli päässyt entisistä, mutta ehtimättä vielä yöpaikkaansa hän jo tunsi semmoista väsymystä, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa, vaan paneutui ojaan ja nukkui siinä lopun yötä, koko päivän ja seuraavan yön.
Toinen osa.
I.
Ojassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan lempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. "Saako sillä tavalla", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja Stepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli tehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli vahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista noista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin, niin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta olento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset silmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa: tapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin Stepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja alkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja kammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne mustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan. Vaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin olisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän ääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.
— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.
— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.
Hänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin sitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi vangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet ankarasti vastaan.
— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät rypyssä, alaleuka esillä.
— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.
— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen omin ehdoin antautunut.
— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin, — huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.
Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.
— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin leukaansa.
— No, no, mars vaan, älä teeskentele.
Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä, koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan… Kun vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta, oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi, ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.
— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies ja tavattoman voimakas.
II.
Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt: hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi" ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä, isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan enää apua.
Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa, hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla, niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi, jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta, kun naru katkesi ja hän putosi… Kolinaan joutuivat vahtimiehet. Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.
Yhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan oli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään kanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin olla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki hänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen ja ilkkuivat hänelle.
Jälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua kuin ennenkin.
Kerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi Stepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi ja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle olkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli laihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.
— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä vastannut mitään. — Annatko?
Näin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään mitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan keveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen ja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän kanssaan.
III.
Samassa yhteishuoneessa istui myöskin Vasili, joka oli taas joutunut kiinni varkaudesta ja oli nyt tuomittu Siperiaan, ja vielä Tshujev, joka oli hänkin rangaistussiirtolaan tuomittu. Vasili lauleli kaiken aikaa kauniilla äänellään, tai sitten jutteli tovereilleen seikkailuistaan. Tshujev taas joko työskenteli, ommellen vaatteita, tai sitten luki evankeliumia ja psaltaria.
Stepanin kysymykseen, mikä oli ollut syynä hänen karkotukseensa, selitti Tshujev olevansa karkoitettu Kristuksen totisen opin tähden, sen tähden, että petolliset papit eivät kärsi kuulla niitä ihmisiä, jotka elävät evankeliumin mukaan ja paljastavat heitä. Ja kun Stepan kysyi, mikä on laki, selitti Tshujev hänelle lain olevan siinä, ettei pidä rukoilla käsin tehtyjä jumalia, vaan rukoilla pitää ainoastaan hengessä ja totuudessa, ja kertoi, miten oli tästä oikeasta opista saanut tietää jalkapuolelta räätäliltä, maan jakoa toimitettaessa…
— Sanoppas, mitä seuraa pahoista töistä? — kysyi Stepan.
— Se on kaikki sanottu. Ja Tshujev luki hänelle Matt. XXV, 31. "Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista, ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin vieras, ja te otitte minut huoneeseenne; olin alastonna, ja te vaatetitte minut; sairastin, ja te kävitte katsomassa minua; olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin näimme sinua nälissäsi ja ruokimme sinua, tai janoissasi ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti sanon minä teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle.' Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni kirouksenalaisina siihen ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Sillä minun oli nälkä, ettekä antaneet minulle syödä; minun oli jano, ettekä antaneet minulle juoda; minä olin vieras, ettekä ottaneet minua huoneeseenne; olin alastonna, ettekä vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ettekä käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai vieraana tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä palvelleet sinua?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti sanon teille: kaikki, mitä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä pienimmistä, sen olette jättäneet tekemättä minulle.' Ja nämä menevät pois ijankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat ijankaikkiseen elämään."
Vasili oli istunut permannolle Tshujevin viereen lukemista kuuntelemaan. Nyt hän nyykäytti hyväksyvästi kaunista päätään. — Oikein, — sanoi hän päättävästi, — menkää senkin vietävät ijankaikkisiin vaivoihin, ketään ette ole syöttäneet, aina vain olette muita ryöstäneet. Niin teidän pitikin käydä. Nikodeemusta minä pidän suuressa arvossa, — lisäsi hän, kehuakseen omia tietojaan.
— Eikö sitä anteeksiantamusta sitten olekaan? — kysyi Stepan, kuultuaan lukemisen ja äänettömänä antaen pörröisen päänsä vaipua kallelleen.
— Maltahan vähän, — sanoi Tshujev Vasilille, joka herkeämättä löpisi siitä, kuinka rikkaat jättävät kulkijainta ruokkimatta ja vangittua lohduttamatta.
— Etkö malta suutasi tukkia, — toisti Tshujev, evankeliumin lehtiä selaillen. Löydettyään hakemansa paikan Tshujev silitti suurella, vankilassa vaalenneella, voimakkaalla kädellään lehdet suoriksi.
— Ja kaksi muuta, jotka olivat pahantekijöitä, vietiin hänen kanssaan surmattavaksi, Kristuksen kanssa, näet, — alkoi Tshujev. — Ja kun saapuivat paikalle, jota sanotaan Pääkallon paikaksi, niin siellä he ristiinnaulitsivat hänet sekä pahantekijät, toisen oikealle ja toisen vasemmalle puolelle. Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Ja kansa seisoi ja katseli. Ja hallitusmiehetkin ivasivat häntä ja sanoivat: "Muita hän on auttanut, auttakoon nyt itseänsä, jos hän on Jumalan valittu Kristus." Myöskin sotamiehet, pilkkasivat häntä, menivät hänen luokseen ja tarjosivat hänelle hapanta viiniä ja sanoivat: "Jos sinä olet juutalaisten kuningas, niin auta itseäsi." Oli myös pantu yläpuolelle häntä päällekirjoitus: "Tämä on juutalaisten kuningas." Niin toinen pahantekijöistä, jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: "Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä." Mutta toinen nuhteli häntä, vastasi ja sanoi: "Etkö sinä pelkää edes Jumalaa, sinä, joka olet saman rangaistuksen alaisena? Me tosin kärsimme oikeutta myöten, sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt." Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänään olet minun kanssani oleva paratiisissa."
Stepan ei sanonut mitään ja istui ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin olisi kuunnellut, mutta sanaakaan enää kuulematta siitä, mitä Tshujev vielä lisäksi luki.
Sitäkö se usko siis olikin! Pelastuivat ainoastaan ne, jotka ovat ravinneet köyhiä, käyneet vangittujen luona, mutta helvettiin joutuivat ne, jotka jättivät sen tekemättä. Ja sittenkin, rosvo katui vasta ristillä, mutta pääsi paratiisiin. Stepan ei tässä kohden huomannut mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin oli toinen asia toista tukemassa: se, että laupeaat pääsevät taivaaseen, mutta kovasydämiset helvettiin, se tarkoitti, että kaikkien on oltava laupeita, mutta se, että Kristus antoi rosvolle anteeksi, se merkitsi vain, että Kristuskin oli laupeas. Kaikki tuo oli Stepanille perin uutta, hän vain ihmetteli, kuinka se oli saattanut olla näihin asti hänelle peitossa. Ja hän alkoi viettää vapaata aikaansa aina Tshujevin seurassa, kysellen ja kuunnellen. Hän pääsi näin perille siitä, että koko opin yleinen tarkoitus oli tehdä ihmiset veljeksiksi, panna ne rakastamaan ja säälimään toisiansa, jolloin kaikki on kääntyvä parhain päin, ja kuunnellessaan hän muisteli niinkuin jonakin unohtuneena ja tuttuna kaikkea sitä, mikä tätä oppia kannatti, ja taas antoi mennä korvainsa ohi sen, mikä ei oppiin sopinut pitäen sitä oman ymmärtämättömyytensä syynä. Ja siitä ajasta alkaen Stepan muuttui toiseksi ihmiseksi.
IV.
Stepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta viime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin ihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti suorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta tästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, erittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi kerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta käden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin kanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle ja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä ja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat. Tirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät Stepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan otti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja siirtymisen yksinäiskoppiin.
Yksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä ja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt jälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa oli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään yksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi ollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta ei tullut mitään.
Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista, joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan. Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä pääsemättömissä.
— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.
— En.
— Taidatkos sinä isämeitää?
— Taidan.
— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.
Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.
V.
Tshujevin sijasta nyt Stepan vuorostaan usein luki evankeliumia ääneen, ja toisten vankien hoilottaessa hävyttömiä lauluja toiset kuuntelivat hänen lukemistaan ja puheitaan luetun johdosta. Erittäinkin kaksi vangeista oli äänettömiä ja hartaita kuulijoita: muuan pakkotyöhön tuomittu murhaaja, pyöveli Mahorkin, ja sitten Vasili, joka oli uudelleen joutunut varkaudesta samaan vankilaan tuomiotaan odottamaan. Mahorkin oli kahteen kertaan vankilassaolonsa aikana täyttänyt pyövelin tehtäviä, kumpaisellakin kerralla muulla paikkakunnalla, koska ei oltu voitu löytää miestä, joka olisi ottanut toimeenpannakseen mitä tuomarit tuomitsivat. Ne talonpojat, jotka olivat surmanneet Pjotr Nikolajevitshin, olivat sotaoikeuden tuomittavina ja kaksi heistä oli tuomittu hirtettäväksi.
Mahorkin vaadittiin Pensaan virkavelvollisuuttansa täyttämään. Ennen hän oli tällaisissa tapauksissa heti kirjoittanut anomuksen kuvernöörille, ilmoittaen olevansa komennettu virkatehtäväänsä ja pyytäen läänin päällikköä määräämään hänelle kuuluvat päivärahat; mutta nyt hän vankilapäällystön suureksi hämmästykseksi kieltäysi matkustamasta eikä enää ottanut pyövelin tehtäviä suorittaakseen.
— Joko raipat ovat unohtuneet? — kiljasi vankilantirehtööri.
— Jos raipat, niin raipat, mutta tappaminen on laitonta.
— Siltäkö Pelagejushkinilta olet sen viisauden onkinut? Luulet kai hyvänkin profeetan vankilasta löytäneesi. Mutta maltahan!
VI.
Sillä välin oli Mahin, se lukiolainen, joka oli opettanut kuponkia väärentämään, suorittanut koulunkäyntinsä ja lainopillisen tutkinnon yliopistossa. Naissuosionsa vuoksi, ja erittäinkin vanhan ministerinapulaisen entisen rakastajattaren lemmikkinä, hänet nimitettiin jo aivan nuorena tutkintotuomariksi. Hän oli epärehellinen mies, velkainen, naisten viettelijä, kortinpelaaja, mutta oli myös sukkela, älykäs, teräväjärkinen ja osasi mainiosti ajaa asioita. Hän oli joutunut tutkintotuomariksi siihen käräjäkuntaan, missä Stepan Pelagejushkinin asiaa käsiteltiin. Jo ensi kuulustelussa oli Stepan hämmästyttänyt häntä koruttomilla, totuudenmukaisilla ja rauhallisilla vastauksillaan. Mahin tunsi vaistomaisesti, että tuo hänen edessään jalkaraudoissa seisova mies, jonka päästä oli tukka ajeltu ja joka oli vartioituna tuotu ja kahden sotamiehen saattamana kohta vietävä lukon taa, että se oli täysin vapaa ihminen, joka siveellisessä suhteessa oli saavuttamattoman paljon ylempänä häntä itseään. Ja senvuoksi piti hänen kuulustellessaan tuon tuostakin rohkaista mieltänsä ja ruveta takkiansa napittamaan, ollakseen joutumatta tolalta ja sekaantumatta. Häntä hämmästytti se, että Stepan puhui asioistaan aivan niinkuin ne olisivat olleet jotain kauan sitten ollutta ja mennyttä, niinkuin joku vieras ihminen eikä hän itse olisi niitä suorittanut.
— Ja eikö sinun tullut heitä sääli? — kyseli Mahin.
— Ei tullut, kun en silloin vielä ymmärtänyt.
— Entä nyt?
Stepan hymähti surullisesti. — Nyt vaikka tulessa poltettaisiin, en tekisi.
— No miksi niin?
— Siksi, että olen ymmärtänyt kaikki ihmiset veljiksi.
— Olenko ehkä minäkin siis veljesi?
— Mitenkäs muuten.
— Kuinka voin olla veljesi, kun olen tuomitsemassa sinua linnaan.
— Ymmärtämättömyydestä.
— Mikä on minulta jäänyt ymmärtämättä?
— Ette ymmärrä, koska tuomitsette.
— No, jatkakaamme. Minne sitten menit?…
Enin kaikesta hämmästytti Mahinia se, mitä hän sai kuulla tirehtööriltä Pelagejushkinin vaikutuksesta Mahorkin pyöveliin, joka kurituksen uhasta huolimatta oli kieltäytynyt velvollisuuttaan täyttämästä.
VII.
Iltaseurassa Eropkinien luona, missä oli kaksi rikasta, morsiusiässä olevaa neitiä, joita molempia Mahin hakkaili, oli hän suuresti kunnostautunut laulussa, soitannollinen kun oli ja ylen ovela pianolla säestämään. Laulun jälkeen hän rupesi kertomaan tarkkaan ja totuudenmukaisesti - sillä hänellä oli erinomainen muisti — ja aivan puolueettomasti ihmeellisestä pahantekijästä, joka oli käännyttänyt pyövelin. Senvuoksipa Mahin taisikin niin tarkkaan ja puolueettomasti kertoa kaikki, että oli aina aivan kylmä niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän ei asettunut eikä osannut asettua toisten ihmisten kannalle, ja juuri senvuoksi voi panna niin tarkkaan mieleensä kaikki mitä ihmisille tapahtui, mitä he tekivät, mitä puhuivat. Mutta Pelagejushkin oli erikoisesti herättänyt hänen huomiotaan. Hän ei tosin syventynyt Stepanin sieluntilaan, mutta ehdottomastikin kysyi itseltään: mikähän siinä miehessä oikein on? Vastausta löytämättä, mutta vainuten siinä jotain mielenkiintoista, hän kertoi seurassa koko jutun pyövelin käännyttämisestä ja myös tirehtöörin mainitsemat eriskummaisuudet Pelagejushkinin käytöksessä, kuinka hän lukee evankeliumia ja miten voimakkaasti vaikuttaa tovereihinsa. Mahinin kertomus herätti yleistä huomiota, mutta suurimman vaikutuksen se teki nuorempaan neiti Liisa Eropkiniin, 18-ikäiseen, vasta naisopistosta päässeeseen neitiin, joka olojen ahtaassa valheessa kasvaneena oli nyt herännyt tosielämän tietoisuuteen ja aivankuin vedenpohjasta esille sukeltanut vetäen keuhkoihinsa elämän raikasta ilmaa. Hän alkoi Mahinilta udella kaikkia erikoisseikkoja, miten ja mistä syystä sellainen muutos oli voinut Pelagejushkinissa tapahtua, ja Mahin kertoi mitä oli nimismieheltä kuullut Stepanin viimeisestä murhasta ja mitä Pelagejushkin itse oli kertonut siitä, miten tuon hänen murhaamansa hyvän naisen hellyys, nöyryys ja kuoleman halveksuminen olivat hänen silmänsä avanneet ja miten evankeliumin lukeminen sitten oli hänet herättänyt.
Neiti Liisa Eropkin ei voinut sinä yönä pitkään aikaan saada unta. Hänessä oli useana kuukautena käynyt taistelu: toiselta puolelta veti suurmaailman elämä luoksensa, johon suuntaan sisarkin olisi tahtonut häntä johtaa, ja toiselta puolen oli hänen rakkaudessaan Mahinia kohtaan suurena vaikuttimena halu parantaa hänet. Ja nyt pääsi jälkimäinen vaikutin voitolle. Liisa-neiti oli jo ennenkin kuullut kerrottavan murhatusta. Mutta nyt hän tämän kamalan murhan jälkeen ja kuultuaan Mahinin kautta Pelagejushkinin kertomuksen sai pikku seikkoja myöten tietää Maria Semjonovnan historian, ja se pani hänet hämmästymään.
Liisassa heräsi intohimoinen halu olla samanlainen kuin Maria Semjonovna. Hän oli rikas ja pelkäsi, että Mahin keimailee hänen edessään rahojen vuoksi. Nyt hän päätti jakaa omaisuutensa köyhille ja ilmaisi aikeensa Mahinille.
Mahin puolestaan oli tyytyväinen, kun tarjoutui tilaisuus osottaa epäitsekkyyttä, ja niin hän sanoi Liisalle, ettei rakastanut häntä rahojen vuoksi, ja Liisan jalomielinen päätös, jommoisena Mahin sitä piti, oli liikuttanut häntä itseänsä. Pian alkoi Liisan ja isän välillä sota omaisuudesta, joka oli äidinperintöä. Isä pani jyrkästi omaisuuden jakoa vastaan. Mutta Mahin auttoi Liisaa. Ja mitä pitemmälle hän tähän suuntaan meni, sitä paremmin alkoi ymmärtää tuota toista, hänelle ennen niin vierasta henkisten pyrintöjen maailmaa, jonka oli oppinut tuntemaan Liisassa.
VIII.
Vankilassa oli kaikki hiljennyt. Stepan oli pitkällään lavitsalla, vielä valveilla. Vasili lähestyi häntä ja nykästyään häntä jalasta, silmäniskulla käski tulemaan luoksensa. Stepan kiipesi alas lavitsalta ja tuli Vasilin luo.
— Nyt, veikkonen, — sanoi Vasili, — saat kuin saatkin auttaa minua.
— Millä tavalla?
— Aijon karata.
Ja Vasili ilmaisi Stepanille valmistaneensa kaikki pakoa varten. — Huomenna minä heidät nostan kapinaan, — hän osotti nukkuviin. — He kantelevat minun päälleni. Minut siirretään yläkertaan, ja siellä kyllä sitten tiedän mitä teen. Sinun pitäisi vain vääntää linkunhaka ulos.
— Se käy päinsä. Minnekä täältä oikaiset?
— Ka, minne sattuu. Vähäkö niitä on pahoja, joilta ottaa.
— Se on, veikkonen, kyllä totta, mutta emme -me ole heidän tuomitsijoitaan.
— Olenko minä mikään murhamies? En ole ketään hengiltä ottanut, mutta jos varastan, mitä pahaa siinä on? Eivätkö he meikäläistä ryövää!
— Se on heidän asiansa, he siitä vastatkootkin.
— Vielä tässä heidän edessään lakki kourassa seisoisi! Olen ryöstänyt kirkon, ketä se haittaa, mutta nyt en aijokaan enää mitään pientä puotia kolistella, vaan isken kruunun rahoihin ja alan niitä jakaa. Jaan hyville ihmisille.
Joku vangeista nousi lavitsalta ja alkoi kuulostella. Stepan ja Vasili erkanivat.
Seuraavana päivänä Vasili teki niinkuin oli sanonut.
Hän alkoi moittia leipää kypsymättömäksi, yllytti kaikki vangit huutamaan tirehtööriä ja ilmottamaan tyytymättömyyttänsä.
Tirehtööri saapui, haukkui kaikki pahanpäiväisiksi, ja saatuaan tietää Vasilin olleen alkuunpanijana käski sulkea hänet yksinäiskoppiin yläkertaan. Muuta ei Vasili tahtonutkaan.
IX.
Vasili tunsi sen ylähuoneen, mihin hänet suljettiin. Hän tiesi lattian laadun ja alkoi heti sinne tultuaan ottaa permannon lautoja erilleen. Kun läpi oli kylläksi suuri, kiipesi hän lattian alle ja hajoitti alla olevan huoneen katon. Sen tehtyään hyppäsi alakertaan ruumishuoneeseen. Pöydällä makasi muuan kuollut vanki. Samassa huoneessa oli säkkejä olkialuksia varten. Vasili tiesi asian ja siihen perusti tuumansa. Linkkuhaka oli vedetty ulos ja linkku pantu paikoilleen. Vasili pujottautui tästä ovesta ja meni rakenteella olevaan makkilaitokseen. Tämän makkilaitoksen etukäytävän päässä oli henkiläpi, joka ulottui kolmannesta kerroksesta alimpaan kellarikerrokseen asti. Tunnusteltuaan missä ovi oli Vasili palasi takaisin ruumishuoneeseen, riisui jääkylmän ruumiin päältä liinavaatteen, jolloin tuli koskettaneeksi vainajan kättä, otti säkit, sitoi ne toisiinsa solmuihin nuoraksi, ja vei tämän säkeistä tehdyn köyden makkilaitokseen; siellä hän sitoi nuoran poikkipuuhun ja kiipesi sitä myöten alas. Nuora ei ylettynyt maahan asti. Paljonko vai vähän sitä puuttui, hän ei tiennyt, mutta mikäs auttoi, hän laskeutui riipuksiin ja pudottautui alas. Jalat kuoleutuivat, mutta pystyyn hän sentään kykeni. Kellarikerroksessa oli kaksi ikkunaa, joista olisi kyllä voinut päästä ulos, mutta niissä oli rautaristikot. Piti nämä murtaa ulos, mutta millä? Vasili alkoi tunnustella pimeässä. Kellarissa oli laudanpätkiä, joista hän löysi yhden teräväpäisen, ja alkoi sillä vääntää ulos tiilikiviä, jotka pitelivät ristikkoa. Kauan hän sai tehdä työtä. Kukko jo toisesti lauloi, ja yhä pysyi ristikko liikkumatta. Vihdoin antoi toinen puoli myöten. Vasili pisti laudanpätkän alle ja painoi, jolloin ristikko vääntäysi kokonaan auki. Mutta samassa putosi yksi tiilikivistä ja kolahti pahasti. Jokohan vahtimies kuuli. Vasilin sydän kouristui. Kaikki oli hiljaa. Hän kiipesi ulos ikkunasta. Karkauksen piti tapahtua vankilanmuurin yli kiipeämällä. Pihan nurkassa oli seinän juurella vajarakennus. Piti kiivetä tämän katolle ja siitä muurin yli. Piti ottaa mukaan laudanpätkä, jota ilman ei voinut kiivetä. Vasili palasi jälleen ikkunan kautta, kiipesi uudelleen ulos laudanpätkä mukanaan ja sydän kurkussa kuulosteli missä vahtimies liikkui. Vasili oli arvannut oikein: vahtimies käveli pihaneliön toisella puolella. Vasili tuli vajarakennuksen luo, asetti sitä vastaan laudanpätkän ja koetti kiivetä. Lauta luiskahti alas. Vasili oli sukkasillaan, hän heitti ne pois voidakseen paremmin varpailla tarttua kiinni, asetti laudan jälleen nojalleen, hyppäsi sen päälle ja tarttui käsin räystääseen. — Pitele nyt, purista lujasti, lujasti. Jo oli polvi räystään päällä. Vahtimies oli tulossa. Vasili jää siihen pitkäkseen tyrmistyksissään. Vahtimies ei huomaa, etenee jälleen. Vasili ponnahtaa ylös. Peltikatto paukkuu jalkojen alla. Vielä askel, vielä kaksi, siinä on muuri. Muurin harjalle on helppo käsin ylettyä. Nyt on toinen käsi kiinni, nyt jo toinenkin, nyt vielä luja ponnistus ja hän on muurin harjalla. Kun ei vain hypätessä särkisi itseään. Vasili kääntyy takaperin, laskeutuu käsiensä varaan, venyttäytyy riipuksiin, päästää toisen kätensä, sitten toisen, Jumala auttakoon! Maassa. Maa on pehmeä.
Jalat ovat ehjät ja hän juoksee.
Esikaupungissa avaa Malanja hänelle oven, ja hän sukeltautuu lämpimän, vaatepalasista kokoon ommellun peitteen alle.
X.
Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui. Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois, ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista, siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut, ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä, puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki. Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme", ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.
Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.
Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti, että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu yli koko kylän.
Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä tuomituita tai niiden kotiväkeä.
XI.
Tiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia Ivanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa valmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei kuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.
— No miksi ei?
— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä. Yksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut evankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on itse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä tappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea sittenkään.
Natalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten paljoudesta.
— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?
— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa anteeksi.
— Mistäs keisari saa tietää?
— On lupa anoa armoa.
— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen
Natalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?
Nimismies naurahti.
- Anokaa vain.
- Siis saapi?
— Tietysti saapi.
— Mutta ehtiikö enää?
— Voipi sähkösanomalla.
— Keisarilleko?
— Mikä ettei? Voi vaikka keisarillekin.
Tieto siitä, että pyöveli oli kieltäytynyt ja oli valmis ennen kärsimään rangaistusta kuin tappamaan, sai aivan odottamatta Natalia Ivanovnan sielun kääntymään ylösalaisin, ja se kauhun ja osanoton tunne, joka oli usean kerran pyrkinyt esille, pääsi nyt valtoinaan purkautumaan.
— Rakas Filip Vasiljevitsh, olkaa hyvä, kirjoittakaa minulle sähkösanoma. Minä haluan pyytää keisarilta armoa.
Nimismies pudisti päätään.
— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!
— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.
— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos olisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä mitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: "Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne uskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr Nikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten (tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen), rukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan tuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä asuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia."
Sähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan oli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun leski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla armahtamatta.